IV.

Annan palvelus oli tähän saakka ollut hyvin tasaista ja

sopusointuista. Mitäkään erityistä tyytymättömyyden syytä ei hänen

isäntäväellänsä ollut häntä vastaan, ei hänen töittensä eikä hänen

käytöksensäkään suhteen. Ne työt, jotka olivat Annan tehtävänä,

eivät tosin vaatineet suurta taitoa, vaan tarkkuutta, puhtautta

ja luotettavaisuutta, ja nämät ansiot olivat Annalla kyllä.

Suomessa, maalla ollessansa, oli hän ennenkin palvellut herrasväellä

samanlaisessa toimessa, vaikka toisissa oloissa, ja oli täyttänyt

paikkansa hyvin. Omasta itsestänsä taas oli hän aina pitänyt suurta

huolta, jonka tähden hän ei koskaan näyttäytynyt muutoin kuin

siististi puettuna, jopa oli vähän niinkin, että hän tahtoi näyttää

korealta ja niin sanoakseni "silmään pistävältä". Tämä ominaisuus

oli hänellä nyt, uusissa oloissa, kasvanut melkoisesti. Ensiksikin

vaati hänen tehtävänsä, jossa hänen joka päivä piti olla ensimäisenä

vieraiden silmien edessä, että hän oli nuhteettoman puhdas

puvussansa, ja tässä suhteessa saikin hän aina parhaimmat ylistykset

kaikilta, jotka hänen näkivät. Sitte oli hänen itserakkautensa, joka

ennen oli ollut vain horrostilassa, hänen olonsa aikana Pietarissa,

monella tavoin herätetty eloon ja kiihdytetty. Puvun ohessa rupesi

hänen ulkomuotonsakin antamaan hänelle yhä enemmän ajattelemisen

aihetta.

Käytökseltään muutoinkin oli Anna ollut tässäkin paikassa

hyväntapainen. Ulkona käymään oli hän pyytänyt harvoin, johon

tietysti pääasiallisena syynä oli se, ett'ei hänellä muita tuttavia

ollut kuin Liisa, ja niin hyvin tämän luota kuin kirkostakin ja niinä

parina kertana, jolloin hän "seurassa" oli käynyt, oli hän sieltäkin

palannut aina määräajalla, myöhästymättä sen ajan yli, johon saakka

hänelle oli lupa annettu tahi jolloin hän oli sanonut tulevansa

kotia. Hänen luonansa taas ei käynyt kukaan muu kuin Liisa ja hänkin

jotenkin harvoin.

Päättäen siitä, että Anna kirjeessään äidillensä oli sanonut rouvan

olevan "vähän niinkuin konstikkaan" sekä kohta sen jälkeen maininnut

äitinsä varoituksen hänen oman "kiukkuisen luonteensa" suhteen, olisi

kyllä voinut luulla piankin jonkun "yhteen törmäyksen" tapahtuvan

näiden henkilöjen välillä, mutta mitään sellaista ei vielä ollut,

sillä Anna oli koettanut huolellisesti hillitä itseänsä ja "tietää

paikkansa". Tältäkään kannalta siis ei ollut hänen käytöksensä

suhteen ollut mitään moitteen sijaan.

Mitä sitte Annan kielen taitoon tulee, niin ei hän ollut niitä

ihmisiä, jotka omaan puheeseensa takertuvat. Päin vastoin oli hänellä

hyvinkin "kielen kanta irrallaan", niinkuin Yläjärven Kaarle siellä

hänen kotipuolellansa aina oli sanonut. Ja vaikka Anna, Pietariin

tullessansa, ei osannut venättä ollenkaan, niin alkoi hän kuitenkin

jo heti tulla hyvin toimeen. Muutama sillon tällöin hätävaraksi

kysytty sana ja vilkkaat liikkeet niiden lisäksi auttoivat häntä

aina, Venäläiset kun muutoinkin helposti ymmärtävät mitä muukalainen

tahtoo sanoa. Ylipäänsä voi sanoa, että Anna tällä ajalla jo oli

oppinut venättä verrattain hyvin.

Pää-asiallisena syynä siihen, että Annan kaikki asiat olivat näin

hyvällä kannalla olleet, oli siis epäilemättä se, että hovineuvos

oli, niinkuin Anna äidillensä kirjoitti, "oikein hyvä ihminen" ja

häntä, Annaa, "niin hyvänä piti, että välistä oikein hävetti". Ja

kuinka hyväksi hän ajan kuluessa vielä oli käynyt, siitä oli Annalla

todistuksena se vitjasolki, jota hän serkullensa niin hyvillä mielin

kirkollakin oli näyttänyt. Mutta "rouvan läsnä ollessa ei hän,

hovineuvos, tohtinut kuitenkaan tätä hyvyyttänsä näyttää", jonka

tähden hän olikin pyytänyt Annaa, ett'ei hän tuota lahjaa kotona

käyttäisi. Ennen kuin vielä hiukan katsellaan tämän hyvyyden laatua,

tahdomme lukijan suosiollisella luvalla luoda pienen silmäyksen

siihen perheesen, jossa nuori neitimme palveli.

Niinkuin tiedämme, kuului tähän perheesen ainoastaan hovineuvos ja

hänen rouvansa, jotka molemmat jo olivat noin neljän, viidenkymmenen

ikäisiä ihmisiä; rouva oli melkein yhtä vanha kuin hänen miehensä.

Hovineuvos, joka palveli eräässä virastossa, ollen siellä joka

aamupuoli päivää noin viisi tuntia, näytti, ikäänsä katsoen, vielä

hyvinkin nuorelta ja rivakkaalta. Hänen mustanpuhuvassa tukassansa

ei ollut yhtään harmaata karvaa, vaikka se oli käynyt harvemmaksi

entistänsä ja hänen otsansa oli hiukan ylennyt, muodostaen, silmien

kohdalta hiusten rajassa, kaksi lahdelmaa ja niiden väliin otsan

keskelle pienen niemekkeen, josta kasvava tuuheanläntä kihara aina

kallistui vasemmalle sivulle. Jotenkin suurien kulmakarvojen alta

vilkkuivat hänen vireät, tumman väriset silmänsä ja antoivat yhdessä

hänen paksun, käyrän nenänsä kanssa koko hänen ulkomuodollensa

jotakin ylimyksellistä, mihin vielä lisäsivät hieman keikarimaisuutta

hänen mustat viiksensä, jotka eivät olleet nuorten keikarien

viiksien tavoin pitkiksi naskaleiksi kierretyt, vaan lyhyenlaiset

ja päistä aina pienellä taskukammalla leveän tuuheiksi ja vähän

ylöspäin kammatut. Alaleukansa ajatti hän aina ihan sileäksi ja hänen

valkoiset hampaansa näyttivät pikemmin tekohampailta kuin omilta.

Hänen leveät poskensa ja hiukan etenevä alahuulensa tekivät hänen

vähän hekumallisen näköiseksi, -- ei kovin, vähäsen ainoastaan.

Jos hovineuvos kasvoiltansa oli vain hieman keikarin näköinen,

niin oli hän puvultansa sen sijaan täysi keikari. Häntä, samoin

kuin kaikkia muitakin ylen hienoksi puettuja ihmisiä nähdessä,

tuli ajatelleeksi, että "eiköhän tuokin tuon kauniin ja rikkaan

pukunsa alle ko'e kätkeä sielunsa ja ehkäpä ruumiinsakin

viheliäisyyttä?" Sillä puhtaus ja siisteys ei ketään ihmistä kiusaa,

mutta ylenmääräinen hienous usein kyllä. -- Puhtautta noudatti

hovineuvos aina siinä määrin, että hän joka toinen päivä muutti

puhtaan paidan, hienoutta taas siinä, että hän myöskin joka päivä

vaihetteli keikarimaisesti tehtyjä pukujansa ja monen värisiä

kaulaliinojansa, joita aina seurasi erilainen neula. Omituisuutena

hänellä mainittakoon, että hänellä vasemman kätensä pikku sormessa

aina oli kaksi paksua sormusta, joista toisessa oli suuri timantti,

toisessa suuri safiiri, että hän hyvin rakasti käyttää valkoisia

liivejä, joiden päällä riippuvissa kellonperissä koreili koko tukku

kaikenlaisia esineitä, niinkuin sinetti, pienet sikarin sakset y.m.

ja että hän usein kävi kiiltonahkaisissa puolisaappaissa, joista

osa oli harmaasta vaatteesta tehty ja mustilla napeilla napitettu.

-- Kasvultansa oli hän jotenkin pitkä mies, hyvin harteikas, mutta

hieman kumaraniskainen.

Hovineuvoksen ulkomuodosta oli melkein mahdotonta päättää mitäkään

hänen syntyperänsä suhteen ja tietämättömäksi oli se jäänyt hänen

virkaveljillensäkin, vaikka he kyllä kokivat arvata sinne ja

tänne. Hänen nimensä ja kykynsä eivät myöskään valaisseet tätä

asiata. Ylipäänsä ei hänen älyänsä asetettu varsin korkealle,

mutta myönnettiin kuitenkin, että hän oli taitava laskumies, puhui

hyvin monta kieltä, niiden joukossa hiukan ruotsiakin, vaikka

venäläisellä murteella ja saksalaisilla lauseen käänteillä, pelasi

mainiosti korttia ja osasi erinomaisen hyvin ostaa kaikkia, mitä

osti. Siihen virastoon, jossa hän nyt palveli, oli hän tullut jo

hyvin nuorena, lopettamatta vielä täydellisesti opintojansakaan

ja siitä syystä hyvin ylhäisten suositusten kautta. Kaikki, jotka

hänen tunsivat siitä saakka, sanoivat, että hän aina oli ollut

suuri keikari, huvittelihe mielellään paljon ja rakasti herkullisia

aterioita, vaan juoda hän ei tahtonut koskaan ylenmäärin, vaikka

aina joi parasta, mitä löytyi. Virkaansa oli hän aina hoitanut

tarkkaan ja huolellisesti; tuli lyömälleen virastoon ja lähti sieltä

aina viimeisenä pois. Näiden ominaisuuksiensa vuoksi hän olikin

esimiestensä ainaisessa suosiossa.

Naimisiin oli hän mennyt vasta likemmä neljänkymmenen vanhana.

Ja tämä naiminen ei ollut yhtä satunnainen, kuin se oli muille

hämäräperäinen. Varmaan kuitenkin luultiin tiedettävän, että se

oli tapahtunut jonkin hänen ylhäisen suosijansa toimesta, sillä

nainen, jonka hän nai, oli vanhaa ylimyksellistä sukua, rikas

ja oli ollut hovineitinä. Hovista oli hänen yht'äkkiä täytynyt

jonkun onnettomuuden takia lähteä pois ja kohta tämän jälkeen oli

hän joutunut nykyiseen naimiseensa. Paitsi rikkautta ja korkeaa

sukuperää oli kuultu hovineuvoksen rouvalla olevan tahi ainakin

olleen kauneuttakin; ja oli kuultu ainoastaan, sillä virkaveljillensä

ei hovineuvos koskaan puolisoansa näyttänyt. Eikä tämä koskaan

seurustellut miehensä toverien vaimojenkaan kanssa. Ylipäänsä,

kun hovineuvoksen perheessä vieraita oli, niin oli herralla

omat ja rouvalla omat vieraansa erittäin ja eri aikana. Ja kun

hovineuvoksella oli yksinomaan miesvieraansa, niin silloin oli joka

suojassa korttipöydät levällään, joten koko talo näytti pikemmin

julkiselta pelihuoneelta kuin yksityisen asunnolta. Eikä hovineuvos

itse, erittäin kohtelias isäntä kun oli, sinä iltana pelannut vistiä

muutoin kuin viidentenä miehenä, jotta hänellä sillä välin olisi

aikaa käydä vieraita kehoittamassa syömään ja juomaan koko ajan

valmiiksi katetulta pöydältä. Rouva silloin, niinkuin sanottu, ei

näyttäytynyt koskaan, tokkopa lienee ollut kotonakaan.

Sama sitte oli laita, kun rouvalla vuorostansa oli pidot.

Mainitut asianhaarat todistanevat jo kylliksi, että rakkaus tässä

perheessä näytteli vain sivuosaa. Sitä paitsi lienevät syyt

siihen, että molempien aviopuolisoiden väliset suhteet olivat näin

höllällä, etsittävät sekä eroituksesta heidän sukuperässänsä ja

sivistyskannassansa, että rouvan huonosta terveydestä, joka seikka,

siitä johtuvan "konstikkaisuuden" ohessa, pakotti nuoruudestaan

muutoinkin huveja rakastavaa hovineuvosta hakemaan niitä kodin

ulkopuolelta. Tämä taas antoi aihetta rouvalle väliin ruveta

kohtelemaan miestänsä ylenkatseellisesti ja välinpitämättömästi,

väliin keskinäiseen kinaan ja sanaotteluun, mikä tavallisesti

päättyi niin, että rouva tyrskähti itkuun ja sai hysterillisen

taudinkohtauksen. Siitä sitte se "konstikkaisuus", joka näyttäytyi

kaikkia, jopa palvelijoitakin kohtaan, ja joka kävi sitä pahemmaksi,

mitä taajemmat puolisoiden väliset riidat olivat. Näitä välttääksensä

oli hovineuvos ruvennut pysytteleimään yhä enemmän ulkosalla ja siten

oli heidän välinsä väljenemistänsä väljennyt.

Mutta siitä saakka, kun Anna oli heille palvelijaksi tullut, oli

rouva luullut huomaavansa, että hänen miehensä rupesi olemaan enemmän

kotona kuin ennen. Samalla, kun tämä luulo herätti hänessä ääretöntä

halveksimista miestänsä kohtaan siitä, että sellainen esine kuin

"piika", oli tämän muutoksen matkaan saanut, syntyi hänessä myöskin

luulevaisutta, jota hän ei suinkaan tahtonut mustasukkaisuudeksi

tunnustaa. Hänkö olisi ollut mustasukkainen tuollaiselle

"mokomalle"?! Suurinta hävyttömyyttä vain oli tämä kaikki, eikä muuta

mitään! Mutta siitä huolimatta ei hän kuitenkaan saattanut olla

ryhtymättä pieniin vakoamiskokeisiin, joiden loppupäätöksistä hän ei

ollut hidas antamaan viittauksia miehellensä, jotka pääasiallisesti

näyttäytyivät äreässä ja kiukuttelevassa mielen tilassa. Sanottava

on, että hän tähän saakka oli yksinomaan syyttänyt miestänsä kaikesta

ja sentähden aina purkanut vain hänen päällensä vihansa vasamoita.

Anna sitä vastoin oli hänen mielestänsä viaton, sillä hän oli

vasti'kään maalta tullut eikä voinut sille mitään, että oli kaunis.

Sitä paitsi oli hovineuvoksen rouva niitä naisia, jotka ensimäiseksi

ovat valmiita lykkäämään kaikki miesten syyksi.

Salaisissa urkkimisissaan ei rouva kuitenkaan ollut suuresti

onnistunut. Se, mitä hän urkkimattakin huomasi, oli, että hänen

miehensä osotti tavallista suurempaa suopeutta Annaa kohtaan, jopa

oli toisinaan ikäänkuin valmis hänen puoltansakin pitämään, vaikka

hän ylipäänsä oli hyvin ankara palkollisillensa ja vaativainen.

Mutta Anna oli todellakin hyvin hänen mieliinsä. Ennen jo on

mainittu, ettei hovineuvoksellakaan ollut mitään hänen töitänsä ja

käytöstänsä vastaan muistuttamista. Tämän lisäksi tuli se, että Annan

kauneus oli häntä jo ensi silmänräpäyksestä hämmästyttänyt. Eikä

niin paljon hänen kauneutensa, sillä olihan hovineuvos eläessänsä

toki kummempiakin nähnyt, kuin enemmän Annan luonnon raikkautta ja

mehevyyttä uhkuva koko pulska olemus. Juuri tämmöistä hän, joka

oli kaupungin lapsi, ei muistanut nähneensä näin yksinkertaisessa

muodossa, ja tämä se herättikin vähitellen "silmäin pyyntöä" tuossa

"monta kovaa kokeneessa miehessä". Muuten tuskin olisi voinut tätä

viehätystä selittää.

Mutta tämä "silmäin pyyntö" alkoi ajan mukaan kasvaa, ja aivan

huomaamatta; mihin määrin jo, siitä oli Annalla selvä todistus.

Ettemme pahennusta herättäisi, jätämme kertomatta kaikki nuo pienet

kohtaukset ja juonet, jotka aivankuin sivumennen ja silloin tällöin

Annan ja hovineuvoksen välillä tämän omassa kodissa tapahtuivat.

Sanomme ainoastaan, että kaikki ansat olivat niin luotettavasti

viritetyt, ettei pyydettävän siihen saakka turmelematta ollut

sydän lainkaan tuntenut, mihin pyytäjä häntä oikeastaan pyysi,

varsinkin koska edistys tapahtui niin pienin askelin. Kaikkien

suosion osotusten lisäksi oli Anna vielä saanut häneltä niin

selviä vakuutuksia siitä, että tällä kaikella tarkoitettiin vain

hänen parastansa. "Kun rouva kesäksi lähtee ulkomaille kylpemään

ja minä muutan maalle huvilaan, niin saat sinä koko talouden

hoidettavaksesi", oli hovineuvos kerran Annalle sanonut. Ja toisen

kerran taas: "Jos rouva kuolisi ennen minua, niin varmaan naisin

sinut lohdutuksekseni kaikista noista itkuista ja riidoista." Mikäpä

tyttö ei olisi herkkä semmoisesta soitosta viehättymään! Ja senpä

tähden Anna oli ollutkin silloin Liisan varoituksia kohtaan niin

kylmä sekä kultaseppä Oittisesta niin välinpitämätön.

Ajan pitkään ei rouva kuitenkaan voinut olla tuntematta, että tuo

"tyttö" alkoi käydä harmittavaksi, vaikka Anna yhä oli osannut

käyttäytyä niin, ett'ei rouva ollut löytänyt hänestä mitäkään syytä.

Tähän saakka ei rouva ollut niitä etsinytkään, mutta kohta alkoi Anna

huomata hänen rupeavan etsimään, ja etsimällähän toisesta aina syitä

löytää. Rouvassa heräsi vihdoin ajatus, että näiden suhteiden olisi

mahdotonta jatkua, ell'ei toiseltakin puolelta olisi siihen jollakin

lailla myötävaikutettu, jos ei muutoin, niin ainakin vastustelematta.

Olisi hän Annan kyllä voinut ilman mitään lähettää tiehensä, mutta

tällä oli kuitenkin niin paljon ansioita muissa suhteissa, että rouva

oli vielä päättänyt toistaiseksi kärsiä. Ja luulevaisuuttansa ei hän

kuitenkaan julkisesti tahtonut syyksi panna Annaa pois ajaaksensa,

jonka tähden hän rupesikin mainittua keinoa käyttämään.

Kun Anna tämän oli huomannut, teki hän lujan päätöksen, että

koettaisi niin paljon kuin mahdollista tehdä parastansa, ettei rouva

etsimälläkään saisi mitään häntä vastaan muistutettavaa. Ja tähän sai

hän yllykettä vielä toiseltakin haaralta. Mutta rouvaa alkoi tämä

vieläkin enemmän suututtaa ja hän rupesi yhä enemmän epäilemään,

että täten koetettiin vain asian oikeata laitaa salata niin paljon

kuin suinkin mahdollista oli. Vihdoinpa pääsi oikea luonto kuitenkin

voitolle kummallakin puolella...

Päivälleen viikko oli kulunut siitä, kun Anna oli ollut kirkossa,

jossa silloin Liisa ja kultaseppä Oittinenkin olivat olleet. Sinä

aamuna, niinkuin tavallisesti, oli Anna, jolla sisäkkönä oli

puhdistaminen ja tomun pyyhkiminen huoneissa tehtävänänsä, nämät

työnsä lopettamaisillaan hovineuvoksen molemmissa huoneissa, mutta

salissa ja vierashuoneessa olivat ne vielä tekemättä. Edellisenä

iltana oli hovineuvos jotenkin myöhään työskennellyt työhuoneessaan

sekä sitte sunnuntai-aamuna noussut varemmin ylös ja mennyt sinne

jotakin kirjoittelemaan. Rouvaa, joka kaikesta nyt oli käynyt

luulevaiseksi, tämä hiukan epäilytti ja vastoin tavallisuuttansa

nousi hän ylös jo kello kymmenen aikaan. Saliin mentyänsä, veti hän

kädellään yli mustan sohvapöydän, jossa silloisen muodin mukaan ei

pöydän peitettä ollut, ja näki, ettei tomua ollut pyyhitty. "Ahaa!"

ajatteli hän ja soitti vihoissaan seinässä olevaa sähkökelloa, jonka

soitosta Anna, hiukan punaisena, kiirehti sisään hovineuvoksen

työhuoneesta.

-- Miks'ei täällä tomua ole pyyhitty, vaikka kello jo on näin paljon?

kysyi rouva ärreästi Annalta.

-- Minä lopettelen parast'aikaa herran huoneissa, vastasi tämä

tyynesti.

-- Vaikka herra siellä parast'aikaa työtä tekee? kysyi rouva

ivallisesti.

-- Toinen huone, jossa herra työtä tekee, on jo siivottu ja toinen on

kohta valmis.

-- Mutta kello on jo niin paljon, että kohta voipi vieraitakin tulla

ja vierashuoneet eivät vielä ole siivotut?!

-- Siksi kuin vieraat tulevat, ehdin minä ne kyllä siivota, sillä

vieraathan käyvät aina vasta kahden ja neljän välillä.

-- S'ei ole sinun asiasi, mihinkä aikaan he käyvät, mutta huoneiden,

sanon minä, pitää olla valmiit, kun minä nousen ylös, kiihtyi rouva

kiihtymistään.

-- Ne ovatkin silloin olleet valmiit, mutta tänään nousitte te

ihan kuin tahallanne varemmin ylös, tuli Anna, hiukan tulistuen,

sanoneeksi.

-- Tahallaniko? Vai käyt sinä hävyttömäksi? Enkö minä saisi

katsoakaan, mitä minun palvelijani tekevät?! Hävytön kutale!

Tämä viimeinen sana sai veren nousemaan Annan kasvoihin.

-- Minä en ole mikään kutale! tiuskasi hän tulipunaisena.

-- Mitäs sinä sitte olet koko aamun herran puolella tehnyt? sanoi

rouva, yhä enemmän vihastuen ja kääntäen puhettansa siihen kohtaan,

joka häneen kipeimmin kävi.

-- Herra on pyytänyt minua aamuisin ensiksi hänen huoneitansa

siivoamaan ja sentähden sen tänäänkin tein, muutoin olisin kyllä

ehtinyt vierashuoneet valmistaa paljoa ennen teidän ylösnousuannekin,

vastasi Anna ylpeästi.

-- Herra sinua pyytää, vaan minä käsken, ja nyt käsken minä sinua

tuossa paikassa laittamaan itsesi pihalle! huusi rouva, korottaen

äänensä niin korkealle kuin suinkin. Samassa alkoivat jo kyyneleet

kiertyä hänen silmiinsä.

Kun hovineuvos oli kuullut itseänsäkin tässä mainittavan, riensi

hän, aamukauhtanaansa puettuna, saliin ja tuli sinne juuri ennenkuin

Anna ehti vastata näihin rouvan viimeisiin sanoihin. Viittaus herran

kädestä sai Annan vaikenemaan ja vetäytymään pois.

Samassa alkoi rouvan rinnasta nousta vihan katkaisemia, korisevia

hengähdyksiä ja hän purskahti kovaan hysteriseen itkuun, joka kuului

keittiöön saakka. Miehensä auttamana vaipui hän rentonaan salin

sohvalle...

Päivällisen jälkeen samana päivänä, noin kello seitsemän aikaan, tuli

Anna rouvan luo ja pyysi päästä ulos koko illaksi.

-- Mene! vastasi toinen lyhyesti. Minä en tahdo sinua koskaan enää

nähdä!