Annan kerran tuohon kurimukseen jouduttua, oli arvattava, että hän
alkaisi pyöriä sen mukaan ja joutuisi lopullisesti virran vietäväksi.
Sillä hän oli niitä luonteita, joita hirvittää, joiden päätä
pyörryttää katsoa taaksensa, vaan jotka suinpäin syöksyvät eteenpäin,
tuli mikä tuli.
Jo Liisan luona käydessänsä oli hän hyvin viheliäisessä tilassa,
verrattuna siihen, missä hän vain puoli vuotta sitä ennen
oli ollut. Puute, häpeä, epätoivo saivat hänen yhä enemmän
veltostumaan, ikäänkuin vaipumaan törkyyn, huolimattomuuteen,
välinpitämättömyyteen. Puutteesta ei hän voinut paremmin hoitaa
itseänsä, epätoivosta ei hän enää huolinut eikä välittänyt itsestänsä
eikä mistään. Puutteesta sekä sen säännöttömyyden johdosta, jolla
hän kuukautisen "palkkansa" sai, täytyi hänen osaksi pantata osaksi
myödäkin tavaroitansa. Kävipä usein jo niinkin, että hänen täytyi
useammin "ainoan aarteensa" avuksi ottaa, mikä hänet vei yhä
suurempaan epätoivoon ja häpeään. Ja kerran alkuun päästyänsä sekä
huomattuaan sitte sen keinon tuottavaisuudenkin, käytti hän sitä
mielellään epätoivon hurjuudessakin.
Kaikkea tätä edisti vielä se yksinäinen työtön elämä, jota Anna
tähän aikaan vietti. Silloin tällöin käväisi Liisa hänen luonansa,
mutta enimäkseen oli hän ihan ypöyksin kurjassa kopissaan katon
rajalla, jonne vain, hänen ikkunansa laudalle, kyyhkyset lentelivät
kuhertelemaan ja suutelemaan toisiaan. Ja sitte nuo loppumattoman
pitkät ja pimeät syksy- ja talvi-illat! Ne ikään kuin pakoittivat
häntä silloin ulkona katuja pitkin kävelemään ja vetivät hänen
sille tielle, josta hänen enää oli mahdoton koskaan palata. Mutta
vähitellen lähestyi kuitenkin se aika, joka oli päästävä Annan siitä
"tilasta"...
Vaikka Annan elämä olikin näin viheliäistä ja hän sentähden oli usein
kuolemaa toivonut, niin ei hänkään, niinkuin kaikki naiset, pelotta
odottanut tuota ratkaisun hetkeä. Silloin ei olisi hänen vallassansa
joko kuolla tahi jäädä elämään, vaan kuolema näytti hänestä
mahdolliselta välttämättömyydeltä ja siitä syystä kajasti tuon pelon
synkkien pilvien välistä pieni sinertävä toivon juovakin, halu saada
elää sittekin, olipa elon sää kuinka kolkkoa tahansa. Mutta varsinkin
taistelivat pelko ja toivo kiivaasti, kun hän sattui ajattelemaan,
että hänellä silloin voisi olla joku, ketä varten elää, jota hänellä
ei nyt ollut.
Ja se hetki tuli. Kaikessa onnettomuudessansa oli Annalla kuitenkin
se onni, että hän pääsi erääseen synnytyslaitokseen köyhiä varten.
Muutoin olisi hän avutta varmaan kuollutkin, sillä nyt pelastui hän
kolmen lääkärin avulla, vaikka sikiö oli paloittain ulos otettava.
Ja sitte lisäsi vielä kohdun tulehdus Annan oloa siinä laitoksessa.
Mutta kuitenkin oli tämä aika yhdessä suhteessa Annalle terveellinen
aika. Sillä silloin pehmeni hiukan hänenkin kivettynyt sydämensä,
ja toisinaan tuli hänkin luomaan katseensa sinne, jonne hän sitä
ennen ei ollut luonut, ja pyytää apua Siltä, jota hän ei enää ollut
auttajanansakaan pitänyt. Ja ansaitsematta hän sitä saikin siinä
määrin, että hän paljoa terveempänä entistänsä pääsi lähtemään
laitoksesta leipäänsä etsimään.
Tämän jälkeen jo näytti toisinaan, niinkuin Anna vielä olisi voinut
hiukan kohotakin lankeemuksensa perästä. Valitettavasti oli tämä
kuitenkin vain lyhyeksi ajaksi.
Liisan avulla ja toimesta oli Anna ensin saanut jo rappeutumiseen
joutuneen vaatteuksensa parannetuksi, eikä kovin kauankaan viipynyt,
niin onnistui hänen saada jälleen pieni paikkakin itsellensä erään
saksalaisen käsityöläisen perheessä. Alussa teki Anna taas sielläkin
kaikki tehtävänsä kunnollisesti, vietti enimmän aikansa kotona,
jopa alkoi palkastansa hiukan säästelläkin, maksaaksensa Liisalle
kaikki takaisin, mitä hän häneltä lainan nimellä oli ottanut. Muutama
kuukausi kului niin, vaan sitte puhkesi jälleen hänen kiukkuinen
luonteensa, hän käyttäytyi röyhkeästi isäntäväkeänsä vastaan ja jäi
paikattomaksi. Ne rahat, jotka hän oli ehtinyt säästää, auttoivat
häntä asumaan jonkun aikaa vuokralla yhteisessä huoneessa toisien
samanosaisten kanssa, vaan sitte loppuivat nekin, kukaan ei antanut
lainaksi, mitään ei ollut panttilaitokseen vietävää, mitäs sitte oli
jälleen muuta tehtävä kuin alkaa ammentaa tuosta avun lähteestä,
joka vielä ei ollut ehtinyt kuivua. Ja näin hän elää kituutti, siksi
kuin onni taas oli myötäinen ja hän vielä kerran sai paikan, jossa
hän, paitsi vapaan elannon, nautti työstänsä pari, kolme ruplaa
kuukaudessa palkkaa. Mutta hänen elämänsä oli jo ehtinyt käydä niin
huikentelevaksi, ett'ei hän enää tahtonut pysyä kotosalla, työt
laiminlyötiin yhä enemmän, jonka kautta häneen oli mahdotonta luottaa
ja hänen kanssaan tulla toimeen, ja nyt ajettiin hän siitä syystä
pois paikastansa. Ja taaskin oli hänellä sama elämä edessänsä. Ensin
vuokralla asuminen sitte panttaaminen ja lopuksi katujuoksu, siinä
hänen ainainen vuorottelemisensa.
Talvisaikaan ja varsinkin iltahämärässä, vaikka usein päivälläkin,
nähtiin sentähden hänen usein Nevskin vartta kuleskelevan. Eikä hänen
askeleensa olleet niinkuin sen, joka jollekin asialle rientää, vaan
hitaat, työttömän, tyhjän toimittajan askeleet. Ja hänen katseensa,
tuo entisten lempeiden, korkean sinitaivaan väristen silmäin katse
oli käynyt julkeaksi ja röyhkeäksi, joka häpeämättä ja merkitsevästi
katsoi suoraan jokaisen vastaan tulijan silmiin. Se vilkkui tuon
tuostakin taaksepäinkin, tuo katse, ja kun Anna joutilaana seisahtui
jonkun kauppaliikkeen ikkunan eteen, jonka sivu hän jo satoja
kertoja oli kulkenut ja johon näytteelle pannut esineet hän jo
ulkoakin tunsi, niin ei se niitäkään katsonut, ei, vaan syrjään
ja taaksepäin ja jokaiseen, joka myöskin sattui sen ikkunan eteen
seisahtumaan. Ja koko hänen olemukseensakin oli ikään kuin poltettu
silmiin pistävä leima: taitamattoman käden otsalle kampaama tukka
ja yhtä taitamattomasti poskille sivelty puna sekä tuo omituinen
käynti, jonka liian kovaan kiristetty kureliivi ja äärettömät kengän
korot sellasille naisille antavat, kaikki oli ikään kuin kilveksi
pantu, ilmoittamaan mitä lajia kauppatavaraa siinä oli saatavana.
Mutta kaikesta tästä huolimatta ei hänen valkoverisyytensä, vaikka
turmeltuneenakin, ja hänen korkea vartalonsa, vaikka hiukan
ryhdittömänäkin, ollut silloin tällöin herättämättä jonkinlaista
huomiota kulkijoissa, vaikka hänen ulkomuotonsa sen kautta kohta tuli
hyvinkin tunnetuksi.
Ja kun sitte kesä tuli ja eläintarha avattiin kiljuvine,
rääkyvine, piipottavine eläimineen, soittoineen, ilveilijöilleen
ja ilotulituksineen, niin tuskin kului sitä iltaa, ettei siellä
Annaakin olisi nähty. Niinkuin kaikki yölepakot, oli hänkin
lähtenyt pesästänsä vasta pimeän tultua ja lentänyt suoraa tietä
eläintarhaan. Siellä sitte, kun huvituksen virallinen puoli oli
loppunut, kun ravintolahuoneen katoksen alus oli niin täynnä miehiä,
nuoria, keski-ikäisiä ja vanhoja, sekä enimmäkseen "puoli-ylhäisön"
naisia, että ravintolan palvelijat pääsivät tunkeutumaan yhteen
ahdettujen pöytien välitse ainoastaan kantamalla ruokien ja juomien
täyttämiä tarjottimia päänsä tasalle kurottamilla käsillänsä, kun
ravintolan edessä oleva orkesteri soitteli viimeisiä kiihdyttäviä,
rajulla taputusmyrskyllä hyväksyttyjä numeroitaan ja kun sähkölamppu
avonaisen näyttämön edessä aurinkona heitti häikäisevän sädekimppunsa
koko tuohon loppumattomiin kiemuroihin ripustettujen eri väristen
lasilyhtyjen koristamaan taikalinnaan, niin silloin liittyi Annakin
tuohon "yölepakkojen" muodostamaan piiriin, jotka sähkövalon
kalventamina, aina vain samalla paikkaa kiertäen, matkivat tuolla
rautahäkeissänsä edestakaisin hyppiviä nälkäisiä peto-eläimiä, hekin
tavallansa petoja, jotka vain odottivat päivänsä annosta, voidaksensa
sen kanssa kadota kotinurkkaansa muiden ahneiden silmien näkyvistä.
Tällaisessa elämässä kului sitte pari vuotta Annalta. Ja hänen
elämänsä oli laineeseen verrattava. Milloin nousi se ylös, kohottaen
hänen hiukan parempaan asemaan, milloin taas vaipui se alas, vetäen
hänen puutteeseen, kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Vaan ei koskaan
näkynyt menestys kiihoittavan häntä parempaan päin. Päinvastoin näkyi
se ikäänkuin vaivaavan häntä muistuttamalla hänelle entisiä aikoja ja
sentähden vaipui hän jälleen vieläkin alemma tuollaisen paremman ajan
jälkeen. Oli todellakin aivan kuin hän olisi pyörinyt jonkinlaisessa
kurimuksessa ja jota hurjempi pyörtäjä oli, sitä miellyttävämmältä
tuntui se hänestä. Se saattoi hänen ikäänkuin huumauksiin, unheeseen.
Ja pääasia hänestä olikin että hän voisi unhottaa kaikki, mutta sitä
hän ei voinut, ja se sai hänen yhä hurjemmin unhotusta etsimään...
Ja sitte seurasi aika, jolloin Anna katosi "julkiselta näyttämöltä".
Minne, sen voipi jo arvatakin.
Olemme ehkä jo monen arkatuntoisen lukijan mielestä liiankin tarkkaan
seuranneet Annan kohtaloita. Emme siis huoli enää kosketellakaan
siihen kurjan kirjavaan elämään, jota hän sen jälkeen vielä muutamia
vuosia vietti.