Mutta kättensä työllä elävillä ihmisillä ei ole aikaa ihailla
kuutamoa kallion huipulta eikä unohtua katselemaan luonnon
ihanuuksia. Kotiinpalanneet vuohet odottivat jo emännän ottavan
vastaan heidän päiväisen maito-antimensa. Lypsäminen on Terese-rouvan
tehtävänä, jota vastoin Noëmin tehtävänä on leikata ruohoa karjalle.
Timar jatkaa nyt keskustelua nojaten lammasläävän oveen ja sytyttäen
piipun aivan kuin talonpoikaisrenki, hakkaillessaan palvelustyttöä.
Lopuksi on kattila uudelleen täytettävä ja senjälkeen he paneutuvat
nukkumaan.
Timar pyysi saada nukkua sivurakennuksessa. Terese-rouva valmisti
vuoteen vastaniitetystä heinästä ja Noëmi järjesti päänaluksen
oikealle paikalle. Ei tarvittu paljoakaan häntä uneen tuudittamaan;
tuskin oli hän heittäytynyt pitkälleen, ennenkuin uni sulki hänen
silmänsä. Hän uneksi koko yön, että hän oli puutarhurin renkinä ja
keitti ruusuvettä loppumattomiin.
Herättyään näki hän auringon jo jotakuinkin korkealla taivaalla.
Mehiläiset surisivat hänen ympärillään täydessä työssä. Hän oli
nukkunut hyvin kauan. Joku oli jo käynyt hänen luonaan, sen hän
huomasi siitä, että kaikki ne esineet, joita välttämättä tarvitaan
miehen pukeutumishommiin ja jotka hänellä oli matkalaukussaan, olivat
järjestyksessä hänen makuusijansa vieressä. Matkustajaparka, jolla on
tapana ajaa partansa joka päivä, tuntee itsensä sangen onnettomaksi
silloin kun ei voi suorittaa tätä toimitusta, ja jos hänet päästetään
pälkähästä, johon hän vieraassa talossa ollessaan joutuu etsiessään
saippuaa, lämmintä vettä ja peilinpalaa, missä näkisi ajaa partansa,
on se hienotunteista ja huomaavaista. Hänen mieltään painostaa
kirottu parransänki omantunnonvaivana. Miten onnellinen hän onkaan
väittäessään tämän harminkarin, huomatessaan olevansa siinä
miellyttävässä asemassa, että saattaa ajaa leukansa sileäksi.
Kun Timar oli suoriutunut tästä tehtävästä, meni hän naisten luo,
jotka odottivat häntä aamiaiselle, jossa oli maitoa, leipää ja voita.
Senjälkeen mentiin päivätyöhön, ruusujenkorjuuseen.
Mikael sai pyyntönsä mukaisesti tehtäväkseen sotkea kukkaset; Noëmi
nyhti irti terälehdet ja Terese-rouva hääräili kattilan vieressä.
Timar puhui Noëmin kanssa ruusuista. Hän ei sanonut Noëmille niiden
olevan hänen poskiensa kaltaiset, sillä silloin Noëmi olisi nauranut
hänelle, vaan hän kertoi matkoillaan saamistaan kokemuksista
näiden kukkien suhteen, opettavaisia asioita, joita Noëmi kuunteli
hartaasti, ja jotka yhä lisäsivät hänen kunnioitustaan Timaria
kohtaan. Nuorten, viattomien tyttöjen silmissä on tietorikas mies
suurimmassa suosiossa.
"Turkinmaassa käytetään ruusuvettä ruokaan ja juomaankin. Siellä
kasvatetaankin kokonaisia ruusulehtoja. Siellä punotaan ketjuja
ruusuista puristamalla sotketut kukanlehdet pallonmuotoisiksi
ja pujottamalla helmet nauhaan. Senvuoksi niitä kutsutaankin
ruusunauhoiksi. Itämailla kasvaa myös eräs sangen kaunis ruusulaji,
josta saadaan ruusuöljyä. Se on palsamiruusu; se kasvaa pensaina,
jotka kasvavat kahdenkin sylen pituisiksi ja joiden oksat taipuvat
maahan asti lumivalkeiden kukkien painosta. Niiden tuoksu on
voimakkaampi kuin kaikkien muiden ruusulajien. Jos tämän lehtiä
heittää veteen ja panee ne sitten aurinkoon kuivumaan, niin käy
niiden pinta ennenpitkää sateenkaaren väriseksi kukkien erittämästä
öljystä. Samoin on laita ikivihreäruusun, joka ei edes talvella
pudota lehtiään. Ceylon- ja Riva-ruusuilla värjätään hiukset ja
parta vaaleiksi vieläpä niin hyvin, että väri pitää useita vuosia.
Itämailla tehdäänkin kauppaa niiden lehdillä. Moggor-ruusun lehdet
menevät päähän: niiden tuoksu huumaa kuin olut. Vilmorin-ruusulla on
se ominaisuus, että se erään hyönteisen pistosta kukkien asemasta
työntää itsestään nyrkinsuuruisia mukuloita, joilla kuuluu olevan
sellainen voima, että ne tyynnyttävät uneen itkevän lapsen, jos ne
pannaan lapsen pään alle."
"Oletteko ollut kaikkialla, missä näitä kukkia kasvaa?" kysyi Noëmi.
"Minä olen matkustellut maailmaa jotensakin laajalti. Olen ollut
Wienissä, Parisissa ja Konstantinopolissa."
"Onko sinne pitkä matka täältä?"
"Jalan käyden kestäisi matka Wieniin kolmekymmentä ja
Konstantinopoliin neljäkymmentä päivää."
"Mutta te kuljitte meritse."
"Niin ja silloin kesti matka vieläkin kauemmin, sillä matkan varrella
oli minun otettava lastia."
"Kenelle?"
"Sille päällysmiehelle, jonka palveluksessa olin."
"Eikö herra Brazovics olekaan enää päällysmiehenne?"
"Kuka on kertonut hänen olleen?"
"Perämies, joka oli mukananne täällä."
"Ei hän enää ole. Herra Brazovics on kuollut!"
"Kuollutko? Hän on siis kuollut! Entä hänen vaimonsa ja tyttärensä?"
puuttui puheeseen Terese-rouva hyvin vilkkaasti.
"He menettivät hänen kuollessaan koko omaisuutensa."
"Suuri Jumala! Siis on Sinun kostava kätesi saavuttanut heidät!"
"Äiti, hyvä äiti!" huudahti Noëmi lempeästi ja rukoilevasti.
"Herraseni, te saatte vielä tietää erään asian kuulemainne lisäksi.
Silloin kun kohtalon isku kovimpana kohtasi meitä, ja kun minä
turhaan olin polvillani rukoillut herra Brazovicsiä, ettei tekisi
meistä kerjäläisiä, muistui mieleeni, että tällä miehellä oli vaimo
ja lapset, ja minä päätin kääntyä hänen vaimonsa puoleen valittamaan
hätääni hänelle. Hän varmaankin ymmärtäisi minua ja tuntisi sääliä
meitä kohtaan, niin arvelin. Minä otin lapseni käsivarrelleni
ja matkustin kuumimmassa kesän helteessä Komorniin. Menin hänen
kauniiseen kaksikerroksiseen asuntoonsa. Odotin eteisessä, sillä
minua ei päästetty sisään. Vihdoin tuli rouva Brazovics ulos
pienen, viisivuotiaan tyttärensä kera. Minä heittäydyin polvilleni
ja vannotin häntä Jumalan nimessä armahtamaan meitä ja puhumaan
puolestamme puolisolleen. Silloin tarttui rouva minua käsivarteen ja
työnsi minut portaita alas. Minä koetin pudotessamme suojata lastani
molemmin käsin ja löin silloin pääni toiseen pilareista, jotka
kannattavat kuistia. Arpi iskusta näkyy vieläkin tässä otsallani. Ja
viisivuotias lapsi nauroi täyttä kurkkua nähdessään minun ontuvan
pois ja kuullessaan lapseni itkevän. Siksi minä nyt huudan: Hosianna!
ja siunattu olkoon se käsi, joka on ajanut heidät ulos niitä portaita
myöten, joita pitkin hän työnsi meidät alas."
"Oi, äiti, älä puhu noin!"
"He ovat siis nyt todella joutuneet kurjuuteen! Siis heidät itse on
tehty kerjäläisiksi! Tuo ylpeä joukko! Kulkevatko he nyt ryysyihin
puettuna ympäri maata kerjäten tuloksetta entisten tuttaviensa
ovilla?"
"Ei, rouva hyvä", sanoi Mikael, "eräs henkilö huolehtii heistä."
"Kuka hullu se lie?" huudahti Terese intohimoisesti. "Miksi hän
koettaa ehkäistä kohtalon pyörää kulussaan? Kuinka hän uskaltaa vetää
huoneensa yli kirousta, joka on syöksevä hänetkin turmioon?"
Noëmi juoksi äitinsä luo ja pani molemmat kätensä hänen suunsa
päälle. Sitten hän kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sulki hänen
suunsa suudelmilla.
"Äiti, kallis äiti, älä puhu noin. Älä huuda kirousta kenenkään
päälle; minä en voi kuulla sinun suustasi sellaista. Ota nuo sanasi
takaisin. Oi, salli minun suudella pois nuo häijyt sanat sinun
huuliltasi!"
Tyttären suudelmat saattoivat Teresen jälleen tajuihinsa.
"Älä pelkää, pikku hupakko", hän sanoi pudistaen päätään. "Kiroukset
ovat tyhjiä sanoja, jotka haihtuvat ilmaan. Meillä vanhoilla naisilla
on ruma, taikauskoinen tapa kirota muita. Jumala ei ota huomioon
poljetun madon kirouksia eikä kätke niitä sydämeensä tilinteon päivän
varalle. Minun kiroukseni ei kohtaa ketään."
"Minua se on jo kohdannut", ajatteli Timar; "minähän se hullu olen,
joka olen ottanut heidät huoneeseeni."
Noëmi yritti kääntää puhetta kukkiin.
"Sanokaa minulle, herra Timar, kuinka voisi saada sellaisen
Moggor-ruusun, jonka tuoksu huumaa?"
"Jos haluatte, hankin minä teille yhden."
"Missä se sitten kasvaa?"
"Brasiliassa."
"Onko sinne pitkä matka?"
"Se on maapallon toisella puolella."
"Matkustetaanko sinne meritietä?"
"Kahden kuukauden ajan vain merta pitkin."
"Ja miksi te matkustatte sinne?"
"Liikeasioissa ja -- hankkiakseni teille Moggor-ruusun."
"Olkaa sitten mieluummin hankkimatta!"
Noëmi lähti keittiöstä, ja Mikael huomasi hänellä kyyneleet silmissä.
Tyttö ei tullut takaisin, ennenkuin hän oli poiminut korinsa täynnä
ruusuja. Hän varisti ne kaislamatolle suureen läjään. Päivällisen
tienoissa oli ruusukeitos, joka edellisenä päivänä oli pantu tulelle,
valmiiksi keitetty, aterian jälkeen sanoi Terese-rouva vieraalleen,
ettei sinä päivänä enää ollut muuta työtä, joten heillä oli aikaa
tehdä kävelyretki saaren ympäri. Niin paljon matkustellut mies voisi
kenties antaa saaren asukkaille useita hyviä neuvoja siitä, mitä
kasveja kannattaisi istuttaa heidän pieneen paratiisiinsa.
"Sinä jäät tänne taloa vartioimaan", käski Terese-rouva koiraa. "Pane
maata tähän kuistin edustalle äläkä liiku paikaltasi!"
Almira ymmärsi käskyn ja totteli.
Mikael seurasi oppaitaan katselemaan saaren puuistutuksia.
Tuskin he olivat kadonneet lehtoon kun Almira jo alkoi heristää
korviaan ja murista vihaisesti. Se vainusi jonkun tulevan.
Akeissaan se ravisteli päätään, nousi seisaalleen kerta toisensa
perästä, mutta paneutui taas uudelleen levolle.
Nyt kuului selvästi miehen ääni, joka lauloi erästä saksalaista
laulua, joka loppui säkeeseen:
"Ellen aivan erehdy on hällä musta..." [Sepittänyt E. M. Dettinger.]
Rannasta tuleva henkilö laulaa arvatenkin herättääkseen isäntäväen
huomiota. Hän pelkää suurta koiraa.
Mutta tämä ei edes hauku.
Tulija sukeltaa ulos ruusupensastojen varjosta. Se on hän, Teodor
Kristyan.
Tällä kertaa hän on puettu muodikkaaksi keikariksi, tumman siniseen
kullatuilla napeilla koristettuun hännystakkiin. Päällysnuttunsa on
hänellä käsivarrellaan.
Almira ei edes vavahtanut hänen lähestyessään. Almira on filosofi.
Hän ajattelee näin: Jos käyn ankarasti tuon miehen kimppuun, niin
loppuu leikki aina niin, että minut sidotaan eikä häntä. Menettelen
näin ollen viisaammin, jos pidän omana tietonani mielipiteeni hänestä
ja odotan asestettuna vaikka puolueettomana pitäen silmällä hänen
tekojaan.
Teodor lähestyi luottavaisena vihellellen suurta, mustaa vihollistaan.
"Terve, Almira. Tuleppas tänne Almira, rakas, pikku koiraseni!
Missä sinun emäntäsi ovat? Haukuppa vähän, jos tahdot tehdä minulle
mieliksi. Missä Terese-äiti on?"
Almiraa ei millään voimalla saatu vastaamaan.
"Kas, pikku Almira, mitä minä olen tuonut sinulle. Paistinpalasen.
Syö! No, etkö huoli? No, syö nyt sentään, kaunis Almira!"
Mutta Almira ei edes haistanut paistia, joka heitettiin sille,
ennenkuin Narcissa (kissoillahan on tunnetusti heikompi luonne) hiipi
sinne. Siitä Almira suuttui ja alkoi kaivaa maahan suurta kuoppaa,
jonne se kätki lihapalasen puutteen päivien varalle, kuten viisaat
koirat tekevät.
"Voi, mikä epäluuloinen elukka!" mutisi Teodor itsekseen. "No, on
kait sallittua mennä sisään taloon?"
Mutta se ei suinkaan ollut sallittua.
Almira ei ilmaissut sitä sanoin, mutta se nosti hieman ylähuultaan,
jolloin paljastuivat sen käytettävissä olevat valkoiset, kauniit
hampaat.
"Hullu elukka, et kai tahtone purra? Mutta missä on naisväki? Kenties
tislaushuoneessa?"
Teodor meni sinne ja katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt ketään. Hän
pesi kätensä ja kasvonsa höyryävässä ruusuvedessä, ja häntä ilahutti
suuresti ajatus, että hän täten oli tuhonnut kokonaisen päivän
vaivalloisen työn.
Mutta aikoessaan senjälkeen ulos keittiöstä, näki hän koiran
sulkeneen tien. Almira oli paneutunut maata oven ulkopuolelle ja
näytteli hänelle hampaitaan.
"Vai niin, sinä et aio päästää minua ulos, lurjus! No, se onkin
minulle yhdentekevää, voinhan odottaa täälläkin, kunnes naiset
tulevat kotiin. Kyllä minä täälläkin löydän jonkun lepopaikan."
Näin sanoen hän heittäytyi tuoreille ruusunlehdille, jotka Noëmi oli
vastikään varistellut ulos korista.
"Oh, tässähän minulle on mukava vuode, oikein oivallinen. Hahaha!"
Naiset palasivat nyt kävelyltään Mikaelin kera.
Terese huomasi ihmeekseen Almiran siirtyneen kuistilta vartioimaan
keittiönovea.
"Mitä Almiralla on siellä tekemistä?"
Kun Teodor kuuli Teresen äänen, keksi hän kepposen.
Hän kaivautui ruusunlehtiin, niin ettei häntä voitu nähdä ja Noëmin
katsahtaessa sisään kysyen "Mitä tämä on, Almira?" pisti hän päänsä
esiin ja irvisti hänelle.
"Rakastettu sulhosi on täällä, kaunis Noëmi."
Noëmi astui askeleen taaksepäin huudahtaen.
"Mikä sinun on?" kysyi äiti juosten luo.
"Tuolla kukkien alla..." änkötti Noëmi.
"No, mikä siellä on? Hämähäkkikö?"
"Niin -- hämähäkki..."
Teodor hypähti nauraen ylös ruusuvuoteeltaan ja syöksähti kuten
ystävänsä hauskasti yllättänyt henkilö Terese-rouvan luo,
välittämättä yhtävähän tämän kiukustuneista katseista kuin Noëmin
kauhistuneista kasvoista, hänen suudellessaan äitiä.
"Hahaha! Yllätinkö teidät? Iloitse toki, suloinen, rakas Terese-äiti;
rakastettu vävysi on täällä; kuin haltiatar sukeltautuu hän esiin
ruusumerestä! Hahaha!"
Tämän sanottuaan hän kääntyy Noëmin puoleen, mutta tyttö vetäytyy
kiireesti pois hänen syleilystään, ja vasta nyt huomasi Teodor
Kristyan kolmannen henkilön läsnäolon: Mikael Timarin.
Tämä huomio hillitsi hiukan hänen iloisuuttaan, mikä itse
asiassa olikin vain teeskentelyä, juuri senvuoksi olikin hänestä
kaksinverroin epämiellyttävää nähdä edessään henkilö, johon liittyi
niin ikäviä muistoja.
"Vai niin, herra kirjuriko, terve mieheen!" tervehti hän Timaria.
"Täälläkö taasen tapaamme toisemme? Lieneekö teillä taas turkkilainen
pasha laivallanne? Hahaha! No, älkää peljätkö, herra kirjuri!"
Timar kohautti olkapäitään ja vaikeni.
Senjälkeen kääntyi Teodor uudelleen Noëmin puoleen. Hän otti
hyväillen tyttöä vyötäisistä, mutta vastaukseksi työnsi tämä hänet
luotaan ja käänsi pois kasvonsa.
"Anna tytön olla rauhassa", sanoi Terese lyhyesti ja ankaralla
äänellä. "Mitä sinä nyt taas tahdot?"
"No, no, älä nyt aja minua ulos ennenkuin olen edes sisään
ennättänyt! Kai minun on lupa sentään syleillä pikku morsiantani?
Noëmi ei toki mene rikki, jos häntä katselen? Miksi sinä minua
pelkäät?"
"Meillä on kyllin syytä siihen", sanoi Terese katkerasti.
"Älä pelkää, mammaseni. Tällä kertaa en ole tullut riistämään teiltä
mitään; minä hankin teille päinvastoin paljon, paljon rahaa. Hoho!
Suunnattomasti rahaa. Niin paljon, että sinä voit ostaa takaisin
sen kauniin talon, jonka kerran omistit sekä siihen kuuluvat pellot
ja puutarhasi Ostrova-saarella, sanalla sanoen kaiken, mitä olet
kadottanut. Sinä saat kaiken takaisin. Minä tiedän velvollisuuteni
olevan hyvittää isäraukkani rikkomukset sinua vastaan."
Teodor Kristyan oli nyt tullut niin surumieliseksi että hän vuodatti
kyyneleitä; mutta tämä ei liioin suuresti vaikuttanut läsnäolijoihin.
Hänen kyyneleitään uskottiin yhtävähän kuin hänen nauruaan.
"Menkäämme sisään huoneeseen", sanoi Teodor, "sillä minä en voi
kertoa teille kerrottavaani koko maailman kuullen."
"Älä puhu tyhmyyksiä", torui Terese-rouva. "Täällä yksinäisellä
saarellamme ei kai koko maailma ole kuulemassa. Timarin kuullen voit
puhua vapaasti: hän on vanha hyvä ystävämme. Mutta tule nyt sitten,
Jumalan nimeen! Tiedän, että sinun on nälkä; se on lorusi loppu."
"Hahaha! Sinä pikku, rakas, viisas äiti, miten hyvin sinä tunnet
Teodorisi heikkouden, että hänellä on aina erinomainen ruokahalu! Ja
sinähän osaat leipoa niin jumalallisen hyviä kreikkalaisia leivoksia,
että niitä nähdessään toivoisi olevansa vatsana koko mies. Koko
maailmassa ei ole sellaista emäntää kuin sinä. Minä olen syönyt itse
Turkin sulttaanin luona; mutta ei hänelläkään ole sinun vertaistasi
kokkia."
Terese-rouva ei voinut pysyä kylmänä ylistykselle, joka kohdistui
hänen vieraanvaraisuuteensa. Oli vieras ken tahansa, ei hän säästänyt
kestitystä, ei edes verivihollistaan hän päästänyt luotaan nälkäisenä.
Teodor Kristyanilla oli niin kutsuttu Figarohattu, joka siihen aikaan
oli muodissa, ja hän osasi asettaa niin asiat, että hattu putosi
ovessa hänen päästään, kun hän astui majaan. Näin hän teki vain
saadakseen sanoa:
"Voi, näitä kirottuja muotihattuja! Mutta se on seurauksena siitä,
että on tottunut korkeisiin oviin. Uudessa asunnossani on vain
siipiovia. Ja näkisittepä vain, miten ihana näköala minulla on
asunnostani."
"Onko sinulla todella asuntoa missään?" kysyi Terese kattaessaan
pöytää pieneen huoneeseen.
"Minullako? Onpa niinkin ja päälle päätteeksi kaupungin kauneimmassa
palatsissa. Minä olen etevimmän laivanrakentajan asiamies."
"Triestissäkö?" puuttui Timar puheeseen. "Mikä hänen nimensä on?"
"Hän rakentaa valtamerenlaivoja..." hän vastasi katsahtaen halveksuen
Timariin. "Hän ei olekaan mikään jokien soutaja eikä rakentele
proomuja... Muutoin on hänen nimensä signor Scaramelli."
Timar oli vaiti. Hän ei katsonut tarpeelliseksi ilmaista, että hän
itse juuri paraillaan rakennutti valtamerenlaivaa herra Scaramellin
veistämöllä.
"Jaa'a, nyt minä oikein vyöryskelen rahoissa", lörpötteli Teodor.
"Minun käsieni lävitse kulkee miljoona toisensa perästä. Ellen olisi
niin tunnontarkka kuin olen, saattaisin salata omaan kukkarooni
tuhansia. Minä olen myös tuonut pienelle rakkaalle Noamilleni
jotakin, jonka olen ennen luvannut hänelle. No, mitä minä sitten
lupasinkaan? Sormuksenhan lupasin. Minkälainen kivi siinä piti olla?
Rubiiniko? Smaragdiko? Siinä on briljantti. Siitä on tuleva Noëmin
kihlasormus. Tässä se on..."
Teodor koetteli käsineen housuntaskujaan, kaivoi niitä kauan aikaa,
näytti lopuksi kovin hämmästyneeltä ja tuijotti suoraan eteensä. "Se
on kadonnut!" hän huokasi, kääntäen toisen taskunsa ylösalaisin ja
näyttäen petollisen reiän, josta kallisarvoinen kihlasormus neljän ja
puolen karaatin timanttineen oli kadonnut.
Noëmi purskahti heläjävään nauruun. Hänellä oli nauraessaan niin
ihanasti sointuva ääni ja harvoin sai kuulla hänen nauravan.
"Mutta ei se silti ole aivan hukassa", huusi Teodor, "säästäkää
naurunne, kaunis naiseni."
Hän alkoi riisua saappaita jaloistaan, ja toden teolla putosi
kaivattu sormus pöydälle hänen pudistellessaan saappaansa vartta.
"Siinä se on! Hyvät lampaat eivät juokse tiehensä. Oman Noëmini
kihlasormus ei jätä minua. Kas tässä, Terese-äiti! Tämän on tuleva
vävysi tuonut morsiamelleen. No, mitä nyt sanot? Ja te, herra
kirjuri, jos ymmärrätte näitä asioita, niin sanokaa, miten kalliiksi
arvioitte tämän timantin?"
Timar katseli kiveä ja sanoi:
"Pierre de Strass! Ystäväin kesken se on viiden groshenin arvoinen."
"Vaiti kirjuri! Mitä te siitä ymmärrätte? Te tunnette vain maissia ja
kauraa, mutta ette taida ikänänne olla nähnyt timanttia."
Ja kun Noëmi ei millään ehdolla tahtonut timanttia omakseen, pisti
Teodor sormuksen omaan sormeensa ja koetti aterian aikana kaikin
tavoin näytellä sitä.
Nuorella herralla oli hyvä ruokahalu.
Syödessään hän puhui laajalti siitä, miten jättiläismäinen laitos
tämä laivatelakka oli, ja miten monta miljoonaa kuutiojalkaa puuta
siellä vuosittain kulutettiin. Läheisyydessä ei enää ollut puita,
jotka olisivat soveltuneet laivanrakentamiseen. Amerikastakin oli
täytynyt tuoda yhtä ja toista. Vain Slavoniassa saattoi vielä löytää
joitakin sopivia puita.
Vasta syötyään itsensä kylläiseksi hän tuli asian ytimeen.
"No nyt sanon sinulle rakas, hyvä Terese äiti, minkätähden oikeastaan
olen tullut tänne."
Terese katsoi Teodoria tuskallisen epäluuloisesti.
"Nyt minä teen yhdellä iskulla meidät kaikki onnellisiksi, sekä sinut
että Noëmin ja itseni, ja sitäpaitsi saan arvoa signor Scaramellin
silmissä. Kuulkaa nyt! Eräänä päivänä sanoo signor Scaramelli
minulle: 'Kuulkaapa herra Kristyan, teidän täytyy matkustaa
Brasiliaan!'"
"Jospa olisit Jumalan nimeen jo matkustanut sinne!" huokasi Terese
itsekseen.
Teodor käsitti tämän huokauksen merkityksen ja hymyili.
"Sieltä me tuomme nimittäin välttämättömän puuaineen laivojamme
varten. Siellä kasvaa makaya- ja murmuru-puita, joista valmistetaan
laivan kölejä; poripout- ja patavona-puita, joista sivulaidat
tehdään, mangroveroyok- ja graegal-puita, jotka eivät milloinkaan
mätäne vedessä, 'mort aux rats'-puu, jonka hajua rotat eivät voi
sietää, rautapuu, josta valmistetaan peräsimiä, 'sour-gumtree',
josta veistetään peräsimen tankoja, sitäpaitsi fernambul-,
manchinell-, paholaisenkahvi-, teak- ja mahogny-puita, joista tehdään
hienoja kajuuttahuonekaluja, ja viimein kaskarilla-, tahamabaja
volodor-puita, joita toukat eivät turmele, ja maonpuu, johon ei
teredo navalis tunkeudu."
"Lakkaa jo luettelemasta noita tyhmiä intialaisia nimiä!" keskeytti
Terese. "Sinä kai luulet voivasi sokaista minut kasvitieteellisellä
luettelolla niin kokonaan, että minä en näkisi metsää puiden vuoksi.
Sanoppa minulle mieluummin miksi et jo lähtenyt Brasiliaan, koska
siellä kerran kasvaa niin monenlaisia oivallisia puita."
"Nähkääs, siinäpä juuri onkin minun loistava päähänpistoni. Miksikä
minä -- sanoin signor Scaramellille -- matkustaisin Brasiliaan asti,
kun lähimmäisessä läheisyydessäni on yllin kyllin puuainetta, joka
on vielä parempaa kuin brasilialainen? Minä tiedän saaren keskellä
Tonavaa, jossa on kokonainen aarniometsä mitä kauneimpia puita, jotka
kyllä kestävät vertailun etelä amerikalaisten kanssa."
"Minä aavistin sen", sanoi Terese itsekseen.
"Poppelit korvaavat täydellisesti patavonapuut ja pähkinäpuut ovat
parempia kuin mahognypuut. Ja niitä on meillä satoja saarellamme."
"Minun pähkinäpuuni!"
"Omenapuu on rakennusaineena paljon parempaa kuin kaskarillapuu."
"Sinä olet siis myöskin antanut määräyksiä omenapuistani?"
"Ja luumupuiden ei tarvitse hävetä verrattuina teakpuihin."
"Sinä aiot siis hakkauttaa nekin ja myydä ne herra Scaramellille?"
"Me tulemme saamaan paljon, paljon rahaa niistä. Vähintään kymmenen
guldenia joka puusta. Signor Scaramelli on antanut minulle täydet
valtuudet. Minä saan vapaasti tehdä sopimuksen sinun kanssasi.
Sopimus onkin jo valmiina taskussani; sinun ei tarvitse tehdä
muuta kuin kirjoittaa sen alle ja niin olemme onnellisia kaikki.
Ja kun kaikki nämä puut ovat hakatut poikki, emme mekään enää
jää tänne, vaan asetumme asumaan Triestiin. Mutta me istutamme
_prunus mehaleb_-kasvin koko saaren täyteen. Tiedäthän, että siitä
valmistetaan tunnettuja, hyvälletuoksuavia turkkilaisia piipunvarsia.
Se ei tarvitse erikoista hoitoa, vain yksi henkilö on tarpeeni
myymään niistä joka vuosi leikattuja keppejä kauppiaille Warnaan.
Siten saamme vuosittain joka tynnyrinalasta viisisataa tukaattia, se
tekee kymmenestä tynnyrinalasta viisi tuhatta tukaattia."
Timar ei saattanut olla hymyilemättä. Niin rohkeita suunnitelmia ei
edes hänessä ollut syntynyt.
"No, mitä nauramista siinä on?" sanoi Teodor. "Minä ymmärrän hiukan
niitä asioita."
"Ja minä myös ymmärrän mitä tarkoitat", vastasi Terese. "Niin usein
kuin onnettomuuteni tähti johdattaa sinut näille maille, ilmestyt
sinä yölepakkona, ja voin olla varma siitä, että taas haudot
mielessäsi jotakin minulle turmiota tuottavaa suunnitelmaa. Sinä
tiedät että et saa, etkä ole milloinkaan saava minulta rahaa. Mutta
sinä osaat auttaa itseäsi toisin. Tähän asti olet tullut luoksemme
veneellä ja vienyt muassasi ne varastot, joita olemme panneet
säästöön itseämme värien, ja muuttanut ne sitten rahaksi. Nyt et
enää tyydy hedelmiin, joista olet ottanut suuremmat kymmenykset
kuin millä turkkilainen pashakaan verottaisi minua. Nyt sinä tahdot
päälle päätteeksi myydä puut pääni päältä -- ainoat ystäväni koko
maailmassa, jotka itse olen istuttanut ja hoitanut, jotka antavat
minulle elatuksen ja varjon, missä levähtää. Hyi, häpeä! Että
kehtaatkin valhetella minulle saavani koko omaisuuden myymällä herra
Scaramellille nämä puut laivapuiksi! Olen aivan vakuutettu siitä,
että sinä muitta mutkitta pienen pienestä summasta hakkauttaisit ja
möisit ne ensimmäiselle tiellesi sattuvalle kalkinpolttajalle. Siinä
koko sinun oiva suunnitelmasi! Ketä tahdot pettää? Ei vain minua,
joka tunnen sinun kujeesi. Minä kehoitan sinua jo luopumaan tyhmistä
kepposistasi, muutoin saat itse tuntea mihin niistä puista tehdyt
kepit kelpaavat."
"No, älähän nyt, Terese-äiti, ei mieleeni ole juolahtanutkaan
laskea leikkiä. Käsität kait, etten ole tullut tänne ilman syytä.
Muisteleppa, mikä juhlapäivä tänään on. Minä vietän nimipäiviä.
Tänä päivänä on myös rakas pikku Noëmini syntynyt. Tiedäthän, että
isävainajamme kihlasivat meidät toinen toisillemme meidän ollessamme
vielä lapsia, he sopivat siitä, että meistä tulisi aviopari, heti
kun Noëmi on täyttänyt seitsemännentoista vuotensa. -- Tänä päivänä
minä olisin tullut tänne vaikka maailman ääristä. Ja tässä minä
saavun rakastavaisen sydämen koko lämmöllä. -- Mutta ei ihminen
elä ainoastaan rakkaudesta. Tosin maksaa herra Scaramelli minulle
hyvän palkan, mutta siitä on paljon mennyt minun komean asuntoni
sisustamiseen Triestissä. Mutta sinunkin on annettava jotakin
Noëmille myötäjäisiksi, niin että hän voi astua ulos maailmaan
arvonsa ja säätynsä mukaisesti. Eihän morsian saata tulla sulhasen
kotiin tyhjin käsin. Hän on sinun ainoa tyttäresi ja hänellä on
oikeus vaatia sinulta asianmukaiset myötäjäiset."
Noëmi oli harmistuneena ja suutuksissaan asettunut nurkkaan ja istui
siellä selin koko seurueeseen nojaten otsaansa seinää vasten.
"Niinpä niin", jatkoi Teodor, "sinun on hankittava Noëmille
myötäjäiset. Älä ole niin omanvoitonpyyntöinen. Minun puolestani voit
pitää puolet puista, mutta anna toinen puoli minulle. Jääköön sitten
minun asiakseni määrätä kenelle ja millä ehdoilla minä myyn ne. Anna
Noëmille puut myötäjäisiksi. Minulla on niille, totta puhuen, varma
ostaja."
Teresen kärsivällisyyttä oli nyt koeteltu kylliksi.
"Kuule Teodor", hän sanoi, "en tiedä, onko tänään sinun nimipäiväsi,
mutta sen tiedän varmasti, että Noëmin syntymäpäivä ei tänään ole. Ja
vieläkin varmempaa on, että Noëmi ei sinusta huolisi, vaikka olisit
ainoa mies tässä maailmassa."
"Hahaha, anna minun huolehtia siitä. Sitä en pelkää."
"Usko siinä asiassa, mitä haluat. Mutta anna minun ratkaista
riita-asia lyhyesti. Rakkaita, komeita pähkinäpuitani et saa nyt etkä
milloinkaan, vaikka rakennuttaisit niistä Noakin arkin. Yhden ainoan
puun lahjotan sinulle, ja sitä voit käyttää siihen tarkoitukseen,
jonka kerran olet saavuttava. Sanot tänään olevan nimipäiväsi. Se
olisi juuri sovelias päivä."
Nämä sanat kuullessaan Teodor nousi ylös ei mennäkseen tiehensä,
vaan kääntyäkseen tuolilla istumaan hajasäärin, nojaten käsivarsiaan
selkänojaa vastaan ja katsellen uhmaten ja hävyttömästi Tereseä
silmiin.
"Toden totta, oletpa sangen ystävällinen minua kohdan, Terese-äiti!
Näyt vain unhottaneen, että jos minä vain sanon yhdenkin sanan..."
"Sano pois vain. Tämän herran läsnäollessa voit puhua suoraan; hän
tietää jo kaikki."
"Senkinkö, ettei tämä saari kuulu sinulle."
"Senkin."
"Ja että minun on vain tarvis sanoa yksi sana Wienissä tahi
Konstantinopelissa..."
"Tehdäksesi meistä kerjäläisiä, kodittomia ja ilman kattoa päämme
päällä."
"Niin teenkin", huusi Teodor Kristyan, joka nyt vasta näyttäen oikean
karvansa, katsoi Tereseä kostonhimoisin, hehkuvin katsein ja veti
taskustaan paperin, jota piti hänen silmiensä edessä. "Tässä on jo
valmis sopimuskirja, tässä tämän päivän päiväys. Sinä tiedät, mitä
voin tehdä ja minä olen sen tekevä, ellet silmänräpäyksessä kirjoita
tämän sopimuksen alle."
Terese vapisi.
"Ei, herraseni", sanoi Timar laskien hiljaa kätensä Teodorin olalle,
"te ette voi tehdä mitään!"
"Mitä?" kysyi tämä heittäen uhmaten päänsä taaksepäin.
"Te ette saata missään paikassa tehdä ilmiantoa tämän saaren
olemassaolosta tai siitä, että se on mielivaltaisesti omistettu."
"Miksikä en voisi?"
"Siksi, että eräs toinen on jo tehnyt sen."
"Kuka?"
"Minä."
"Tekö?" kiljui Teodor kohottaen nyrkkinsä Mikaelia kohti.
"Te!" huudahti Teresekin puristaen ristissä olevat kätensä otsaansa
vastaan.
"Niin, minä juuri", sanoi Timar lujasti ja tyynesti. "Minä olen sekä
Wienissä että Konstantinopelissa ilmoittanut, että Ostrovasaaren
vieressä on pieni, nimetön saari, joka on syntynyt viimeisen
viidenkymmenen vuoden kuluessa. Samalla kertaa suostuttiin sekä
Wienissä että Korkeassa Portissa anomukseeni saada hallita
saarta yhdeksänkymmentä vuotta; omistusoikeuden tunnusteeksi on
vuosittain jätettävä pussillinen pähkinöitä Unkarin hallitukselle ja
laatikollinen kuivattuja hedelmiä Korkealle Portille. Yksinoikeus ja
kiinnitys ovat jo käsissäni."
Timar veti taskustaan molemmat asiakirjat. Ne olivat juuri ne,
jotka hän oli saanut Bajassa ja joista hän oli niin ilostunut. Heti
tultuaan rikkaaksi hän oli ryhtynyt toimiin, valmistaakseen köyhälle,
kohtalon kolhimalle perheelle rauhaa ja lepoa. Tämä pähkinäpussi ja
hedelmälaatikko olivat maksaneet hänelle suunnattomia summia.
"Mutta minä", hän lopetti puheensa, "olen heti siirrättänyt oikeuteni
saaren nykyisille raivaajille ja asukkaille. Tässä on laillinen
siirtokirja."
Terese vaipui sanaa sanomatta Mikaelin jalkojen juureen. Hän
vain suuteli nyyhkyttäen sitä kättä, joka vapautti hänet tästä
ruumiillistuneesta kirouksesta ja ikuisiksi ajoiksi karkoitti sen
aaveen, joka ei päivin eikä öin jättänyt häntä rauhaan.
Noëmi painoi molempia käsiään sydäntään vasten, ikäänkuin hän olisi
pelännyt sen huutavan ääneen, mitä hänen suunsa salasi.
"Näette siis, rakas herra Teodor Kristyan, ettei teillä tulevina
yhdeksänäkymmenenä vuotena ole mitään tekemistä tällä saarella."
Vihasta ja raivosta kalpeana ja vaahto suussa huusi seikkailija:
"Mutta kuka te olette, joka uskallatte sekaantua tämän perheen
asioihin? Mikä antaa teille oikeuden siihen?"
"... _Minun rakkauteni!_" huudahti äkkiarvaamatta Noëmi esiin pursuvan
intohimon koko voimalla, heittäytyen Mikaelin povelle ja kietoen
käsivartensa hänen kaulaansa.
Teodor ei enää puhunut mitään.
Mykässä raivossaan hän uhkasi Timaria nyrkeillään ja syöksyi ulos
huoneesta. Hänen katseessaan paloi sellainen viha, joka ei karta
murha-asetta eikä myrkkyä.
Mutta sittenkin, vaikka hän oli poistunut, piti tyttö käsivartensa
Mikaelin kaulalla.