X.

Kevättalvesta, eräänä kirkkaana sunnuntai-päivänä, oli Pietarissa

Viipurin puolella yksinkertaiset häät muutamassa pienessä

kortteerissa rautatielle kuuluvassa suuressa rakennuksessa. Vieraat,

joiden luku oli jotenkin vähäinen, olivat jo kaikki koossa:

odotettiin vain pappia, joka luultavasti monien kirkollisten

toimitusten takia oli hiukan myöhästynyt määrä-ajasta. Morsianta

tietysti vielä ei ollut näkyvissä. Sulhanen, muuan miellyttävän

näköinen rautatiellä palveleva mies, puheli vakaasti erään toisen

kanssa, jonka hiukset olivat vähän harmahtavat ja jota muutoinkin,

ulkonäköön katsoen, olisi voinut olettaa jo noin kuudenkymmenen

paikoilla olevaksi mieheksi, vaikka hän oli kymmentä vuotta nuorempi.

-- Vai tässä te tulette asumaankin? kysyi tämä vanha mies.

-- Tässä. Eihän tässä tosin liiaksi sijaa ole, mutta niin kauan kuin

Liisan kanssa vielä kahden ollaan, niin ainahan sitä toimeen tulee,

vastasi sulhanen.

-- No, ja aikaa myöten saatte paremmankin paikan.

-- Toivossahan sitä eletään. Mutta maalle, Suommeen päinhän se Liisan

halu näkyy olevan. Ja onhan elämä kyllä siellä monessa suhteessa

edullisempikin. Ennen aikojaan sitä tahtoo täällä Pietarissa

vanhettua.

-- Niinpä sitä tahtoo, toisti vanha mies ja vaikeni ajatuksiinsa.

-- Niinpä teitä katsellessa, kultaseppä Oittinen, kummastuttaa, että

te näinä viitenä viimeisenä vuonna olette hyvin paljon vanhettunut.

-- Niinhän ne ihmiset sanovat.

-- Ettekä te vielä vanhakaan ole eikä teitä taida liioin sairauskaan

vaivata?

-- Eiköpähän sitä liene vähän kumpaakin ja vielä muutakin lisäksi.

Välistä tuntuu niinkuin sinne Suomeenkin ikävä olisi; vaan tokkopahan

se on sitäkään?

-- Mikäs hätä kultasepän on täällä ollessa? Täällähän teidän on oikea

ansiopaikkannekin.

-- Kellepä minun yksinäisen miehen enää ansaita tarvitsee?!

-- Kun ette te ole nainut? Olisihan sitä silloin...

-- En minä koskaan... Kultaseppä Oittinen vaikeni ja katsahti

totisesti sulhaseen ikäänkuin epäillen hänen jotakin tietävän.

Mutta samassa tuli pappi ja vihkiminen oli kohta aljettava.

Yksinkertaisesti, asemansa mukaan, oli Liisa morsiameksi

puettu, mutta hyvin sievältä hän näytti kuitenkin. Eikä hän

itsestään kauniskaan ollut, mutta hänen luontevuutensa ja

teeskentelemättömyytensä häntä kuitenkin kaunistivat. Ja sitä paitsi

todistivat hänen kasvonsakin terveyttä ja sielun tyyneyttä.

Kun sitte vihkimismenot olivat päättyneet ja pappi oli nuorelle

pariskunnalle siunausta ja menestystä toivottanut, meni kultaseppä

Oittinen ensimäisenä vastavihityltä onnittelemaan, kantaen kädessään

koteloa, jonka hän antoi morsiamelle. Venäjällä vallitsevan

tavan mukaan oli Liisa pyytänyt kultaseppä Oittisen tekemään

hänelle kunnian olemalla isän sijaisena hänen häissänsä. Ja tähän

pyyntöön oli Oittinen hyvin mielellään suostunut. Huomenlahjaksi

toi hän Liisalle kotelossa tusinan kauniita, suuria ja pieniä,

hopealusikoita. Kotelon kannessa oli Oittisen oma leima.

Juotuansa lasin viiniä ja kupin kahvia, nousi pappi pois

lähteäksensä. Kysymykseen, eikö hän joisi vielä kupillista ja istuisi

vähän, vastasi hän:

-- Paljon kiitoksia! Älkää panko pahaksi, vaan nyt en minä jouda.

Minun täytyy kiirehtiä täältä suoraa tietä sairaan luo N----in

sairaalaan.

* * * * *

N----in suuren sairaalan loppumattoman pitkissä käytävissä, kun

pappi saapui sinne ja alkoi niitä astua, löyhki häntä vastaan

tukehduttava lääkkeiden ja tautien haju, varsinkin se omituinen

haju siitä osastosta, jonne häntä saatettiin. Siellä täällä

molemmin puolin käytävää olivat ovet huoneisiin auki ja kaikissa

näkyi sama ruununlaitoksen tapainen järjestys: pari, kolme

määrätyn matkan päähän toisistansa asetettua rautasänkyä harmaine

peitteineen, kullakin oma pikku pöytä ja tuoli vieressänsä, sekä

taudin latinalainen nimitys seinällä vuoteen pääpuolessa. Muutoin

vallitsi joka huoneessa ikävä tyhjyys. Missä näki sairaan makaavan

kyyristyneenä vuoteessansa, niin että peitteen alta vain moniin

aikoihin kampaamaton pää oli näkyvissä, missä istui toinen, pielus

selkänsä takana, vuoteen päähän kyykistyneenä ja jotakin askarellen,

missä taas toiset, pitkiin harmaisiin vaatteisiinsa puettuina,

edestakaisin kävelivät. Tulipa siellä käytävässä vastaan, yhden

palvelijan lykkäämänä ja armeliaisuuden sisaren seuraamana, pienillä

pyörillä oleva rautavuode, joka oli kokonaan peitetty ja jossa

vietiin pois semmoinen, joka ei tarvinnut enää lääkäriä eikä pappia.

-- Mutta sinne tulevaa pappia ei tämä ollenkaan kummastuttanut. Hän

oli jo niin tottunut käymään häistä sairaalle, sairaalta ristiäisiin

ja ristiäisistä hautajaisiin.

Nytkin kulki hän juhlallisesti sinne, minne häntä saatettiin.

Siellä nais-osaston eräässä huoneessa makasi muuan nainen, joka

häntä kärsimättömästi odotti. Vielä nuori hän oli, tämä nainen,

mutta Herra Jumala, minkälaiseksi hänen tauti oli saanut! Koko hänen

ruumiinsa, kasvoista, silmän valkuaisesta alkaen, oli keltainen,

kuin syksyn sateessa mätänevä lehti, -- syöpä maksassa oli ajanut

sapen joka ainoaan veren pisaraan ja näivetyttänyt sairaan niin, että

iho jo melkein oli luustoon kiinni kasvanut. Hänen kasvonsa olivat

kurttuiset kuin ikälopun ämmän, hänen hiuksensa olivat pudonneet

kuin lavantaudin jälkeen, nenäluu oli vajonut sisään, silmät olivat

vaipuneet syviin, mustiin kehiin ja hänen puhuessansa, näkyi

hampaiden riveissä pitkiä tyhjiä lomia. Useita kuukausia jo oli hän

tällaisessa tilassa ollut parantumatta, heikontuen viikko viikolta,

päivä päivältä. Ja häntä nähdessänsäkään, ei kukaan olisi uskonut,

että tämä olisi voinut olla sama Anna, joka muutama vuosi takaperin

sellaisena "prinsessana" Pietariin saapui.

Eikä Anna mitenkään tahtonut sitä uskoa itsekään, vaikka hänen

korvissaan nytkin, niinkuin jo monta kertaa ennenkin, kamalasti

kaikuivat nuo hänen ensi kertaa Passitoimistossa kuulemansa sanat:

"Mitä sinäkin näin nuorena olet tänne tullut ennen aikojasi

vanhentumaan ja sinisiä silmiäsi mustiksi itkemään, ja vielä sinä

poskesi kerran toisella maalilla maalaat, kun tuo puna niistä on

kadonnut ja valkoisiin helmiisi suussa aukkoja ilmestyy." Ja inho

pudistutti häntä, hän rupesi itkemään, pani kätensä ristiin ja alkoi

tuskissansa hiljaa rukoilla itseksensä.

Viimeisinä päivinä etenkin oli hän jo tuntenut itsensä hyvin

huonoksi ja heikoksi, mikään ruoka kun ei enää pysynyt hänen

vatsassansa. Tuskin oli hän jotakin nauttinut, niin alkoi häntä

ylenannattaa ja ruo'an seassa näyttäytyi toisinaan jo vertakin.

Koko sairaalassa ei hänellä ollut yhtäkään tuttua ihmistä eikä hän

pitkiin aikoihin ollut saanut edes puhua suomeakaan, sillä hänellä

ei ollut yhtäkään ystävää, joka olisi siellä hänen luonansa käynyt.

Liisan oli hän nähnyt pikimältään kohta jo kaksi vuotta sitten,

eikä tämä nyt tietänyt ollenkaan, minne Anna oli joutunutkaan. Kun

sairaanhoitajatar, joka näki, että Annan päivät olivat luetut,

edellisenä päivänä oli kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi pappia,

niin suostui Anna mielellään kutsumaan häntä. Eikä hän sitä tehnyt

ainoastaan halusta saada omalla kielellän puhutella jotakin

kansalaista, vaan myöskin kovasta sisällisestä sydämen tarpeesta.

Silloin, hänen siinä silmät ummessa itsekseen rukoillessa, kuuli hän

askeleita ja jonkun astuvan huoneeseen. Hän loi silmänsä auki ja näki

papin jo seisovan melkein vuoteensa vieressä. Hoitajatar nosti tuolin

papille ja hän istuutui, vaan siirsi sen tukalan hajun tähden vähän

matkan päähän vuoteesta.

Ja hän alkoi tehdä sairaalle ripityksessä tavalliset kysymyksensä.

-- Voi, herra pastori! korotti sairas heikkonevan äänensä

vastaukseksi. Minä en enää tahdo voida uskoa, että Jumala niin

laupias olisi, että Hänellä minun vertaiselle syntiselle anteeksi

antamusta olisi. Silloin, kun Hän vielä olisi voinut auttaa minua,

en minä Hänen puoleensa kääntynyt, vaan vieläpä hyljeksin sen

avun, jota Hän rukoilemattakin minulle tarjosi, käyttäen hyviä

ihmisiä välikappaleinansa. Päinvastoin olen aina ahnaasti kulkenut

pahan hengen osottamaa tietä, jota myöten hän näin on vienyt minut

kadotuksen partaalle. Elämäni viimeiset vuodet, jo siitä saakka kuin

Pietariin tulin, olen maallisessa kadotuksessa ollut, vaan nyt olen

ijankaikkiseen kadotukseen joutumaisillani... Ja Anna nosti ristissä

olevat laihat kätensä ylös ja huusi epätoivossaan:

-- O, Herra Jesus Kristus! Pelasta, pelasta minun sieluni pyhän,

kalliin veresi kautta ijankaikkiseen kadotukseen joutumasta...!

-- Rakas ystävä! -- lohdutteli pappi. Rukoile Jumalaa, ett'et

joutuisi epätoivoon ja että Hän antaisi rauhan sielullesi. Lohduta

itseäsi sillä, että Jumala anteeksi antaa suurimmallekin syntiselle,

joka vain, sydän nöyränä, lähestyy Häntä, tunnustaa syntinsä ja

tahtoo tulla pelastetuksi. Onhan meillä Jumalan omassa sanassakin

esimerkki siitä, kuinka Jesus antoi synnit anteeksi sille naiselle,

jonka kirjanoppineet ja fariseukset toivat Hänen tykönsä ja sanoivat

Moseksen lain mukaan olevan huoruudesta kivillä surmattavan.

Silloinhan Jesus sanoi heille: "joka teistä on synnitön, se

heittäköön häntä kivellä." Ja kun kaikki läksivät pois eikä kukaan

vaimoa tuominnut, niin sanoi Jesus hänelle: "en Minä myös sinua

tuomitse, mene ja älä silleen syntiä tee." Ja eikös Kristus itse

sano: "En Minä ole tullut vanhurskaita, vaan syntisiä parannukseen

kutsumaan?" Niin muodoin on Hän juuri syntisiä tullut pelastamaan ja

sille, olipa hän kuinka suuri syntinen tahansa, joka sydämestänsä

tunnustaa ja katuu syntiänsä sekä uskoo Jesuksen antavan synnit

anteeksi, sille Hän ne aina anteeksi antaakin.

-- Jesus Kristus, Jumalan Poika, minä uskon, anna minulle minun

syntini anteeksi, rukoili sairas.

-- Minä vastaan sinulle Jesuksen omilla sanoilla, jatkoi pappi: --

Vaimo, sinun uskosi pelasti sinut! Sinun syntisi annetaan sinulle

anteeksi!

Tämän jälkeen lohdutti pappi häntä vielä monilla Raamatun lauseilla,

jotka sairaan tilaan sopivat. Ja Anna näkyi vähitellen rauhoittuvan,

hänen epätoivonsa lauhtui ja hartaasti otti hän ehtoollisen, jota hän

ei ollut moneen vuoteen nauttinut.

Vaan kun pappi pois lähteäksensä oli sanonut viimeiset

lohdutussanansa, kohottihe Anna vähän vuotellaan ja kääntyi häneen

päin sanoen:

-- Herra pastori, minulla olisi teille vielä vähän sanottavaa.

Pastori kummastui hiukan, mutta sanoi:

-- No, sanokaa vain.

-- Minulla olisi pieni pyyntö.

-- Mikäs se olisi?

-- Minä tahtoisin lähettää viimeiset jäähyväiseni Suomeen.

-- Mitä te oikein tarkoitatte?

-- Minä tahtoisin vain sanoa kaikille Suomen neitosille, jotka tänne

palvelukseen pyrkivät, että kauneus on ollut minun kiroukseni ja että

täältä useampi löytää ikuisen kadotuksensa kuin maallisen onnensa.

Jumala heitä siitä varjelkoon!

Pastori kummastui vieläkin enemmän.

-- Minä koetan viedä hyvästisananne perille, sanoi hän ja läksi.

Seuraavana sunnuntaina mainittiin kirkossa kuolleiden joukossa

Annakin. Ja pappi tulkitsi silloin seurakunnalle hänen jäähyvästinsä.

Lappeenrannassa 1888.