Raaka takatalven sää seuraa matkalaistamme aina Bajaan saakka. Siellä
täällä peittää ketoja lumi, ja metsät seisovat paljaina.
Kylmä, myrskyinen sää on täydessä sopusoinnussa niiden ajatusten
kanssa, jotka askartelevat Timarin aivoissa.
Tämä epäinhimillinen tyttö on oikeassa.
Ei yksistään mies ole onneton, vaan vaimokin.
Mutta mies on kaksinverroin onneton, sillä hänhän on aiheuttanut
molempien onnettomuuden.
Nyt seuraa rangaistus hänen rikoksestaan.
Löytäessään Timean aarteet hän pidätti ne valloittaakseen niiden
avulla tytön.
Hän on valloittanut hänet ja saa nyt kärsiä seuraukset.
Köyhä on vain _laumaihminen_, mutta köyhäkin voi silti olla
onnellinen. Rikas on arvossapidetty ihminen; mutta silti voi rikas
olla onneton.
Mutta miksi täytyy hänen olla onneton?
Eikö hänessä ole mitään rakastamisen arvoista? Eikö hänessä ole
mitään niitä ominaisuuksia, joilla mies voi voittaa naisen rakkauden,
-- miellyttävät kasvot, ilmehikkäät silmät, voimakas, miehekäs
vartalo, terve veri ja sydän, joka kykenee rakastamaan? Eikö häntä
voisi nainen rakastaa, vaikka hän olisi köyhä ja alhaisessa asemassa,
rakastaa häntä vain hänen itsensä takia?
"Ja kuitenkin, hän ei rakasta minua!"
Katkerin itsesyytös miehen rinnassa, vielä raskaampi kuin tietoisuus
rikoksestaan, on tämä:
"Vaimoni ei voi rakastaa minua!"
Mutta miksi sitten elämme? Mikä tarkoitus on sitten
olemassaolollamme? Kyntää, kylvää, tehdä kauppoja? Koota rahaa? Ja
sitten taas alkaa kyntää ja kylvää ja tehdä kauppoja ja koota rahaa?
Kenties myös tehdä hyvää lähimmäisilleen?
Se, joka ei saa rakkautta omassa kodissaan, etsii sitä kodin
ulkopuolelta.
Se, jonka koti on vailla rakkautta, alkaa istuttaa puita ja hänestä
tulee pomoloogi. Tämä on ensi aste.
Toisessa asteessa hän antautuu ihmisystävällisiin yrityksiin ja
harjoittaa hyväntekeväisyyttä.
Minkä palkkion hän saa siitä? Maksaako vaivan tehdä hyvää
ihmisille?...
Nämä lohduttomat, katkerat, kiusaavat ajatukset seurasivat Mikaelia
aina Bajaan asti. Siellä hän levähti.
Hänellä oli täälläkin haaraliike, ja kulkiessaan Unkarin tasankojen
yli hän antoi osoittaa kirjeensä tänne. Kokonainen pinkka odotti
häntä.
Hän repäsi välinpitämättömänä auki toisen kuoren toisensa perästä.
Mitä se häneen kuului, veikö halla rapsin vai ei? Mitä häntä liikutti
se, että tuontitullia oli korotettu Englannissa, ja että metallien
arvo nousi?
Saapuneiden kirjeiden joukossa oli kuitenkin kaksi, jotka eivät
olleet hänelle samantekeviä. Toinen oli hänen asiamieheltään
Wienissä, toinen Stambulista. Näiden kirjeiden sisältö ilahutti
häntä suuresti. Hän pisti ne taskuunsa ja tästä hetkestä lähtien
alkoi se tylsyys, joka oli saanut hänessä vallan, hälvetä. Hän antoi
jälleen tavanmukaisella reippaudellaan ja innollaan asiamiehilleen
tarpeellisia määräyksiä, kirjoitti muistiin heidän tiedonantojaan, ja
kun kaikki oli selvä lähti hän nopeasti matkaan.
Nyt hänen matkallaan oli päämäärä.
Ei mikään korkea eikä tärkeä päämäärä, mutta kuitenkin joku päämäärä.
Oli kyseessä valmistaa muutamalle ihmisparalle todellinen ilo.
Sää oli muuttunut. Taivas oli kirkastunut ja aurinko paistoi
lämpimästi. Unkarissa, missä kesä tavallisesti äkkiä astuu kevään
sijaan, eivät sellaiset vaihtelut ole harvinaisia. Bajan alapuolella
onkin maisema vaihtunut.
Kun Mikael uusilla hevosilla kiirehti etelään päin, näytti luontokin
yhdessä päivässä kiirehtineen viikkoja eteenpäin. Jo Mohacsissa
vastaanottivat hänet metsät vaalean vihreinä, Zomborin seutuvilla
peitti tummanvihreä samettipeite kedot; Neusatzissa kukkivat niityt
monivärisinä ja Pancsovan tasangoilla hymyilivät rapsiketojen
kultaiset aavat hänelle ja kummut olivat kuin ruusun värisen lumen
peitossa, sillä manteli- ja persikkapuut kukkivat parhaillaan.
Tämä kahden päivän matka oli kuin uni. Toissapäivänä Komornissa
lumipeitteiset kedot ja jo tänään alisen Tonavan varsilla kukkivat
lehdot!
Mikael astui alas Levetinczin linnan luona jäädäkseen sinne yöksi. Jo
samana päivänä antoi hän tilanhoitajalle ohjeensa. Seuraavana aamuna
nousi hän aikaisin ylös, istuutui vaunuun ja ajoi Tonavan rannalle
katselemaan kuljetuslaivojaan. Siellä oli kaikki järjestyksessä.
Ystävämme Johan Fabula oli nyt koko laivaston tarkastusmiehenä;
täällä ei hänellä ollut mitään tehtävää.
"Armollinen herra voi lähteä sorsajahtiin."
Ja herra Levetinczy noudatti sitä hyvää neuvoa, jonka Fabula antoi
hänelle. Hän kuljetti itselleen veneen ja käski viedä sinne eväitä
viikon ajaksi. Sitäpaitsi hän käski panna veneeseen kaksipiippuisen
pyssynsä ja ruutivaraston. Ei kenkään ihmettelisi sitä, vaikka hän ei
edes viikon lopussa palaisi kaislikoista, missä näihin aikoihin oli
yllin kyllin vesilintuja. Siellä vilisi villihanhia, joita ammutaan
vain kauniiden höyhenten vuoksi; esiintyypä siellä pelikaanejakin,
kerran ammuttiin siellä egyptiläinen ibislintukin ja väitetään siellä
nähdyksi flamingokin. Kun intohimoinen metsästäjä joutuu oikein
kaislikon sisään, saa odottaa kauan, ennenkuin hän taas sieltä
ilmestyy. Ja Mikael rakasti metsästystä; merimiehelle on metsästys
Tonavalla virkistystä.
Tällä kertaa hän ei ladannut pyssyään. Hän antoi venheen kulkea
myötävirtaan aina Ostrovasaaren niemekkeelle asti. Siellä hän tarttui
molempiin airoihin ja sousi suoraan Tonavan poikki.
Kuljettuaan saaren ohi, tunsi hän ennen pitkää seudun.
Eteläpuolella olevan kaislikon yllä kohosivat tuttujen poppelien
latvat. Hän suuntasi sinne. Kaislikkoon oli sinne tänne taiteltu
kulkuteitä, mutta nyt oli vain löydettävä oikea. Ja Mikael löysi aina
sinne, missä hän vain kerrankin oli ollut, vieläpä pimeässäkin.
Mitähän Almira ja Narcissa nyt tekevät?
Mitä he tekevät tällaisella kauniilla ilmalla? Mitäpähän muuta kuin
harjoittavat hienoa ajanviettoa, metsästystä?
Mutta metsästys on rajoitettu määrättyjen rajojen sisään. Myyriä on
metsästettävä yön aikaan, eikä Narcissa niistä piittaa. Narcissaa
on myös ankarasti kielletty väijymästä lintuja. Almiralle taasen on
annettu määräys olla metsästämättä murmeleita, jotka niinä kolmena
vuonna, jolloin Tonava oli jäässä, tulivat yli jään. Mitäpä siitä!
Metsästetään siis vesilintuja! Se onkin oivallista urheilua.
Almira kahlaa puhtaassa, kirkkaassa vedessä suurten, pohjalle
kasattujen sorakivien välissä ja pistää oikean etukäpälänsä kuoppaan,
josta pistää esiin jotakin tummaa. Äkkiä se hypähtää, vetää ulos
käpälänsä ja ontuu valitellen takaisin kolmella jalalla; neljännessä
jalassa riippuu suuri, musta rapu, joka on iskenyt saksensa kiinni
siihen. Almira ontuu epätoivoissaan edestakaisin, siksi kunnes sen
onnistuu rannalla karistaa irti vaarallinen peto, joka nyt joutuu
sekä Almiran että Narcissan kuulusteltavaksi. Nämä tiedustelevat,
mihin hintaan se tahtoo luovuttaa lihansa kuoren sisältä. Rapu ei
tietenkään ole suostuvainen tuollaiseen kaupantekoon, vaan peräytyy
kaikin voimin taaksepäin vettä kohti; molemmat metsästäjät taaskin
työntävät käpälillään taaksepäin kulkevaa toveria eteenpäin, siksi
kunnes tämä eräästä sysäyksestä kellahtaa selälleen ja nyt huomaavat
kaikki kolme -- Almira, Narcissa ja rapukin -- olevansa hämillään
siitä, mitä nyt on tehtävä.
Äkkiä vetäytyy Almiran huomio muualle. Se kuulee melua ja vainuaa
jotakin. Tuttu ihminen lähestyy rantaa. Koira ei hauku häntä, antaa
vain kuulua jonkunlaista naurua, vanhan, hyväntahtoisen herran
naurua. Se tuntee miehen veneestä.
Mikael hypähtää maihin, kiinnittää venheen piilipensaaseen ja kysyy:
"No, mitä tänne kuuluu? Onko kaikki hyvin?"
Almira vastaa kaikenlaista, vaikkakin Newfoundlandin koirakielellä.
Äänen sävystä päättäen vaan rauhoittavia asioita.
Silloin häiritsee äkkiä hauskaa jälleennäkemistä hirveä valitushuuto.
Asiat kehittyivät kuten odottaa sopikin. -- Narcissa on tullut niin
lähelle ryömivää hirviötä, joka makaa selällään, niin lähelle, että
se nipistää saksellaan kissaa korvaan ja sitäpaitsi iskee kuusi
kynsillä varustettua koipeaan sen niskaan.
Timar hyökkäsi onnettomuuspaikalle ja käsittäen vaaran suuruuden hän
tarttui panssaroitua pahantekijää sellaiseen paikkaan, jossa sen
aseet eivät voineet saavuttaa sitä, likisti elukan pään vahvojen
sormiensa väliin ja pakotti sen siten hellittämään uhrinsa.
Senjälkeen hän heitti sen rantaa vasten sellaisella voimalla, että se
hengähti ulos mustan sielunsa.
Narcissa hyppäsi ylös ritarillisen vapauttajansa olalle osoittaakseen
hänelle kiitollisuuttaan, mutta sihisi sieltäkin vihoissaan
surmatulle viholliselleen.
Tämän johtavan sankariteon jälkeen -- jommoista minun arveluni
mukaan ei saa puuttua mistään romaanista -- vei Timar kimpsunsa ja
kampsunsa maihin. Kaikki oli pantu laukkuun, jonka hän helposti
saattoi heittää selkäänsä. Mutta pyssy, pyssy! Almira ei siedä nähdä
häntä pyssy kädessä, ja tänne ei sitä voi jättää, sillä silloin voi
joku viedä sen muassaan. Mitä oli tehtävä? Timarin päähän pisti panna
se Almiran hampaiden väliin, ja niin kantoi se ylväänä kivääriä kuin
voitonmerkkiä edessään, pitäen sitä hampaissaan kuin villakoira
herransa kävelykeppiä.
Narcissa istui yhä kehräten Mikaelin olalla. Itse kävi Mikael Almiran
jälessä antaen tämän näyttää itselleen tietä.
Hän tunsi olevansa aivan uusi ihminen kulkiessaan näitä ruohottuneita
polkuja pitkin. Täällä vallitsi pyhä hiljaisuus, syvä yksinäisyys.
Hedelmäpuut ovat täydessä kukassa tässä paratiisissa; niiden
valkoisten ja ruusunpunaisten pyramiidien välissä kohoaa pyöreänä
orjanruusupensaat; vihreä, kaunis ruohopeite on kirjailtu vuoroin
orvokeilla ja voikukkasilla; kultaiset auringonsäteet viekottelevat
kukilta rakkaudentunnustuksia, suloista tuoksua -- ilma on
siitä kylläinen; joka hengähdyksellä imee sisäänsä kultaa ja
rakkautta. Mehiläisparvet surisevat kukkapuiston lävitse, ja tässä
salaperäisessä surinassa, näistä kukkasilmistä puhuu Jumala, katsoo
Jumala...
Se on Herran temppeli.
Ja jotta ei kirkkolauluakaan puuttuisi, virittää satakieli
valituksensa Davidin psalmista, ja leivo laulaa ylistyslaulua --
vaikka vielä kauniimmin kuin kuningas David.
Siinä paikassa, missä sinipunervat sireenipensaat avautuvat ja pieni
asunto tulee näkyviin, pysähtyy Mikael kuin lumottuna.
Pieni talo näyttää uivan liekkimeressä ei tulen, vaan ruusujen
liekeissä. Sitä peittää yltä päältä orjanruusukiehkurat, jotka
punoutuvat aina katolle asti, ja ympärillä laajalti ei näy mitään
muuta kuin kukkia. Tuhannet orjanruusupensaat ja sylenkorkuiset
ruusupuut muodostavat pyramiideja, aitauksia ja lehtokujia. Se on
ruusulehto, ruusuvuori, ruususokkelo, jonka komeus sokaisee ja jo
kaukaa levittää tuoksua, joka ympäröi meitä ylimaallisen ilmakehän
tavoin.
Tuskin oli Mikael astunut polulle, joka kiemurteli tämän ruusulehdon
lävitse, ennenkuin helisevä ilohuuto kajahti häntä vastaan.
Huudettiin hänen nimeään.
"Oi, herra Timar!"
Ja huutaja tuli juosten häntä kohti. Timar oli jo äänestä tuntenut
hänet. Se oli Noëmi.
Pikku Noëmi, jota hän ei ollut kolmeen ja puoleen vuoteen nähnyt.
Miten hän oli kasvanut siitä ajasta lähtien ja miten hän oli
kehittynyt, miten hän oli muuttunut! Hänen pukunsa ei enää
ollut huolimaton, yksinkertainen tosin, mutta sievä. Tuuheassa,
kullankeltaisessa tukassa on hänellä vastapuhjennut ruusunnuppu.
"Ah, herra Timar!" huudahti tyttö juosten tulijaa vastaan ja jo
kaukaa ojentaen kätensä häntä kohti tervehtiäkseen häntä lämpimällä
kädenpuristuksella.
Mikael vastasi kädenpuristukseen ja seisoi hetkisen vaipuneena
katselemaan tyttöä.
Kas siinäpä kasvot, jotka loistivat ilosta hänen tullessaan?
"Kuinka pitkä aika siitä onkaan, kun viimeksi näimme teidät!" sanoi
Noëmi.
"Ja kuinka teistä on tullut kaunis!" huudahti Timar.
Tyttö oli tosiaankin viime vuosina muuttunut suuresti edukseen.
Tyttökasvoissa esiintyy se omituinen ilmiö, että monen kuvankauniin
lapsen piirteet tulevat kehityskautena karkeiksi ja leveiksi, ja
niistä katoaa silloin herttaisuus, jotavastoin toisissa kasvoissa
tänä aikana kehittyy tavaton sulo, joka muuttuu aavistamattomaksi
täydellisyydeksi, ihanteelliseksi kauneudeksi.
Kenties on tämä kaunis ilmiö selitettävissä luonnollisella tavalla.
Kenties muovailevat heräävät tunteet kasvoja ja kenties muuttuvat
niiden piirteet pysyväisistä sieluntiloista ja taipumuksista, surusta
ja ilosta, levottomuudesta ja mielenrauhasta samalla tavoin kuin
simpukka muuttaa kuortansa. Noëmin kasvot loistivat.
"Te siis vielä muistatte minut", kysyi Timar pitäen hänen pientä
kättään omassaan.
"Me olemme usein ajatelleet teitä."
"Onko rouva Terese terve?"
"Tuolla hän tuleekin."
Nähdessään Mikaelin kiirehti Terese askeleitaan; hän tunsi jo kaukaa
entisen laivakomissaarion, joka nyt, kuten edelliselläkin kerralla,
lähestyi hänen majaansa harmaassa takissa ja metsästyslaukku olalla.
"Jumalan nimessä tervetuloa! Olette kauan antanut meidän odottaa!"
huudahti rouva vieraalleen. "Mutta te olette kuitenkin säilyttänyt
meidät mielessänne?" lisäsi hän syleillen muitta mutkitta Mikaelia,
jolloin tämän täyteen ahdettu laukku pisti hänen silmiinsä. "Almira",
hän sanoi koiralle, joka lähestyi samassa, "ota tämä laukku ja kanna
se taloon."
"Siinä on myös pari paistia", muistutti Mikael. "Vai niin! Varo vain,
Almira, ettei Narcissa pääse sen kimppuun."
Noëmi tunsi loukkaantuvansa. "Oi, Narcissa ei suinkaan ole niin
huonosti kasvatettu."
Rouva Terese suuteli häntä hyvittääkseen virheensä. Ja Noëmi leppyi.
"Mutta nyt menemme sisään", sanoi Terese ja tarttui tuttavallisesti
Mikaelin käsivarteen. "Tule mukaan, Noëmi!"
"Heti paikalla. Minä kannan samalla sisään korin; se onkin jo täynnä."
Suuri, veneenmuotoinen valkoisista pajunoksista punottu kori oli tien
vieressä ja sen kukkuraista sisältöä peitti liinakankaan palanen.
Noëmi valmistautui tarttumaan koriin molemmista kädensijoista.
Mikael juoksi luo.
Noëmi nauroi lapsellisesti, veitikkamaisesti ja veti liinan syrjään.
Kori oli täynnä ruusunlehtiä.
Mikael tarttui siitä huolimatta toiseen kädensijaan, ja niin
kantoivat he yhdessä suurta ruusukoria polkua pitkin, jota molemmilta
puolilta ympäröivät lavendelipensaat.
"Laitatteko ruusuvettä lehdistä?" kysyi Timar.
Terese katsahti Noëmiin.
"Kuule, kuinka hän heti arvaa kaikki!"
"Meilläkin Komornissa valmistetaan paljon ruusuvettä. Monet köyhät
naiset saavat niistä elatuksensa."
"Niinkö? Ruusu on siis muuallakin Jumalan siunauksena? Tämä kaunis,
kallisarvoinen kukka, joka yksinänsä saattaisi ihmisen rakastamaan
maailmaa! Eikä se ainoastaan ilahuta hänen sydäntään, vaan se antaa
hänelle leipääkin. Nähkääs viime vuonna oli meillä huono vuosi;
halla vei syksyllä hedelmät ja viinisadon; märkä, kylmä kesä hävitti
mehiläisparvet; siipikarjan ja karjan tappoivat taudit; meidän olisi
ollut pakko turvautua säästöihimme, ellei ruusuja olisi ollut, jotka
pelastivat meidät pulasta. Ruusut kukkivat joka vuosi ja ovat aina
meille uskollisia. Olemme keittäneet kolme sataa ankkuria ruusuvettä,
jotka olemme myöneet kaikki Serbiaan ja saaneet viljaa vastineeksi.
Oi, te rakkaat, kauniit kukkani, jotka annatte minulle elatuksen!"
Siitä kun Timar viimeksi oli käynyt täällä oli pientä asuntoa hiukan
suurennettu. Kuivatusuuni ja keittiö ruusuveden valmistamista varten
olivat tulleet lisää. Täällä oli liesi kuparikattiloineen, josta
tippui hyvin hitaasti ulos ensimmäinen keitos; lieden ääressä oli
suuri amme, jossa olivat jo poljetut ruusunlehdet, ja leveälle
penkille olivat tuoreet lehdet levitetyt kuivamaan.
Mikael auttoi Noëmia tyhjentämään korin sisältö penkille. Siinäpä
tuoksu, sellainen lemu, joka aivan huumasi. Noëmi painoi päänsä
pehmeään lehtikasaan ja sanoi:
"Mahtaisipa olla ihanaa kerran saada nukkua sellaisella
ruusuvuoteella!"
"Lapsi houkka!" nuhteli äiti häntä. "Sinä et enää heräisi siitä
unesta, ruusujen tuoksu surmaisi sinut."
"Olisipa ihanaa kuolla sillä tavoin!"
"Vai niin, sinä siis mielelläsi haluaisit kuolla!" torui
Terese-rouva. "Sinä tahtoisit jättää minut yksikseni tänne, sinä paha
lapsi!"
"Ei, ei!" huusi Noëmi syleillen ja suudellen äitiään. "Minä en jätä
sinua -- sinua rakas, kallis oma pikku äitini!"
"Miksi siis lasket tuollaista leikkiä? Eikö niin, herra Timar, ettei
nuoren tytön sovi laskea sellaista leikkiä äitinsä kanssa, pienen
tytön, joka eilen leikki nukeilla."
Mikael myönsi Terese-rouvan olevan oikeassa siinä, että joka
tapauksessa oli anteeksiantamatonta nuoren tytön sanoa äidilleen
olevan kaunista kuolla joko tavalla tai toisella.
"No, jääppäs nyt tänne pitämään silmällä, ettei kattila kiehu maahan;
minä menen valmistamaan hyvän aterian vieraallemme. Jäättehän
luoksemme koko päiväksi?"
"Minä jään täksi ja huomiseksi päiväksi, jos annatte minulle jotakin
työtä, jolla voin auttaa teitä. Viivyn niin kauan kuin te voitte
antaa minulle työtä."
"Oi, silloin voitte viipyä koko viikon", keskeytti Noëmi, "minä kyllä
annan teille yllin kyllin työtä."
"Minkähän laatuista työtä sinä voisit antaa herra Timarille, pikku
hupakko?" kysyi Terese-rouva hymyillen.
"Oi, panisin hänet sotkemaan ruusunlehtiä!"
"Kenties hän ei tiedä, miten siinä menetellään."
"Enkö minä tietäisi sitä!" sanoi Timar; "minä olen vanhempaini kotona
usein auttanut äitiäni siinä työssä!"
"Äitinne oli kai myöskin hyvin hyvä?"
"Hän oli hyvin hyvä."
"Ja te piditte paljon hänestä?"
"Sangen paljon."
"Elääkö hän vielä?"
"Siitä on kauan, kun hän kuoli."
"Teillä ei siis nyt ole ketään koko maailmassa?"
Timar viivytteli vastausta hetken aikaa ja painoi sitten surullisena
päänsä alas.
"Ei ketään..."
Hän oli puhunut totta.
"... Minulla ei ole ketään maailmassa -- se on surullinen totuus."
Mikael näki Terese-rouvan yhä seisovan ovella epätietoisena siitä,
menisikö vai eikö.
"Kuulkaapas, Terese-äiti", hän sanoi nopeasti tullen tajuihinsa,
"älkää huoliko mennä keittiöön keittämään mitään minun tähteni.
Minulla on kaikenlaatuisia ruokavaroja repussani; teidän ei tarvitse
muuta kuin kattaa pöytä ja meille kaikille on ruokaa yllin kyllin."
"Mutta kuka sitten on varustanut teille niin runsaat eväät?" kysyi
Noëmi.
"Kukapa muu kuin herra Fabula?"
"Vai niin, se kelpo perämies. Onko hänkin täällä?"
"Hän lastauttaa laivaa toisella rannalla."
Therese oli arvannut Timarin ajatukset eikä tahtonut olla epähienompi
kuin tämä. Hän tahtoi näyttää, ettei häntä arveluttanut jättää Noëmia
yksin Timarin kanssa.
"Ei, minä olen nyt päättänyt toisin. Minä laitan kaikki valmiiksi
keittiössä ja pidän silmällä kattilaa täällä. Mene sinä, Noëmi, sillä
aikaa näyttämään herra Timarille saarta ja niitä muutoksia, joita
hänen viime käyntinsä jälkeen on tapahtunut täällä."
Noëmi oli kuuliainen lapsi. Hän teki aina napisematta kaikki, mitä
hänen äitinsä käski.
Hän sitoi päähänsä kirjavan turkkilaisen huivinsa, joka ympäröi niin
sievästi hänen kasvojaan. Timar tunsi sen samaksi silkkihuiviksi,
jonka hän edellisellä kerralla oli antanut hänelle lahjaksi.
"Näkemiin siis, sydänkäpyseni!" -- "Näkemiin!" sanoivat äiti ja
tytär suudellessaan toinen toistaan. Jos jompikumpi poistui talosta,
otti hän aina silloin toisesta sellaiset jäähyväiset kuin olisi
hän lähtenyt ulkomaille. Ja kun he taas hetken perästä kohtasivat
toisensa syleilivät ja suutelivat he taas, ikäänkuin eivät olisi
nähneet toisiaan vuosikausiin. Eihän heillä muuta ollut kuin toinen
toisensa.
Noëmi katsahti äitiinsä kysyvästi. -- Terese vastasi pään
nyökäyksellä joka merkitsi samaa kuin: "Mene sinä vain!"
Noëmi alkoi nyt Timarin kera kiertää saarta. Tie oli niin kapea,
että heidän täytyi kulkea aivan toinen toisensa vieressä. Almira oli
kuitenkin niin viisas, että pisti suuren päänsä heidän väliinsä siten
muodostaen luonnollisen rajan.
Pienellä saarella oli viljelys kolmena viime vuotena huomattavasti
edistynyt. Viljelevän käden jälkiä ulottui aina saaren niemekkeelle
asti. Tiheän metsän lävitse kulki tie. Monivuotinen pensaikko
poppelilehdossa, missä poppelien rungot olivat niin paksut, ettei
kahden ihmisen käsivarret ulottuneet niiden ympäri, oli raivattu pois
ja villit hedelmäpuut oli jalostettu istukasoksien avulla. Matalasta
näreiköstä oli taitava käsi luonut aistikkaasti järjestettyjä
aitauksia. Siinä, missä hedelmäpuutarha päättyi, alkoivat luonnon
muodostelemat pensasaitaukset, ja sitäpaitsi olivat niitytkin, jotka
olivat lampaiden ja vuohien laidunmaita, senkaltaisten aitauksien
ympäröimiä. Erään pienen valkoisen karitsan kaulassa oli punainen
nauha; se oli arvatenkin Noëmin valittu lemmikki.
Kun laitumella käyvät eläimet näkivät Noëmin, tulivat ne juosten
häntä kohti määkien tervehdykseksi. Noëmi ymmärsi hyvin niiden
kieltä. Sitten ne seurasivat tyttöä ja Timaria aina niityn toiseen
laitaan, missä taasen elävä aita kohosi heidän edessään.
Tämän toisella puolella näkyi komea pähkinäpuulehto, leveine
varjoisine latvoineen ja kyynärän paksuisine runkoineen, joiden
kaarna oli silkin hienoa.
"Nähkääs", sanoi Noëmi, "nämä pähkinäpuut ovat äitini ylpeys. Ne ovat
vain viidentoista vuoden vanhoja -- vuotta nuorempia minua."
Hän sanoi tämän niin koruttomasti. Pähkinäpuista oikealle avautui
suomaa, jonka lävitse Timar muisti ensi käynnillään raivanneensa
tien. Nyt peittivät tätä alaa suota vesikasvit, keltaiset liljat ja
valkoiset kielonkaltaiset kukat ja keskellä seisoi suuri haikara
hiljaisessa haaveilussa.
Timar avasi veräjän. Hänestä tuntui mieluisalta muistella
tätä puoleksi villiä paikkaa, mutta hänestä tuntui kuin hänen
seuralaisensa olisi ollut peloissaan ja tuntenut jonkinlaista
arkuutta tällä paikalla.
"Oletteko yhä yhtä yksinäisiä tällä saarella?" kysyi Timar.
"Olemme aivan kahden. Toisin ajoin, vuosimarkkinoille, tulee tänne
kansaa tekemään vaihtokauppaa ja talvella käy täällä halonhakkaajia,
jotka auttavat meitä raivaustyössä ja vievät maksuksi muassaan
kaadetut puut. Kaiken muun teemme itse."
"Mutta hedelmien viljelys on sangen vaivalloista, etenkin matojen
vuoksi."
"Eipä meille niistä ole paljonkaan haittaa. Puissa laulelevat
ystävämme helpoittavat työtämme hävittämällä sukupuuttoon madot.
Näettekö noita monia pesiä lehdossa? Niissä kaikissa asuu
apulaisiamme. Täällä ei kukaan niitä hätyytä ja ne tekevät meille
oivallisia palveluksia. Kuulkaapa, miten ne livertävät!"
Lehdossa raikui todella paratiisin konsertti. Illansuussa
palaavat kaikki linnut pesiensä lähettyville ja silloin on niiden
laulusulosointuisinta; käellä, metsien kellolla, on yllin kyllin
työtä lyödessään kellonlyöntejä ja rastas viheltää kreikkalaisia
värssyjä.
Yht'äkkiä huudahti Noëmi, kalpeni, pani vapisevan käden sydämelleen
ja horjahti taaksepäin, jolloin Timar katsoi velvollisuudekseen
tarttua hänen käteensä, jotta hän ei kaatuisi.
"Mikä teidän on?"
Noëmi piti käsiään kasvojensa edessä ja huusi puoleksi itkien,
puoleksi hymyillen kauhun ja inhon sekaisella äänellä:
"Katsokaa, katsokaa. Tuolla se tulee..."
"Mikä?"
"Oi, tuo tuolla!"
Timar näki nyt suuren, komean, ryppyisen sammakon hyppelevän
levollisesti ruohikossa, vakoillen toisella silmällään tulijoita
ja ollen valmiina hätätilassa yhdellä harppauksella loikkaamaan
lähimpään vesilätäkköön.
Noëmi oli niin kauhun herpaisema, että hän ei edes kyennyt pakenemaan.
"Pelkäättekö te noin sammakoita?" kysyi Timar.
"Inhoan niitä. Olisin kuoleman oma, jos yksikään loikkaisi päälleni."
"Niin, niin. Sellaisia tytöt ovat. Kissoista he pitävät, siksi,
että ne osaavat liehitellä; mutta sammakoita he eivät siedä, siksi
että ne ovat rumia. Ja kuitenkin ovat sammakot meidän yhtä hyviä
ystäviämme kuin linnut. Nämä halveksitut, inhotut elukat ovat
puutarhurin parhaita liittolaisia. Tiedättehän olevan olemassa
perhosia, kovakuoriaisia ja matoja, jotka näyttäytyvät vain öisin.
Yöllä nukkuvat laululinnut, mutta innoittavat sammakot tulevat
silloin ulos piilopaikoistaan ja taistelevat silloin meidän
vihollistemme kanssa. Ne syövät yöperhosia ja niiden toukkia,
kastematoja, hyönteisiä ja usein vahingollisia etanoita. On ilo
nähdä, miten sammakot metsästelevät noita vahingollisia matelijoita.
Pysykää hiljaa -- katsokaa vain, tuo ruma, ryppyinen sammakko
ei loiki ruohikossa vain teitä peloittaakseen. Se ei suinkaan
ajattele sellaista. Se on sävyisä eläin, joka ei tiedä tekevänsä
mitään pahaa eikä pidä teitä vihollisenaan. Näettekö tuolla sinistä
kovakuoriaista, joka räpyttelee siipiään; se on mitä vaarallisin
metsähyönteinen, puunsyöjä, jonka yksi ainoa toukka pystyy
hävittämään kokonaisen nuoren metsän. Ja sen on ryppyinen ystävämme
katsonut saaliikseen. Älkäämme häiritkö sitä. Katsokaa, kuinka se
vetäytyy kokoon tehdäkseen loikkauksen. Varokaa! Nyt se on tehnyt
pitkän harppauksen ja pistää salaman nopeasti ulos pitkän kielensä.
Nyt on kovakuoriainen onnellisesti nielaistu; vain sen siivet näkyvät
enää sammakon suusta. No, sanokaa, eihän sammakkopahanen ole niinkään
inhottava elukka, huolimatta vähemmän kauniista puvustaan?"
Noëmi löi iloisena kätensä yhteen ja tunsi jo vähemmän
vastenmielisyyttä sammakoita kohtaan. Hän suostui mielellään siihen,
että Mikael tarttui hänen käteensä ja vei hänet lammin reunalle,
missä hän kertoi, miten ymmärtäväisiä sammakot olivat, mitä kepposia
ne tekivät ja mitä ihmeellisiä lajimuutoksia niiden seassa esiintyi.
Hän kertoi taivaansinisistä Surinam-sammakoista, jommoisesta Preussin
kuningas maksoi neljä tuhatta viisi sataa taaleria; samaten hän
jutteli tulisammakosta, joka öiseen aikaan levittää ympärilleen
kirkasta valoa, hiipii taloihin, ryömii hirsien väliin ja kurnuttaa
armottomasti öisin; Brasiliassa on usein aivan mahdotonta kuulla
laulajia ja orkesteria oopperassa, siitä syystä, että lukuisat
sammakot, joita asustelee teatterissa, yhtyvät kuoroon.
Noëmi nauroi jo hirveälle viholliselleen. Nauru on puolitie vihasta
rakkauteen. --
"Jospa ne vain eivät kirkuisi niin inhoittavasti."
"Näillä sävelillä ne kuitenkin ilmaisevat hellät tunteensa
vaimoilleen, sillä vain urossammakoilla on laulun lahja, naaraat
sitävastoin ovat mykkiä. Sammakko huutaa koko yön vaimolleen: 'Kuinka
kaunis sinä olet, kuinka viehättävä!' Voiko olla olemassa hellempää
olentoa kuin sammakko on?"
Noëmi alkoi nyt myös ottaa asian tunteelliselta puolelta.
"Sitäpaitsi on sammakko oppinut eläin. Lehtisammakko ymmärtää,
nähkääs, ilmanennustusta. Sadeilman lähetessä se tuntee sen
etukäteen, nousee ylös vedestä ja ennustaa kurnuttaen. Kun sitten
taas on kuivia ilmoja tulossa, palaa se takaisin veden alle."
"Vai niin!"
Noëmi alkoi tulla uteliaaksi.
"Minä otan heti kiinni yhden", sanoi Timar. "Minä kuulen yhden
harjoittavan laulua täällä pähkinäpensastossa."
Pian senjälkeen hän palasi todellakin kantaen lehtisammakkoa käsiensä
välissä.
Noëmi vapisi ja oli innostunut. Hänen kasvonsa punastuivat ja
kalpenivat.
"Katsokaappa nyt tänne", sanoi Timar hänelle avaten hiukan käsiään.
"Eikö se olekin mitä herttaisin pikku elävä? Se on yhtä kauniin
vihreä kuin nuori ruoho, ja sen jalat ovat ihmiskäden kaltaiset,
pienoiskoossa tietenkin. Kuinka sen sydän lyö! Kuinka se katselee
meitä viisaine, mustine silmineen, jotka ovat kultaisen renkaan
ympäröimät! Sammakko ei ensinkään pelkää meitä."
Noëmi, joka horjui uteliaisuuden ja pelon välillä, ojensi vapisevan
kätensä, mutta veti sen taas heti nopeasti takasin.
"Ottakaa se vain. Koskekaa siihen. Se on maailman viattomin eläin."
Pelokkaana, mutta kuitenkin hymyillen ojensi Noëmi kätensä, mutta ei
katsonut sammakkoa, vaan Timarin silmiin, ja hän säpsähti, kun kylmä
eläin kosketti hänen väriseviin hermoihinsa. Senjälkeen hän naurahti
tyytyväisenä kuin lapsi, joka ei ensin ole uskaltanut mennä kylmään
veteen, mutta sitten iloitsee tultuaan sinne.
"Nähkääs nyt, se ei ensinkään liikahda kädessänne; se on siinä hyvin
tyytyväinen. Me viemme sen nyt kotiin; siellä otamme lasin, johon
kaadamme vettä ja sitten teemme piilipuunoksista pienet tikapuut ja
sitten päästämme sammakon lasiin, ja niin usein kuin sade lähestyy
tulee se kiiveten tikapuita ylös. -- Antakaappa se minulle, niin minä
kannan sen."
"Ei, ei", sanoi Noëmi, "minä pidän sen. Minä kannan itse sen kotiin."
"Mutta pitäkää edes kätenne hyvin yhdessä, muutoin se hyppää ulos.
Ei kuitenkaan liian kovaa, niin ett'ette purista sitä kuoliaaksi. --
Ja menkäämme nyt, sillä kaste laskeutuu maahan, ja ruoho alkaa käydä
kosteaksi."
He läksivät siis kotimatkalle. Noëmi juoksi edellä ja huusi jo kaukaa
äidilleen:
"Äiti, äiti, katso, mitä me olemme saaneet kiinni! Kauniin linnun!"
Terese-rouva antoi viisaasti harkitulla ankaruudella tyttärelleen
nuhteita.
"Etkö tiedä, ettei ole lupa pyydystää lintuja?"
"Mutta tämä on niin kaunis lintu! Herra Timar otti sen kiinni ja
antoi minulle. Kas tässä, katsoppa vain käteeni."
Terese-rouva löi kätensä yhteen nähdessään lehtisammakon Noëmin
sormien välistä.
"Kas vain, miten se vilkuttaa kauniilla silmillään!" huudahti Noëmi
ilosta säteilevin kasvoin. "Me panemme sen lasiin ja pyydystämme
sille kärpäsiä ja sitten se ennustaa minkälainen ilma on tulossa. Voi
sitä pientä, rakasta eläintä!"
Ja hän painoi hyväillen pientä lehtisammakkoa poskeaan vastaan.
Terese kääntyi hämillään Timarin puoleen.
"Te olette noita, herra. Vielä eilen olisi hänestä saanut hengen tuon
elukan avulla..."
Mutta Noëmi osottautui aivan ihastuneeksi sammakkoon. Kattaessaan
illallista kuistilla hän piti äidilleen kokonaisen esitelmän
sammakoista, kaikesta, mitä hän oli kuullut Timarilta, siitä,
miten hyödyllisiä, viisaita ja huvittavia eläimiä sammakot ovat;
ei ensinkään ole totta, että ne purskuttavat myrkkyä itsestään,
kun niitä ärsytetään, tai että ne ryömivät nukkuvan ihmisen suuhun
ja että ne imevät lehmien maidon eikä sekään, että ne halkeavat
myrkystä, jos niiden edessä pidetään hämähäkkiä; se on siis pelkkää
panettelua ja tyhmää taikauskoa. Ne ovat meidän uskollisimpia
ystäviämme, sillä ne valvovat edestämme öisin. Pienet tiheät
jalanjäljet sileäksi haravoidulla hiekalla talon ympärillä ovat
rauhoittavia todistuksia niiden ystävällisestä vartiopalveluksesta;
olisi siis kiittämätöntä olla peloissaan niiden vuoksi.
Timar oli sillävälin valmistanut piilipuun oksista pienet tikapuut
vihreäpukuiselle ilmatieteilijälle; ne hän pani avosuiseen lasiin,
jonka hän täytti puoleksi vedellä ja peitti sen paperikannella,
johon hän teki reiän päästääkseen siitä alas kärpäset vangitulle
ilmanennustajalle. Tämä tietenkin vetäytyi veden alle lasin pohjalle
eikä välittänyt lasista, eikä laulusta. Noëmi iloitsi siitä, kun
luuli sen todistavan, että kaunista ilmaa jatkuisi.
"Niin, herraseni", sanoi Terese-rouva kattaessaan illallispöytää,
jonka ääreen kaikki kolme istuutuivat, "te ette ainoastaan ole
tehnyt ihmeitä Noëmin suhteen, te olette myös tehnyt hänelle suuren
hyväntyön. Saaremme olisi ollut paratiisi, ellei hän olisi niin
peljännyt sammakoita. Heti kun hän näki sammakon, kalpeni hän
ja alkoi väristä. Ei mikään mahti maailmassa olisi voinut saada
häntä astumaan aitauksen ulkopuolelle, missä lukemattomat sammakot
kurnuttavat lammikossa. Nyt te olette tehnyt hänestä toisen ihmisen
ja sovittanut hänet kotinsa kanssa."
"Suloisen kotinsa!" huomautti Timar.
Terese huokasi syvään.
"Miksi sinä huokaat niin syvään?" kysyi Noëmi.
"Tiedäthän syyn varsin hyvin."
Timarkin tiesi, mitä tämä huokaus tarkoitti.
Noëmi yritti kääntää keskustelua toisaalle.
"Sammakkoinhoni", sanoi hän, "on peräisin siitä hetkestä, jolloin
eräs häijy poika ilkeyksissään löi silmäini edessä kuoliaaksi suuren
leivänruskean sammakon. Hän sanoi sitä härkäsammakoksi, joka muka
mylvii kuin härkä, jos sitä lyödään nokkosella selkään. Hän loikin
sammakkoparkaa nokkosella ja silloin se alkoi mylviä niin surkeasti,
että en elämässäni unohda sitä. Oli kuin se olisi huutanut koko
sukunsa kostoa meidän päällemme, ja sen koko ruumis peittyi kokonaan
valkealla vaahdolla. Siitä lähtien minusta on aina tuntunut kuin
koko sammakkojen suku hyppelisi, ryömisi ja hiipisi ympärilläni vain
pirskoittaakseen päälleni myrkkyään. Mutta se häijy poika vain nauroi
kuullessaan eläinparan valituksen."
"Kuka se poika oli?" kysyi Mikael.
Noëmi vaikeni ja teki vain halveksivan liikkeen päällään. Timar
arvasi nimen; hän katsahti Terese-rouvaan ja tämä nyökäytti päätään.
He osasivat jo arvata toistensa ajatukset.
"Eikö hän ole käynyt täällä senjälkeen?"
"Voi, on! Hän tulee joka vuosi eikä lakkaa milloinkaan meitä
kiusaamasta. Nyt hän on keksinyt uuden tavan verottaa meitä. Hän
tulee tänne suurella venheellä ja kun minä en voi antaa hänelle
rahaa, lastaa hän venheensä täynnä hunajaa, vahaa ja villoja,
jotka hän sitten myy. Minä annan hänelle kaikki, mitä hän pyytää
päästäkseni vain rauhaan hänestä."
"Tänä vuonna hän ei ole vielä käynyt täällä", puuttui puheeseen Noëmi.
"Mutta se ihminen ei tuhoudu. Minä odotan häntä joka päivä."
"Jospa hän vain tulisi nyt!" sanoi Noëmi.
"Miksikä nyt, pikku hupakko?"
Noëmi sävähti tulipunaiseksi.
"Siksi vain, että minusta se olisi hauskaa."
Timar ajatteli, miten onnelliseksi hän voisi tehdä nämä ihmiset
yhdellä ainoalla sanalla.
Hän kuitenkin säästeli vielä tätä sanaa, kuten lapsi, joka makeisia
saadessaan säästää parhaat viimeiseksi.
Hän tunsi sisäistä tarvetta saada kokonansa eläytyä näiden
saarelaisten suruihin ja iloihin.
Illallinen oli syöty. Aurinko oli laskenut ja hiljainen, leuto ja
loistava yö laskeutui maan päälle, koko taivas näytti läpinäkyvältä
hopeakellolta. Ei lehtikään liikahtanut.
Naiset saattoivat vierastaan kallion huipulle. Sieltä oli avara
näköala puiden ja kaislikon yli Tonavaa alas. Saari avautuu heidän
katseilleen monivärisissä laineissa aaltoilevana taikajärvenä;
omenapuut väreilevät ruusunpunaisena, persikkapuut tummanpunaisena
kukkamerenä; poppeli loistaa kullankeltaisena, päärynäpuu
valkeana ja luumupuiden huojuvat latvat hohtavat vihreässä
pronssihohteessa. Ja heidän ympärillään kohoaa loistavan
kupoolin tavoin punaisten orjanruusujen peittämä kukkula, jonka
huipulla vanhat lavendelipensaat muodostavat tiheän näreikön.
"Suurenmoista!" huudahti Timar, ihastuneena edessään avautuvaan
maisemaan.
"Näkisittepä kallion kesällä, kun krassi kukkii orjanruusujen
paikalla", sanoi Noëmi vilkkaasti. "Silloin se näyttää siltä kuin
peittäisi sitä kultainen peite, ja kukkivat lavendelipensaat
muodostavat suuren, sinisen seppeleen sen huipun ympärille."
"Minä tulen kesällä tänne sitä katsomaan."
"Todellakin?"
Tyttö ojensi hänelle iloisesti kätensä, ja Mikael tunsi sellaisen
kädenpuristuksen, jommoista hän ei elämässään ollut naisen kädestä
saanut tuntea.
Senjälkeen Noëmi nojasi päänsä äidin olkapäätä vastaan ja kiersi
käsivartensa hänen kaulansa ympäri.
Luonnossa vallitsi syvä hiljaisuus, jota ei mikään ihmisääni
häirinnyt. Vain sammakoiden yksitoikkoinen konsertti elävöitti
tummiin varjoihin peittynyttä yötä. Taivas näytti merkilliseltä;
toinen puoli oli sininen, toinen opaalinvihreä.
"Kuuletko miten sammakot laulavat?" kuiskasi Noëmi Tereselle.
"Tiedätkö, mitä ne sanovat toisilleen? 'Oi, kuinka sinä olet
rakastettava, kuinka sinä olet suloinen!' Sitä ne laulavat koko yön.
'Oi, sinä rakas, sinä suloinen!'"
Ja jokaista sanaa lausuessaan hän suuteli äitiään.
Mikael, joka unohti itsensä ja koko maailman, seisoi yhteenliitetyin
käsin kallion huipulla. Uusikuu loisti poppelien värisevien lehtien
välistä, jotka nyt kimmelsivät kuin sula hopea.
Uusi, ihmeellinen tunne hiipi miehen sydämeen. Oliko se kaipaus vai
pelko? Herännyt muisto vai viekoitteleva toivoko? Tunne, joka oli
jumalallisen, inhimillisen vai eläimellisen sukua? Kuutauti vaiko se
kevätvirtaus, joka valtaa joka puun ja ruohonkorren, joka kylmä- ja
lämminverisen eläimen?
Samalla tavoin kuin nyt hän oli kerran ennen tuijottanut laskevaa
kuuta, jonka loistetta silloin aallot heijastivat aina uponneeseen
laivaan asti. Tietämättään hän puhui ajatuksissaan magneettisten,
aavemaisten säteiden kanssa.
"Etkö vieläkään ymmärrä minua? -- Huomenna tulen takaisin ja silloin
sinä olet ymmärtävä minua."
Kahdeskymmenestoinen luku.