III.

Oli pyhäpäivä ja Anna oli tavallisuutensa mukaan tullut kirkkoon.

Siellä, vaimoväen puolella, näki hän Liisan istuvan ja pujottelihe

penkkiin hänen viereensä, siellä kun vielä oli sijaa yhdelle

hengelle. Laskettuaan nenäliinaan käärityn virsikirjansa, jonka

lehtien välistä sinisen kirjanmerkin nauhat molemmin puolin

riippuivat, penkin reunalle ja pantuaan, sen päälle oikean

käsivartensa, kumarsi hän päänsä sen yli ja luki itsekseen Isämeidän

ja Herran siunauksen. Sitte, sen tehtyänsä, sanoi hän hyvän päivän

Liisalle ja kätteli ja tiedusteli hiljakseen kuiskaten hänen

vointiansa.

Kirkonmenot eivät olleet vielä alkaneet, vaikka kirkko jo oli ihan

täysi; kaikki parvetkin olivat töpösen täynnä. Odotettiin pappia.

Kello ei liene vielä ollut määrällään tahi ei liene pappi vielä

ollut aamiaistaan lopettanut, koska häntä odotettiin. Ja odottaessa

kuului sieltä täältä yskimistä ja rykimistä vuorottaisin, milloin

miltäkin haaralta, välistä yht'aikaakin; kuka yskän tähden yski,

kuka taas muutoin vain rykäsi toisen yskän jatkoksi, että pappi

kuulisi, että "nyt sitä jo ollaan koossa, tulkaa nyt". Ja sitte

kuului taas tuoltapäin nenän niistämistä, hienoa, lyhyttä vain

-- varmaankin joku nainen, jota jo itkettämään rupesi, vaan sen

jälkeen tuolta yläparvelta siihen kohta vastasi toinen, oikein

perinpohjaisesti, pitkään ja moneen kertaan, niin että toiset jo

kääntyivät sinnepäin katsomaankin: se oli varmaankin joku mies,

jolla oli ankara nuha. Muutamat sinnepäin katselivat, vaan toiset

olivat hyvin hartaita: toiset lukivat pää kumarassa jotakin kohtaa

virsikirjastansa, lukivat, eivätkä silmiänsäkään ylös luoneet, toiset

taas katsoivat hartaasti alttaritauluun, välistä sattuen silmillään

numerotauluunkin. Vaan oli siellä semmoisiakin, jotka tavan takaa

vilkkuivat urkulehterille päin, että "eikö se urkurikaan jo tule ja

ala soittaa?" Vaan eihän se urkurikaan alkaa voinut, kun ei vielä

pappi ollut saapunut.

Tämän odotuksen aikaan se oli, kun Liisa Annalle sopotti:

-- Kuulehan, Anna, minulla on sinulle jotakin kertomista.

-- No, mitäs se olisi?

-- Muistatkos sinä, kun me viimeisen kerran "seurassa" oltiin?

-- Senkö Suomalaisen hyväätekeväisyysseuran tanssi-iltamassa? Kyllä.

Mitäs sitte?

-- Muistatkos sinä, kuka sinua siellä eniten tanssitti sinä iltana?

-- Kuka? Enkä muista. Mitäs sinä nyt niin kyselet?

-- Etkös sitäkään, joka yhden katrillin kanssasi tanssi ja vielä

toiseenkin pyysi, vaikka et mennyt, kun jo oli toinen ehtinyt pyytää?

-- Sitäkö pientä, harmaasilmäistä miestä, jonka...?

-- Niin juuri. Kultaseppä Oittinenhan se on.

-- Entäs sitte?

-- Hän kuuluu rakastuneen sinuun.

-- Älä joutavia

Samassa helähti kello urkulehterillä ja kotvasen kuluttua alkoi

urkuri soittaa kaunista, juoksevaa alkusoittoa. Hiljakseen, vienosti

alkoi hän ja vaihteli sitte samaa aihetta monella tavoin ja korotti

sitä mahtavaan paisutukseen, josta hän jälleen laskeutui alas korvaa

hyväileviä akordeja myöten... Vaan kohta hän sitte yht'äkkiä pysähtyi

ja virsi alkoi, jota ensin lukkari yksin lauloi, vaan sitte yhtyi

siihen koko seurakunta ja Jumalanpalvelus oli alkanut.

Ennen kuin aamuvirsi oli loppuun laulettukaan, ehti Liisa jo sysäistä

Annaa kylkeen ja kuiskuttaa, päätään nyökäyttäen:

-- Tuolla hän istuukin.

Todellakin. Siellä, miesten puolella, ristikäytävästä ylöspäin, hän

istui, se kultaseppä Oittinen. Eikä hän ollut vielä niin varsin vanha

mies. Poikana jo, orpona, oli hänen tätinsä tuottanut hänen Suomesta

Pietariin ja pannut hänen kultasepän oppiin. Siivo ja säästeliäs kun

hän oli, poikkeuksena useista muista käsityöläisistä, jotka joka

sunnuntaina viikkopalkkansa viinaan joivat, vaikka muuten hyviä

työmiehiä olivatkin, oli Oittinen osannut ottaa vaaria ajasta, ja

oppivuosistansa alkaen oli hän kerännyt säästöön kaikki ansionsa.

Sitte oli hänen tätinsä kuollut ja, koska hänellä ei muita sukulaisia

ollut, jättänyt perinnöksi veljensä pojalle melkoisen summan rahaa,

joka auttoi tätä toimekasta miestä omaa kultasepän liikettä alkamaan.

Näin oli Oittisella kaikki mitä hän tarvitsi: oma, vilkasliikkeisellä

paikalla sijaitseva pieni myymälä, joka lupasi hänelle hyvää

tulevaisuudessa. Eikä häneltä niin muodoin puuttunut aineellisessa

suhteessa mitään. Hänen likeiset tuttavansa luulivat kyllä häneltä

jotakin puuttuvan ja kyselivät häneltä sentähden usein, että "etkös

sinä, Oittinen, jo ai'o niinkuin naimaan ruveta?" Ja kun Oittinen

siihen aina vastasi totisesti: "mitä niistä nuorten hulluuksista",

niin muistuttivat tuttavat siihen: "kellekäs sinä sitte ai'ot kaikki

rikkautesi jättää?" "Kirkolle ja valtiolle" oli silloin aina Oittisen

leikillinen vastaus, eikä siitä asiasta koskaan sen pitemmälle

päästy. Poikamieheksi se oli tähän saakka aina tuumannut jäädäkin,

se Oittinen, mutta niinhän se sananlasku sanoo, että "ei kukaan ole

profeetta omassa maassansa".

Eihän se asia ollut ihan niinkään päin, että Oittista olisi voinut

kovin laiskaksi kirkossa kävijäksi syyttää, mutta ei hän siellä

kuitenkaan joka pyhä käynnyt. Vaan kirkossa hän kyllä kävi ja kävi

kuin tavallinen mies ainakin. Viimeisinä aikoina ne pahat ihmiset

olivat alkaneet huomata, että Oittinen kävi joka sunnuntai kirkossa.

"Näinköhän se nyt alkaa vanhuuden raihnautta tuntea, tuo Oittinen,

vain onkohan se... kun se nyt käy joka sunnuntai, vaan ennen ei

käynyt?" tuumailivat he. Vaan ne, jotka olivat silloin "seurassa"

olleet, ne luulivat jo tietävänsä oikean syynkin siihen. He olivat

nähneet Oittisen "seurassa" ennenkin, mutta silloin oli hän siellä

aina ollut "lautamiehenä" vain, se on, hän oli ainoastaan istunut

ja tanssia katsellut. Tanssimaan hän ei "viitsinyt" mennä, niinkuin

hän vastasi, jos joku sattui kysymään, että "miks'ei se Oittinen

tanssi?" Ja tämä vastaus tiesi, että Oittinen kyllä osasi, vaikk'ei

hän "viitsinyt". Mutta sitte, kun Anna oli alkanut "seurassa" käydä

ja Oittinen näki hänen ja tutustui häneen, niin silloin hän "viitsi"

ja tämä kummastutti kaikkia, eniten kuitenkin nuoria neitosia,

joiden "silmät olivat häntä aina vartioineet". Tähän saakka olivat

nämä olleet toisiaan kohtaan melkein kateutta vailla, sillä he

olivat ihan varmat siitä, ett'ei Oittinen kestään huoli. Mutta nyt

heitä tämä "viitsiminen" vielä enemmän suututti kuin kummastutti,

kun näkivät hänen Annan kanssa tanssivan. "Eikös se nyt parempaa

löytänyt kuin tuon...?" kuiskasi eräs suutarin tytär kumppanilleen

ja heitti ylönkatseellisesti päänsä syrjään. Puhvettiin taas juoksi

muuan pilkkakirves ja huusi: Menkäästä, pojat, katsoon! Nyt on piru

merrassa, kun Oittinen "viitsii"...!

Ja sen erän perästä ruvettiin täydellä todella ajattelemaan, että

"Oittinen täyttää sen, mikä häneltä puuttuu", varsinkin koska

hänen taajentuneet kirkossa käyntinsä lisäsivät varmuutta tälle

olettamukselle. Senpä tähden Liisakin oli niin varmaan tietävinään,

että kultaseppä Oittinen oli Annaan rakastunut.

Eikä se taitanut ihan perätöntä ollakaan. Sillä kun Oittinen oli

kirkkoon tullut ja paikalleen asettunut, niin katseli hän vähän

ympärilleen, mutta hyvin vakavasti, niinkuin se ei olisi mitään

merkinnyt, kääntyen ensin oikealle puolelle, että luultaisiin hänen

jotakin miestuttavaa etsivän, ja sanottuaan sinne päin pienellä pään

nyökkäyksellä hyvänpäivän tuonne ja tänne, kääntyi hän vasemmalle

puolelle ja antoi silmänsä hyvin tarkkaan juosta jokaista penkkiä

pitkin. Mutta kun ei hän sieltäkään huomannut, mitä hänen silmänsä

etsi, niin kääntyi hän suoraan eteenpäin ja istui totisena siinä

asennossa koko ajan, siksi kuin kirkonmenot alkoivat, vieläpä

koko aamuvirrenkin ajan. Sitte vasta, sen loputtua, katsahti hän

ikäänkuin sivumennen ja pikimältään vain vasemmalle päin taaksensa

ja nähtyään sen, minkä tahtoi nähdä, kääntyi hän hyvin sukkelaan

taas paikoilleen, vaikka tyytyväinen ilme kasvoissa. Ihan samalla

lailla katsahti hän sitte vielä kerran vähän ajan kuluttua ja olisi

ehkä katsellut kauemminkin, mutta samassa lankesi koko seurakunta

polvillensa ja Oittinen samoin, ja luki hattunsa sisään: "Minä

vaivainen syntinen ihminen..."

Vaikka vilaukseltakin, mutta hän oli kuitenkin jo ehtinyt nähdä

Annan. "Prinsessalta hän näyttää muiden rinnalla!" ajatteli Oittinen

itsekseen. Mutta ei hän tietänyt oikein sanoa, kaunistiko tuo hattu,

joka Annalla oli päässänsä, yhtä paljon häntä kuin huivi, jossa hän

oli hänen ennen nähnyt. Nyt oli Annassa kuitenkin jotakin yhteistä

Pietarin muiden neitsyeiden kanssa ja sitä ei hän olisi tahtonut

hänessä nähdä. Huivi päässä, sitä vastoin, oli Annassa juuri sitä

puhdasta ja raitista, joka tuoksui Suomen ilmalta ja jota Oittinen

hänessä ennen oli ihaillutkin. "Mutta ollaksensa kultasepän matami,

pitää hänellä kuitenkin olla hattu päässä", vilahti yht'äkkiä

Oittisen aivoissa ajatus ja tämä ajatus häntä hiukan tyydytti.

Muutoin Anna todellakin näytti hänestä "prinsessalta". Hänen verevät

kasvonsa eivät olleet vielä rahtuistakaan ehtineet kadottaa uhkuvaa

tuoreuttansa ja hänen korkea, sopusointuinen vartalonsa teki hänen

oikein pulskaksi naiseksi. Sitä paitsi oli hän hyvin siististi

puettu: yllään oli hänellä paksu, musta verkapalttoo, joka näytti

aivan uudelta, ja sen hihojen ja mustien hansikkojen välistä hohti

pari valkoisia mansettia. Neitsyeksi häntä tuskin olisi voinut

luullakaan, vielä vähemmin siksi samaksi Annaksi, joka muutama

kuukausi sitte oli Suomesta tullut Pietarissa paikkaa etsiäksensä

ja joka rautatien asemalla piti Liisaakin "hattupäänä ryökynänä".

Edistys oli ollut suuri ja nopea ja se kummastutti hiukan Annan

serkkuakin.

Mutta sillä välin edistyi jo Jumalanpalveluskin. Sinä sunnuntaina

saarnattiin "työmiehistä viinamäessä". Pappi nousi kohta

saarnatuoliin ja kaikkein silmät kääntyivät sinne. Se oli hän, jota

kaikki toivoivat saada kuulla ja joka parhaiten osasi saarnata

"kaikkien" mieliksi. Ja hän saarnasikin, niin että seinät paukkuivat

ja niin ett'ei suntiolla ollut mitään sanankuulijoiden unen kanssa

tekemistä. Ainettaan osasi hän niin hyvin käsitellä, että siitä

saivat osansa sekä isännät että palkolliset. Ja niin sydämelle

kävivät hänen sanansa myöskin, että harva se nainen oli, joka ei

niistä heltynyt ja tuntenut katumuksen kyyneleiden herahtavan

silmiinsä, harva se mies, jonka rinnassa ei kohonnut vaikka hetken

huokaus ja jossa ei herännyt halua kääntyä paremmalle tielle.

Tiesipä hän sitte johtua aineestansa sellaisiinkin asioihin, jotka

sattuivat monen sanankuulijan kipeimpään paikkaan, aivan kuin hän

olisi tuntenut ja tietänyt kaikki mitä tapahtui. Hän puhui siitä,

että monet kirkonkäynnillänsä vain pahennusta herättävät ja että

sentähden "olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin heidän

kaulaansa ja he upotettaisiin meren syvyyteen". "Monet", sanoi hän,

"tulevat vain kirkkoon sopottelemaan ja omia juorujansa juttelemaan,

niinkuin heillä ei olisi aikaa siihen viikon ajalla, ja siten

Herran huoneen saastuttavat; monien ajatukset liikkuvat kaukana

aivan toisissa asioissa ja, jos he tuntevatkin kirkossa pienen

pistoksen sydämessään, niin ovat he kotiin tultuansa aivan samat kuin

ennenkin, vieläpä pahempiakin; monia taas viettelee kiusaaja kirkossa

ympärilleen vilkkumaan riettaissa tarkoituksissa, niin että on aivan

sama kuin tyhjille seinille saarnaisi..." Ja paljon siihen suuntaan

puhui tuo oiva pappi. Ja monta oli naisten puolella, joihin tämä

kipeästi koski, monta myöskin miesten puolella, joille se oli sanottu

oikealla ajalla. Ikäänkuin häpeillen kuunteli seurakunta tarkkaan

tätä rakastetun pappinsa nuhdesaarnaa.

Ja vaikka itse saarnan aikaan olikin oltu hyvin tarkkaavaisia,

olivat korvat kuitenkin vieläkin enemmän hörkällään kuulutuksia

luettaessa. Varsinkaan ei kuulunut hiiskausta koko kirkossa, kun tuli

avioliittoon kuulutettavien vuoro. Näytti siltä kuin tämä olisi ollut

kirkonmenojen tärkein osa.

Vaan ei kultaseppä Oittinen malttanut kuitenkaan näidenkään aikaan

olla vilkaisematta sinnepäin, vaikka hänkin äsken oli tuntenut

"pienen pistoksen sydämessään". Sillä se pistos, jonka hän oli

toiselta taholta sydämeensä saanut, oli tuota äskeistä paljoa

voimakkaampi. Ja samassa vilahti hänen päässänsä pieni ajatuksen

alku, että "milloinkahan sitä meitäkin...?" Mutta siihen se

katkesikin, kun hän yht'äkkiä jälleen kääntyi paikoilleen.

Tuskin oli sitte saarna loppunut, kun jo suuri joukko ihmisiä

alkoi hiipiä ulos kirkosta, vaikka viimeinen alttaritoimitus vielä

oli tekemättä. Siellä he sitte seisoskelivat ja pakinoivat kirkon

rappusilla ja sen edustalla ja vielä vähän matkaa kadullakin,

estäen muita kulkijoita vapaasti ohitse pääsemästä. Olipa siellä

kadun vierustalla muutamia Viipurin rinkelien ja paperossienkin

kaupittelijoita, jotka olivat arvanneet käyttää tilaisuutta

hyväksensä hyötyäksensä muiden kirkonkäynnistä. Vaan kun sitte

loppuvärssy oli laulettu ja kaikki olivat kumarruksissa hiljaa

itseksensä kirkonkäyntinsä siunanneet, tyhjensi kirkko sisästänsä

koko tuon sakean, mustan joukon, joka tulvimalla tulvi ulos ja täytti

kadun pelkillä päillä, joista toiset jäivät muiden päiden kanssa

tarinoimaan, toiset taas ja ne, joilla oli tärkeimpiä toimitettavia,

hajosivat mikä millekin haaralle ja valuivat kuin juoksevat jokivedet

kadun käytäviä pitkin. Niiden joukossa, jotka seisahtuivat kirkon

edustalle keskenänsä puhelemaan, olivat Anna ja Liisakin. Liisa

ei ollut kirkossa ehtinyt loppuun puhua sitä asiaa, josta hän oli

alkanut, ja vei sentähden Annan vähän syrjään voidakseen, muiden

kuulematta, lausua vapaasti sanottavansa.

-- Se on ihan totta, mitä sinulle sanoin, alkoi hän. Eräs suutarin

matami, jonka luona palvelee minun tuttavani, Leena niminen tyttö, on

tuttu kultaseppä Oittisen kanssa ja tämä, kuulen ma, on jo aikonut

pyytää matamia puhemieheksi eli vaahaksi, niinkuin täällä sanotaan.

-- Maaloli [vähäkös siitä!], että on aikonut pyytää? sanoi Anna,

joka jo oli oppinut vähän venättäkin puheeseensa sekoittamaan. --

Mistä sen tietää, että hän minua kosia aikoo? Ja tokkopa minä hänestä

huolisinkaan!

-- Älä sano niin! Hänen ottaisi mikä ryökynä tahansa.

-- Vaan minäpä en huoli kenestäkään!

-- Etkös sinä tiedä sitte, että hän on rikas? Ja sitte kuuluu hän

olevan oikein hyvä mies ja kunnollinen eikä ryyppää tippaakaan. Eikä

hän siltä itara ole, vaikka hän rikas on, jos sinä sitä pelkäät.

Kaunis hän ei ole, se on totta, mutta mitäs se tekee, kun mies

muutoin on kelpo ihminen. Olisitpa sinä onnellinen, jos hänen saisit!

-- Olenpa minä onnellinen muutoinkin. -- Katsopas tänne, Liisa! Mitä

sinä tästä tykkäät?

Ja Anna päästi palttoon kauluksensa ylimmät hakaset auki ja näytti

Liisalle rinnassaan olevan kultaisen solen, joka oli noin parin

tuuman pituinen ja poikki leikatun vitjan tapainen. Liisa ei ollut

uskoa omia silmiänsä.

-- No, onpas sitä! Et suinkaan sinä ole tuota itse ostanut?

-- Johan nyt! Menevät ne rahani muihinkin tarpeisiin.

-- Keltäs sinä sitte olet sen saanut? Vaikka arvaahan tuon

kysymättäkin.

-- Keltäs muulta kuin häneltä... hovineuvokselta. Hän antoi sen

minulle viime viikolla ja sanoi tahtoneensa antaa sen jo uuden

vuoden lahjaksi, mutta pelänneensä, että rouva saa sen tietää. Ja

sitte taputti hän minua poskelle ja pyysi, etten minä sitä koskaan

kotona pitäisi, vaan ulkona käydessäni saisin sitä kyllä pitää missä

tahansa. Niin hyvää herraa minä en ole koskaan...

-- Hyvää päivää! Mitäs ne neidit täällä niin uutterasti...?

Se oli kultaseppä Oittinen, joka lähestyi heitä ja ryhtyi puheluun.

Hän oli ensin seisonut vähän aikaa kirkon portailla ja katsellut

ympärillensä ja huomattuaan, että väki oli jo melkein kokonaan

kirkolta hajonnut, päätti hän mennä Annaa puhuttelemaan. Hän tuli

Annan eteen juuri ennen kuin tämä ehti palttoonsa hakasia kiinni

saada ja huomasi hänen solkensa. Se pisti heti hänen silmiinsä,

mutta samalla pisti se pahasti hänen sydämeensäkin. Hän ei tullut

sanoneeksikaan sentähden ollenkaan sitä, mitä oli aikonut sanoa, vaan

aivan toista.

Eikä siitä puheesta tahtonut oikein mitään tulla. Jaksamista siinä

kyllä tiedusteltiin ja sitä, kuinka Anna nyt Pietarissa viihtyi,

vaan enemmän se Oittinen oli mykäksi jäädä, hänen katseensa kun

vain lepäili Annan kasvoilla. Ja sitte häiritsi Liisan läsnäolokin

vähän kultasepän ajatusten juoksua, hän kun muutoinkin oli hiukan

kankeapuheinen. Vaan kun tytöt ikäänkuin käkesivät lähtemään pois,

niin kiirehti Oittinen kysymään:

-- Aikovatko neidit tänä iltana "seuraan" mennä? Hän puhutteli aina

heitä molempia yht'aikaa. Liisa, joka tiesi, ketä tämä kysymys

oikeastaan tarkoitti, katsahti Annaan, joka vastasi:

-- Tänä iltana minä en enää pääse, mutta ehkä tulevana sunnuntaina...

Jaa, vainkin, jopa meidän täytyy kotiinkin lähteä... Hyvästi nyt!

-- Hyvästi! Hyvästi! vastasi Oittinen, pannen ystävällisen äänen

painon vastaukseensa ja jäi kummissaan katsomaan, kuinka tytöt

rientäen lähtivät kulkemaan.

-- Mitä sinä nyt noin, tuolla lailla... epäkohteliaasti...? muistutti

Liisa, kun he olivat ehtineet vähän matkan päähän.

-- Mitäs minä sitte olisin...?

-- Näethän sinä nyt, että minun sanoissani on perää, kun hän

puhuttelemaankin tuli. Sillä ei suinkaan hän sitä minun tähteni

tehnyt.

-- Kukapa sen tietää? Ehkäpä se sinun tähtesi olikin.

-- Ole vait!... Mutta kuulehan, Anna, mitä minä sinulle sanon, mutta

älä suutu vain. Valitse nyt oikea tie, niin kauan kun sinä vielä tien

haarassa olet, muutoin sinä kadut kauppojasi.

-- Älä saarnaa, vaan joudu pois! Kyllä minä tiedän mitä teen.

Liisa ei sanonut siihen enää mitään, ja molemmat tytöt kulkivat

jonkun matkaa ääneti. Liisan alkoi käydä serkkuansa vähän niinkuin

sääliksi. Hän ei tietänyt mitä keinoa olisi ollut käytettävä.

-- Kuulehan Anna, sinä puhuit minulle kerran, silloin alussa vielä,

että sinä olit kirjoittanut äidillesi, jotta sinä tahdoit häntä

tulemaan tänne ja että ai'ot panna palkkasi säästöpankkiin. Hauskapa

olisi, jos äitisi kohta tulisi. Onko sinulla jo paljonkin säästettyä?

Ehkä sinä jo voit hänelle matkarahat laittaakin?

Liisa toivoi, että kenties voisi Annan äidin tulo jotakin hyvää

asiaan vaikuttaa, ja teki sentähden tämän kysymyksen. Mutta Anna,

joka luuli hänen ikäänkuin tahtovan soimata häntä, vihastui ja

vastasi kiukkuisesti:

-- Vielä sitä viidellä ruplalla mihin pääsee, jotka minulla pankissa

on! Ja luuletkos sinä mitään jäävän säästöön pantavaksi, kun on

niin paljon tarpeita ostettavana? Enkä minä tätäkään palttoota ole

ilmaiseksi saanut. Muutoin äiti minulle kirjoittikin, ett'ei hän

tahdo Pietariin tulla, kun on jo siinä iässä, ja että hän tahtoo

kuolla omalla maalla.

Sillä välin olivat he tulleet Nevskille, josta heidän tiensä

erosivat. Annan oli poikettava Kasanskaja kadulle, Liisan taas oli

kulettava Nevskiä ylöspäin. Erotessa sanoi Liisa:

-- No, hyvästi nyt, Anna. Pyydähän nyt päästä tällä viikolla jonakin

iltana minun luokseni, niin puhellaan kaikenlaista.

-- Hyvästi! Käyhän kohta meilläkin! oli Annan lyhyt vastaus. Ja hän

lähti, vähän vihoissaan Liisalle, joka sitä vastoin astui, säälin

tunne sydämmessään, ja muutamia kertoja katsahtaen Kasanskajalle

päin, Annan jälkeen...

Mitä Oittiseen taas tulee, niin oli hän tästä kohtauksesta ikäänkuin

hiukan nolostunut. Mutta tämän tunteen lisäksi, kirveli hänen

sydämensä pohjalla vielä tuon äskeisen pistoksen jälki, sen näet,

jonka Annan solkineula siihen oli tehnyt. Hän ei alussa tietänyt

ollenkaan, mitä hän tästä näkemästänsä ajattelisi. Mutta kohta

tuli hän kuitenkin siihen johtopäätökseen, ettei se saattanut olla

muuta kuin lahja. Ja tämä ajatus sai hänet hirveän pahoille mielin,

hän melkein katui, että oli kirkkoon ollenkaan tullutkaan. Annasta

rupesi hänessä yht'äkkiä liikkumaan kaikenlaisia mietteitä, joita

hän tuon tuostakin koki karkoittaa luotaan, mutta ne palasivat yhä

jälleen takaisin. Sitte näytti tuo Annan käytöskin hänestä vähän

kevytmieliseltä, vaikka hänen sydämensä koki sitäkin puolustaa,

lukien siihen syyksi sen, että Anna häntä liian vähän tunsi vielä ja

että hänen varmaankin oli kiire kotiinsa.

"Mutta mitähän ihmiset minusta ajattelevat?" tuli hän yht'äkkiä

ajatelleeksi ja vihastui itseensä. Vihossaan huusi hän luoksensa

ajurin ja käski ajaa mitä pikemmin kotiin.

Tavallisesti käypi niin, että kun ihminen, jolla on vakaa, totinen,

suora ja yksinkertainen luonne, yht'äkkiä tavalliselta uraltansa,

vaikka rahtusenkin, syrjähtää, niin näyttää hän ja hänen tekonsa ja

käytöksensä naurettavilta. Niinpä olisi ihmisten mielestä Oittinenkin

näyttänyt, jos he olisivat tietäneet yhtäpaljon, kuin hän itse tiesi.

Mutta, kaikeksi onneksi hänelle, olivat ainoastaan muutamat ja nekin

vain nuoret, jotka muutenkin pilantekijöinä tunnettiin, hänestä

jotakin tietävinään ja mitä he huhusivat, sitä eivät muut ihmiset

oikein ottaneet uskoaksensa, sillä Oittinen oli jo niin hyvältä

puolelta yleisesti tunnettu. Mutta se ajatus, että ihmiset saattoivat

luulla hänestä enemmänkin kuin hän itsekään itsestään tiesi, suututti

häntä kovin ja suutuksissaan ajoi hän suoraa päätä kotiinsa.