Muutamia viikkoja oli kulunut edellä kerrotuista tapauksista ja ilman
mitäkään erityistä huomattavaa. -- Se ehkä kummastuttanee, että Anna
vielä oli entisessä paikassaan hovineuvoksen luona. Mutta vaikka
hyvin luultava olikin, ei tuolla rouvan vihastumisella kuitenkaan
vielä ollut sen suurempia seurauksia.
Anna oli tosin sitä seuraavana päivänä aikonut pyytää anteeksi,
vaan kuultuaan muilta palvelijoilta, joiden kanssa hän aina eli
jotenkin hyvässä sovinnossa, että hänen poissa ollessansa iltasella,
hovineuvoksen ja hänen puolisonsa välillä oli ollut jälleen hyvin
kiivas sanaottelu ranskan kielellä ja epäilemättä hänestä, arvasi
Anna kohta hovineuvoksen häntä puolustaneen ja päätti odottaa, mitä
hänelle sanottaisiin. Muutamaan päivään ei rouva puhunut hänen
kanssaan mitään ja hovineuvoskin sanoi hänelle lyhyesti: "Pidä sinä
kalkattimesi lukkojen takana!" Mutta kohta alkoivat asiat taas kulkea
entistä uraansa, Anna kun jälleen näytti, että hänen sijaansa olisi
vaikea tuota pikaa löytää toista niin soveliasta. Vaan ei mikään
varoitus olisi Annaan vaikuttanut niin hyvin, kuin nuo hovineuvoksen
sanat, joiden merkityksen hän heti ymmärsi.
Alussa tuntui Annasta kuin hovineuvoksenkin kohtelu häneen nähden
olisi muuttunut, mutta jälestäpäin tuli hän selville tästä
menettelystä. Hän kuuli puhuttavan, että rouvan keväämmällä täytyi
lähteä ulkomaille terveyttänsä hoitamaan, ja että hovineuvos silloin
aikoi muuttaa jonnekin Pietarin lähitienoille huvilaan. Rouva antoi
tämän johdosta Annalle jo hyvissä ajoin viittauksia siitä, että häntä
silloin enää ei tarvittaisi ja että hän saisi toistaiseksi etsiä
itsellensä toisen paikan. Hovineuvos taas ei puhunut siitä asiasta
mitään ja tämä seikka piti Annaa hyvin kauan häilyvässä, pelon ja
toivon välisessä tilassa. Nämäpä tunteet sitte saivatkin hänen
menettelemään, niinkuin hän menetteli...
Eräänä iltana -- ja silloin sattuivat molemmat sekä hovineuvos että
hänen rouvansa olemaan poissa kotoa -- tuli Liisa erään vanhan
naisen parissa Annan luo. Anna muisti kyllä tuon naisen jossakin
ennen nähneensä, mutta tunteaksensa ei hän häntä tuntenut. Tämä taas
kätteli Annaa kuin vanhaa tuttua ja kohta Anna jo alkoi arvata, mitä
asia koski.
Ennen kuin teekeittiö kiehumaan rupesi, vei Anna vieraansa herrasväen
puolelle ja näytti heille kaikki huoneet niin tarkkaan kuin hän
sen luvallisena piti. Upeutta ja komeutta ihmeteltiin kaikkialla
ja varsinkin sanoi Anna salin huonekalujen punaisen ja tummemmilla
kukilla koristetun samettikankaan olevan hänen mieleensä.
-- Jos minä koskaan rikkaaksi tulen, niin tahdon minä saliini
tällaiset huonekalut ja samanlaisesta kankaasta ovienkin uutimet.
Minusta näyttää aina niin somalta, kun rouva, jos joku kelloa
soittaa, seisoo vierashuoneen uutimien takana ja pää vain niiden
välistä pilkistää, puhui Anna ihastuksissaan.
-- Mikäpäs niitäkään estäisi saamasta, kun rikkaan miehen saatte,
vastasi siihen tuo vanha nainen merkitsevästi.
Huoneet katseltuansa sijoittuivat kaikki kolme keittiön viereiseen
palvelusväen kamariin, joka oli silloin Annan yksin käytettävänä,
keittäjätär kun, joka oli venakko, oli kyökissä yksinään kotona.
Teetä juodessa sitte käänsi vanha nainen puheensa vähitellen siihen
asiaan, joka oli syynä hänen käyntiinsä.
Hän alkoi siitä "seuran" iltamasta ja sanoi, että niissä on jo "moni
omansa löytänyt" ja että "seura" ylipäänsä on ollut oikea siunaus
kaikille nuorille tytöille, sillä sehän on ollut ainoa paikka, jossa
heillä on ollut tilaisuus tavata siivoja nuoria miehiä, kun ei
Pietarin käsityöläisillä muuta varsinaista yhteiselämää ole. Sitte
luetteli hän monta kunnon miestä, jotka sulhasmiehinä olivat "seuran"
kaunistuksena, mutta valitti sitä, että he olivat niin "saamattomia",
etteivät itse tule kosineeksi, vaikka hyviä ja kauniita tyttöjä oli
enemmän kuin tarpeeksi. Sellainen kunnon sulhasmies oli kultaseppä
Oittinenkin, jolla oli aivan sama vika, kuin noilla muillakin, mutta
se olikin hänen ainoa vikansa, kaikki muu oli hänessä pelkkiä hyviä
avuja vain. Ja tavallisesti tällaiset miehet ikäänkuin kainostelevat
ja siitä syystä jäävät naimattomiksi, etteivät uskalla niitä avujansa
tytöille näyttää ja ilmaista tunteitansa. Näin olisi varmaankin
kultaseppä Oittisenkin käynyt, ell'ei hän olisi välittäjäksi tullut,
hän kun näki ja tiesi, kuinka silmittömästi Oittinen oli Annaan
rakastunut. Olihan Anna tietysti huomannut sen itsekin? Ja kukapa
sitä ei semmoista miestä ottaisi? Varmaankaan ei Annallakaan ollut
mitään sitä vastaan?
Näitä ajatuksiansa lausuessaan särppäsi ämmä tuon tuostakin sormiensa
päille pannulta teevadilta teetä, niin että hänen lihavuudesta
riippuvat poskensa alkoivat hiestyä. Lihavuudesta hän niin hirveästi
ähkikin puhuessansa.
-- Enhän minä hänen hyvyyttänsä enkä kunnollisuuttansa epäile,
vastasi siihen Anna, vaikeni ja vaipui ajatuksiinsa.
-- Ja johan minä olen Annalle sanonut, kääntyi Liisa osaksi ämmän
puoleen, että mitä sitä miehen kauneudellakaan tekee, jos hän siihen
katsoo.
-- Sitä ei koskaan viisas ja ymmärtäväinen nainen tee, sanoi ämmä
kehoittavasti, puhalsi ja särppäsi taaskin teetä.
-- Eikös sitte sydäntänsä tällaisissa asioissa kysyä pidäkään, vaan
päätänsä ainoastaan? puuttui vihdoin Annakin puheeseen.
Ämmä naurahti yhden kerran kuivasti.
-- Raha voittaa nykyään sekä sydämen että pään. Yksinkertaista
sydäntä kaikki halveksivat, sydämetöntä järkeä pidetään usein
kyllä suuressa arvossa, mutta rikkaus, missä muodossa tahansa, vie
kuitenkin voiton kaikilta.
-- Mutta jos voisi samasta löytää hyvän sydämen, ymmärryksen ja
rikkauden...?
-- Ei ne sovi yhteen. Kaksi niistä välistä kyllä, vaan kaikki kolme
-- melkein ei koskaan.
Anna tahtoi tätä vastustaa muistaessaan hovineuvosta, jolla hänen
mielestänsä oli kaikki nämät ominaisuudet. Ja sydämestänsä ei hän
löytänyt rahtustakaan rakkauden tunnetta Oittista kohtaan, vaan sen
sijaan oli se kokonaan tuon toisen valloittama.
-- Vaan jos on vara valita, niin valitsee aina sydämensä mukaisen
rikkauden, muodosti Anna ajatuksensa.
-- Mutta sydänpä vie paljoa useammin harhaan kuin mikään muu, ell'ei
kokemus tule avuksi. Ja sitä varten on Jumala sellaisia ihmisiä
luonut, jotka voivat toisia tässä asiassa auttaa. Minäkin olen vanha
ja kokenut ja tunnen asiat ja sen voin sanoa, että sellaista miestä
ette saa koskaan, kun se on, jota teille nyt tarjotaan, -- puheli
ämmä, ikäänkuin pahastuen Annan epäröimisestä. Ja hetkisen vaitiolon
jälkeen kysyi hän pontevasti:
-- Minkä vastauksen käskette siis antamaan kultaseppä Oittiselle?
Anna ei antanut heti vastausta. Hän rupesi miettimään.
-- Miettikäähän nyt vähän aikaa, jatkoi ämmä; vaan varma pitää
vastauksen olla.
Anna muisti samassa, että hänen asemansa hovineuvoksen luona oli
käynyt horjuvaksi. Hän toivoi tosin, että herra ei jättäisi häntä
niinikään, mutta olihan sekin mahdollista, sillä kuka sitä ihmisten
kaikkia oikkuja tietää. Ja hän pelkäsi jäädä ilman paikkaa, kun oli
jo kevät käsissä eikä hänellä ollut mitään säästöjä siltä varalta,
että hän paikattomaksi jäisi. Silmänräpäyksessä näytti Annasta, että
tämä olikin hänen ainoa turvansa. Sitä paitsi auttoi ämmä häntä
vieläkin tekemään päätöksensä, sanoen:
-- Minä taisin unhottaa sanoa, että kultaseppä Oittinen tahtoo pitää
tämän asian salassa syksyyn saakka...
Olihan siinä vielä aikaa, ennen kuin Annan kohtalo tulisi
lopullisesti ratkaistuksi. Siksihän saattoi vielä paljonkin tapahtua
ja muuttua.
-- No, minä otan, sanoi Anna yht'äkkiä rohkaistuen ja ikään kuin
teeskennellen iloisuutta.
Ämmä ei sanonut mitään, mutta teki hyvin tyytyväisen liikkeen; hänen
vaivansa olivat korvatut!
Näistä kolmesta taisi kuitenkin Liisa tästä eniten iloita sinä
iltana. Hän oli vakuutettu siitä, että hänen serkkunsa oli sen kautta
pelastunut vaarallisesta kurimuksesta.