Kaupunginpalvelija kääntyi ja lähti seuraavaan kadun kulmaan,
koulupojat juoksivat pois, ikkuna paukahti kiinni ja kauppapalvelijat
menivät takaisin tiskiensä taakse.
Kauppias Jaatis-vainajan ennen uhkeassa salissa oli kaikki mullin
mallin. Entiset kauniit, leveät uutimet, jotka peittivät ikkunat
kokonaan ja riippuivat kullatuissa karniiseissa, olivat poissa.
Myöskin ovista olivat paksut verhot otetut pois lisäämään salin
alastomuutta. Muutama vuosi sitte Pietarista ostetut, pähkinäpuusta
tehdyt ja tummanpunaisella kukitetulla samettikankaalla peitetyt
huonekalut vetelehtivät husin hasin siellä täällä nurkissa ja
seinustalla. Hyllypöytä seisoi tyhjänä oven suussa ja sen päältä
olivat kaikki pienet porsliinikoristukset siirretyt kalliin Beckerin
soitikon tomuiselle kannelle, jonka edessä seisoi rivittäin muutamia
suuria kasveja, lehdet riipuksissa. Keskelle salia oli useimmista
pöydistä yhdistetty yksi pitkän pitkä pöytä, jonka päälle, päästä
päähän, oli lajiteltu pöytäliina- ja lakanakääryjä, pyyhkeitä,
suuliinoja, juoma- ja ryyppy-laseja, kulhoja, lautasia, kahvikuppeja,
veitsiä, haarukoita, hopealusikoita -- suuria ja pieniä --
kastrulleja, läkkiastioita, riehtilöitä ja kaikellaisia muita kaluja,
mitkä eivät katsojaa kummastuta, kun vain ovat ruokahuoneen kaapissa
tahi kyökin hyllyillä. Pöydän takana istui paperinsa ja mustepullonsa
ääressä, kynä korvan takana, neuvosmies, jolla oli huutokaupan
pitäminen toimenaan. Hänen ympärillään ja edessään, aina oven suuhun
asti, tungeskeli kaikellaista kansaa, jotka hiekkaisilla jaloillaan
tallasivat salin ennen kiiltävän-keltaista lattiata. Takimaiset
ihmiset eivät nähneet neuvosmiestä, kuulivat vain, kun hän käheällä
äänellään huusi:
-- Tässä menee taaskin yksi tusina kahvikuppeja. Oikein kauniita,
läpikuultavia, japaanilaisia! Mitäs niistä tarjotaan?
-- Kolme markkaa, huusi joku.
-- Kolmeko markkaa?! Oh-hoh! No jo se on liian vähän tämmöisistä,
joista ehkä on kolmesataakin annettu. Mutta olkoon menneeksi: kolme
markkaa ensimäinen...
-- Kolme ja viisikymmentä!
-- Kol...
-- Viisi markkaa!
-- Viisi markkaa -- ensimäinen... viisi markkaa... toinen...
-- Kuus'!
Ja niin jatkui huuto, kunnes vasara pamahti ja kauniit,
läpikuultavat, japaanilaiset kahvikupit polkuhinnasta aivan joutuivat
erään paksun "matamin" käsiin.
Kädet korkealla, tavaraansa kantaen, tunkeutui "matami" joukon
läpi, vähä väliä innokkaasti lausuen: "päästäkää, päästäkää!" Ja
kun jäänmurtajan edessä lohkeni sakea kansanlauma hänen kookkaan
vartalonsa ja hirveän ison, hyllyvän vatsansa edessä. Toisinaan
takertuivat hänen virttyneen, kellahtavan waterproofinsa siivet
jonkun hakaseen tahi nappiin ja silloin viskasivat hänen pienet,
harmaat, lihaviin poskiin vajonneet silmänsä nenän päässä riippuvien
pyöreiden silmälasien läpi syylliseen vihaisen katseen. "Aina sitä
pitää jotain olla...", puhkui paksu matami ja kansa nauroi tälle
ikuiselle huutokaupoissa kävijälle, joka intoili ja hikoili omassa
elementissään.
Soitikon luo päästyään, laski matami kahvikuppinsa sen kannelle ja
sopotti itsekseen: "sepä oiva kauppa, sepä oiva kauppa." Likellä
sattui seisomaan muuan herra, joka näytti matkustavaiselta, ainakaan
ei matami tuntenut häntä sen kaupungin asujaimeksi. Aivan odottamatta
kääntyi matami hänen puoleensa ja alkoi puhua innokkaasti:
-- Katsokaas, herra, nämä kupit täytyi Jaatis-vainajan ostaa poikansa
ristijäisiksi. Minä sanoin: _täytyi_, sillä semmoinen oli tässä
talossa kuranssi, että mitä rouva tahtoi, se herran täytyi tehdä,
saattoipa sitte tahi ei. Ja kovassa piehkinässä se miesparka...
-- Seitsemän markkaa viisikolmatta -- ensimäinen, kuului neuvosmiehen
huuto.
-- Viisi penniä lisää, kiljahti matami. Mitäs ne myökään? Jassoo!
Enpä minä siitä serviisistä huolikaan, vadit olivat kaikki halenneet.
Niin, kovassa piehkinässä se mies-parka oli yhtämittaa, räpätti
matami, kääntyen jälleen tuntemattoman herran puoleen -- yhtämittaa
siitä päivästä, kun tuon linnun taloonsa toi. Mutta eihän herra näy
tuntevan koko historiaakaan -- se on hauska historia -- ja eihän
herra ole varmaan sitä lintuakaan nähnyt? Ei? No niinpä onkin! Herra
tulee tänne, niin minä näytän, -- ja matami veti herraa hihasta.
-- En minä, mitä se minua liikuttaa, vastusteli tuntematon.
-- Ei, herra tulee vain, ei se mitään tee, oppimista sitä on siinäkin
-- ja hän sai kun saikin vedetyksi herran mukanaan eteiseen. Siellä
ra'otti hän vasemmalle vievän oven ja jatkoi kuiskaten:
-- Katsokaa tänne, tuonne sisähuoneeseen. Tuolla se lintu on. Nyt
se on mustaan surupukuun puettu, mutta ennen se vain kirjavissa,
kahisevissa vaatteissa kävi. Ja joka päivä melkein sillä uusi leninki
oli; saattepa nähdä sen rikkaan garderoobin, kunhan sen vuoro tulee
vasaramarkkinoille päästä. Mutta ei se sure Jaatis-parkaa ollenkaan,
vaikka mustissa käykin. Ehei! Ei sillä ole sydäntä pikkuistakaan.
Muuten se vain tavan vuoksi ja ihmisten tähden koettaa yhden vuoden
surua kantaa. Eikä sen silmät ole itkettyneet Jaatisen tähden, vaan
kovan kohtalon tähden, joka siltä nyt on hyvät päivät ja kaikki ilot
ryöstänyt. Eipä se ole paljon vielä laihtunutkaan; melkein yhtä
rehoittava on, kuin ennenkin. Ja tuo pieni poika tuossa, joka hänen
ympärillään leikkii, se on heidän poikansa, ihan Jaatis-vainajan
näköinen. Jospa olisi edes sitä polosta ajatellut, kun miehensä
omaisuuden iloihin ja ylellisyyteen tuhlasi... Mutta mitäs ne myökään
nyt? Minä pistäydyn salissa.
Ja matami pyörähti sisään, tunkeutui väkijoukkoon ja pääsi lähemmäksi
pöytää. Kotvan kuluttua palasi hän taas takaisin soitikon luo, tuoden
mukanaan kultareunaisen, porsliinisen leivänleikkuu-laudan, jonka
hän oli huutanut viidelläkolmatta pennillä. Tuntematon herra, joka
myöskin jälleen oli tullut saliin, seisoi nytkin siinä lähellä.
-- Mutta kukas käski Jaatisen mennä naimaan ylemmästä säädystä ja
vielä tuommoisen köyhän kutaleen ottaa. Vaan niinpä se aina käypi:
kuta siivompi mies, sitä huonomman vaimon saapi. Ja niin siivo mies
se Jaatis-vainaja olikin -- rauha hänen tomulleen! -- ettei toista
semmoista meidän kaupungissa ole ollut eikä tule olemaankaan pitkiin
aikoihin...
Herra oli hämillään tästä matamin sanatulvasta eikä tietänyt, mitä
tehdä, päästäkseen hänestä erilleen. Hän kurotti päätään nähdäkseen
kansanjoukon yli, mitä nyt seurasi myötäväksi. Mutta vaikka häntä
vaivasivatkin matamin pyytämättömät kertomukset muiden ihmisten läsnä
ollessa, niin olivat ne kuitenkin niin jo alkaneet huvittaa häntä,
että hän niitä toisella korvalla kuunteli, vaikkei ollut kuulevinaan.
-- Ei, mutta kuulkaahan, herra. Mitä te katsotte, jatkoi paksu
matami, -- ei siellä myödä mitään, joka ansaitsee kurkistamista.
Enkä minä mitään pahaa puhu Jaatis-vainajasta, että minua hävetä
tarvitsisi (herra joutui kokonaan hämille ja katsoi vihaisesti
matamiin) -- niin, hävetä tarvitsisi, sillä hän oli todellakin,
niinkuin sanotaan, kunnon mies. Tässä kaupungissa hän oli syntynyt
ja kasvanut, täällä hän alkoi kauppatoimensa ja rikastui ja
kohosi sille kunnioituksen ja luottamuksen asteelle, jota hän
kaikilta kansalaisilta niin runsaassa määrin nautti niin hyvin
kauppa-asioissaan, kuin muissa yhteiskunnallisissa toimissa... Ai,
joko ne alkavat liina-vaatteita myödä? Herra jesta! Vuottakaa! Suokaa
anteeksi, hyvä herra, mutta kyllä minä tulen takaisin, kyllä minä
tulen takaisin...
Ja matami tunkeutui jälleen pöydän luo.
Muuan kaupungin herra, joka huomasi vieraan herran hämmekin, meni
hänen luokseen ja sanoi nauraen:
-- Elkää panko pahaksi tuon matamin jaarituksia. Hän on tosin vähän
hassahtava, vaikka kyllä hän sentään aina puheissaan totuudessa pysyy.
-- Nyt menee puoli tusinaa hienoja lakanoita, -- kuului neuvosmiehen
ääni. Niistä on jo tarjottu viisitoista markkaa.
Alussa kuului matamikin viisin pennin lisäävän, mutta kun summa nousi
korkeammalle, lakkasi hän huutamasta ja alkoi tehdä huomautuksiaan
lähellä seisoville.
--... ja kolmekymmentä markkaa viisikymmentä penniä -- kolmas
kerta, huusi neuvosmies, pudotti vasaran ja antoi lakanakääryt
pormestarille, joka ne oli huutanut.
-- Eipä ne olleet sen väärtti, teki matami huomautuksensa, niin että
kaikki kuulivat.
-- Niin sanoo se, joka ei jaksa huutaa, sanoi siihen neuvosmies
tyynesti.
Väen joukossa remahti naurua. Matami joutui hämille ja punastui
korviaan myöten. Jotakin itsekseen jupisten, tunkeutui hän joukon
läpi ovelle.
-- Elkää menkö pois, matami, puhui hänen jälkeensä neuvosmies, --
kyllä väinkin te huutaa jaksatte.
-- Jaksanpa hyvinkin, mutta mulla on täällä parempain ihmisten kanssa
hauskempi jutella, -- tokaisi matami vastaukseksi ja sai vuoroonsa
naurua herätetyksi.
Tuntematon herra kun kuuli tämän, kääntyi oitis puhuttelemaan sitä
herraa, joka taannoin oli pyytänyt anteeksi matamin puolesta,
saadakseen siten olla rauhassa matamilta. Mutta matami ei siitä
välittänyt, vaan alkoi jatkaa juttuaan heille molemmille.
-- Kassööri kyllä tuntee koko historian, puhui hän, -- mutta tämä
vieras herra ei sitä tunne. Vaan ei häntä haita repeteerata,
varsinkin poikamiehille, jotka vielä eivät ole ehtineet avio-onnea
maistaa. Mihinkäs minä jäinkään? Niin vainkin! Kaikki olisi ollut
hyvä, ellei vain se Jaatis-parka olisi naimaan mennyt. Onnellisin
mies hän olisi ollut mailmassa! Ja pitipäs vielä kuin tahallaan sen
Kronqvistin patruunan tälle seudulle muuttaa. Tuli, osti kartanon,
perusti paperitehtaan, rouva ja ainoa tytär vain vaunuissa ajelivat
ja milloin minnekin matkustelivat. Oikein ruhtinaallisesti elivät!
Kalaaseja ja tanssijaisia kotonaan pitivät, niin että pois tieltä!
Tyttönsä tahtoivat rikkaalle naittaa, mutta mistäpä niitäkään
vain niin ottamalla ottaa, näiltä seuduin varsinkin. Köyhempiä
sulhasia kyllä löytyi, vain niistähän on tolkkua vähän. Ainoa rikas
kaupungissa oli kauppias Jaatinen, mutta ensiksi hän oli kauppias
ja toiseksi Jaatinen. Ettäkö Kronqvistin ryökynä kauppiaan rouvaksi
rupeaisi ja lisäksi vielä tuollaisen moukkamaisen, suomalaisen
sukunimen ottaisi? Mutta kun kovalle ottaa, niin kukkokin munii...
Ai! Suokaa anteeksi! Vaan, nähkääs, niin se kuitenkin kävi.
Paperitehdas ei ottanut oikein käydäkseen, rahaa siihen meni paljon,
tuli vähän, kaikki oli ostettu ja rakennettu velaksi ja karhut
kävivät lopuksi kiristämään omansa pois. Ainoa tyttö oli vielä
jäljellä, mutta sekin oli jo tullut siihen ikään, jota vanhemmaksi
naiset eivät koskaan käy. Joka vuosi hän vietti viidettäkolmatta
syntymäpäiväänsä, mutta sulhasia ei vain kuulunut. Silloin ruvettiin
Jaatista hyvänä pitämään. Olihan se Jaatiselle kunnia, kun siten
vastaan otettiin muka rikkaan Kronqvistin hienossa talossa!
Eiköpähän! Ja silloin oli Jaatinen tuhma. Kuinka kävikään, mutta
hän otti ja nai Kronqvistin ryökynän. Ja se oli, niinkuin sanotaan,
evenemangi meidän pikku-kaupungissa.
-- Puoli tusinaa kahdenkymmenen neljän hengen pöytäliinoja, -- mitä
niistä tarjotaan? kuului neuvosmiehen ääni.
-- Jaa, menkääpäs niitä katsomaan, niin saatte nähdä minkälaiset
uhkeat myötäjäiset Jaatisen rouvalle annettiin. Vaikka voittepa te,
hyvät herrat, uskoa minua, niitä näkemättäkin. Mutta kuulkaahan,
-- puhui matami kuiskaten, -- meidän kesken sanottuna: Jaatisen
rahoillapa ne ovat ostetutkin. Sillä eipä ollut monta viikkoa
kulunut siitä päivästä, kuin Jaatinen oli nuoren rouvan taloonsa
tuonut, niin jo alkoi hänen maksettavakseen oikein tulvimalla tulvia
kaikellaisia rätinkejä jos mistä hyvästä. Eikä siinä kyllin. Apenkin
kaikki velat ja velkakirjat, ne laitettiin vain Jaatisen niskoille.
Kuinkas se semmoinen siivo vävy voisi sen sallia, että rakkaat apet
ja anopit häpeälliseen konkurssitilaan pantaisiin ja koko komeus
pakkohuutokaupalla myötäisiin. Eipä suinkaan. Jaatinen maksoi velat,
otti kelvottomat tehtaat omalle nimelleen ja antoi vanhemmille vielä
reissurahat päälliseksi. Ruotsiin ne lähtivät muun roskaväen joukkoon
ja sieltä kai ne olivat tulleetkin, sharkongista päättäen. -- Mutta
mitäs tämä vieras herra oikeastaan on tullut täältä ostamaan, jos
saan luvun kysyä? tokaisi matami yhtäkkiä.
-- Enpä häntä tiedä itsekään. Muutoin vain katselemaan tulin. Mutta
jos tämä flyygeli sattuisi helposta menemään, niin ehkäpä sen
huutaisin, vaikka tuskin siltä näyttää, että siihen asti tänäpäivänä
ehditään, vastasi herra.
-- Matami tarkasteli herraa rikkiviisaasti ja tutkivasti nenän
kärjessä riippuvien pyöreiden rilliensä lävitse koko sen ajan, kuin
herra vastasi. Sitte hän taas puhkesi puhumaan:
-- M-hhh! Jassoo! Vai niin! Jaa-hah! Siihenkin instrumenttiin sitä
Jaatis-vainajalta meni koko kolme tuhatta markkaa, vaikka kolikot
kauppiaan kukkarossa jo hyvin tiukalla olivat. Mutta Jaatisen
rouva sen tahtoi, -- sillä eihän hänen olisi käynyt olla huonompi
tohtorinnaakaan, jolla semmoinen oli, -- ja Jaatisen täytyi se ostaa,
niinkuin sanotaan, skandaalia välttääkseen. Sillä, meidän kesken
sanottuna, olisi rouva kyennyt sitäkin tekemään: olisipa, vain
ottanut ja karannut, kukatiesi Ruotsiin, kukatiesi Ameriikkaankin. Ja
oivallisen koneen hän sai, mutta ei sillä hyvä: se oli uudistettava
ja sitä varten pantiin toimeen loppiaisena -- siitä on jo kolmas
vuosi kulumassa -- mitä komeimmat tanssijaiset, joiden vertaisia
ennen tuskin lienee nähtykään tässä meidän pikkuisessa kunnon
kaupungissamme. Tässä salissa juuri sitä tanssittiin niin, että
lattia oli sen jälkeen uudestaan maalattava. Ja tyytyväiseltä hän
oli näyttänyt, tuo hiljainen, kelpo Jaatinen, vaikka silloin oli
ensimäisen velkansa ottanut ja haikealla mielin nimensä vekseliin
piirtänyt. Tehtaan ja muun hyvän, mitkä hän oli apeitaan perinyt
velkojen kanssa, oli hänen jo ennen täytynyt hypoteekkiyhdistykseen
pantata ja kun sitte rouva kerran oli pannut mäenlaskun alkuun, niin
jo sitä aljettiin luisua alaspäin oikein huimaavaa vauhtia. Koetapa
siinä sitte seisattua, niin olet mies, semminkin kun sattuu iljanne
olemaan! Ja mitä taas sisälliseen perhe-elämään tulee, niin älkää
siitä mitään kysykö, sillä mitä kaikkea avioliiton kulissien takana
tapahtuu, sen tiedän ainoastaan minä ja sinä ja taivaan Herra,
eikä kukaan muu. Tietystikään ei siellä huvinäytelmiä näytelty,
vaan murhenäytelmiä vissistikin, niinkuin meidän emansipeeratulla
aikakaudellamme ainakin...
-- Mitäs se Masalinin matami täällä selittää, -- sanoi
telegraafiaseman päällikkö, tullen tervehtimään kassööriä, joka vielä
seisoi siinä vieraan herran kera ja kuunteli matamin pakinoita.
Siellä matamia kaivataan hienoja liinavaatteita huutamaan. Vai
eivätkö ne matamin välikauppoihin passaakaan?
-- Enkä minä noita viitsi... Jo minä ne olen kaikki katsellut ja
tarkastellut. Huutakoot muut, kun haluavat.
-- Varmaankin se matami jotakin hauskaa kertoo, koska näin on
huutokaupan suhteen laimistunut -- suottaili telegraafiaseman
päällikkö.
-- Hauska mikä hauska! Vaan muutoinpa se Jaatis-vainajan surullinen
juttu kaupungissamme unhotuksiin joutuisi, ell'en minä...
--... sitä vireillä pitäisi, liitti kassööri. -- Se on vissi se! --
Ja herrat nauroivat yhdessä.
-- Jaa, mutta ei siinä naurunpaikka ollut Jaatisella, -- jatkoi taas
matami, kerran vauhtiin päästyänsä, -- kun omat varat kaikki olivat
menneet ja täytyi ruveta velaksi elämään. Ja jospa häntä sitte olisi
siivosti eletty, mutta tässähän talossa oli joka päivä, niinkuin
viimeinen. Vaan en minä siitä Jaatista syytä, en Jumala varjelkoon!
Onnettomuudessaankin hän oli oikea karitsa ja kantoi ristiään
Golgathalle nöyrästi, niin kauan kuin voimat kestivät. Mutta eihän
hänelläkään ollut muuta, kuin ihmisen voimat.
-- Eiköhän matami vain lie ollut Jaatiseen rakastunut, koska näin
kauniita jälkipuheita hänestä pitää, nauroi kassööri.
-- Jaa, olisipa hän kyllä paremman kohtalon ansainnut. Vai eikö
herroissa löydy säälin tunnetta ollenkaan? Eikäpä taida herrat
ymmärtää, mitä se merkitsee, kun rehellinen mies, joka hi'ellä
ja vaivalla on omaisuutensa koonnut, näkee olennon, jolle hän
on rakkautensa ja elämänsä uhrannut, -- näkee, sanon minä, sen
olennon laskevan tuon samaisen omaisuuden menemään, niinkuin
Mähösen viinat pitkin Kuittisen kujia? Jaahah! Eipä taida herrat
sitä ymmärtää? Eikäpä sitäkään, millekä se epätoivo maistuu tuosta
samasta rehellisestä miehestä, joka melkein kaiken aineellisen
omaisuutensa on kadottanut, kun hän näkee myöskin hyvän maineensa ja
yhteiskunnallisen luottamuksensa turmion partaalle joutuneen? Siinä
ei ole enää kumma, jos voimat tielle uupuvat ja mies vaipuu ristinsä
alle, ennenkuin ristiinnaulittavaksi ehtii. Ja jos sen taas kuka
kestää, niin sillä on omatunto tyysti paatunut tahi on hän, niinkuin
sanotaan, mies ilman sydäntä. Mutta sitä ei ollut Jaatinen ja senpä
tähden ei hän kestänytkään, vaan otti ja kuoli ennen aikojaan...
-- No, jopas nyt matami on saarnaamaan äitynyt ja vielä vanhaa,
tunnettua historiaa lisäksi, -- keskeytti telegraafiaseman päällikkö.
Eihän hyvä pappi koskaan samaa saarnaa kahdesti saarnaa.
-- Jaa, niin se on. Mutta hyvän saarnan voi kyllä monestikin kuulla.
Meidän kaupungin herrat kyllä tietävät, mutta tämä vieras ei tiedä
varmaakaan, minkälainen sen Jaatis-vainajan loppu oikeastaan oli.
Mutta ansaitsee se kuitenkin mainitsemista. Tulkaahan nyt vain tänne,
niin minä selitän.
Ja matami sai kun saikin herrat nauraen mukanaan salista oikealle
olevaan huoneeseen.
-- Tämä nähkääs, oli Jaatis-vainajan työhuone eli, niinkuin sanotaan,
kabinetti, -- jatkoi matami, kun olivat huoneeseen astuneet, -- ja
tuossa ikkunoiden välissä seisoo vieläkin hänen kirjoituspöytänsä.
Siitä on nyt viheriäinen verka otettu pois, sillä se oli verestä
pilaantunut, -- ja nähkääs, tuossa on puussa vielä veripilkkujakin
jäljellä, joita ei ole saatu oikein lähtemään pois pesemälläkään.
Tässä, näet, hän istui pöytänsä ääressä eräänä iltana myöhään yöhön
saakka, istui, edessään kaikki kauppakirjat ja tilit, joita hän
tutki ja tarkasteli. Silloin oli hänen koetuksensa malja jo paisunut
reunojensa yli: pääsyä ei missään; minne vain silmänsä loi, sieltä
näytti hänelle kadotus mustaa kitaansa. Ja ehkä aineellinen häviö
ei vielä olisi häntä niin kovin masentanut, mutta tuo "mitä ihmiset
sanovat", se, niinkuin sanotaan, yleinen mielipide ja myöskin
hänen oma tietoisuutensa siitä, että hän oli ansaitsematta kuiluun
vajonnut, se se hänestä vihdoin viimein lopun teki. Sillä hän oli
niin herkkätuntoinen mies, jommoisia meidän aikaan enää harvassa
tavataan, jos ollenkaan. Jaahah! Niin! Ja jospa hänellä edes olisi
ollut joku likeinen, jonka puoleen hän olisi kääntyä voinut henkistä
taakkaa huojentaakseen ja joka hyvällä sanalla ja myötätuntoisuudella
olisi hänen kohtaloonsa osaa ottanut, niin ehkä hän silloinkin
vielä olisi pystyssä pysynyt. Mutta ajatelkaahan, ei ketään, ei
niin ketään! Ja kummako sitte, että se semmoinen juttu tapahtua
saattoi?! -- Niin, tässä hän istui, juuri tässä pöydän ääressä, --
palovartia oli kadunkulmassa juuri huutanut "kello on yksi lyönyt" ja
kummeksinut, että mitähän Jaatisen huoneessa näin myöhään kyntteli
palamassa tekee, kun hän kuuli pamauksen. Talossa tietysti herättiin
ja kun astuttiin huoneeseen, -- Welin, se palovartija oli myös
tullut sisään ja se tämän on mulle kertonutkin, -- niin tässä makasi
Jaatinen pöytänsä ääressä, vasen käsivarsi avattujen tilikirjojen ja
pää lepäämässä käsivarren päällä. Oikeassa ohimossa oli pieni reikä,
josta hiljaa pulppusi lämmin veri, ja revolveri oli hervahtuneesta
oikeasta kädestä pudonnut lattialle. Jaahah! Niin se oli...
--... ja viisikymmentä markkaa 12 penniä -- kolmas kerta, -- kuului
neuvosmiehen ääni salista ja sitä seuraava vasaran paukahdus.
-- No, ja mennään saliin nyt katsomaan, mistä hinnasta ne
Jaatis-vainajan tavarat myödään, jotka, niinkuin sanotaan,
loistavaan konkurssiin joutuivat, jatkoi matami. Kohta kai se
rouvan silkki-garderoobi vasaran alle pannaan, niin saatte nähdä,
miltä se näyttää. Vaan eipä minun ole sääli sitä, enemmän kuin itse
rouvaakaan, joka joutaisi vaikka järveen, että edes tuo Jaatisen
pikku poika hänen kelvottomista kynsistään pääsisi ja ihmisellisen
kasvatuksen saisi jonkun hyväsydämisen miehen luona. Jumala häntä
varjelkoon aikoinaan semmoista vaimoa saamasta, kuin hänen mammansa
on! Jaahah! Se on vissi se!
Pietarissa 1890.