V.

Kun kultaseppä Oittinen itseensä suuttuneena oli palannut kirkosta

kotia, teki hän lujan päätöksen, ett'ei hän tulevana sunnuntaina

menisi "seuraan", vaikka Anna oli hänelle sanonut silloin ehkä

menevänsä sinne. Ja koko viikon pysyi hän tässä päätöksessänsä.

Tuon kohtauksen jälkeen kirkon edustalla oli hän tuntenut jo samana

iltana rakkautensa ikäänkuin laimistuneen ja samalla tunsi hän

myöskin aivan kuin hän uudestaan olisi herännyt entiseen, hauskaan

poikamieselämäänsä, ravistettuansa pois hartioiltansa jotakin

ikäänkuin rasittavaa ja tuskallista -- ikäänkuin kiven, vaikk'ei se

ollut kivikään, ikäänkuin pölyä, vaikk'ei se ollut pölyäkään. Unelta

se lopuksi rupesi hänestä näyttämään, mutta niin tuhmalta unelta,

että hän yht'äkkiä nousi tuoliltansa ylös, meni ikkunan luo ja alkoi

rallattaa niin kovasti, että sillä itseänsäkin hämmästytti.

Mutta se rakkaus kun on niin ihmeen kummallinen kappale! Varsinkin

tahtoo se hullunkurisuuttaan näyttää niissä ihmisissä, jotka se ennen

on rauhaan jättänyt, vaan joita se vanhemmalla i'ällä vaivaamaan

rupee. Silloin se tekee semmoisia tepposia, että älä Herra saata! Ja

nyt se juutas teki semmoisen Oittisparallekin!

Tuskin oli viikkoa vähäsen alkanut kulua, niin alkoi siellä

kultasepän sydämen sopukassa tuntua aivan kuin joku olisi siellä

nakerrellut tahi kaivellut. "Ei suinkaan siellä hiiri ole, koska

se noin nakertelee?" tuli hän ajatelleeksi, mutta samassa vastasi

hän itse itsellensä: "Ole joutavia! Mato se on, koska se noin

kaivelee". Ja hän aikoi mennä jo lääkärin luo ajaaksensa madon toista

tietä pihalle, mutta muisti samassa ja sanoi: "Hullukos minä olen?

Mahassahan ne madot ovat, eikä tuossa vasemman puolisten kylkiluiden

alla! Ell'ei minulla vain mahaa sydämen kohdalla ole? No, jo perhana

se olisi koko hirveä juttu!"

Mikäli sitte viikkoa kului, sikäli tuo tunne kävi yhä valtavammaksi

ja ihan se alkoi vasenta puolta niinkuin kallistaa sinne päin, missä

"seuran" silloinen koti oli. Torstaina oli Oittinen vielä kahdella

päällä: "mennäkö vai eikö mennä?" Perjantaina ajatteli hän, että

"mikäs siinä olisi mennessä; enhän minä sinne mene muita kuin itseäni

varten ja olenhan minä siellä käynyt ennenkin". Lauantaina sanoi hän,

että "huomenna minä menen seuraan" ja sunnuntaina: "tänäänhän minä

pääsen seuraan." Ja ihan se oli kuin hän olisi oikein sitä iltaa

odottanutkin. Jotta aika pikemmin kuluisi, meni hän aamulla taaskin

kirkkoon... "Jo se Oittinen nyt alkaa toden perään vanhuuttaan

potea, kun se käy ihan joka pyhä kirkossa", ajatteli taas sama

pilkkakirves... Mutta "sitä yhtä ihmistä" ei sinä pyhänä kirkossa

ollut. Ja Oittinen tuli kotiansa, söi sitte päivällisensä ja sen

päälle kävi hän nahkasohvallensa loikomaan ja nukahti...

Ja ihan uneksimatta hän siinä makasi, niin makeasti, niin makeasti,

että sylki oikein vuoti vasemmasta suupielestä. Eikä hän herännyt

ennen, kuin hän tunsi, että jokin ikäänkuin nosti hänen molemmat

jalkansa ilmaan ja lennätti ne sitten syrjään lattialle, niin että

toinen tohveli tupsahti uunin luo sylkylaatikkoon ja hän itse seisoi

suorana sohvansa edessä. Sitte hierasi hän molempia silmiänsä ja

ajatteli: "Kah! Seuraanhan sitä minun piti lähteäkin?"

Mutta katsottuaan kelloansa, huomasi hän, että vielä oli aikaa, otti

piippunsa ja pani sen täyteen tupakkia. Sen jälkeen istuutui hän,

toinen jalka sukkasillaan, sohvallensa ja nielasi pari, kolme niin

makeata savua, että hän oikein tunsi niiden hyvyyden sydänalassaan.

Ja niin hyviltä tuntuivat ne, että hänen täytyi vasemmalla kädellään

oikein hivellä liivinkin päältä sitä kohtaa. Ja sitte vasta päästi

hän ne savut, suu pyöreänä, kuin tykin reikä, yhtä haavaa ulos, niin

että puoli huonetta jo oli, kuin höyryävä sauna. Niinikään vähän

aikaa nautittuansa, päätti hän ruveta pukeutumaan.

Mestarin saappaat ja kalossit piti vanhan Eevan uudestaan kiillottaa,

vaikka hän sen jo oli tehnyt sinä aamunakin, ennen kuin mestari

kirkkoon meni. Mutta oli ollut vähän "roskainen" ilma ja ne olivat

ryvettyneet, ett'ei sitä sellaisissa ilennyt "seuraan" mennä.

"Useinpa mestari onkin alkanut seurassa käydä", -- sanoi vanha Eeva

saappaita tuodessaan ja pannessaan ne oven luo, uunin viereen, sekä

samalla katsoen kierolla silmällään mestariin. "Usein", -- vastasi

toinen, ikäänkuin ajatuksissaan, ja sillä meni Eeva keittiöönsä. --

Silloin oli kultaseppä Oittinen juuri ehtinyt saada mustat housunsa

jalkaan, kun Eeva toi saappaat sisään, niin ett'ei tämä häntä nähnyt

muutoin, kuin paitahihasillaan, ilman liivittä. "Panenkohan minä tuon

avorintaisen liivin tänään päälleni vaiko tuon, joka on kahdeksalle

napille tehty?" ajatteli Oittinen ja päätti ottaa sen avorintaisen,

koska aamulla oli tullut puhdas paita, melkein uusi, päälle otetuksi.

Ja sitte otti hän pitkän, mustan takkinsa yllensä, mutta se takki oli

vähän pitempi, kuin siihen aikaan oli muoti käyttää. Vaan "ei siitä

mitään, se käy kyllä päinsä minun ikäiselle miehelle" ja Oittinen oli

valmis lähtemään.

Koska vielä ei ollut kovin myöhäinen, astui hän seuraan hyvin

taitavasti ja verkalleen, mutta mikä siinä lie ollut: hän saapui

sinne kuitenkin ihan ensimäisinä. Paitsi palvelijoita ei siellä ollut

muita, kuin "puhvettineiti", sen illan "isännät" ja se ylioppilas,

jonka sinä iltana oli luento pidettävä sekä pari "mestaria", jotka

tupakkahuoneessa dominoa pelasivat. Isännät istuivat tupakoiden

pilettipöydän oven luona ja juttelivat keskenään; ylioppilas taas

käveli, kädet selän takana, nurkasta nurkkaan, hiukan rauhattomana,

ikäänkuin ainettansa ajatellen, puhuen väliin muutaman sanan isäntien

kanssa, lähti sitte taas kävelemään, käveli ja kääntyi kerran huoneen

peränurkkaan päin, otti povitaskustansa täyteen kirjoitetun vihon,

silmäili hiukan sitä ja pani sen taas takaisin taskuun. Sitten meni

hän sinne, jossa sanomalehdet seinällä säilytettiin, katseli kotvan

aikaa, minkä tukun ottaisi ja otti "Keski-Suomen", jota hän kävi

lukemaan nurkassa olevan pyöreän pöydän ääressä.

Kun kultaseppä Oittinen katsoi isoon tanssisaliin, niin ei sielläkään

näkynyt muita, kuin pitkin seiniä rivitettyjä tuoleja ja tuolla

näyttämön viereisen ikkunan luona soitikko. Salista oikealle olevasta

naisten huoneesta kuului kahden naisen puhelua; ne olivat sen illan

emännät, jotka siellä kuvalehtiä katselivat ja tarinoivat keskenänsä

eräästä ikävästä, "seuraa" koskevasta jutusta. Odottaessaan istuutui

Oittinen viidennelle tuolille, ovesta päin lukien, ja alkoi lukea

kuinka monta tuolia salissa oli, ensin luki hän ikkunain puoleisen

seinän. Ja lukemisensa uudisti hän kolme kertaa, ennen kuin sai

oikein.

Vähitellen rupesi kuitenkin ihmisiä kerääntymään ja noin

kolmenneljännes tunnin kuluttua oli siellä niin paljon, että

ylioppilas luuli voivansa alkaa luentonsa. Tämä nuorukainen oli

vasta yhden vuoden ollut ylioppilaana; hän oli filoloogi, ja oli jo

ehtinyt lukea yhtä ja toista tiedekuntansa aineista. Osaksi tältä,

mutta samalla yleisinhimilliseltäkin alalta oli hän luentonsa aineen

valinnut.

"Arvoisat kansalaiset!" -- alkoi hän -- ja alussa hänen äänensä

hiukan värähteli, mutta sitte se kohta tyyntyi: -- "minä tiedän ja

näen (ja hän katsoi merkitsevästi ympärillensä), että tällaiset

luennot ylipäänsä eivät huvita 'seurassa' kävijöitä ja sentähden

olenkin hyvin vastahakoisesti ottanut luentoa pitääkseni, olletikin

koska varsin hyvin tunnen, ett'en minäkään voi mitään hauskempaa

tarjota. Kun nyt kerran kuitenkin olen tähän ryhtynyt, olen valinnut

sellaisen aineen, että se, jos se hiukan voisi huvittaakin, samalla

olisi opettavainenkin. Sillä emmekös me, esimerkiksi, melkein joka

päivä naura, vaikka aniharva meistä kuitenkin tulee ajatelleeksi

tahi tietää, mikä nauru oikeastaan on ja mikä naurun synnyttää,

puhumattakaan siitä, että moni nauraa ihan ilman syytäkin. Uskallan

siis pyytää vähän aikaa saada koettaa teidän hyväntahtoista

kärsivällisyyttänne tästä aineesta puhuessani."

Tämän alkajaispuheensa jälkeen otti ylioppilas povitaskustansa

vihkonsa ja alkoi siitä lukea selvällä äänellä.

"Suuri saksalainen filosoofi Kant määritteli naurun seuraavalla

tavalla" niin alkoi hän ja mainitsi, mitä Kant naurusta sanoo. Tämän

jälkeen puhui hän siitä, missä naurun "ruumiillinen syntymäpaikka"

on ja sanoi sen "luultavasti sijaitsevan" ihmisen vatsanpohjalla,

jonka olettamuksen todeksi näkyy todistavan sekin seikka, että kun

joku lihava ihminen nauraa, niin "selvään näkee" hänen vatsansa

hyppivän. (Salissa kuului pientä naurua ja tirskahduksia. Siellä

täällä näki todellakin jonkun suuren vatsan hyppivän ja kaikkikin,

paitsi niiden omistajat, katselivat häpeissään vatsojansa). Tämän

jälkeen kääntyi puhuja naurun "siellutieteelliseen" puoleen ja

koetti tehdä selkoa siitä, kuinka monta eri lajia naurua löytyy.

Hän luetteli "sydämellisen, harmittoman naurun", "pilkan naurun",

"naurun, jonka läpi kiiltää kyyneleitä" j.n.e. "Kalevalassa", sanoi

hän, puhutaan tosin "naisten naurusta", mutta se oikeastaan ei kuulu

mihinkään erityiseen naurunlajiin, jonka tähden he (!) ovat luettavat

"tyhjän naurajien" luokkaan. (Tästä muutamien naisten suu meni

hiukan nyrpälleen, mutta toiset nauroivat harmittomasti tällekin.

Miesten kesken oli sen sijaan tästä suuri ilo. Yksi jo huusi "hyvin"

ja toinen paukahutti kerran kämmeniään yhteen, mikä yksinäinen

paukaus vieläkin enemmän yllytti nauravien naurua. -- Sillä välin

oli väkeä jo "seuraan" lisääntynyt niin, että väliköstä kurkisteli

päitä toinen toisensa yli, uskaltamatta luennon kestäessä tulla

saliin, nämä kun juuri olivat niitä, jotka tahallaan myöhästyivät,

etteivät tarvitsisi ikävää luentoa kuunnella. Salista kuuluvat naurun

puuskat houkuttelivat heitä kuitenkin ovelle.) Naurun eri lajeista

johtui luennon pitäjä sitte kysymykseen: "Mitkä ovat ne ulkonaiset

vaikuttimet, jotka naurun synnyttävät?" johon hän otti vastataksensa.

Selitettyään ne ensin tieteellisesti, otti hän useita esimerkkejäkin,

monia Aleksis Kiven teoksista, ja ne huvittivat kuulijoita paljon.

Puhuja sanoi nyt joutuneensa "koomillisuuden" alalle ja luetteli

koomillisuuden kaikki eri muodot, valaisemalla nekin aina jollakin

hauskalla kuvalla. Jos minun luentoni, esimerkiksi, sanoi hän, nyt

on mennyt "penkin alle", niin on se kuulijoistani koomillista, sillä

he ovat odottaneet enemmän, kuin minä olen voinut antaa, ja sillä

lauseella lopetti hän sitte kaikkien mielihyväksi luentonsa. Ei

niin, että he olisivat olleet hyvillään luennon loppumisesta, vaan

päinvastoin. Kaikki sanoivat, nauraen ja käsiänsä paukutellen, että

"niin hauskaa luentoa emme ole kuulleet koskaan". Ja ne, jotka olivat

tulleet myöhään, alkoivat katua, etteivät olleet saaneet kaikkea

alusta alkaen kuulla.

Näiden myöhästyneiden joukossa olivat Anna ja Liisakin. -- Kohta

sen jälkeen kuin Anna oli saanut rouvalta ulospääsyluvan noilla

viimeisillä sanoilla: "Mene! Minä en tahdo sinua koskaan enää nähdä",

lähti Anna serkkunsa luo. Vaan jo matkalla sinne alkoi hän lohduttaa

itseänsä ajatuksella, että "vaikkapa kiukkuinen luonteeni puhkesikin

ja minut nyt laitettaisiin pois, niin onhan minulla kultaseppä

Oittinen, johon heti voin turvautua." Ja hän muisti samassa

edellisenä pyhänä vastanneensa Oittiselle, tulevana sunnuntaina

menevänsä "seuraan". "Varmaan on hän siis siellä tänään ja sinne

pitää minunkin mennä, vaan Liisa on saatava mukaan", ajatteli Anna ja

riennätti kulkuansa Liisan luo, päätettyään sinä iltana olla oikein

kohtelias kultaseppä Oittiselle.

Liisa kun kuuli Annan aikovan mennä "seuraan" ja tahtovan häntä sinne

myöskin, ihastui tästä kovin ja oli heti valmis pyytämään lupaa,

sillä hän muisti Annalle kirkolla lausumat varoitussanansa, että hän

"valitsisi oikean tien", ja uskoi nyt visusti sanansa "langenneen

hyvään maahan". Tuota pikaa olikin Liisa, luvan saatuansa, puettu

ja tytöt lähtivät "seuraan", jonne mennessään Liisakin puolestansa

kehoitti Annaa olemaan ystävällinen Oittista kohtaan. Siihen Anna

myöntyi mielellään, vaan päivän tapauksesta ei hän hiiskunut

serkullensa sanaakaan. "Seuraan" saapuivat tytöt juuri kun luento oli

loppumaisillansa.

Sen loputtua ei pidetty pitkää lomaa, sillä tanssivien varpaita jo

kutkutti ja he kiertelivät salia, vilkkaasti puhellen keskenänsä

sekä kärsimättöminä odottaen tanssin alkua. Näyttämölle, jonka

esirippu oli ylös vedetty, oli kannettu jo nuottitelineitä ja

kohta nousi sinne seitsemän miestä, jotka puhuivat keskenänsä

saksaa. Ne olivat soittajat. Siellä oli kaksi viulua, violonselli,

bassoviulu, klarinetti, huilu ja torvi. Klarinetti antoi äänen ja

kaikki muut soittokoneet alkoivat sen mukaan kakistella ääniänsä,

josta syntyi tuota korvia vihlovaa vikinätä ja pörinätä, jota

kuulee joka paikassa, missä kaksi tahi kolme soittokonetta yhteen

tulee. Kun sitte kaikki olivat saadut asianomaiseen kuntoon,

ilmestyi näyttämölle hännystakkiin ja valkoiseen kaulaliinaan puettu

pitkätukkainen "kapellimestari", joka välistä itse soitti, tarpeen

tullessa, ensimäistä viulua kahdeksantena miehenä. Tämä oli myöskin

saksalainen tahi pikemmin juutalainen, mutta niitä epämiellyttäviä

juutalaisia, jotka ovat valkoverisiä ja punapartaisia ja joiden

kasvot ovat täynnä kesakkoja. Hän istuutui ensin soittajien keskelle

ja napautti kaksi napausta tahtipuikollaan nuottitelineeseen; sitte,

puolen minutin kuluttua, nousi hän ylös, meni oman nuottitelineensä

eteen, napautti taas kaksi kertaa ja nosti kätensä kuin lentoon

lähtevä kotka levällensä. Ja kun hän sitte yht'äkkiä teki rajun

liikkeen päällään, käsillään, jaloillaan ja koko ruumiillansa,

päästivät soittokoneet kukin oman vikinänsä ja pörinänsä ja

pitkäveteisen, kuluneen valssin sävelmä hajoitti tuossa paikassa

keskellä lattiaa kävelevät pitkin seiniä. Mutta kuin saaliinsa päälle

syöksyvät pedot, riensivät "kavaljeerit", takertuen toinen toisensa

jalkoihin, "daamiensa" luo ja veivät heidät huimaan pyörteeseen,

muodostaen siellä täällä parien väliin aukkoja ja toiseen paikkaan

taas niin sekavan, hyppivän ja huojuvan ryhmän, että tuskin koskaan

luuli heidän voivan siitä selviintyä. Vaan kuin taikasauvalla

selvitti vyyhden kohta kapellimestarin tahtipuikko ja parit

pääsivät taas entiseen vauhtiinsa kiitämään lattiaa pitkin, milloin

törmäisten vasten toisiansa, milloin astuen toistensa varpaille,

milloin, ollessaan ikäänkuin kaatumaisillaan tasapainosta, antaen

kyynärpäillään survauksia tuoleilla, seinän vierustalla, istuvien

kasvoihin ja rintaan. Ja vaikka hiki jo virtana valui kasvoilta,

täytyi, toisen heitettyään, heti ottaa toinen ja taas kiitää ja

pyöriä, pyöriä ja kiitää, siksi kuin johtajan puikko alkoi väsyä,

tahti harveni ja soitto vähitellen päättyi.

Anna sai alusta alkaen jo tanssia paljon, sillä hänellä oli

kavaljeereja kosolta, ja usein oli Liisakin lattialla. Etenkin

tanssitti Liisaa eräs rautatien mies. Kultaseppä Oittinen ei valssia

tanssinut.

Valssin loputtua tulvi iso osa ihmisiä ravintola- ja

tupakkahuoneisiin, täyttäen ne ei ainoastaan omilla ruumiillansa,

vaan vieläpä niin paksulla savulla, että siellä oli kuin

sumuisella merellä. Ne taas, jotka saliin jäivät, lepäsivät kuka

miten innokkaasta työstänsä, toiset istuskellen, toiset taaskin

salia kiertäen, vaan kaikki olivat punaiset kuin saunamiehet,

ja löyhöttelivät nenäliinoin ja viuhkoin hikisiä kasvojansa. Ja

tanssia seuraavalla loma-ajalla kokoontui lauluseura saliin ja ensin

lauloi mieskööri pari laulua ja sitte sekakööri muutamia, osottaen

jommoistakin taitoa yhteislaulannossa. Äänetkin olivat, huolimatta

salissa vallitsevasta kuumuudesta, hyvässä kunnossa ja varsinkin

kuului sopranojen joukosta korkea, heleä ääni.

Tämän jälkeen tanssittiin sitte ensimäinen katrilli ja siihen oli

kultaseppä Oittinen jo ehtinyt pyytää Annaa ennen kuin ensimäinen

merkkikään oli soitettu katrilliksi. Ja ensimäisinä oli tämä pari

paikkaakin itsellensä valitsemassa, kavaljeerilla kun oli niin

paljon puhumista daaminsa kanssa. Ennen kuin oikea soitto ja tanssi

oli alkanut, näkyi kuitenkin niinkuin ei heidänkään puheensa vielä

olisi oikeaan vauhtiin päässyt, vaikka Oittinen kyllä ajatuksiansa

ponnisteli ja Anna niiden syvämielisyyttä aprikoi. Mutta sitte, kun

ensimäiseen "tuuriin" päästiin ja "figureeraamaan" ruvettiin, niin

silloin vilkastui puhelukin ja kävi oikeaksi "resonemangiksi".

-- Se oli todellakin vahinko, ett'ette ollut tämänpäiväistä esitelmää

kuulemassa, se kun oli niin hupaisa, että oikein, puhui Oittinen

sillä välin kun "sekondi" tanssi.

-- Niin kuului olleen, vaikk'ei ne sitä ylipäänsä ole. Ne nuoret

ylioppilaat tahtovat aina liian oppineesti... Minä kuulin kerran

luennon Porthanista, enkä muista siitä yhtään vuosilukua, vaikka

niitä siinä niin paljon lueteltiin. Vahinko todellakin, että

myöhästyin, sanoi Anna.

-- Onkos teillä sunnuntaisinkin niin paljon työtä, koska ette

kerinnyt tänne aikaisemmin?

-- No, o-onhan sitä aina, kuului Annan hiukan epäröivä vastaus, ja

hän katsahti alakuloisesti maahan.

-- Senpä tähden se oma koti onkin parempi, kun ei tarvitse toisen

käskettävänä olla...

-- Enpä minä anna koskaan itseäni käskeä, vastasi siihen Anna, hiukan

närkästyneenä, vaikk'ei niin paljon kavaljeerinsa sanoista kuin

muistaen aamuista tapahtumaa hovineuvoksen rouvan kanssa...

-- _Figurez, les dames!_ Damyi figurirujut! Daamit solo! komensi

samassa monikielinen tanssin johtaja, muuan apteekin oppilas, joka

oli "seuran" paras ja uutterin tanssija.

"Oho!" ajatteli Oittinen, sillä aikaa kuin hänenkin daaminsa

figureerasi: -- "Onpas siinä pippuria, kun jo noin pian vihastui.

Eikä hän edes ymmärtänyt minun sanojanakaan oikein." Tästä huolimatta

astui Oittinen iloisesti pari askelta daamiansa vastaan, teki pienen

syrjäaskeleen ja käänsi veikeästi oikean olkapäänsä eteenpäin, otti

sitte Annaa molemmista käsistä ja pyöräytti hänet hänen tuolinsa

eteen.

-- Suokaa anteeksi, jatkoi kavaljeeri, te ette ymmärtänyt oikein,

mitä minä tarkoitin. Ajatukseni oli, että jokainen ihminen viihtyy

omassa kodissaan paraiten ja tahtoo sitä rakentaa niin pian kuin

mahdollista. Eikä niin tee ainoastaan ihmiset, vaan linnutkin

keväisin kodiksi kortensa kokoon kantavat, sanoi hän runollisesti.

-- Se on ihan oikein. Sen ymmärrän varsin hyvin. Ja varsinkin pyrkii

siihen vanhemmaksi tultuansa, mutta nuorena rakastavat linnutkin

vielä ulkona lenneskellä.

Tässä vastauksessa oli paljon sanottu, mutta sitä ei Oittinen heti

silloin oivaltanut. Perästäpäin ja vähitellen ymmärsi hän sen oikein

ja silloin tuli hän ajatelleeksi, että "ei se tyttö vastannut

niinkään tuhmasti".

Tanssin johtaja komensi silloin galoppia ja Oittinen kiersi

lujasti kätensä Annan kauniin vartalon ympäri. Oittinen tunsi

kyllä katkenneen korsetinluun käden rannetta painavan, mutta sanoi

hilpeästi:

-- No, lennetään sitte mekin, niin kauan kuin nuoria ollaan...

... Ja lintuja, jatkoi Anna. -- Ja sitte he lensivät niin, että

siipien käret toisiakin lentäviä hipaisivat.

Näin jatkui tanssi ja siihen tapaan puhelu. Mutta sitte tulivat

lopputuurit ja katkaisivat hartaan keskustelun, jonka nyt täytyi

rajoittua vaan yleisiin puheenparsiin ja jokapäiväisiin lauselmiin.

Katrillin loputtua kysyi Oittinen Annalta, tahtoisiko hän lähteä

ravintolaan jotakin nauttimaan. Mutta sinne ei Anna tahtonut mennä,

vaan koska "mestari" oli niin hyvä ja tarjosi hänelle, niin söisi hän

kyllä mielellään, siellä salissa, vähän jäätelöä. Ja Oittinen meni ja

tilasi kaksi annosta jäätelöä, jotka hän käski ravintolan palvelijan

tarjottimella tuoda sisään.

Sillä välin kuin Oittinen oli jäätelöä tilaamassa, oli Liisa tullut

ja istuutunut Annan viereen.

-- No, mitä hän sinulle puhui koko katrillin ajan, kun te niin

toimessanne olitte?

-- Mitäs? Loruja vain, vastasi toinen.

Samassa tuli Oittinen takaisin ja hänen jälessänsä tarjuri, tuoden

jäätelöä. Kun Oittinen näki Liisan istuvan Annan rinnalla, tarjosi

hän Liisalle oman annoksensa ja käski palvelijan tuoda vielä yhden

lisää. Tämä teko sai Liisan perästäpäin sanomaan Annalle, kun

Oittinen oli mennyt pois:

-- Näetkös nyt, ett'ei hän ole saita ollenkaan, niinkuin vanhatpojat

tapaavat olla; antoi oman osansa minulle ja vielä pyysi itsellensä

uuden.

-- Tak shtoshe? [Entäs sitte?] Huono kavaljeeripa hän olisi ollut,

ell'ei hän niin olisi tehnyt, vastasi Anna.

-- Niinmuodoin on hän hyvä kuitenkin, niinkuin minä sanoin? härnäsi

Liisa ja iloitsi itse aivan kuin hän olisi suuren voiton voittanut...

Ja sinä iltana tanssittiin "seurassa" vielä monet valssit, polkat,

masurkat ja katrillit, vieläpä kahdesti tansseista kaikkein kauniin

tanssi, lancierkin, vaikk'ei siitä kuitenkaan voi sanoa, että sitä

kauniisti tanssittiin, se kun vaatii niin verrattoman paljon suloa.

Mutta ahkerasti kaikkia tansseja tanssittiin, minkä todisti sekin,

että viimeiseltä tuntui aivan kuin höyrypannussa olisi oltu.

Tämä kuumuus ei kuitenkaan estänyt muutamia ihmisiä sisällisesti

hehkumasta. -- Uutterasti ja innokkaasti pyöritti Oittinen Annaa

ja väliin Liisaakin polkassa ja kun kolmas katrilli tuli, meni hän

jälleen Annan luo ja sanoi:

-- Koska minulla on täällä niin vähän hyviä tuttavia, niin sallinette

minun tanssia tämänkin katrillin kanssanne, ja hän pani kovan painon,

niinkuin viiden leiviskän puntin, "hyviä" sanan päälle.

-- Kiitoksia! Vallan kernaasti, vastasi Anna ja katsoi niin

viekkaasti Oittiseen, että tätä ikäänkuin hiukan pyörrytti. Hän

tunsi, että nyt se Anna häntä rakasti, mutta hänen silmissänsä oli

hän samalla näkevinään sekä taivaan että helvetin. Kuitenkaan ei

Oittinen ollut koskaan ennen ollut niin mielissään kuin silloin.

Ja se puhelukin oli tämän katrillin aikana paljoa tuttavallisempi,

kuin se koskaan ennen oli ollut. Tuntui aivan kuin he molemmat

olisivat olleet jostakin ikäänkuin juovuksissaan, vaikk'eivät he

olleet mitään väkeviä nauttineet. Olipa Oittinen jo ruveta puhumaan

siitä, ett'ei se raittiusasia tämmöisissä tapauksissa voisi vaikuttaa

niin mit'ikään. Mutta sen hän kuitenkin jätti sanomatta, kun oli niin

paljon muuta hauskempaa puhuttavaa.

Seuraus tästä kaikesta oli, että Oittinen tämän katrillin jälkeen

teki päätöksen, jonka toimeen panemisen hän jätti toiseksi kertaa,

mutta, että se oli tehtävä, sitä hän ei saanut päästänsä lähtemään

eikä halunnutkaan. Ylipäänsä on sanottava, että tällä "seuran"

iltamalla oli hyvin tärkeä merkitys, vaikka enemmän kuitenkin

Oittiselle kuin Annalle.

Kun vihdoin kaikki tanssit olivat tanssitut ja aika oli lähteä

pois, täyttyi ahdas välikkö, jossa oli pukeuduttava, niin täydeksi,

että monien täytyi viedä vaatteensa rappusille, saadaksensa ne

siellä päällensä. Toiset taas tunkeutuivat sitä tehdäksensä saliin,

josta muutamat lamput jo olivat sammutetut. Näyttämöltäkin, jossa

nuottitelineet nyt seisoivat ypöyksinään, oli pimeä ja sen molemmilta

puolin seinältä katselivat Snellmanin ja Lönnrotin gipsiset kasvot

vakaina kuin ainakin tätä tyhjenevää salia. Ja he näyttivät hyvin

tyytyväisiltä, kun pääsivät rauhaan ja lepoon tuosta ihmislasten

sunnuntai-ilosta.

Tässä poislähdön tungoksessa auttoi kultaseppä Oittinen palttoot

Annan ja Liisan päälle, jotka lähtivät "seurasta" yhdessä

kotiansakin. He olivat sanoneet ajavansa yhdessä, jonka tähden

Oittinen piti joutavana tarjoutua Annaa saattamaan. Mutta

pukeutuaksensa olivat hekin tulleet saliin. Ja siellä puristi

Oittinen hyvästiksi Annan kättä vielä oikein kovasti, oikein hellästi.