Mutta sillä välin alkoivat asiat jälleen hovineuvoksen perheessä
käydä entistä "hyvää" menoansa. Tuo pieni pysähdys näkyi vain herran
liehittelylle antaneen uutta vauhtia. Annaa tämä ilahutti suuresti,
samalla kun se herätti katumusta hänen antamastansa lupauksesta,
mutta rouvan sydämessä rupesi taas vanha tunne kalvamaan. Arvata
saattoi että, ell'ei rouva ehtisi ajoissa ulkomaille lähteä, uusi
"puuska" heidän välillänsä puhkeaisi.
Ennen pitkää tapahtuikin muuan hyvin ikävä seikka, jolla kuitenkin
oli aivan toiset syyt kuin edellisellä, vaikka rouva käytti sitä
hyväksensä, peittääkseensä sen varjolla luulevaisuuttansa.
Toalettipöydällänsä oli rouvalla ollut ohukainen rannerengas, jota
hän toisinaan käytti kotona ja jonka hän sanoi jättäneensä pöydälle
sinä iltana ulos mennessänsä, jolloin Annalla sattui vieraansa
olemaan. Jonkun ajan kuluttua alkoi hän sitä kaivata ja kysellä,
ensiksi tietysti Annalta, joka sisäkkönä huoneita siivosi. Mitäkään
epäilyjä tämän rehellisyyden suhteen ei ollut koskaan ollut, mutta
joka tapauksessa vaati rouva, että Annan tuli siitä vastata, minne
se oli joutunut. Sen sijaan ei talossa ollut keittäjättärestä yhtä
hyviä ajatuksia ja häntä ruvettiin siitä kovalle panemaan. Tämä taas,
joka luuli Annan ilmi antaneen hänet rouvalle rannerenkaan ottajana,
kielsi lujaan mitään ottaneensa ja sanoi, että, ell'ei sitä Anna
ollut vienyt, niin varmaan joku hänen vieraistansa, jotka hänen
luonaan olivat käyneet samana iltana kuin herrasväki oli poissa.
Tämän sanoi hän sitä luultavammaksi, koska Anna oli käynyt heille
huoneita ja kaikkia tarkkaan näyttelemässä. Näin selitettiin asia ja
hyvin todenmukaiselta näytti, että Anna siis oli syynä rannerenkaan
häviämiseen. Huoneita vieraillensa näyttäneensä ei Anna kieltänyt
ollenkaan, sillä hän ei sanonut nähneensä siinä teossa mitään pahaa,
mutta jyrkkään hän kielsi mitään vieneensä ja puolusti samalla
vieraitansakin, josta toisen hän sanoi olevan oman serkkunsa, toisen
tämän hyvän tuttavan. Sydämessänsäkin oli Anna aivan varma Liisasta,
jonka tähden siis ainoa mahdollisuus koski vain tuota ämmää.
Vaan Annassa alkoi yhtäkkiä herätä kamala aavistus. "Ehkä on tuo
ämmä tahallaan tehnyt minulle tämän kepposen? Kuka sen tietää, mitä
syitä hänellä on ollut? Kentiesi on joku kateudesta minua kohtaan
keksinyt koko tämän juonen? Vähäkös niitä pahoja ihmisiä mailmassa ja
varsinkin täällä Pietarissa löytyy?" ajatteli Anna ja hänen sydämensä
alkoi vihasta kiehua.
Samalla muisti hän vielä tuon ämmän, heidän keskustelunsa lopulla,
sanoneen kultaseppä Oittisen tahdon olevan, että tuo naimisasia
pidettäisiin syksyyn asti salassa. Tämä seikka vielä johti hänen
päähänsä ajatuksen, että kentiesi ämmä ei ollutkaan Oittisen
lähettämä, että hän kentiesi oli pettänyt Liisankin ja heidät kaikki
kolme. "Ja kentiesi Liisakin on jostakin syystä... kateudesta... tahi
mistä sen tietää...?" vilahti Annan aivoissa ajatuksen katkelmia ja
hän vihastui niin, ettei ollut saada sydäntänsä hillityksi mitenkään.
Hirveä koston himo alkoi hänen rinnassansa riehua. Hän näki tämän
kautta joutuneensa turmion partaalle. Häntä epäiltiin varkaudesta,
jonka tähden hän oli jäävä paikattomaksi, rahaa hänellä ei ollut
millä elää ja ainoaa parasta tuttavaansa, omaa serkkuansa, johonka
hän muussa tapauksessa olisi voinut turvautua, epäili hän salaisista
juonista itseänsä vastaan. "Kateudesta kai se Liisa silloin
kirkollakin minuakin varoitti ja tahtoi Oittiseen mieltymään",
ajatteli Anna ja päätti, ettei hän koskaan enää tahdo Liisaa nähdä.
Kävi, miten kävi, mutta Liisan luo hän ei tahtonut mennä, vaikka
olisi jäänyt kadulle makaamaan. Näin onnettomaksi ei Anna ollut
koskaan ennen itseänsä tuntenut. Kauhea epätoivo valtasi hänet
valtaamistansa...
Kuultuansa asian laidan, ilmoitti rouva Annalle, että heidän
tämän jälkeen oli enää aivan mahdotonta pitää Annaa luonansa.
Suorastaan varkaudesta eivät he tahtoneet häntä epäillä, --
vaikka rouva kuitenkin sanoi, että kotivarkaita pahempaa ei löydy
mitään mailmassa, -- mutta koska Anna oli vienyt vieraansa heidän
huoneisiinsakin, niin eivät he luulleet voivansa häneen täydellisesti
luottaa. Sitäpaitsi oli rouvalla muka toisiakin pienempiä syitä häntä
vastaan, jotka Anna ehkä itse paremmin tunsi ja tiesi. Ja lopuksi oli
Anna varmaan jo kuullut, että rouva muutaman päivän kuluttua aikoo
lähteä ulkomaille ja olihan rouva hänelle jo sanonut aikaisemmin,
etteivät he häntä silloin tarvitsisi ja että Anna saapi etsiä
itsellensä toisen paikan.
Tämän päätöksen jälkeen meni Anna huoneesensa, heittäytyi suulleen
vuoteensa pielukselle ja purskahti kovaan itkuun.
Silloin, sillä kertaa, niiden kahden tunnin kuluessa, kun hän siellä
makasi, tuntiessaan mailman olevan petosta ja vilppiä täynnä,
itki hän kyynellähteensä kuiviin ja sydämensä kiven kovaksi,
heltymättömäksi kaikista todellisista, syvistä tunteista, ja sillä
haavaa tapahtui hänen elämässään jyrkkä käänne.
Samana iltana, kun hän tiesi tapaavansa hovineuvoksen yksin
huoneessansa, meni hän sinne, pyysi anteeksi, että oli tullut
vielä kerran häntä vaivaamaan, lankesi polvillensa hänen eteensä
ja rukoili, voimatta enää yhtäkään kyyneltä saada puserretuksi
punoittavista silmistänsä, häntä seuraavin sanoin:
-- Minä en tullut, herra hovineuvos, puolustamaan itseäni teidän
edessänne sen teon suhteen, josta minua epäillään, sillä vakuutustani
tuskin uskottaisiin ennen, kuin itse kadonnut kappale ilmestyisi ja
sen todeksi todistaisi. Mutta kaikista muista rikoksistani pyydän
teiltä nöyrästi anteeksi ja teidän ainainen hyvyytenne on minulle
todistuksena siitä, että te minulle annatte anteeksi. Samalla
rukoilen minä teitä auttamaan minua ensimäisen ja viimeisen kerran ja
palkaksi siitä saatte vaatia minulta, mitä tahdotte.
Tämä kaikki oli hovineuvokselle aivan odottamatonta, sillä hän ei
ollut laisinkaan katsonut asiaa siltä kannalta. Mutta se sopi varsin
hyvin hänen aikeihinsa ja hän tahtoi sitä käyttää hyväksensä. Toisen
tila oli hänelle todellakin varsin edullinen.
-- Hyvä! sanoi hän. Minä olen vuokrannut huvilan maalla, sinä saat
heti muuttaa sinne asumaan ja minä maksan elantosi siellä, siksi kuin
ehdit saada itsellesi toisen paikan.
Sillä lähti Anna ulos, kiitettyään hovineuvosta tästä hyvästä työstä.
Ja kolmen päivän perästä muutti Anna maalle, huvilaan.
Muutaman päivän kuluttua matkusti rouva ulkomaille ja ennen hänen
lähtöänsä, huoneita perinpohjin siivottaessa, löytyi kadonnut
rannerengas toalettipöydän takana riippuneesta ikkunaverhosta.
Kesäksi muutti huvilaan myöskin hovineuvos.