SAIRAALASSA

Erään pienen leikkauksen tähden jouduin kerran olemaan Helsingin

klinikan ulkotautien osastossa muutaman päivän. Aika oli kesäinen,

kesäkuun loppupuoli taisi ollakin. Minulle oli määrätty päivä,

jolloin leikkauksen piti tapahtua, ja kello kahdentoista aikaan sinä

päivänä oli minun saavuttava sairaalaan. Koska vamma, jonka tähden

leikkaus oli tehtävä, ei minua suuresti rasittanut, lähdin sinne

yksin, vieläpä jotenkin hilpeällä mielellä, vaikka tiesinkin, että

olin kloroformilla nukutettava, josta saattoi olla suurempi vaara,

kuin itse leikkauksesta, varsinkin siitä syystä, että aina olen

luullut itselläni olevan sydämen vian. Mutta sillä kertaa sattui

minulla vielä olemaan toinenkin sydämen vika, joka hyvin mielellään

olisi joutanut tulla kloroformilla vaikka ainiaaksi nukutetuksi:

minä, näet, olin "mahdottomasti" rakastunut. Ja mahdottomuus, sanan

oikeassa merkityksessä, oli siinä, että minä parast'aikaa olin

tenttaamipuuhissa, enkä niinmuodoin voinut vielä aivan kohta toivoa

saavani omaa leipääni ja siitä syystä myöskään omistusoikeutta tuon

"mahdottoman" rakkauteni esineeseen. Sitä paitsi oli minun, varaton

mies kun olin, pitänyt lukea osaksi velaksikin, jota minulle silloin

oli ehtinyt karttua noin parin tuhannen markan paikoille. Tämä summa

oli kuitenkin turvattu kolmentuhannen markan henkivakuutuksella,

joten siis siinä suhteessa ei olisi vaaraa ollut, vaikka olisin

kuollutkin. Läheisiä sukulaisia ei minulla ollut.

Säntillinen mies kun voin kehua aina kaikissa asioissa olleeni, en

tahtonut silloinkaan nousta leikkauspöydälle jättämättä jonkinlaista

"asiapaperia" jälkeeni. Ja tunnustaa täytyy, koska sen jo melkein

näkee tunnustamattakin, että tämä teko sitä paitsi ja osaksi oli

senkin ajatuksen vaikuttama, joka kuitenkin ikäänkuin väkisin

tahtoi tunkeutua aivoista esille, että "mitäs jos minä nyt todella

kuolenkin?" Olipa nyt sitte kumpainen tahansa näistä vaikuttimista

mahtavampi, mutta niin minä tein, että ensin otin ja kirjoitin

rakastetulleni kirjeen, jonka, suljettuna ja asianomaisella

osotteella varustettuna, jätin pöytälaatikkooni, jotta se,

jonkun hyvän ihmisen toimesta, kuolemani jälkeen lähetettäisiin

määräpaikkaansa. Kun jo olen sanonut, että sairaalaan mennessänikin

ylipäänsä olin hyvällä tuulella, niin on minun lisättävä, etten

tuota kirjettänikään kirjoittaessa kovin hentomielinen ollut, johon

syynä oli se, että varmaan tiesin "hänen" minua kovin rakastavan ja

tulevan minua hirveästi suremaan, jos kuolisin. Tosinhan minäkin

"häntä" paljon rakastin, mutta hänhän oikeastaan olisi kadottanut

minun enkä minä häntä, ja se teki minulle hyvää, kun tiesin,

että joku minuakin kaipaisi. Tätä toinen sanoisi suurimmaksi

itsekkäisyydeksi, vaan toinen nimittäisi sitä uhraavaisuudeksi,

joksi sitä tavallaan kyllä voisi tulkitakin, mutta ainoastaan

"tavallaan". Mainitsinpa kirjeessäni, ettei "hänen" pitäisi minua

surra ollenkaan, sillä vähäkös niitä oli parempia, kuin minä, jotka

ansaitsisivat saada "hänen" paljoa paremmin, kuin minä ja jotka

voisivat tehdä "hänen" onnelliseksi elämässä, eivätkä onnettomaksi,

niinkuin ehkä minä tekisin "hänet" enemmän eloon jäämällä, kuin nyt

mahdollisella kuolemallani. -- Toiseksi kirjoitin paperilipulle

kaikki velkani; saamisia ei minulla ollut mitään. Pari kirjaa olin

lainannut eräälle toverille, vaan niitä en toivonut koskaan takaisin

saavani. Semmoinenhan kirjalainain kohtalo tapaa olla. Kolmanneksi

kirjoitin "jäähyväisrunon mailmalle" (siihen aikaan kirjoittelin

vielä runojakin), mutta onneksi itselleni jäin minä eloon, ja onneksi

mailmalle joutui runoni pätsiin. Näin varokeinoni toimitettuani, otin

sitte Horatiuksen mukaani, siltä varalta, että jäisin eloon ja minun

täytyisi muutama päivä loikoa ikävässä sairaalassa. Sitenhän, näet,

ei kiireeseen tenttaamiaikaan päivätkään hukkaan menisi.

Tultuani sitte klinikkaan, olikin jo kohta minun vuoroni astua

leikkaussaliin. Keskellä huonetta, jossa siellä täällä parveili

nuoria lääketieteen kandidaatteja, seisoi leikkauspöytä, jonka

päälle kiipesin, riisuttuani paitaan saakka vaatteet yltäni. Kaunis,

mustapartainen, pitkäkasvuinen professori astui pöydän luo ja alkoi

pitää taudistani luentoa ympärilleni ryhmittyneille kandidaateille.

Sen lopetettuaan käski hän antamaan minulle kloroformia.

Jos minulla olisi ollut mitäkään aavistusta kloroformeerauksesta,

niin tuskinpa olisin koko asiaan suostunutkaan. Ajatelkaapa, että

joku tahtoo teitä tukehduttaa, että silmissä alkaa koko mailma

musteta ja kaikki huimasti pyöriä ympäri, että jokaisessa raajan

päässä, joka veripisarassa alkaa tuntua ikäänkuin neulalla pistäisi,

mikä tunne sitte turruttaen leviää koko ruumiiseen, ja että sydän ja

kaikki valtasuonet ja ohimot jyskyttävät, kuin tykillä ehtimiseen

ampuisi, ja tämä pauke käy yhä taajemmaksi, jotta lopulta tuskin enää

ehtii seurata näiden paukausten lukuakaan, niin saatte vain pienen

käsityksen siitä, sillä koko se tuska ja ahdistus jääpi kokonaan

aavistamattakin, mitkä tajunta kärsii, ennenkuin sekin muutaman

minuutin kuluttua, ikäänkuin katkaisemalla ja kipinän tavoin yhtäkkiä

sammuu -- ja ihminen ei tiedä tästä mailmasta eikä toisestakaan niin

mitään. Mutta toisinaan sattuu, että joku aistin itse nukkumisen

aikanakin silloin tällöin toimii, ja niin oli kuulon laita minunkin

kloroformeerattuna ollessa. Ennenkuin olin oikein vielä nukkunutkaan

ja tuskissani huusin toiseen huoneeseen mennyttä professoria avuksi,

niin kuulin hänen tullessaan kysyvän: "kuinka monta lyöntiä tekee

valtasuoni?" -- "Sata kaksi kymmentä viisi", oli vastaus. -- "Nyt

se loppui", kuulin sitte erään äänen. -- "Mikä loppui", tulin

ajatelleeksi; "elämänikö? Se ei ole totta", tahdoin vastata, "sillä

minä elän vielä", Mutta tätä en jaksanut sanoa. Kuulin vain toisen

äänen, joka sanoi: "tuokaa sitte pian kloroformia lisää!" Kloroformi

siis oli kesken loppunutkin. Mutta uskokaa pois: se kuuluu kamalalta

tuo "nyt se loppui", kun sen kuulee kuoleva itse. Ja ikäänkuin

kiitokseksi jostakin olin kuulevinani vielä viimeiseksi professorin

sanat: "Bravo herra V----lle!" Minä olin nukkunut. Vaan mitä tuo

huudahdus oikein tarkoitti, siitä en saanut koskaan selkoa. Ennenkuin

minut nukutettiin, oli sydäntäni kuulusteltu ja olikin siinä se vika,

että toisessa äänessä kuului pieni suhahdus. Lieneeköhän tuo "bravo"

siis tarkoittanut sitä, että, sydän näin viallisena, suostuin tuohon

hirveään kloroformeeraukseen. Tosin kuulin sitte itse leikkauksenkin

kestäessä professorin selittävän yhtä ja toista, vaan kaikki oli niin

himmeätä, etten sitä oikein muista eikäpä siinä taitanut ollakaan

mitään vastausta tälle minun arvelulleni.

Oli sitte kulunut noin neljännes tuntia, kun minä heräsin. Minä olin

ylenantanut kerran, niin alkoi silmissäni hämärtää, -- näköaistin

palasi toimintaansa. Sitte annoin ylen toistamiseen ja huomasin

olevani istuallani leikkauspöydällä. Kaikki muut kandidaatit olivat

salista poissa, paitsi assistentti, joka lopetteli sitomista. Tuntui

niin kummalliselta, pää oli raskas, kuin aika juomingin seuraavana

päivänä, mutta siltä oli mieli iloinen eikä ollenkaan niinkuin

oikeassa kohmelossa tapaa olla. Minä puhuttelin leikillisesti nuorta

lääkäriä ja tyytyväisenä ihmettelin lääketieteen taitoa, sillä en

ollut tuntenut kipua pikkuistakaan.

Sen jälkeen minut talutettiin siihen huoneeseen, johon minulle oli

vuode valmistettu. Minä kävin kohta maata ja nukuin kohmelooni niin

sikeästi, että heräsin vasta iltapuoleen kuuden tienoilla kovaan

nälkään, sillä en ollut koko päivänä syönyt mitään. Aamulla olin

juonut vain pari lasia maitoa ja senpä sanottiin tuon ylenantamisen

vaikuttaneen.

Huoneessa, jossa makasin, oli kaikkiaan kolme vuodetta. Sillä

seinustalla, jossa minun vuoteeni seisoi, ja jotenkin likellä

sitä, oli toinen, joka huoneeseen tullessani ja nyt herätessänikin

oli tyhjä. Vastakkaisella seinällä oli yksinään kolmas vuode,

joka myöskin, ensin sinne tullessani, oli tyhjä ollut, vaan jossa

nyt, herätessäni, makasi ähkien muudan nuori mies. Toisen ikkunan

edessä olevan pöydän ääressä, sen tyhjän sängyn toisella puolella,

istui noin kuuden-, kahdeksantoista vuoden vanha poika, puettuna

sairashuoneen pitkään sarkatakkiin. Hän istui selin minuun päin,

jonka vuoksi en hänen kasvojansa voinut nähdä, mutta sen vain saatoin

takaakin päin erottaa, että hänen kasvonsa olivat nenän kohdalta

sidotut siteellä, joka oli korvien yläpuolella tappuraisen tukan

päälle kiinni solmittu. Jo leikkaussalissa, pöydälle noustessani,

olin vilaukselta saman pojan kandidaattien joukosta hoksannut,

vaikk'en hänen ulkomuotoansa tarkastaa ehtinyt, vaan mitä hän siellä

teki, sitä en silloin voinut arvata. Perästäpäin sitte kuulin, että

hänellä kasvoissa oli "_lupus_", että hän kauan oli sen tähden ollut

sairaalassa (hän oli ennen suutarin opissa ollut) ja että häntä sillä

välin käytettiin siellä instrumenttien hoitamiseen, jotka hänen

sanottiin jo oppineen tuntemaan paremmin, kuin monet kandidaatit

itse. Itse terveenä ollessaan oli hän aina joka leikkauksessa läsnä

ja silloin oli hänen toimensa antaa instrumentit leikkaajalle hänen

vaadintansa mukaan. Siinä selitys, miksi hänkin, minua leikattaessa,

oli "muiden tohtorien" joukossa ollut.

Vähän myöhemmin illalla tuotiin sitte kullekin illallinen. Minä

söin vuoteessani jokseenkin hyvällä ruokahalulla, mitä minulle

tarjottimella kannettiin. Vastakkaisella seinustalla olevassa

sängyssä makaava nuori mies joi vain vähän maitoa, mutta tuo poika

iski ahnaasti kiinni annokseensa, vaikka hän ruo'asta itseksensä

mutisikin, että "se on parantumaton, kun lasaretin aamiainen".

Ylipäänsä oli hänellä tapana moittia kaikkia ruokia ja sen hän

teki hyvin totisena, mutta usein niin koomillisilla sanoilla,

että minun niille täytyi itsekseni nauraa. Niinpä hän sinä iltana

juustopalastansa syödessään sanoi: "Kah, kun taas ovat ihan

reikäistä juustoa antaneet, niinkuin maha, muka, tyhjästä täyteen

tulisi". Ja seuraavana päivänä päivälliselle ruvetessaan, kääntyi

hän hoitajattaremme puoleen, joka ruo'an sisään toi, sanoen: "Eikös

teillä sitte muuta olekaan antaa, kuin tuota kuollutta kalaa vain?"

-- "Milloinkas se Ville sitte on ruvennut eläviä kaloja syömään?"

kysyi siihen hoitajatar ja katsoi minuun nauraen. -- "Pedothan ne vain

haaskoja syövät", vastasi Ville nenäänsä honisten.

Kun olin päivällä jo niin monta tuntia maannut, en ensimäisenä

yönä voinut ollenkaan hyvin nukkua. Sitä paitsi vaikutti tähän

unettomuuteen se omituinen ympärystäkin, jossa olin ensimäistä kertaa

ja toverinikin minua tavallaan häiritsivät. Ville kuorsasi kovasti

siteen alla olevaan nenäänsä ja näinpä hänen kerran yön hämärässä

istuvan vuoteessaan ja, otettuaan siteen pois, sublimaatilla

kasvojansa kastelevan. Kolmas mies taas ähki kipuansa ja tarvitsi

yön kuluessa monta kertaa hoitajattaren apua. Hoitajattaresta

mainittakoon, että hän oli noin kolmen kymmenen vanha ihminen, hyvin

reipas eikä ollenkaan ruma.

Seuraavana aamuna heräsin jo jotenkin varhain, nousin ylös ja menin

ikkunan luo istumaan. Aurinko paistoi lämpimästi pilvettömältä

taivaalta ja hiljainen tuuli heilutteli ikkunain edessä puistossa

kasvavia kauniita koivuja. Minä otin Horatiuksen käteeni ja aloin

lukea:

_Eheu fugaces, Postume, Postume, labuntur anni..._

Lu'in sitte tarkkaan muutamia odeja, siksi kuin professori

seurueineen alkoi käydä kiertokulkuaan sairaiden luona ja saapui

meidänkin huoneeseemme.

Villestä ei professori välittänyt ollenkaan ja minun siteeni käski

hän vielä jättää päiväksi paikoilleen, mutta tuota kolmatta miestä

tarkasti hän huolellisesti. Tähän tarkastukseen otin osaa minäkin,

niin paljon kuin se oli mahdollista.

Tämä oli vielä aivan nuori mies, jonka pienet viikset olivat vasta

alulla. Hänen tukkansa oli hyvin tuuhea ja hiukan kihara, hänen

kasvonsa olivat verevät, vaikka ne sillä kertaa näyttivät hieman

kalpeilta. Hän nostettiin istualleen vuoteesensa ja kun väljä paita

riisuttiin hänen yltänsä ja ristiin molempien olkapäiden yli ja

ruumiin ympäri sidotut siteet, jotka paikottain olivat verisiksi

käyneet, päästettiin auki, niin näin hänen selässään, hiukan oikealle

selkäpiistä, yli tuuman pituisen ammoittavan haavan, josta arvasin,

että häntä oli puukolla haavoitettu. Kun sitte kuulin eräältä

kandidaatilta, että mies oli Pohjolainen, joksi häntä jo hänen

ulkomuodostansakin olisi voinut sanoa, niin pidin melkein varmana,

että hän oli tappelussa haavansa saanut. "Oho!" arvelin minä, "onpas

minulle nyt puukkojunkkari toveriksi osunut!"

Sillä aikaa, kun professori sitte karboolipulverisaattorin

ruiskuttaessa haavaa tutki, ei Pohjolainen valittanut ollenkaan,

vaikka hampaiden kitinä todistikin, että hän tunsi kovaakin kipua

ja kova mahtoi kipu ollakin, sillä kuulin haavan olevan syvän, jopa

keuhkoonkin saakka ulottuvan. Tämän todisti sekin, että hänen oli

vaikea hengittää; henki ikäänkuin katkesi kipeästi joka kerta, kun

hän huokui ja katkonaisesti hän siitä syystä puhuikin. Mutta muutoin

oli hänkin jotensakin hyvällä tuulella, jopa kysyi professorilta,

milloin pääsisi pois. "Ehkä parin viikon kuluttua", luvattiin hänelle

hymyillen.

Kun lääkärit olivat menneet pois, kävin minä taas Horatiukseeni

käsiksi ja Pohjolainen kääntyi kyljellensä, silmin minuun päin.

Silloin tällöin luodessani silmäni kirjasta häneen, näin että hän

minua koko ajan katseli. Toisinaan, häneen katsahtaessani, näytti

niinkuin hänen olisi tehnyt mieli ruveta puhelemaan kanssani, mutta

kun minä heti taas kävin lukemaan, niin ei hän uskaltanutkaan alkaa.

Vaan kun minä sitte huo'ahdin lu'ustani ja nousin ylös kävelemään

edestakaisin huoneessa, niin käänsi hän päänsä minuun päin ja kysyi:

-- Olettekos te, herra, jo kauan täällä ollut?

-- Vasta eilen minäkin tulin ja juuri ennen teitä, vastasin minä.

-- Vai niin! Minä luulin, että olette jo kauan täällä ollut, koska

nyt jo jaloillanne olette, jatkoi toinen.

-- En. Eilisestä vain.

Minä siihen vaikenin ja hetkinen kului äänettömyyteen. Minä hiukan

ikäänkuin tahdoin välttää puhelua "puukkojunkkarin" kanssa.

-- Onkos teitä, herra, leikattu? -- kysyi toinen jälleen.

-- On kyllä.

-- Sitähän minäkin, kun noin siteissä olette. Mutta pianpa olette

ylös päässyt.

-- Minun tautini ei niin vaarallista ole, sanoin minä jotakin

sanoakseni.

-- Älkää panko pahaksi, jos kysyn: mutta mikäs teitä oikein vaivaa?

En minä pahaksi pannutkaan, vaan kerroin hänelle tautini laadun sekä

leikkauksen, josta en sanonut mitään kipua tunteneeni, koska olin

kloroformilla nukutettu.

-- Tarjosivathan ne sitä minullekin, vaan en minä siitä huolinut,

tokaisi siihen Pohjolainen.

-- No, eikös käynyt kovin kipeältä? kysyin silloin minä vuorooni.

-- Aina vähän, kun keuhkoon saakka kopeloivat, mutta jaksaahan tuon

toki mies kärsiä, jatkoi toinen.

Minä en epäillyt hänen sanojansa, sillä olinhan tänään sen omilla

silmilläni nähnyt. Ihmettelin vain nuoren miehen miehuutta.

-- Näittehän te, herra, haavan selässäni? alkoi taaskin Pohjolainen,

vaikka en hänen edellisiin sanoihinsa sanonut mitään. Hän näkyi

ikäänkuin itse tällä tahtovan, että kyselisin häneltä vammastansa.

-- Näin, vastasin minä. -- Puukolla kai se oli... kysyin sen jälkeen.

-- Puukolla... Näkyi ikäänkuin veri olisi alkanut kiehua hänessä, kun

hän tätä ajatteli ja muisteli.

-- Taisipa olla kovakin tappelu? jatkoin sen jälkeen puhetta.

-- Sepäs se oli, ettei tappelua ollut mitään, vastasi nuori mies, --

muutoin minä olisin kyllä puoliani pitänyt...

-- No, mitenkäs sitte niin hullusti kävi...?

Tähän kysymykseeni en kuitenkaan heti saanut vastausta enkä sitä

oikein kysyäkseni ollut tehnytkään. Uteliaisuuteni oli vain hiukan

heränyt, kun kuulin, ettei siinä edessäni ollut pelkän raa'an

tappelun esine vain. Ja siitä syystä tulin ikäänkuin itsestäni niin

kysyneeksikin.

Mutta Pohjolainen oikaisihe hiukan vuoteessansa, hän asettelihe

ikäänkuin mukavammin, mutta tähän liikkeeseen näytti juuri kuin

joku mielenliikutus taas olisi ollut syynä. Todellakin näin katseen

välähtävän hänen sinisistä silmistänsä, mutta kun hän jälleen

katsahti minuun, niin se ikäänkuin lauhkeni häveliäästi. Hän tahtoi

taaskin sanoa jotakin, jopa hänen huulensakin aivan kuin liikahtivat,

mutta hän oli vaiti ja näkyi sitte hiukan miettivän, vieläkö puhuisi

siitä asiasta.

-- Pohjanmaaltahan te olette kotoisin? aloitin minä nyt, kääntäen

puhetta toisaanne.

-- Niin. Ala-Härmästä olen, vastasi hän, korottamalla muutamia

tavuita, ikäänkuin venyttäen niitä.

-- Entäs täällä Helsingissä, oletteko jo kauan ollut? utelin edelleen.

-- Vasta pari kuukautta, ehkä vähän enemmän. Salvostyössä olen ollut

tuolla Annan kadun varrella.

-- Siellä taitaa Pohjanmaalla nykyään työansio käydä huonoksi, koska

niin paljon siirtolaisia joka vuosi Ameriikkaan muuttaa? Ja työn

puutteessa kai tekin tänne olette tullut, vai kuinka?

-- Paljon niitä muuttaa Ameriikkaan; mutta oli minulla työtä

kotiseudullakin. Tulin tänne vain sen tähden että täällä minulle

tarjottiin hyvä päiväpalkka ja sitte oikeastaan sen tähden että

minulla täällä on morsian.

-- Vai niin! Vain niin! sanoin minä, ikäänkuin tästä kaikki olisi

minulle selvinnyt, vaikka siitä todella vain heräsi halu saada tietää

enemmän. Meitä oli siis kaksi rakastunutta, joilla, paitsi viallisia

sydämiämme, vielä oli kummallakin omat ruumiilliset haavamme. Minä

vain olin saanut haavani omalla suostumuksellani, mutta hän ihan

varmaan jonkun toisen väkivaltaisesta kädestä, -- siinä erotus

välillämme. Se seikka, että hänellä oli morsian ja oli tällaisessa

tilassa, alkoi kiihdyttää uteliasuuttani enemmän.

-- Mutta tietääkös nyt morsiamenne siitä, että te täällä olette?

kysyin minä.

-- Tietää, sillä hän oli läsnä, kun minua lyötiin. Siitä syystä

hänkin kiinni pantiin ja vietiin poliisin huostaan, vaan missä hän

nyt on, sitä en tiedä ja se minua kovasti surettaakin. Jos hän olisi

irti päästetty, niin olisi hän varmaan jo tullut minua katsomaan,

selitti Pohjolainen alakuloisesti.

-- Enpä saata mitenkään edes arvatakaan, millä lailla te olette

haavoitetuksi tullut, koska ette ole tappelussa ollut, -- sanoin

minä, sillä todellakaan en saamistani tiedoista voinut tehdä

itselleni selkoa tämän asian laidasta.

-- No, jos tahdotte, herra, niin minä voin sen teille kertoa, vaan

nyt minä en enää jaksa, kun on näin paljon jo puhutuksi tullut, mutta

jos huomenna... olettehan te vielä huomenna täällä?

-- Kyllä. Olen.

-- Taikka ehkä jo tänäkin iltana, kunhan olen saanut vähän levätä.

-- Ei, ei! En minä tahdo teitä liiaksi vaivata. Nukkukaahan nyt. Minä

tässä myöskin käyn vähän lueskelemaan.

Tähän ei Pohjolainen sitte sanonut mitään, vaan huoahti hiljaa, mutta

kuitenkin niin kovaan, että minä sen kuulin. Hän asettelihe taas

mukavammin ja sulki silmänsä nukahtaaksensa.

Sen jälkeen kävin ikkunan luo istumaan, lu'in vähän, mutta sillä

välin katselin usein pitkät ajat uloskin: koivuihin, joita tuuli

yhä hiljaa liekutteli, pysähtyi katseeni ja ajatukseni harhaeli

sinne tänne, luoden milloin mitäkin kuvia. Ville kävi väliin myöskin

huoneessa, mitä lie pöytänsä luona askarrellut ja itseksensä

mutissut. Hoitajatar pistäytyisi tuon tuostakin meillä, toi ruokaa,

mittaeli ruumiin lämpöä, muutti toiset raidit Pohjolaiselle, josta

niille oli, professorin tarkastaessa, verta vuotanut ja toimitti

kaikki pyyntömme iloisena ja tyytyväisenä. Sinä iltana ei puhuttu

Pohjolaisen kanssa tuosta asiasta enää mitään. Muutamia muita

kysymyksiä ja vastauksia vain vaihdettiin.

Seuraavana aamuna herättyämme, kumpaisetkin hyvin maatun yön jälkeen,

sanoin hänelle hyvän huomenen ja tiedustelin hänen vointiansa. Hän

sanoi olevansa jo paljoa parempi eikä enää juuri kipeältä koskevan

puhuessakaan. Kun sitte lääkärit olivat käyneet päivemmällä ja meidän

haavamme olivat tarkastetut, jouduimme jälleen puheluun keskenämme

eilisestä aineestamme.

-- Te sanoitte eilen morsiamenne olevan täällä Helsingissä, kysyin

minä, kun olimme sille alalle tulleet: -- mitä hän täällä tekee ja

koska olette te tutustuneet?

-- Hän oli täällä palveluksessa, mutta toisemme olemme jo kauan

tunteneet.

-- Varmaan on hänkin sitte teidän puoleltanne?

-- On. Hän on samasta pitäjästäkin, kuin minä. Minä vain olen torpan

poika, mutta hän -- rikkaan talon tytär.

-- Rikkaan talon tytär ja on täällä palveluksessa? lausuin

kummastellen.

-- Niin!

-- No, nytpä jo taidan arvata, miksi hän on palvelukseen ruvennut.

Ell'en erehdy, olette te siihen tavallaan syynä.

-- No, tavallaan, kyllä. Mutta enemmän on siihen Marin oma isä

syynä. Asianlaita on, nähkääs, se, että minä ja Mari olemme melkein

jo lapsuuden tuttavia. Hänen isällänsä, joka on hyvin itsepäinen

vanhan kansan mies, on siellä pitäjässämme vankka talo, seutumme

parhaimpia sekä tuotannaltansa että ulkoasultansakin. Mari on hänen

ainoa tyttärensä, vaikka on heillä poikakin, joka on Marista muutamaa

vuotta nuorempi. Tämä poika vain on hyvin kivulloinen, niin ett'ei

isällä hänestä paljon tulevaisuuden toiveita ole, siinä suhteessa,

näet, että hän kykenisi miehen tavoin sellaista taloa hoitamaan.

Senpä tähden se isäntä onkin katsonut, mistä hän saisi mieleisensä

vävypojan, jolle hän voisi kuollessansa rikkautensa perinnöksi

uskoa. Mutta niinkuin muidenkin rikkaiden laita on, niin vaatii

hänkin itsepäisesti tulevaiselta vävyltänsä etupäässä rikkautta,

olipa sitte hänen muut avunsa minkälaiset tahansa. Tällaisen rikkaan

hän pian kyllä löysikin naapuripitäjästä eräässä Sillankorvan

Antti nimisessä talollisen pojassa, joka suostui ottamaan hänen

tyttärensä. Vaan Maripa oli viisampi isäänsä ja kieltäytyi, äitinsä

neuvoa seuraten, tästä naimiskaupasta, sillä Sillankorvan Antti on

yleensä tunnettu juomariksi ja muutoinkin huonotapaiseksi mieheksi.

Arvattavahan oli, että tämä Marin kielto suututtaisi hänen isäänsä

kovin. Ja se suututti häntä vieläkin enemmän siitä syystä, että Mari

hänelle suoraan ilmoitti, ettei hän tahtonut ottaa ketään muuta,

kuin minun, jota hän sanoi jo monta vuotta rakastaneensa. "Silloin

on tämän talon ovi sinulta suljettu", oli hänen isänsä kiljaissut

eikä tahtonut kuulla minusta puhuttavankaan. Vaan minun on lisättävä,

että tällä hänen vihallansa minua vastaan on vielä toinenkin syy,

eikä vain se, että minä köyhä olen. Minun isäni, nähkääs, joka nyt

on melkein samassa iässä, kuin Marinkin isä, oli myöskin ennen

varakas mies ja erään suuren, heidän naapuritalonsa, omistaja,

josta syystä Mari ja minä juuri olemmekin hyviä lapsuuden tuttavia.

Pieninä jo olimme melkein joka päivä yhdessä ja keskinäisistä

nauruista ja kyynelistä se rakkaus vähitellen sitte alkoikin itää.

Ne onnelliset ajat loppuivat kuitenkin kohta meiltä nuoriltakin,

niin pian kuin onnettomuus oli minun isääni kohdannut. Jostakin

syystä oli, näet, isäni kovin velkaantunut ja pysyäksensä pystyssä,

täytyi hänen tuon tuostakin lainaella Marin isältä, jonka asiat

olivat paremmalla kannalla, kuin meidän. Ja kaikki näytti sittenkin

hyvältä meidänkin puolellamme, niinkauan kuin molempien isäntien

suhde oli hyvä. Mutta jostakin syystä, joka minulta vielä tähänkin

saakka on tietymättömäksi jäänyt, muuttui se sitte melkein yht'äkkiä,

ja koska isäni ei kyennyt saamamiehellensä suurta velkaansa heti

suorittamaan, niin otti ja myötti tämä huutokaupalla koko talomme

kaluineen päivineen. Ja me olimme melkein mieron tiellä, ainakin

verrattuna siihen, mitä meillä ennen oli ollut. Vaan isäni, joka ei

tästä vauriosta kuitenkaan kovin murheelliseksi käynyt, osti sillä

pienellä summalla, joka hänelle jäljelle jäi, nykyisen torppansa,

jossa vanhempani ovat jotakuinkin hyvin toimeen tulleet uutteralla

työllä, sillä välin kuin minä olen muualla ansaitsemassa käynyt...

Tämän jälkeen Pohjolainen hiukan levähti kertomuksestansa.

-- Mutta milläslailla sitte teidän morsiamenne tuli kotinsa

jättäneeksi? kysäsin minä vähän ajan kuluttua.

-- Siitäpä asiasta juuri minä nyt ai'oin ruveta puhumaankin, puuttui

hän taas puheeseen. -- Jo sitä ennen, nähkääs, kuin Marin isä alkoi

hänelle mieheksi toimittaa tuota Sillankorvan Anttia, olimme me,

Mari ja minä, luvanneet itsemme toinen toisellemme ja pari kertaa

jo yrittäneet puhua siitä asiasta hänen isällensäkin, mutta tämän

puolelta kohtasi meitä aina jyrkkä kielto. Hän ei tahtonut kuulla

puhuttavankaan siitä, että hänen ikivihollisensa poika tulisi hänen

vävyksensä, pääsisi rikkaan talon perilliseksi ja minun isäni

siten jälleen kohoaisi köyhtyneestä asemastansa. Mitä minun isääni

tulee, niin en luule hänen olevan niin leppymättömän, ettei hän

naimiseemme olisi suostumustansa antanut, jos sitä vain morsiameni

taholta olisi saatu. Useinpa kuulin isäni sanovankin, että hän aivan

syyttömästi joutui riitaan Marin isän kanssa ja että tämä luultavasti

kateudesta oli paljon edistänyt hänen perikatoansa. Olipa nyt sen

asian laita sitte kuinka tahansa, mutta kun Sillankorvan Antti

tuli Maria kosimaan, niin pani Mari jyrkästi vastaan, sanoen jo

valinneensa minut mieheksensä eikä kenenkään pakosta luopuvansa tästä

lupauksestansa. Hänen isänsä vihastui silmittömästi, ei sanonut häntä

enää tahtovansa tyttäreksensäkään tietää ja käski hänen tuota pikaa

lähtemään talosta pois, ellei hän päätöstänsä muuttaisi. Mutta Mari

ei tästä uhkauksesta pelästynyt. Me tapasimme tämän jälkeen kerran

salaa toisemme ja lupasimme lujasti toisillemme ryhtyä innokkaalla

työllä haalimaan niin paljon rahaa kokoon, että voisimme ostaa mekin

pienen torpan ja ruveta siinä yhdessä elämään, huolimatta hänen

isänsä oikuista. Minä kävin kirveineni, höylineni, niinkuin ennenkin,

sekä talojen että laivain rakennuksissa, missä niitä milloinkin

sattui olemaan, ja Mari jätti kotinsa hyvästi -- hänen äitiinsä tämä

ero koski kipeästi -- ja tuli tänne Helsinkiin, jossa hän jo on ollut

pari vuotta palveluksessa.

-- Ettekö tällä aikaa ole tavanneet toisianne ennenkuin nyt vasta,

tänä keväänä? kysyin minä.

-- Olemme, kerran. Vuosi takaperin olin minä Hämeenlinnassa työssä ja

silloin käväisi Mari pikimältään siellä. Minun teki häntä kovin mieli

nähdä ja minä maksoin hänen matkansa sinne.

-- Kai teillä kummallakin on jo nätti summa säästettynä, koska teillä

näin rehelliset aikeet on? -- utelin jälleen.

-- Onhan sitä vähän, että ehkä jo alkuun päästäisiin. Ja sitähän

varten oikeastaan minä tänne Helsinkiin työhön tulinkin, että

saisimme Marin kanssa yhdessä vähän siitä asiasta tuumia, -- kertoi

nuori mies.

-- Milläs kummin teidän sitte näin surullisesti kävi? tokaisin siihen

taaskin kysymykseni.

-- Sehän se Sillankorvan Antti on meitä, kuin perkele, vainonnut,

sanoi Pohjolainen tuimasti ja vaikeni vihaansa.

Kotvan aikaan ei hän taaskaan puhunut mitään. Minä näin jälleen,

että hänen ajatuksensa ikäänkuin välähtämällä kuvastuivat hänen

silmissänsä. Enkä minäkään tahtonut heti ruveta kyselemään tuosta

ehkä arkatuntoisestakin asiasta. Me olimme molemmat jonkun aikaa

ääneti.

-- Tiedättekös, herra, että tuo Sillankorvan Antti ei ole jättänyt

Maria rauhaan tuskin kuukaudeksikaan siitä saakka, kuin hän häneltä

rukkaset sai. Itse hän tästä sekä nolostui että pahastui, sillä hän

näkyi olleen asiastansa hyvinkin varma, ja Marin isälle varsinkin

kuuluu hän alussa olleen vihoissansa. Senpä tähden minä luulenkin,

että ukko häntä alati on yllyttänyt kokeitansa jatkamaan, semminkin

koska Marin kotoalähtö näkyy häneen kuitenkin kovasti vaikuttaneen

ja hän vielä toivoo Marin katuvan, palaavan kotiansa ja ottavan tuon

hänelle tarjotun sulhasen. Kaikissa tapauksissa ei Marilla tästä ole

ollut muuta kuin kiusaa ja vastusta, vaikka hän aina ankarasti onkin

hylännyt Antin tarjoumukset. Itse ei Marin isä ole millään tavalla

koettanut lähentyä tytärtänsä, mutta näköjään on hän kaikellaisilla

lupauksilla siihen kehottanut Anttia, sillä hänessä itsessänsä

en luulisi niin paljon rakkautta löytyvän, että hän näin kauan

tavoitteleisi häntä saadaksensa. Rikkauden himo siihen ehkä kyllä voi

olla syynä, sillä olen kuullut, että Sillankorvan talo viimeisinä

aikoina on käynyt entistänsä paljoa huonommaksi. Ja Antista

itsestänsäkin ja hänen käytöksestänsä on liikkunut hyvin pahoja

juttuja. Mutta niitäpä Marin isä ei ole taitanut ottaa uskoaksensa...

-- Minkälaisissa teoissa tuon Sillankorvan Antin itsepäisyys sitte on

näyttäytynyt teidän morsiantanne kohtaan hänen täällä ollessansa? --

kysyin minä.

-- Paitsi sitä, että hän on Marille tänne monta kertaa kirjeitäkin

kirjoittanut, jotka tämä on kaikki vastaamatta jättänyt, on hän

jo neljästi täällä itsekin käynyt eikä anna Marille rauhaa hänen

palveluspaikassansakaan. Ja pahin on, että hän melkein aina silloin

on ollut juovuksissaan ja pitänyt niin pahaa elämätä, että Marilla

siitä on ollut hyvin ikäviä seurauksia isäntäväkensä puolelta.

Mutta mitenkä hänen juuri nytkin piti tänne osua, sitä me emme voi

mitenkään ymmärtää. Varmaan oli hän joltakin sattunut kuulemaan,

että minä olin Helsinkiin työhön tullut, ja alkanut epäillä jotakin,

koska hän tänne niin päistikkaa saapui, että tuskin ehti tarpeeksi

vaatteitakaan mukaansa panna. Ja kovasti minä kummastuin, kun viime

lauantaina Marilta kuulin, että hän taas oli käynyt häntä tapaamassa

ja sanonut tulevansa jälleen seuraavana päivänä iltasella. Silloin

me yhdessä tuumimaan Marin kanssa, mitä neuvoa olisi paras käyttää

häntä vastaan. Yksin en tahtonut missään tapauksessa jättää Maria

kortteeriinsa, sillä nythän on kesäaika, ja hänen herrasväkensä ovat

muuttaneet kaikki maalle. Jos Mari taas olisi ulos lähtenyt ja ovet

sulkenut, niin olisi hän tullut ja luullut Marin vain sulkeutuneen

lukon taakse ja alkanut jyskyttää, vieläpä, Jumala ties, mitä tehnyt,

ehkäpä ovetkin murtanut. Päätettiin siis sillä lailla, että Mari jää

kotia ja että minä tulen hänen luoksensa, jotta olisimme yhdessä

tuota pukaria vastaan ottamassa. Sattuikin olemaan sunnuntaipäivä,

joten minä olin työstä vapaa. Aamupäivällä oltiin yhdessä kirkossa

ja iltapuoleen sitte kaiken aikaa kotona. En tiedä, lieneekö Antti

jo meidän poissa ollessammekin käynyt, mutta kauan häntä iltasella

odotimme. Hän oli sanonut jo noin kuuden aikaan tulevansa, vaan ei

häntä vielä seitsemänkään tienoilla näkynyt. Luultiin jo, että ehkä

onkin hän kaikki tuumansa siksensä jättänyt eikä tulekaan, peläten

varmaan minunkin siellä olevan. Vaan mitäs luulette? Olimme menneet

Marin kanssa portille, -- minä aioin jo vähän ruveta kotiapäin

lähtemään ja Mari oli muuten vain niinkuin saattaaksensa tullut, --

niin näimme hänen tulla kihnuttavan alanenänä katua pitkin meitä

kohti. Mari oikein säikähti hänet nähtyänsä ja tahtoi, että menisimme

häneltä jonnekin piiloon, vaan minä sanoin, että "ollaan me vain

tässä, niin näkee hän, että olemme häntä odottamassa". Ja kun hän

sitte portille tuli, niin kätteli hän Maria ja puhutteli, vaan minua

ei ollut huomaavinansakaan. Kauan aikaa kyseli hän Marilta yhtä ja

toista ja sitte vasta katsoi sameilla silmillään vieraasti minuun,

ikäänkuin ei olisi tuntenutkaan, ja kysyi: "kukas se tämä vieras on?"

-- "On se niin vieras", sanoi Mari, "että jollei Antti sitä tunne,

niin voin sanoa, että se on minun sulhaseni." -- "Mitä? Sulhanenko?

Eikö joutavia. Tämä poika se vain Marin sulhaseksi kelpaa", sanoi

Antti ja heitti viinasta hervottoman kätensä Marin kaulaan. Mutta

Mari pääsi kuitenkin riuhtaisemaan irti ja juoksi minun taakseni.

Sanaakaan sanomatta tartuin minä Antin ryntäisiin ja tahdoin nakata

hänet maahan, mutta hän oli saanut kiinni lystriinitakistani ja

repäisi siitä hihan ja selkämyksen halki. Vaan silloin minä vihastuin

niin, että koppasin hänet käsiini ja paiskasin pihan kivitystä

vastaan maahan ja annoin hänelle jalallani aika potkun kylkeen. Sillä

välin oli Mari juossut kadulle ja alkoi poliisia huutaa, mutta kun

ei poliisia ollut näkyvissä, niin tuli hän takaisin, tarttui minua

kädestä ja ennenkuin Antti ehti kämpiä ylös, veti hän minun perässään

toisella puolen katua olevan suuren kivitalon pihaan. Sitte vasta

pääsi Antti kadulle ja kun ei hän siellä ketään nähnyt, niin alkoi

hän huutaa ja meluta ja vuoroonsa poliisia huutaa, joka saapuikin

sitte paikalle. Mutta Antti korjattiinkin siksi yöksi putkaan ja me

pääsimme hänestä sekä koko asiasta niinikään irti.

-- Sepä kävi varsin sukkelasti, ilmaisin minä siihen riemuni.

-- Hyvinhän se sillä kertaa kävi, vaan älkää luulko, että hän vielä

jätti Marin silläkään rauhaan. -- Seuraavana päivänä, noin kymmenen

aikaan, niin jo näkee Mari keittiönsä ikkunasta, että Antti astuu

pihan poikki keittiön portaita kohti hänen luo tullaksensa. Ja

minnekäs se Mari raukka enää päästäkään voi, kun Antti hänen jo oli

ikkunasta huomannut eikä hänellä ollut aikaa juosta ulko-oveakaan

lukkoon panemaan. Anteeksi hän muka tuli pyytämään eilisestä

käytöksestänsä ja alkoi sitte Maria kiusata, että hän tulisi minua

hakemaan ja että me kolmen lähdettäisiin "sovinto-olutta" juomaan,

jota varten hän jo oli sanonut kymmenen pottua tilanneensakin.

Ja niin oli hän Maria kiusannut, että hän oli hänestä aivan

pääsemättömissä eikä hän häntä muutoin pois lähtemään saanutkaan,

kuin lupaamalla täyttää hänen pyyntönsä. Mikäs siinä tyttöparan muu

hänen tuskassansa auttoikaan? Hyvä se hänestä oli, kuin silläkin

lailla luuli hänestä irti pääsevänsä...

Minä olin silloin työssä, kun he tulivat minua hakemaan. Voittehan

arvata kummastukseni, kun näin Marin tulevan yhdessä Antin kanssa,

ja monellaiset olivat ne tunteet, jotka alkoivat minussa silloin

taistella. Mari juoksi heti minun luokseni ja kertoi, kuinka asian

laita oli. Mutta minä sanoin suoraan, ett'en voinut tulla, koska

minun täytyi olla työssä, ja ett'en siitä pääsisi koko päivänä irti.

Kotiaan Marikaan ei tahtonut mennä, sillä hänellä olisi silloin ollut

Antti varmaan kintereillään, jonka tähden kauan aikaa tuumittiin,

mitä oli tehtävä, Antti kun penäsi lähtemään, pyytäen kaikilla

tavoin anteeksi minulta sekä luvaten muka korvata eilen karsimani

vahingon. Kovin ei tehnyt mieleni lähteä, mutta kun hän vakuutti

seuraavana aamuna lähtevänsä kaupungista pois eikä koskaan sitte enää

kiusaavansa Maria ja sentähden tahtovansa meistä sovinnossa erota,

niin mikäs siinä auttoi muu, kuin suostuminen tuon pääsemättömän

kiusaajan pyyntöön. Päivällistunnilla lupasin sitte lähteä juomaan

lasillisen olutta, ei muuta, ja siksi aikaa täytyi heidän odottaa

minua. Eikä siinä odottamistakaan ollut enää, kuin tunnin verta

kaikkiaan.

Sovinto-oluensa toimitti Antti eräälle nurmikolle Arkadian tullin

luo. Sinne lähti hän jo vähää ennen meitä ja kun me sinne tulimme,

niin oli siellä nurmella, vähän syrjässä, pari tyhjää, rikottua

pulloa, jotka varmaan Antti itseksensä oli tyhjentänyt kuraasia

saadaksensa. Sillä, niinkuin nyt perästäpäin huomaan, tämä kaikki

oli häneltä edeltäpäin ja tarkkaan mietitty. Vaan kukas häntä näin

salakavalaksi luullakaan voi!? Me olimme asettuneet nurmikolle

istumaan -- Mari istui minusta oikealle ja vähän niinkuin vastapäätä

minua, Antti taas vasemmalla puolellani ja jotenkin likellä minua

-- ja Antti puhui kaikellaista, puita heiniä, milloin ikäänkuin

osottaen katumustaan eilisestä teostansa, milloin taas sekoittaen

siihen lorujansa rakkaudestaan, -- näkyi, että hän jo taas alkoi olla

päissänsä, sillä varmaan oli hän jo jotakin ryypännyt, ennenkuin

Marin luo tuli. Me Marin kanssa olimme enimmäksemme vaiti, ett'emme

vain jotenkin häntä suututtaisi. Yhden pullon olimme juoneet ja

minä aloin pyytää Maria lähtemään pois, mutta silloin alkoi Antti

jälleen kiusata, että joisimme vielä toisenkin. Vaan minä kielsin

jyrkästi, sanoen, ett'emme juo enää tippaakaan ja että minun täytyi

lähteä päivällistä syömään. Silloin, yht'äkkiä, ennenkuin mitään

aavistaakaan ehdimme, oli Antti sivaltanut puukon tupestansa ja

iski minua takaa selkään, sanoen: "Täss' on sulle sitte sovintoa

eilisestäkin, perkeleen sulhanen!" Tunnettuani iskun keuhkoissani,

koetin hypähtää ylös, vaan kaaduin suulleni edessäni istuvan Marin

syliin, joka kiljahti ja siunasi itsensä säikähdyksestä. Tuota

pikaa sai Mari kuitenkin huudetuksi apua viertotieltä, jossa,

paitsi poliisia, sattui muutamia miehiäkin olemaan. Antti, joka ei

yrittänytkään pakoon lähteä, otettiin kiinni ja vietiin poliisin

huostaan, jonne Marinkin vieraana miehenä täytyi seurata. Minut taas

tuotiin heti paikalla tänne...

Pohjolaisen tästä tapauksesta kertoessa, hänen rintaansa ikäänkuin

ahdisti viha, minkä huomasin selvään hänen äänestänsä.

-- Sepä vasta oli raakaa kostoa, -- en minäkään voinut olla mieltäni

osoittamatta.

-- No, niin kehnoa, että semmoista voi ainoastaan kurjin pelkuri

tehdä, -- lisäsi toinen.

-- Kun nyt Jumala suo, että paranette, niin olette ainakin päässeet

hänestä i'äksi vapaiksi, sanoin jälleen.

-- Onhan sillä pahalla aina jotakin hyvääkin muassansa, mutta

paljon tästä minulle nyt haittaa on. Kulunee pitkä aika, ennenkuin

kelvollisesti työhön kykenen ja sitte tuo oikeuden käynti, ilman

sitä, että Mari raukalle tästä on ollut hyvin ikävä olla. Tuskinpa

hän vielä tietänee, olenko minä hengissä vai en.

-- Kyllä kai on hän tänne lähettänyt jonkun hoitajattarelta

kuulustelemaan terveyttänne, ehkäpä on itsekin käynyt, vaikkei häntä

vielä ole puheellenne päästetty.

-- Sehän se minuakin huolettaa, kun en ole hänen kohtalostansa

mitäkään tietoja saanut, -- ilmaisi Pohjolainen mielipahansa: --

vaikka jo olen täällä kohta kolme vuorokautta ollut.

Minä koetin lohduttaa häntä paraimman mukaan ja puhelin sitte yhtä ja

toista hänen kanssansa sekä vielä hänen menneestä elämästänsä että

tulevaisuuden toiveistansa. Sen jälkeen kehoitin häntä jälleen hiukan

nukahtamaan ja kun hän nukkui, niin kävin minä Horatiustani lukemaan.

Sitä lu'in sitte koko iltapuolenkin, puhellen väliin seuralaisteni

kanssa, ja se päivä kului siten hyvinkin pian. Seuraavana aamuna

toivoin jo pääseväni kotia sillä ehdolla, että kävisin sairaalassa

vain joka päivä haavaani näyttämässä, mutta en päässytkään. Minun

täytyi olla siellä vielä huomisenkin yli. Vaan kaikesta, mitä

sairaalassa oloni aikani olin nähnyt ja kuullut, ei olisi mitään

eheää tullut, ellen olisi siellä sitäkin päivää ollut.

Tuskin olivat lääkärit seuraavana aamuna kiertokulullansa meidän

huoneessamme käyneet, niin tuli hoitajatar sisään ja ilmoitti

Pohjolaiselle, että siellä oli muudan nainen, joka pyrki päästä hänen

puheellensa, jos hän jaksoi ottaa häntä vastaan. Nuori mies kohottihe

ilosta istualleen sänkyyn ja osoitti sillä, että hän varsin hyvin

jaksoi puhella morsiamensa kanssa. Mariksi arvasi hän heti sen naisen.

Tämä oli pienenläntä, hento, tummaverinen nainen, joka astui sisään.

Hänen ruskeiden silmiensä raukea katse löysi heti vuoteen, jossa

hänen sulhonsa makasi. Ketterin askelin riensi hän vuoteen luo ja

tarttui häntä vastaan ojennettuun käteen. Hänen poskensa punoittivat,

ne oikein hehkuivat, ja hänen rintansa kohoeli taajaan, ikäänkuin

kiireisen astunnan jälkeen. Hänen silmissään kiiluivat kyyneleet.

-- Jumalan kiitos, että sinä jo näin terve olet, Johannes! --

kuiskasi hän puoliääneen, ikäänkuin ujostellen minua.

-- Ei minun mikään hätä ole, mutta kuinkas sinun laitasi on ollut?

Missä sinä olet ollut näinä päivinä ja mitenkä sinä jaksat? -- kysyi

hänen sulhasensa.

He ikäänkuin eivät tietäneet, mitä toisillensa sanoisivat, mistä

alkaisivat ja, näköjään, vaivasi minun läsnäoloni heitä. Minä olisin

tahtonut jättää heidät kahden kesken, mutta toiselta puolen olin

liian utelias näkemään ja kuulemaan kaikki. Kun Mari oli hänelle

jotakin kuiskannut vastaukseksi, keskeytin minä hänen ja sanoin:

-- Puhukaa vaan kaikki ihan vapaasti, sillä minä tiedän kaikki, mitä

tähän saakka on tapahtunut teille. Sulhasenne on minulle kaikki

kertonut.

He katselivat molemmat toisiansa merkitsevästi.

-- Niin, puhu vain ujostelematta, Mari, sanoi sitte Pohjolainen. Minä

olen jutellut herralle kaikki, mikä on tähän onnettomuuteemme syynä

ollut.

Mari katsahti minuun ja hymyili kyyneleiden läpi, mutta taaskin

hiukan kainostellen, niinkuin hän samalla olisi iloinnut siitä, että

joku otti osaa heidän kohtaloonsa, vaan myöskin hävennyt sitä, että

vieras tiesi heidän salaisuutensa.

-- Enhän minä oikein tiedä... pitäisikö minun jo...? Minä olen niin

iloinen, kuin näen sinun näinkin hyvässä tilassa... mutta nyt tuli

minulle lisäksi toinenkin suru, puheli Mari katkonaisesti ja kääri

auki nenäliinastaan kirjeen.

-- No, mikä nyt on? kysyi Johannes. -- Mikä kirje se on? Mistä se on?

-- Se on kotoa.

-- Onko mitä tapahtunut?

-- On.

Mari pyyhki silmistään pois niihin kerääntyviä kyyneleitä.

-- Mitä? Puhu! Älä salaa mitään! kiirehti Johannes.

-- Tämä kirje on äidiltäni. Hän pyytää minua niin pian kuin suinkin

tulemaan kotia. Minun isäni on äkkiä kuollut.

-- Kuollut?! huudahti Johannes.

-- Kuollut?! -- tulin minäkin kummastustani ilmaisseeksi.

-- Niin... Halvaukseen... ihan äkkiä, lisäsi Mari. Me olimme kaikki

kolme vaiti. Vähään aikaan ei kukaan kukaan puhunut sanaakaan. Minä

aloin sitte ensiksi sanoen:

-- Kummallista kuitenkin, kuinka Jumala kaikki parhainpäin kääntää.

Paljonhan teillä on ikävyyksiä ja onnettomuuksia ollut ja suruhan

se on teille tämä Marin isän kuolemakin, mutta jos taas toiselta

puolen asiaa katselee, niin näyttää aivan, kuin Jumala nyt tahtoisi

ruveta palkitsemaan teitä kaikista kärsimyksistänne. Nythän ei tuo

Sillankorvan Antti enää voi teitä vaivata eikä kenenkään puolelta

liene vastuksia teidän naimisellenne, koska kuulin, että morsiamen

äiti on ai'ottua liittoanne päinvastoin suopein silmin katsellut.

Ihmisten silmillä katsoen ei tässä luulisi siis olevan muuta, kuin

hyvää sekä teille että kaikille teidän omaisillenne. Toivokaamme

vain, että sulhanen pian paranee ja pääsee pois tästä ikävästä

sairaalasta.

-- Niinhän se on. Jumalaahan kaikesta kiittää tulee, mitä Hän

tekee, vaikka ihminen aina ei heti Hänen tekojansa ymmärräkään, --

myöntelivät molemmat.

Ja sen jälkeen puhelivat he vielä yhtä ja toista keskinäisistä

asioistansa. Mari sanoi tahtovansa lähteä kotia äitinsä luo, niin

pian kuin vain oli ehtinyt antaa siitä tiedon herrasväellensä

ja nämä olivat hankkineet itsellensä toisen palvelijan sijaan.

Siihen oli, näet, kuluva vielä jonkun aikaa, joten hän toivoi

Johanneksen pääsevän pois sairaalasta ennen hänen lähtöänsä ja hän

siinäkin suhteessa voisi olla levollinen. Johannes puolestansa

taas koki parhaimman mukaan lohduttaa morsiantansa, ettei hänestä

itsestänsä enää mitään pelkoa ollut. Sanoi vain jo kovin haluavansa

pois sairaalasta, jossa hänelle muka oli tuleva ikävä minun pois

lähdettyä. Sitte he erosivat tyytyväisillä mielin -- pikaiseen

näkemään saakka, sillä Mari lupasi nyt joka päivä käydä Johannestaan

katsomassa...

Seuraavana aamuna pääsin minä lähtemään ja toivotin kumppanilleni

pikaista parantumista.

-- No, luultavasti voitte sitte ennen pitkää häänne viettää? --

sanoin lähtiessäni.

-- Toivottavasti syksyllä, ell'ei Jumala mitään esteitä pane, vastasi

toinen hyvillä mielin.

Minä toivotin siihen onnea, sanoin hyvästi ja erosin.

Pietarissa 1888.