vertaa vailla nykypolven aikaan!
Puoli härkää meni menojansa,
viini virtas, virtas tynnyrittäin!
Kaikki mestarkokit -- Turun parhaat,
tusina vai pari heitä oli,
kaiken viisautensa saivat panna
liemiin, soppiin, leivoksihin, simaan,
sekä häränpaistiin lemuavaan.
Ja tuo melu, kisat, leikit laulut,
sekä tappelutkin tuimanlaiset!
Tuonpa ilon kaiken kuka näki,
kiittää äitiänsä syntymästään!
Mekin orjaraukat, onnipuolet
saimme osan iloist' isoisien.
Ilonpidot kyökin pihatolla,
puolyönaikaan, voi sun voi ykskerta!
Renkipojat naurattivat meitä!
PALVELIJATAR II
Saskaa säälittelen minä sentään.
PALV. I.
Oma syynsä! Miksi riitaa haastoi
turhan tähden kiivaan Mikon kanssa!
Voi voi voi, kun naurattaa nyt vielä! --
Muistan kuinka Saskan silmät pyöri,
kun hän karkas Mikon kurkkuun kiinni
huutain: "Maksa heti aartuaiset,
jotka viisi vuotta sitten annoin!"
Nauroin siihen paikkaan katketaksein,
kun hän kertas: "Maksa aartuaiset!"
Tuppiveitsen iskuun Saska kaatui,
tuskin lauseens' saaden loppuun asti.
"Siin' on sulle vanhat aartuaiset!"
Mikko huus ja nurmeen ruumiin paiskas.
PALV. II
Saska-parkaa käypi sentään sääliks, --
sinäkään kun apuhun et mennyt,
vaikka kolmantena siinä seisoit!
PALV. I
Apuun mennyt! Kuka siinä ehti! --
Muistan, kuinka Mikko ensin huusi:
"Päälle käy tai korjaa täältä luusi!"
Väliin aioin mennä, mut kuin nuoli
Saska silloin lensi Mikon kurkkuun,
huutain, hurja: "Maksa aartuaiset!"
Voi voi voi, kun sitä sitten nauroin. --
Väliin oisin mennyt erottamaan,
kun jo Mikko sanaa päästämättä,
niinkuin kiitishaukka, Saskan iski
kuoliaaksi tuppiveitsellänsä.
PALV. II
Rahast' oli riita tulevinaan;
Annikistahan se riita tuli.
PALV. I
Kaikki sanovat, ett' tuli riita
Annikista. -- Se on sula valhe! --
Minustahan siinä riita tuli --
minua juur' muiskaeli Mikko. --
Annikki ol' luona rouvan silloin.
PALV. II
Mitä Saskalla ois siihen ollut?
PALV. I
Mitä oisi ollut, kysys muuta!
Saska osans' oli saanut vasta,
olis tyytynyt ja vaiti ollut!
Oli pohjaton kuin kaikki miehet! --
Mikko vietiin täältä tänään Turkuun,
riippuu luultavasti kaakinpuussa.
"Rikas maksaa rahallansa,
köyhä selkänahallansa!" --
Saapas nähdä, kuka heilinäni
ensi yönä -- Tarhur-Jaakko ehkä.
PALV. II
Älä hirmu naura tuollaiselle! --
Saskan tunsimmehan lapsuudesta!
PALV. I
Mitä nauramista vieraass' oisi? --
Aartuoitaan, kisojaan en tunne!
Hölmö! Mitä nauramista siinä?
Toista on, kun vanha tuttu poika
karkaa toisen kurkkuhun ja velkoo
aartuoitaan, vaikka vatsassansa
palaa viinin, rakkauden kaski.
"Maksa aartuaiset"; -- voi miesparkaa!
PALV. II
Täst' ei hyvä seuraa, usko mua!
Saamme vielä tänne Pirun pihan,
niinkuin kamari sen on jo täällä.
Siellä liikkua ei kukaan tohdi
öiseen aikaan, tuskin päivälläkään.
Melujainen siellä elämöipi,
soittaa kitaraansa kuudanöinä,
mutta muulloin itkee, voivottelee,
niinkuin ulkoluotoin harmaat hallit.
Kaikki päättyy meluun, töminähän,
tulet sammuu, aukee akkunaiset,
tuulen pyörtäessä lattialla. --
Kerran tuotiin ukko Simanainen,
suurin noita Karjalasta, tänne
loitsuinensa Pirun häätäjäksi.
Puol'yön aikaan noita sisään astui
Melujaisen juuri itkiessä. --
Tuskin keskilattialle pääsi,
tuulispää kun hänet siitä hotkas.
Silmänräpäys töintuskin kului,
kun tuo noita nähtiin kotonansa
loveen langenneena permannolla. --
Melujainen pirunkamarista
samaan aikaan ulos viskoi kaikki
huonekalut talon pihamaalle. --
Ennen juhlaa siivoomassa olin
pirunkamaria, ihan tyhjää. --
Vaikka ikkunasta päivä paistoi,
ääneen luin Pater nosteria
koko ajan, etten muuta kuulis. --
Selkä eellä sieltä ulos tulin.
PALV. I.
Sa oot ollut pirunkamarissa!
Kerro, miltä siellä oikein näytti!
PALV. II
Eihän miltään. Huone niinkuin huone!
Luulen kuitenkin mä nähneheni
peräseinäss' siellä kammottavan
verikouran jäljen, kauas kuulun,
vaikk'en katsoa sit' uskaltanut.
Niin, ja eihän tästä Saksaan asti
tarvitse sun mennä nähdäksesi
pirunkamaria. Tuoss' on ovi! --
Kukaan sit' ei estä avaamasta!
Mene katsomaan, niin näet itse!
PALV. I
Totisesti, se mun täytyy tehdä!
(Lähestyy pirunkamarin ovea.)
MUSTALAISTYTTÖ (keskeyttää laulunsa Palv. I:n koskettaessa pirunkamarin
ovea. Puhuu valittavalla, kovalla äänellä.)
Kolme kertaa perätysten tuli
huonot kortit. Mitähän tuo tiennee...
PALV. I (kirkaisee.)
Hui kun pelästyinkin, melkein pyörryin!
Mikä tuonkin joikumaan toi tänne!
PALV. II (menee mustalaistytön luo.)
Kuules, mitä kortit sitten sanoo?
MUST.-T.
Ristiverinen tuo miesi käypi
veden yli, mutta mitä aikoo,
missä, kenen kanssa? Sit' en näe --
Tulossa on jotain kaameata!
PALV. II
Ole höpsimättä, tyttöparka!
(Nauraa ja ottaa kortit sekä istuu vastapäätä mustalaista.)
Jotain ihanaa tuo ens' yö meille!
Anna, kun ma itse povaan teille!
KAARINA (tulee perältä.)
PALVELIJAT I & II (asettuvat kunnioittaviin asentoihin.)
MUST.-T. (samoin.)
KAARINA (palvelijoille:)
Huone näyttää siistitylle. Menkää
PALVELIJAT I & II (menevät.)
KAARINA (mustalaistytölle:)
Tule toisten laulajien kanssa.
MUST.-T. (menee.)
KAARINA (soittaa.)
PALV. (tulee.)
KAARINA
Kutsu mestarkokki puheilleni.
PALV. (tuo mestarkokin. Menee.)
KAARINA
Peura, joka tänään metsästettiin,
tuodaan ryytein kanssa paistettuna
puol'yön aikaan vierahille pöytään.
MEST.-KOKKI.
Puol'yön aikaan! Eikö ole hiukan --
sopimaton paistin syönnin hetki?
KAARINA
Joka hetki, jonka siihen määrään,
sopiva on sulle, vanha paisti!
(Nauraa.)
MEST.-KOKKI
Pyydän anteeks'! Armollisen rouvan
tahdon mukaan tulee tapahtumaan!
(Menee.)
KAARINA (yksin.)
Kuink' on elo ihana ja kaunis!
Kaikki muuttanut on väriänsä:
Talot valkeet nuo ja tiilikatot,
kirkot torneineen ja linnoitukset,
saaret, salmet, männiköt, niin myöskin
vehreet tammet nuo. -- Maa on niin kaunis! --
Ihmisetkin muuttuneet on kaikki,
katselevat minuun hymyellen.
Onnetar mua seuraa kaikkialla,
kuljen ruusuin, kukkasien päällä.
Jotkin suomukset on silmistäni
pudonnehet eilispäivän jälkeen.
Eilen tuskin nimeltänsä tunsin
miestä, joka nyt on mulle kaikki! --
Kirsti-rouva, oi kun oisit tässä!
Suudella sun nuuskanaamaas voisin
riemusta -- kun autoit meidät yhteen.
Voisin antaa yhden tuhansista
hänen antamistaan sulle näytteeks'. --
Eilisaamuna viel' olin köyhä,
kurja niinkuin alli aaltoloilla,
murheinen kuin syysyö pitkä, synkkä. --
Nyt kuin onnenaatos autuaitten,
tai kuin päivännousu kevätaikaan! --
Ihme! Turun ritarit mun vasta
löysivät, kun minut ensin löysi
Olaus Hordinch, meren vapaa kotka. --
Jokainen nyt kehuu silmiäni. --
Jäljessäni juoksevat nyt kaikki:
vanhat, nuoret, naineet, naimattomat
etsimässä tilaisuutta antaa
suuta manttelini liepehelle. --
Runoutta pursuu suusta kaikkein,
täynnä rakkautta, lemmen tuskaa. --
Runottomin heist' on Olaus Hordinch, --
tulee, syliin ottaa, muiskun antaa --
kysyy: "Kuinka jaksat pulmuseni?" --
Näkisitpä herra Kuokkinainen!
Siin' ois sulle oivaa koulutusta. --
Surkein on tuo ritar' Kovasydän
sairaan rakkautensa hommailuissa. --
Kokoo taskuhunsa tieltä hiekan,
johon kengälläni jäljen poljin.
Vedet silmistä häll' aina virtaa,
milloin hälle hyvän taikka pahan
sanan lausun, yhteen sattuissamme,
jolloin änkyttää hän: "Nöö, nöö, -- öö",
Siihen vastaan: "Niin, niin, aivan oikein.
Kaunis ilma tänään, linnut laulaa."
(Nauraa:)
Runoutta laadultaan on tuokin,
pelkkää riimiä, ei mitään muuta.
Melkein sanatonta, tunteellista. --
Säälittävä on tuo ritarparka!
Ah voi! Rinnan alle koskee aatos,
mieli kurkkuun nousee huomatessain,
että huomenna jo tääll' on tyhjää,
että ensi yönä pois jo lähtee
Olaus, sydämeni ilo, turva. --
Torstai-aamun aurinko kun nousee,
Ruissalon se typötyhjän kultaa. --
Sitten minä alan paastoajan,
kuinka pitkän, -- Jumala sen tietää.
Pilkkasin sua, ritar' Kovasydän,
mutta saanen huomeneltain käydä
autioissa lehtokäytävissä
sinun laillas' yksin, hyljättynä,
etsimässä jälkee saksansaappaan,
jolla Olaus Hordinch hiekkaa polki.
Kokoon helmoihini joka jyvän
säilyttääksein kultarasiassa...
OLAUS HORDINCH (tulee varovasti sisään perältä vasemmalta.)
KAARINA (huomaa hänet.)
Joku tulee! -- Se on Olaus Hordinch!
Kuinka ihanaa! Hän tulee yksin! --
Tästäpä voi soma juttu nousta!
Hiipisinkö pakoon, -- vaiko jäisin?
Jalat käskee pakoon juoksemahan,
sydänparka kapsahtamaan kaulaan! --
OLAUS H.
Sielläpä sa olet, karkulainen!
(Sulkee syliinsä Kaarinan. Suutelevat.)
Kuinka jaksat lintuseni tänään?
"Hyvin!" vastaa silmät, posket, suukko.
(Katselee Kaarinaa:)
Mistä on tuo ryppy otsaan tullut?
KAARINA
Lupaa kysymättä siihen tuli --
tuli ammoin jo, ei äsken tullut. --
OLAUS H.
Sekä rypyn alut silmäkulmiin?
KAARINA
Samaa tietä nekin siihen tuli.
OLAUS H.
Ihme kumma! Niinkuin ensi kertaa
vasta tarkastaisin ihmislasta!
KAARINA
Etkö kellään ennen nähnyt näitä!
OLAUS H.
Ryppyjäkö? Näin -- tai enhän nähnyt.
Ja jos näin, en ajatellut mitään.
KAARINA
Mitä nyt siis ajattelet, kulta?
OLAUS H.
Ajattelen? En niin mitään -- Mutta
sanos mulle, miksi ihmiseltä
ainoastaan kasvot rypistyvät!
KAARINA
Etkö tunne vanhaa sananpartta:
"Kasvot kantavat suruja,
hartiat eväsmuruja." --
Ensin sortuu suuritaakkaisempi.
OLAUS H.
Soisin aina luonas' olevani,
suruilta sua armas suojaamassa. --
Soisin, että oisit Voionmaalla! --
Aamuin veisin sinut korkealle
kesäaamuamme ihailemaan.
Näin me siellä myöskin seisoisimme.
Sinä armas silloin haasteleisit:
"Päivä paistaa, näätkö Olaus sitä? --
Nousee merestä ja laskee sinne, --
kulkee yli taivaan jättikuvun,
paistaa meille, meille ainoastaan!" --
Sanos, mikä tääll' on kaunehinta?
KAARINA
Miksi sitä kysyt, sano, miksi?
OLAUS H.
Tietääkseni, onko kaunis sama
sinun silmissäsi, niinkuin minun.
KAARINA
Päivän nousun aikaan talviaamu,
kullatessaan akkunani alla
pakkashuurtehisen koivun latvaa. --
Sitäpä et ole sinä nähnyt! --
Mutta kuules, sinun täytyy heti
täältä mennä tuonne toisten joukkoon.
Tulin tänne kohtausta varten
miehein, herra Hennekinin kanssa,
tuumiaksein juhlan asioita.
Voisi ruma juttu tästä tulla,
jos hän näkis meidät täällä kahden.
(Pelästyen:)
Ah, jo kuulen hänen askelensa!
Mene Luojan tähden edes piiloon!
OLAUS H.
Miksi piiloon, sano, miksi piiloon?
Kuulut mulle, etkä suinkaan tuolle.
Tottunut oon julkihyökkäyksiin. --
Tapa ei oo meikäläisten kesken
kauan mietiskellä, mitä aikoo:
Tuoss' on vieras laiva, kallis lasti:
Hyökkäyssillat alas! Kiinni koukut!
Miehet valtauskirveinensä hyökkää.
Hetken taistelu: Jo kansi selvä,
ruumiit mereen! Laiva, lasti, oma!
KAARINA
Älä sekoita nyt asioita.
Vieraan laivan kimppuun asein käydä
yksinkertaisempaa on kuin tämä! --
Hillitse nyt itses, mene piiloon!
Muista, että jos teet tyhmyyksiä,
minä kärsin niistä. Sinä menet
ehkä ikipäiviksesi täältä. --
Minä tänne jään ja kärsin kaiken. --
Minun tähtein tee, kuin minä toivon!
OLAUS H.
Myöhäistä on, hän jo siinä tulee.
(Osoittaa Hennekiniä, jonka on huomannut.)
HENNEKIN (tulee. Olaus H:lle:)
Suokaa anteeks. Turunmaall' on tapa
perhejuhliin pyytää paljon kansaa --
Kaikkia ei tunne huono muisti. --
Ootko sinä kuulu Olaus Hordinch,
herra Voionmaan ja Valtiasmeren?
OLAUS H.
Taivaan ystävä ma olen sekä
kaikkein vihamies. -- Lie nimi tuttu?
HENNEKIN
Jos sa lienet itse Olaus Hordinch,
virka mulle: Onko Voionmaalla
tapa jalosukuin ritarien --
isänniltään vaimo viekoitella?
OLAUS H.
Herra Hennekin jos lienet, virka:
Onko tapa jaloin ritarien
täällä Turunmaalla jättää rouvat
juhlavierahien viekoitella?
HENNEKIN (paljastaa miekkansa.)
Tapa tääll' on antaa miekan laulaa,
antaa säilän maistaa roiston kaulaa!
OLAUS H. (on paljastanut miekkansa.)
Roisto itse lienet! -- Siitä syystä
säilärautain häpee paljastustaan,
pelkää moisen miehen nahkaa, luita! --
Koira lienet, taikka koiran ruoka!
Valmis olen miekkas laulajaisiin!
HENNEKIN
Tuonpa viime sanoiksesi lausuit,
haukuit, niin myös kuole koiran lailla!
(Hyökkää hurjasti. Juhlayleisöä alkaa keräytyä saliin.)
(Olaus lyö Hennekinin kädestä miekan, joka rämisten lentää lattialle.
Hennekin ottaa jälleen joutuisasti miekan vasempaan käteensä.)
TOHTORI KARPALANUS
Mitä hittoa ma täällä näen!
Herrat mittelevät miekkojansa!
PAAVALI
Miekka ylös, herra Kuokkinainen! --
Ottakaapa kiista uudestansa!
KARPALANUS (nauraa)
Leikki tuo nyt jääköön teiltä siihen,
laastarit on kaupungissa asti.
Kuullaan ensin, mik' on asiana,
sitten miehiss' arvostellaan vasta,
sanatko vai miekat tässä auttaa.
Taistelkaa senjälkeen tapain mukaan.
(Miekat tuppeen.)
OLAUS H.
Kuinka haluatte! Mull' ei ole
syytä keskusteluun hänen kanssaan.
Näitte, miten keskustelu päättyi!
(Nauraa.)
(Juhlavieraat alkavat keräytyä saliin. Kaarina ja muut naiset
istuutuvat paikoilleen. Osa miehistä keräytyy Hennekinin ja Olaus
Hordinchin ympärille. Hälinää.)
RITARI SUOMELA (tulee viimeisenä. Huutaa.)
Miehet hoi, tuo oli huono alku!
Onko siellä ehkä korpin raato,
vaiko vanhat korpit raadon luona?
OLAUS (Suomelalle:)
Raato on, ja sieltä korppi lisää!
(Melu taukoaa yht'äkkiä. Kaikki odottavat taistelua Olaus Hordinchin ja
ritari Suomelan välillä, jotka jäävät yksinään permannolle.)
ERÄS VANHA ROUVA (vierusnaapurilleen määkivällä äänellä:)
Tekeekin taas hyvää istuminen, --
promenaadi väsytti jo mua.
HENNEKIN (ovensuussa seisoville antilaille:)
Viini kantakaatte heti sisään!
(Vieraille:)
Miten sanookaan se sananlasku:
"Sinun sikoja, minun sikoja,
syötetyitä, laihtuneita.
Syötetyt minun sikani,
laihtuneet sinun sikasi."
Istukaa siis pöytään, syökää, juokaa,
ettei tarvis sanoaksein teistä
lähteissämme täältä Ruissalosta:
"Laihtuneet minun sikani!"
(Naurua. Kättentaputuksia. Piiparit puhaltavat hurjan toitotuksen.
Kaikki asettuvat sen ajalla paikoilleen. Tarjoilu alkaa.)
KIRSTI
Ritar' Suomela, oi laula meille,
jalon kieles anna kukkuella!
SUOMELA
Laulaisinko? Ja myös taitaisinko? --
Kosk' ei täällä nuoremmat mua pyydä,
laulan teidän pyynnöstänne, rouva!
(Ottaa kitaran, jolla säestää.)
Kääpönen, kääpönen
käpälällä kukkuu.
Neitonen neitonen
illalla itkee.
Toivonen, toivonen
toisessa talossa.
(Kirstille imelästi:)
Maammonen, maammonen
mansikoilta maistuvainen
heinillä herskuu,
nurmella nurskuu,
tinasolkiloissa,
sulkkukauhtanoissa,
kultarenkahissa,
punasormuksissa.
Tämä laulu oli tarkoitettu
rouva Kirstin sulo tyttärelle,
neiti Sinikalle ihanalle.
KIRSTI
Tyttäreni eestä teitä kiitän. --
Naisen kainoudelleni ei sovi
siitä kiittää, että laulussanne
maammo mainittiin myös ohimennen.
(Nauraa.)
SUOMELA (Kirstille imelästi:)
Kiittäkää, oi älkää kainostelko!
(Ritari Kovasydämelle:)
Nyt on vuoro teidän laulaa runo
rakkaudesta, herra Kovasydän.
KOVASYDÄN (laulaa katsellen haikeana Kaarinaa:)
Kuu merta hopeoipi,
yökehrääjä vain soipi
Ruissalon lehvikoissa,
kun yksin unelmoissa
käyn armaan akkunalle
ja laulan rakkaimmalle.
Tuon lauluiss' uhrin sulle,
mun syömein valitulle. --
Kuin pyhiinvaeltaja,
reliikkein kokoaja
sun varjossas' ma valvon
ja muistoasi palvon.
HENNEKIN (kuuntelematta laulua loppuun, tohtori Karpalanukselle:)
Kalaan lähdetä ei ensi yönä,
pohjatuuli yltyy, myrskyks muuttuu,
apajat on tyhjät, kalattomat.
Eikä myrskyllä oo hauska olla
nuotiolla yötä viettämässä. --
Sadekin voi siitä vielä tulla.
KARPALANUS
Tulossa lie siitä rajuilma. --
Kaiken päivää ukonilmaa hautoi,
tuuli pyörinyt on sinne tänne,
asettuen viimein pohjoiseksi.
SUOMELA (laulun jälkeen.)
Tämä malja talon emännälle,
rouva Kaarinalle, niinhän, proosit!
(Huutoja: "Hei, hei!")
KAARINA
Malja neiti Sinikalle, proosit!
(Vielä suurempi melu.)
KIRSTI
Tämä on jo hävytöntä, tämä!
Tyttäreni kunnia ei siedä
juoda mointa maljaa salaviittein!
Onpa liian julkinen tää paikka
sanoaksein, mitä ajattelen!
(Vihasta punaisena:)
Olkoon nyt jo sanottu sen verran,
että kiellän kaikki viittaukset
mokomainkin maljan juontein kautta!
KAARINA
Onpa liian julkinen tää paikka
katsoaksein, onko luonnontukka
sulla, vaiko peru vainajilta!
(Hurjaa melua. Huuto: "Rouvat miekkasille!")
Maljani ei mitään tarkoittanut.
Leikin ymmärtänet niinkuin muutkin.
KIRSTI (viskaa peruukkinsa Kaarinaa kohti.)
Saathan tämän, jos sun mieles tekee!
Saat sen sovinnolla, saatpa niinkin!
(Poistuu kiukkuisena taluttaen tytärtään. Naurua ja melua. Peruukki jää
lattialle. Jotkut rouvat lohduttavat loukkaantunutta Kaarinaa. Herrat
kiistelevät ritari Suomelan kanssa. Viinipikarien uudestaan täyttyessä
kaikki rauhoittuvat.)
ERÄS VANHA ROUVA.
Luulin kuulleheni minä tuolla
vanhain herrain juttelevan siitä,
ettei ensi yönä nuotanveto
maittaisikaan, niinkuin aina ennen.
Oisinkohan liian utelias
kysyessäin, mikä tuohon mahtais
olla perimmäinen syy ja este? --
Kulkee täällä siitä kummat huhut.
OLAUS H.
Pohjatuuli, myrsky, kuulettehan,
se se kalamiehet jätti maihin.
Ja se sama tuuli meidät viepi,
meren virmain ratsuin ajelohon.
ROUVA
Eikö peloita tuo meri teitä?
OLAUS H.
Eihän toki, maalla ehkä joskus. --
Maissa meidän merenkyntäjien
koskaan ei oo hyvä kauan olla.
Tapa voijolaisten tuo on vanha:
purjehtia, milloin vain on tuulta.
oisin mieluummin -- ja mieluisimmin,
yön kun mustan halki myrsky vyöryy.
RITARI MAX (eräs vöiolainen, innostuen edellisestä:)
Yli senkin, milloin päälliköllä
laivassansa maalta saatu heila.
Silloin laivat jumalaisin siivin
lentävät kuin hurjat myrskyn henget.
Ilotulet syttyy, räiskyy, sammuu.
Huuto, laulut kaikuu yli laivain.
Aaltoin mellastuksen takaa viimein
punaisena aamukylvystänsä
nousee päivä, vanha Ikitaatto,
hymyellen poikasilleen meille,
purppuroiden maan, mi pilven lailla
aalloist' ylenevi: Voionmaamme.
OLAUS (nauraa.)
Runoilijaks Max käy aina päissään!
ROUVA
Toiset taas on runoilustaan päissään!
Mutta meidäthän jo toistamiseen
kysymyksestämme harhaan vietiin!
Syy siis lienee jokin erikoinen
eikä, niinkuin sanottihin, myrsky,
koska vastaus on kiertelevä --
nimittäin tuon kalaretken suhteen.
RITARI SUOMELA
Aamun koitoss' siellä kävi -- Piru!
NAISET KUOROSSA
Piru!
SUOMELA
Niin. Sen kanss' ei ole lysti olla;
siksi nuottareissut loppui siihen.
KANIIKKI HORDINCH
Jutussa on perää vain sen verran,
herra Hennekin ett' unta näki
jotain Pirusta, tai siihen suuntaan.
NAISET
Kertokaa, se oisi mieliks' meille!
KAN. HORDINCH
Muutahan siin' ei oo kertomista.
NAISET
Ihan varmaan jotain muuta oli,
koska miehet miekalliset pelkää!
ROUVA
Sikäli kuin muistan eivät ennen
nuottaretket jääneet -- myrskyn vuoksi.
KAARINA
Hennekin on vaalea par'aikaa;
jotain kummallista tässä onpi.
OLAUS
Ettei turhan vuoksi pelattaisi,
toivon, että nuottamiehet tässä,
meille heti kaiken selvittävät.
KAN. HORDINCH
Minä parhaan osan yötä nukuin. --
Sitä ennen nautin rypäleistä. --
Heräsin vain jonkinlaiseen meluun
jonkun herättäissä isäntäämme,
joka oli saanut kohtauksen --
pahan unen taikka painajaisen. --
Niinhän sattua voi jokaiselle!
HENNEKIN
Oli siinä vielä jotain muuta.
NAISET
Senhän arvasimme, kerro, kerro!
KARPALANUS
Ole joutavia kertomatta!
HENNEKIN
Mikä estää mua kertomasta! --
Pysyväthän edes huonehissa!
Välttyväthän synnin askelista
pelätessään öistä lehtokujaa
kauempana ihmisasunnoista.
SUOMELA
Kerro pois vain illan kunniaksi! --
Kaikki opiks' on min saamme tietää
elkeistä tuon vanhan sarvipäisen!
KAARINA
Älä kerro, muutenkin jo meitä
peloittaa niin että vapisemme.
SUOMELA (asettuen Kaarinan viereen:)
Sallikaa mun turvaa tarjotaksein.
KAARINA
Kiitos! -- Kuinka usein tätä ennen
naiset teiltä saivat turvaa tuota
sarvipäätä sorkkajalkaa vastaan! --
Jos nyt tuohon paikkaan ilmestyisi,
eiköhän vain kävis teille niinkuin
ennen Aninkaisten suutarille,
joka sitä viskas' lestillänsä.
NAISET
Miten sille sitten kävi, kerro!
KAARINA
Miten kävi! Lesti lensi vatsaan
sekä siitä selän kautta ulos.
lentäin läpi sen kuin ilman läpi.
Irvistäen oli suutarille
nauranut se kädet vatsallansa
lausuellen: "Heitäs toinen lesti!"
(Nauraa.)
LIHAVA ROUVA (nauraa tukehtuakseen.)
"Heitäs toinen lesti", voi, voi sentään!
"Heitäs toinen lesti", voi, voi sentään!
VANHA NEITI (piipittävällä äänellä.)
Tänään meill' on täysikuu, ma luulen. --
Toivon, että hetkeks' hiljenemme
kuullaksemme, pirunkamarissa
kummitus jos soittaa kitaralla. --
(Kaikki vaikenevat ja kuuntelevat suut auki. Usealta jää pikari
puolitiehen, viemättä huulille. Kuuluu hyvin kaukainen kitaran soitto
ja vielä kaukaisempi koiran ulvonta.)
YLIANTILAS (tulee hiljaisuuden vallitessa äänettömin askelin Hennekinin
luo, jolle puhuu.)
Dominikaanien on munkki siellä,
pyytää tänne saarnalupaa sula.
HENNEKIN
Munkki? Mik' on hänet tänne tuonut?
(Vierailleen.)
Annan teille täyden päätösvallan,
saako munkki tulla, vaiko mennä.
KAARINA
Anna saarnaamaan tuon munkin tulla,
maksutonhan tuo on lysti meille!
(Ääniä: "Antaa munkin tulla." "Ei saarnaa!" "Ulos tanssimaan!")
HENNEKIN
Minun luullakseni melkein kaikki
tahtoo munkin saarnaa kuulla, niinkö?
(Ääniä: "Hyvä, hyvä.")
Isäntä on "hyvä", jos hän antaa,
mistä vieraat huvitusta saavat.
(Ääniä: "Oikein, oikein.")
(Yliantilaalle:)
Käske saarnaaja siis sisään heti!
(Yliantilas tuo sisään munkin. Kaikki silmäilevät häntä uteliaina.
Samoin munkki tarkastelee tyhmällä ylpeydellä kuulijakuntaansa.
Yliantilas poistuu. Munkki, vanha laiha dominikaani, vanhassa
kuluneessa kaavussa. Tukka ja eteenpäin törröttävä parta valkoiset.
Parta leikattu tasapäiseksi. Asettuu keskelle, taustalle. Hän esittää
saarnansa laulavalla äänellä, vilkkaiden ruumiinliikkeiden säestämänä.
Etenkin hänen oikea etusormensa liikkuu vilkkaasti ja näyttää
pitemmältä kuin se onkaan. Kantapäät kohoilevat lakkaamata; näyttää
toisinaan kuin hän hyppisi. Polvet notkuvat saarnan tahdissa. Toisinaan
hän kyyristyy hyvin syvään. Kiihkeimmissä kohdissa ääni muuttuu veisuun
tapaiseksi. Alussa hänen silmänsä kiiluvat avoimina, mutta sitten hän
haltioituu ja saarnaa silmät ummessa. Saarnan aikana kuuluu ulkoa
laulua ja soittoa, sillä osa juhlaväkeä on mennyt heti munkin tultua
ulos.)
MUNKKI