Helposti voi arvata, minkä vaikutuksen Annan katoaminen Pietarista
teille tietymättömille teki kultaseppä Oittiseen ja Liisaan.
Tuskin oli edellinen ehtinyt saada kuulla ilosanoman siitä, että Anna
suostui ottamaan hänen, ja ruvennut elämään tuollaista toivorikasta
elämää, jossa vain odottaa, jotta aika mitä pikemmin kuluisi ja saisi
tuoda kotiinsa oman "kainaloisen kanansa", niin tuli hänelle tieto,
ettei tätä ollut Pietarista löydettävissäkään. Kaikki hänen kauniit
tuulentupansa hajosivat ja haihtuivat kuin saippuarakko, jättäen
jälkeensä vain raukan sydämeen mitä katkerimman tunteen ihmisten
kiittämättömyydestä, naisten petoksesta ja mailman viheliäisyydestä.
Tuntui aivan, kuin sallima olisi heittänyt suuren ylitsepääsemättömän
kivimöhkäleen hänen tasaiselle poikamiestiellensä.
Ainoa, mitä kultaseppä Oittinen ensin voi tehdä, kun ei hän
tavannut Annaa enää mistään, missä hän hänen ennen oli tavannut,
oli tiedusteleminen tämän palveluspaikasta. Mutta sinne ei hän
itse tahtonut suorastaan mennä, vaan kääntyi ensin Liisan puoleen,
toivossa, että ehkä tämä jotakin Annasta tietäisi. Liisa, jolla
ei ollut tapauksesta mitään aavistustakaan, joutui aivan ymmälle,
kuullessaan kultaseppä Oittisen etsivän morsiantansa. Että Anna ei
ollut käynyt hänen, Liisan, luona näihin aikoihin, sen tämä kyllä
hyvin ymmärsi, mutta se, että Oittinenkaan ei ollut häntä nähnyt,
kummastutti häntä enemmän, kuin mikään. Heti, suoraa päätä, lähtivät
he siis Annan kortteeriin, jossa he saivat kuulla, ettei Annaa siellä
enää ollut, ja ettei tiedetty minne hän oli muuttanut, sillä Annan
lähdöstä maalle ei tietänyt kukaan muu, kuin se, joka hänen sinne
oli toimittanut. "Luultavasti", niin vastattiin, "on hän lähtenyt
Suomeen, sillä tästä paikastansa hän ajettiin pois epäiltynä rouvan
rannerenkaan varkaudesta. Mutta syytön Anna kuitenkin oli, sillä se
rannerengas löytyikin sitte, hänen jo pois lähdettyänsä."
Vaikka tämä sanoma tuntuikin ukkosen iskulta sekä Oittisen että
Liisan sydämissä, niin eivät he voineet olla säälimättäkään Annaa,
joka syyttömästi oli joutunut näin ankaran syytöksen uhriksi.
"Varmaan on hän epätoivossaan jotakin itsellensä tehnyt, sillä
hänellä mahtoi olla hyvin arka sydän, kun ei siitä asiasta käynyt
minullekaan puhumassa eikä hyvästi jättämässä", ajatteli Liisa. Ja
jos jonkinlaisia ajatuksia Annan kohtalosta alkoi liikkua heidän
päässänsä. Liisa kyllä puhui siitäkin, että pitäisi kirjoittaa Annan
äidille ja kysyä, onko hän kotia tullut, mutta jos hän ei ole sinne
matkustanut, niin vie jo tämä kirje hänen äitinsä surulla hautaan.
Asiain näin ollen eivät he tietäneet muuta tehdä, kuin kuulustella
hänestä Pietarista niin paljon kuin suinkin ja odottaa siksi kuin
itsestänsä hänestä jonkinlaisia tietoja tulisi.
Ja niin kului koko kesä ilman minkäänlaista varmuutta Annasta. Kului
kesä ja jo kappale sateista syksyäkin.
Eräänä sellaisena iltana, kun sade ikkunoita pieksi, muodosteli
suuria lätäköitä ja virtoja kivikaduille ja ankara tuuli
kaasuliekkejä lekutteli, istui työteliäs Liisa, kuin tavallista,
kotonaan. Hän oli niitä tyttöjä, jotka osaavat olla iloisia ja
huvitella päästämättä sydämensä ohjia koskaan kuitenkaan liian
höllälle ja joilla sentähden aina on sielunsa rauha ja tyytyväisyys
tallella. Ja tyytyväisenä istui hän silloinkin keittiössä, pöytänsä
ääressä, pieni lamppu edessänsä ja ompelus sylissänsä. Hän oli
juuri antanut teekeittiön herrasväen illallispöydälle, jonka
tähden hänellä, heidän syödessänsä, oli aikaa hiukan istua oman
työnsäkin ääressä. Kyökissä oli kaikki hiljaa, lamppu vain piti
pientä hyrinätä palaessansa. Sisältä myöskään ei kuulunut mitäkään
vilkasta puhelua, joka olisi Liisan uteliaisuutta kannustanut. Hänen
ajatuksensa liikkuivat sen tähden omilla matkoillaan, missä lienevät
liidelleetkään.
Ehkäpä ajatteli hän sitä siivoa rautatien miestä, jonka kanssa hän
silloin tällöin oli "seurassa" tanssinut ja ehkä kuvitteli hän, että
hyväpä sitä olisi tällaisella säällä istua tuollaisessa pienessä
talossa jossakin rautatienkin varrella, tuollaisessa punaisessa
talossa, jonka valkopuitteisista ikkunoista näkyvät puhtaat uutimet
ja joku hyvin menestyvä kukka, jonka kukan lehtien välistä, junan
ohitse kiitäessä ja hänen miehensä siellä radan varrella merkkiä
näyttäessä, sinisilmäinen, kiharatukkainen pojan päähyt pilkistää,
jolle pojalle aamuin ja illoin käy ainoasta lehmästänsä maitoa
lypsämässä...
Kyökin ovelta kuuluva pieni naputus herätti Liisan tästä unelmasta,
vaikka hän haaveksiessaan jo oli ollut kuulevinaan askeleitakin
portailta. Ja hän hypähti ylös, meni ovelle ja, ennen kuin hän
rautakoukun aukaisi, kysyi hän:
-- Kuka siellä?
-- Minä. Päästähän, Liisa, sisään.
Tämä ääni sai Liisan säpsähtämään.
Hän aukaisi oven. Hän ei ollut uskoa omia silmiänsäkään. Mahdotonta
oli, että ainoastaan sade olisi sellaisen muutoksen tehnyt. Tuttu
henkilöhän se oli, mutta ei ollut Liisa tuntea häntä.
Hämmästyksestä ei hän alussa saanut mitään sanotuksikaan.
-- Liisa, etkö sinä minua tunne, vai etkö sinä tahdo minua tuntea? --
kysyi vastatullut, rupesi itkemään ja halaillen painoi päänsä Liisan
olkapäätä vastaan.
-- Kyllä! Kyllä! sai Liisa vihdoin vastatuksi katkonaisella äänellä:
-- mutta älä itke, istutaan tähän, Anna! Mikä sinun on? Missä sinä
olet ollut? Älähän nyt noin hurjasti itke!
Mutta pitkään, pitkään aikaan ei tahtonut puheesta tulla mitään.
Sitte vihdoin, vähitellen, palottaan sai Liisa tietää kaikki, alusta
alkaen ja siihen päivään saakka. Ensi teoksensa pyysi Anna häneltä
anteeksi, ett'ei hän ennen lähtöänsä ollut käynyt Liisan luona.
-- Se ehkä olisi pelastanut minut kaikesta, kaikesta, sanoi hän,
huoaten onnettomuuden taakkansa painosta. -- Mutta, tiedätkös, minä
tunsin itseni niin hirveän onnettomaksi, vaikk'ei se ollut vielä
mitään tämän suhteen. Tänä iltana minä en olisi voinut mitenkään
olla yksin, minun piti lähteä ulos, vaikka oli tämmöinenkin ilma.
Sydämeni oli niin täysi, niin täysi, se paisui, se oli puhjeta, minun
piti saada tyhjentää se jollekin. Ja minulla ei ollut ketään ihmistä
mailmassa, jolle voin sitä tehdä. Sinun luoksesikaan en tahtonut
tulla, sillä sinäkin olit minun pettänyt.
-- Anna! Herra Jumala! Mitä sinä nyt? Millä lailla?
-- Milläkö lailla?
-- Niin. Jesus minua siunatkoon!
-- Milläkö lailla, kysyt. Minä ajattelin silloin, että sinä minua
kadehtit, mutta vaikka se olisi kateutta ollutkin, niin annan sen
sinulle nyt anteeksi, sillä sen kautta ehkä tahdoit minua tästä
onnettomuudesta pelastaa. Niin, minä ajattelin, että sinä kateudesta
tahdoit minun ottamaan tuon kultasepän ja toit tuon ämmän luokseni,
jonka syy varmaan on, että minä paikkani kadotin. Muistatko, että
minä sinä iltana näytin teille herrasväen huoneita? Silloin se
ämmä varmaan otti rouvan toalettipöydältä sen rannerenkaan, jonka
varastajaksi minua nyt luullaan.
-- Rakas Anna! Sekös se sitte on syynä tähän kaikkeen? Tiedä siis,
että sinä olet aivan syytön, sillä se rannerengas oli löytynytkin
rouvan lähtiessä ulkomaille.
Anna hämmästyi, hän ei tietänyt mitä sanoa. Vihdoin tuli hän
lausuneeksi puoli kovaan:
-- Vai niin! Ja hovineuvos ei ole puhunut siitä minulle mitään... Se
ilkiö!
Hetkinen kului äänettömyyteen.
-- Kuinka saatoitkaan sinä, Anna, epäillä minua niistäkään
petoksesta tahi kateudesta? keskeytti Liisa vaitiolon. -- Etkö
sinä sitte ole huomannut, että minä aina vain olen sinun parastasi
tahtonut?
-- Kiitos siitä, Liisa, ja suo minulle kaikki anteeksi. Silloin minä
en sitä niin käsittänyt, sillä minun oli vallannut kauhea epätoivo,
viha, epäily ja häpeä. Epätoivossani minä en tietänyt mitä tehdä,
ajatukseni vihasta sekaantuivat, minä epäilin kaikkia häjyydestä
itseäni vastaan ja, paitsi vihasta ja epäluulosta, en voinut
häpeästäkään silloin tulla luoksesi. Kaikki suo minulle anteeksi ja
kiitos siitä, että silloin parastani katsoit, mutta minä olen sen nyt
liian myöhään huomannut.
-- Miksi liian myöhään? Älä nyt niin
-- Myöhään, myöhään! Kaikki on myöhään!
-- Jumala sinua varjelkoon jälleen epätoivoon joutumasta! Koetahan
nyt, Anna, hillitä itseäsi ja... sitte taas elää uutta elämää.
-- Oi! Sehän se juuri onkin enää mahdotonta. Mutta kuule, Liisa,
saanko minä puhua sinulle kaikki asiat suoraan? Ell'et sinä ole
huomannut jo, niin täytyy minun sanoa, että minä tulen muutaman
kuukauden perästä - äidiksi.
Liisa kauhistui, hän ei voinut katsoa serkkuansa silmiin. Kotvasen
kuluttua sanoi hän:
-- Mutta olethan sinä... kihloissa...?
-- Kun minä täältä läksin, katkaisin minä siteet kaikkien kanssa,
sillä minä epäilin kaikkia, ja minä annoin ajatukseni hurjasti
juosta, minne ne tahtoivat. Yksi ainoa ihminen silloin oli, johon
minä luotin, sillä hän oli aina ollut hyvä minua kohtaan. Sinä
arvaat, kuka se on. Ja minä antauduin täydellisesti hänen valtaansa.
Kun rouva ajoi minut talosta pois, laittoi hän minut vuokraamaansa
huvilaan maalle, jonne hänkin sitte saapui kesää viettämään. Siellä
_se_ sitte tapahtuikin. Jonkun aikaa oli kaikki hyvin välillämme,
mutta vähitellen aloin minä huomata, että hän muuttui minua kohtaan,
vaan mistä syystä, sitä en minä tiedä, sillä minä en ollut mitäkään
pahaa hänelle tehnyt. Päinvastoin tein minä kaikki, mitä hän tahtoi.
Mutta luultavasti oli hän jo saanut kylliksi minusta, koska hän päivä
päivältä kävi yhä häjymmäksi, hän ikäänkuin alkoi kiusata minua ja
kuta enemmän minä koetin kärsiä, sitä enemmän alkoi hän kärsimystäni
koettaa. Lopulta sanoi hän jo minulle, ettei hän enää voinut pitää
minua, että se jo oli ihan mahdotonta ja että minun täytyi muuttaa
pois. Vaan minne muuttaa tällaisessa tilassa? Ja minä, lankesin
taas polvilleni hänen eteensä ja rukoilin häntä auttamaan minua
siksi, että tästä tilastani pääsisin vapaaksi ja jälleen voisin
etsiä itselleni toisen paikan. Vihdoin suostuikin hän pyyntööni
ja määräsi minulle kaksikymmentä ruplaa kuukaudessa, jonka summan
hän lupasi minulle kuukausittain laittaa. Näillä rahoilla pitää
minun nyt elää: kahdeksan ruplaa maksan minä kuukaudessa pienestä,
viheliäisestä huoneesta katon rajalla, jossa tuskin minkäänlaisia
huonekaluja on ja jossa joka yö olen viluun kuolla, loput on minulla
siis käytettävänäni ruokaan ja muihin tarpeisin. Ja täten olen täällä
jo toista kuukautta elänyt. Tämän toisen kuukauteni rahoja ei hän
määräpäivänä minulle lähettänyt, jonka tähden minun oli muutamana
päivänä nälkääkin nähtävä. Lopuksi täytyi minun ainoa aarteeni avuksi
ottaa, saadakseni edes nälkäni tyydytetyksi, vaikka emäntänikin jo
huoneen kuukausirahoja minulta kiristää. (Kun Liisa tämän kuuli,
alkoi hänen sydäntänsä kouristaa ja kyyneleet herahtivat hänen
silmiinsä.) Ja tänään vasta sain minä häneltä rahani sekä samalla
hänen kortteeriinsa minulle kotipuoleltani tulleen kirjeen, jossa
minulle ilmoitetaan, että äitini kolme viikkoa sitte oli kuollut,
kuukauden päivät suolien tulehdusta sairastettuansa... Mutta mitä
sinä nyt noin itket, Liisa?
-- Voi, Anna, Anna! Miks' et sinä ennen tullut minun luokseni?
-- Miks' en tullut? Senhän sinä jo kuulit. Johan minä sen sanoin
sinulle, miks' en tullut. Enkä minä tahtonut tänäänkään tulla, mutta
vasten tahtoani tulin kuitenkin. Sillä sydämeni tempoeli minua ulos,
vaikka sateelle ja tuulelle kuormaani huojentaakseni. Yksinäinen
pikku huoneeni tuntui äärettömältä, kolkolta erämaalta, minun piti
päästä ulos edes kadulle näkemään ihmisiä ja liikettä. Ja minun teki
mieli ensimäiselle vastaan tulijalle kertoa kaikki, kaikki, mutta
silloin ajattelin, että minua luullaan hulluksi, jos sen teen ja
itsestänsä kulkivat jalkani sinun luoksesi. Mutta anna minulle, Liisa
kulta, anteeksi, että nyt näin olen sinua vaivannut, sinun rauhasi
häirinnyt, sinun iltasi pilannut, mutta minä en voinut muuta, minun
piti saada puhua, piti saada itkeä jonkun kanssa... Ja hän painoi
päänsä Liisan syliin ja itki, itki...
-- Älä tee enää syntiä, Anna, sillä lailla puhumalla. Minun luokseni
olisi sinun jo kauan sitte pitänyt tulla. Ehkä olisin minäkin voinut
sinua jollakin lailla auttaa.
-- Silloin... ehkä! Mutta johan minä sanoin sinulle, että nyt on
kaikki myöhäistä; mikään ei ole enää autettavissa. Ja mitäpä varten
auttaa? Kuolla minä tahdon, sillä mitä ja ketä varten eläisin
enää? Äitini kuoli oikealla ajalla, saamatta kuulla mitään tästä
onnettoman tyttärensä kurjasta kohtalosta. Taivas hänen tomunsa
siunatkoon! Mutta se vain omaatuntoani vaivaa, ett'en voinut häntä
edes yhdellä ruplallakaan auttaa hänen köyhyydessänsä, vaikka sitä
tänne tullessani niin suuresti ai'oin ja lupasinkin. Ne viisi ruplaa,
jotka minulla säästöpankissa olivat, olen sieltä jo ammoin ottanut
ja käyttänyt. Täytyipä minun jo tuo lahjaksi saamani solkineulakin
panttiin panna, vaan sitä en ai'o koskaan takaisin lunastaa, sillä en
tahdo mitäkään muistoa tuolta onneni sortajalta. Mitä taas kultaseppä
Oittiseen tulee, niin on hän minulta kokonaan kadonnut. Vasten
tahtoani tulin tuon lupaukseni antaneeksi, sillä siihen pakoititte
minun te sekä muut ulkonaiset asian haarat. Suokoon hän minulle
tämän kevytmielisyyden anteeksi, sillä rakkautta häntä kohtaan en
ole koskaan tuntenut. Häntä en voi koskaan enää nähdä, mutta kerro
sinä hänelle kaikki, mitä tahdot. Minulle se on saman tekevä, sillä
sinä näet, ett'ei minulla ole enää ketä varten elää. Itse taas en ole
elämän enkä kunniallisen kuolemankaan arvoinen.
Nämä viimeiset sanat lausui Anna, silmät kyyneleistä kuivuneina ja
paatunein sydämin. Hän nousi ylös lähteäksensä.
-- Hyi, Anna! Mitä sinä puhut! sanoi Liisa, hoksattuansa näiden
sanain merkityksen. -- Sinä pelästytät minua puheellasi! Rukoile
hartaasti Jumalaa, niin Hän sinua auttaa. Hän voi sinulle vielä
kaikki anteeksi antaa, Hän ohjaa sinut oikealle tielle ja Hän auttaa
sinua epätoivoon joutumasta. Rukoile, Anna, rukoile Jumalaa!
-- Ju-ma-laa-ko? sanoi Anna, kolkosti nauraen. -- Mikä Jumala voisi
minua auttaa?
-- Herra Jesus! Anna! Anna! Anna! Älä puhu noin! Älä katso minuun
noin villisti!
Ja Liisa peitti pelosta silmänsä käsiinsä.
-- Hyvästi sitte! sanoi Anna, aikoen lähteä.
-- Ei! Älä mene! Jää tänne yöksi, niin rukoillaan yhdessä! Sinä et
saa mennä, Anna!
Vaan toinen oli jo menossa ulos.
-- Anna, hoi!
-- Toisen kerran! vastasi tämä.
-- Kuulehan, Anna! Sanohan edes, missä sinä asut.
Anna sanoi ja astui portaita alas.
-- Hyvästi sitte, rakas Anna! Rukoilehan Jumalaa maata pannessasi,
huusi Liisa hänen jälkeensä ja palasi keittiöön.
Ja sade pieksi ikkunoita, muodosteli suuria lätäköltä ja virtoja
kivikadulle ja ankara tuuli kaasuliekkejä lekutteli...