Timar tunsi olevansa ylen onnellinen saadessaan olla Timean kihlattu
sulhanen.
Tytön haltiatarmainen kauneus oli heti heidän ensi kertaa
kohdatessaan valloittanut hänen sydämensä. Hän ihaili häntä. Hänen
lempeä luonteensa, jota hän sittemmin oppi tuntemaan, saavutti hänen
kunnioituksensa. Arvoton pila, jota Brazovicsin talossa hänestä
tehtiin, oli herättänyt hänen ritarillisen osanottonsa. Kapteenin
kevytmielinen hakkailu oli sytyttänyt hänen mustasukkaisuutensa.
Kaikki tuo kuuluu rakkauteen.
Nyt hän oli saavuttanut toiveittensa päämäärän. Kaunis tyttö oli
hänen omansa. Tyttö tulisi hänen vaimokseen.
Ja sitäpaitsi on hänen sielustaan poistunut raskas taakka --
itsesyytös.
Sillä siitä päivästä alkaen, jolloin Timar löysi Ali Tshorbadshin
aarteet uponneesta laivasta, oli hänen mielenrauhansa poissa. Aina
kun hänen liikeyrityksensä oli onnistunut kuului hänen rinnassaan
syyttävä ääni: "Ei mitään tästä kaikesta kuulu sinulle, sinä olet
anastanut isättömän ja äidittömän lapsen omaisuuden. Sinäkö olisit
onnen suosikki? Se ei ole totta! Köyhien hyväntekijä? Valhetta!
Kultapoika? Ei ole totta! _Sinä olet varas_!"
Nyt on tämä juttu päättynyt. Tuomari hänen sisimmässään julistaa
vapauttavan sanan. Orpotyttö, jolta omaisuus on varastettu, saa sen
takaisin kaksinkertaisena. Se, mikä kuuluu hänen puolisolleen, kuuluu
hänellekin. Hän ei ole milloinkaan saava tietää, että tämän suuren
omaisuuden perustana kerran on ollut hänen omaisuutensa; hän vain
tietää sen nyt kuuluvan hänelle. Siten on kohtalo sovitettu.
Mutta onko se todella sovitettu?
Timar ei ajatellut sitä, että hän aarteiden kera antoi Timealle
kaupan päälle itsensä ja pyysi siitä vastineeksi tytön sydämen -- hän
ei ajatellut tämän olevan petosta, väkivaltaa.
Timar tahtoi kiirehtää häitä. Hänen mielestään oli ajanhukkaamista
hankkia myötäjäisiä ja järjestää asuntoa. Hän oli jo ostanut kaikki
valmiina Wienistä. Timean hääpuvun olivat kuuluisat ompelijat
valmistaneet eikä morsiamen tarvinnut itse kirjailla sitä kuutta
viikkoa kuten sitä toista. -- Tämä kaksinkerroin onnettomuutta
tuottanut puku oli kätketty erääseen seinäkaappiin, jota ei
milloinkaan avattu. Sieltä ei kukaan ole ottava sitä esiin.
Mutta toisia esteitä, kirkollista laatua olevia, asettui tielle.
Timea ei vielä ollut kastettu.
Olihan luonnollista, että Timar toivoi, kun nyt Timea kerran
kääntyisi kristinuskoon, hänen kääntyvän protestanttiseen uskoon,
jotta he voisivat yhdessä käydä jumalanpalveluksessa.
Mutta nyt vaativat tietysti protestanttiset papit kääntymyksen
välttämättömänä ehtona, että tytön oli ensinnä tutustuttava kirkon
uskonkappaleisiin.
Ja koska protestanttisessa kirkossa ei niinkuin katolisessa riitä
se, että nähdään ja kuullaan, vaan on myös ymmärrettävä, niin
täytyi neidon nauttia jonkun aikaa opetusta niissä aineissa, joita
on välttämättä tunnettava, voidakseen tulla vakuutetuksi siitä,
miten paljon järkevämmät ja omistamisen arvoiset ne opinlauseet
olivat, joita hänen vast'edes oli seurattava, verrattuina niihin
harhaoppeihin, joissa hän oli kasvanut.
Mutta tässä kohtasi suuri vaikeus. Islamin oppi ei dogmeissaan
ensinkään koskettele naissukupuolta. Muhamettilaisnaiset eivät
ole seurakunnan jäseniä. Heidän ei sallita ottaa osaa miesten
jumalanpalvelukseen; heille ei "Merab" taulu, joka osoittaa
Mekkaa kohti, merkitse mitään; heidän ei ole pakko pestä itseään
ei "Abdestan"-, "Güzul"- eikä "Tüseret"-juhliksi; he eivät
vietä Ramazan-paastoa eikä Beiram-juhlaa; he eivät myöskään tee
pyhiinvaellusretkiä Mekan Kabaan, he eivät suutele synneistä
puhdistavaa kiveä, eivätkä juo Zenzemen kaivosta; papit eivät
vihkineet, eivätkä opettaneet eivätkä konfirmeeranneet heitä eivätkä
antaneet heidän ripittää itseään; heillä ei edes ollut sielua. Enkeli
Asrael, joka erottaa sielun ruumiista, ei tule heidän luokseen
kuoleman hetkellä; enkelit Monkai ja Nakir eivät kuulustele heiltä
kuoleman jälkeen, mitä hyvää ja pahaa he ovat tehneet elämässään.
Heitä ei kylvötetä Ismül-kaivossa eikä heitetä Morhut luolaan; enkeli
Israfilin tuomiopasuuna ei herätä heitä kuolleista; heidän otsalleen
ei kirjoiteta sanaa "mumen" (uskollinen); he eivät juokse Alsiratin
sillan yli eivätkä myöskään putoa seitsenkertaiseen helvettiin,
missä Gehennassa vielä on inhimillinen ilmalämpö, jotavastoin kaikki
seuraavat osastot, Ladhana, Hosama, Szair, Szakar, Jahim ja Al
Harija, ovat asteen kuumempia kuin muut. Tätä kaikkea ei naisten
tarvitse pelätä, mutta he eivät myöskään pääse paratiisiin, suuren
Tuba-puun varjoon, sillä siellä eivät miehet heitä enää tarvitse;
siellä odottavat heitä ikuisessa nuoruudessa kukoistavat "hourikset"
seitsemänkymmentä seitsemän kutakin kohti. Muhamettilaisen mielestä
on nainen vain kukka, joka kuihtuu ja pudottaa lehtensä; hänen
sielunsa on kukan tuoksu, jonka tuuli vie muassaan, ja siihen kaikki
loppuu.
Arvon herra sai miltei ylivoimaisen tehtävän koettaessaan saada
Timeaa tajuamaan uskonnon perustotuuksia. Hän oli jo käännyttänyt
monta juutalaista ja katolilaista, mutta turkkilaista tyttöä hän ei
ennen ollut yrittänyt käännyttää.
Ensimmäisenä päivänä, kunnianarvoisan isän selittäessä autuutta
tulevaisessa elämässä ja kertoessa, miten ne, jotka olivat kuuluneet
toisilleen tässä elämässä, tulisivat löytämään toisensa, teki tyttö
sen kysymyksen, kohtaisivatko ne toisensa, jotka pappi on yhdistänyt
vai ne, jotka ovat rakastaneet toisiaan.
Tämä oli monimutkainen kysymys, johon kunnianarvoisa herra kuitenkin
puritaniselta näkökannaltaan vastasi kutakuinkin tyydyttävästi
siten, että koska ei ole ajateltavissa, että voisimme rakastaa
jotakin muuta, kuin sitä, johon pappi on meidät yhdistänyt, ja koska
toisaalta on mahdotonta, että emme rakastaisi sitä, johon pappi on
meidät yhdistänyt, niin on raamatun sana tässäkin aivan oikea.
Mutta hän varoi kertomasta herra Timarille tästä mitään.
Seuraavana päivänä kysyi Timea häneltä, tulisiko hänen isänsä, Ali
Tshorbadshi, myöskin sinne toiseen maailmaan, minne hänkin.
Tähän vaikeaan kysymykseen ei hänen kunnianarvoisa korkeutensa
todellakaan voinut antaa mitään tyydyttävää vastausta.
"Mutta, minä tulen kai sielläkin olemaan herra Levetinczyn puoliso?"
kysyi Timea sangen uteliaana.
Siihen kysymykseen osasi pappi jo nyt lohduttaen vakuuttaa näin
varmasti käyvän.
"No, silloin minä pyydänkin herra Levetinczyltä, kun me yhdessä
menemme taivaaseen, että hän jättää pienen sijan isälle, niin että
hänkin saa olla meidän kanssamme. Ja sitähän hän ei toki voi minulta
kieltää, eihän?"
Nyt raapi hänen korkea-arvoisuutensa korvantaustaansa ja
selitti esittävänsä tämän arkaluontoisen kysymyksen yleisen
kirkolliskokouksen ratkaistavaksi.
Kolmantena päivänä hän sanoi Timarille, että olisi kai parasta nyt
jo kastaa ja vihkiä neiti. Jälellä olevat uskontotuudet saisi hänen
herra miehensä selittää hänelle.
Seuraavana sunnuntaina tapahtuikin pyhä toimitus. Tällöin oli Timea
ensi kerran protestanttisessa kirkossa.
Tämä yksinkertainen rakennus valkeaksi kalkittuine seinineen ja
saarnatuoleineen, jossa ei näkynyt mitään kuvan veistoksia eikä
kultauksia teki hänen mieleensä aivan toisen vaikutuksen kuin se
toinen kirkko, josta häijy poika ajoi hänet ulos hänen kerran
hiivittyään sinne. Siellä oli kullattu alttari, suuret vahakynttilät
paloivat hopeaisissa kynttiläjaloissa, kaikkialla seinillä riippui
kuvia, pyhää savua tuntui ilmassa, salaperäisiä lauluja kuului, ja
kellojen soidessa laskeutuivat kaikki ihmiset polvilleen -- ja kaikki
sellainen vaikuttaa mielikuvitukseen. Mutta täällä istuvat miehet
ja naiset erotettuina eri penkkiriveissä, jokaisella on virsikirja
edessään, ja kun kanttori alkaa laulaa, yhtyy koko seurakunta lauluun
ja laulaa virren loppuun.
Ja sitten seuraa yleinen hiljaisuus; pappi nousee korkeaan
saarnatuoliin ja alkaa puhua ilman mitään juhlallisia toimituksia;
hän ei laula, hän ei juo kalkista, hän ei osota mitään pyhää
esinettä, vaan puhuu keskeyttämättä. Timea ei käsitä, mitä hän
puhuu. Hän vain ihmettelee, ihmettelee sitä, että kirkossa istuu
kolme penkillistä täpötäynnä naisia, jotka eivät puhu mitään,
eivät avaa suutaan; toinen naapuri ei edes uskalla kuiskata toisen
korvaan. Kauhea kirkkojärjestys! Kolme legioonaa naisia, jotka ovat
kokonaiseksi kahden tunnin ajaksi tuomitut olemaan vaiti! Olisipa
heidän edes lupa huutaa "amen" saarnan jälkeen!
Timea istuu ensimmäisessä penkissä ensimmäisen kirkkoraadin jäsenen
rouvan vieressä. Tämä on hänen toinen kumminsa. Toinen on hänen
miehensä.
Ei edes itse kastetoimituksessa ilmene mitään juhlamenoja, jotka
saattaisivat mielikuvituksen toimintaan. Korkea-arvoinen herra
puhuu kastemaljan ääressä viisaita sanoja. Vihdoin loppuu sekin
puhe. Kastettava kumartuu kastemaljan yli ja pappi kastaa hänet
Pyhän Kolmiyhteyden nimeen "Susannaksi." -- Tämän nimen ovat kummit
määränneet hänelle.
Senjälkeen puhuu pappi kummeille muistuttaen heitä heidän
velvollisuuksistaan. Kirkkoraadin jäsenen rouva vie kummityttärensä
takaisin penkkiin ja nyt kumartuu koko seurakunta rukoilemaan; mutta
vain pappi rukoilee ääneen, kaikki muut hiljaa itsekseen. Ja Timea
ihmettelee hiljaa mielessään, miksi hänet on kastettu "Susannaksi",
kun hän oli ollut aivan tyytyväinen entiseen nimeensä. Rukouksen
loputtua alkaa lukkari virren: "Oi, Israelin Jumala", mikä panee
Timean hiljaisuudessa ihmettelemään, onko hänet kenties kastettukin
juutalaiseksi.
Vihdoin häipyvät kaikki hänen epäilyksensä kun hänen
korkea-arvoisuutensa, nuorempi pappi, nyt astuu saarnatuoliin ja
hyvin kauniisti puhuttuaan ottaa kirjastaan esiin paperin ja lukee:
"Täten kuulutetaan, että korkea- ja vapaasyntyinen herra Mikael Timar
von Levetinczy, reformeeratun kirkon jäsen, on kihlannut siveän
neidon, neiti Susanna Timea Tshorbadshin, korkea- ja jalosukuisen
herra Ali Tshorbadshi-vainajan tyttären ja samoin reformerattua
kristinuskoa."
Eivätkä nuo kolme legioonaa naisia sano nytkään mitään!
Timeakin tyytyy siihen mitä on tapahtunut.
Ensimmäisen kuulutuksen jälkeen täytyi kulua vielä kaksi viikkoa
ennenkuin häät voitaisiin viettää. Mikael oli näiden kahden viikon
aikana joka päivä Timean luona. Tyttö otti hänet aina vastaan
vilpittömällä ystävällisyydellä. Mikael oli onnellinen ajatellessaan
edeltäkäsin tulevaisuutta.
Milloin hyvänsä hän tulikin Timean luo, kohtasi hän aina Atalian
morsiamensa luona. Atalia silloin tavallisesti lausui jonkun
verukkeen päästäkseen pois huoneesta ja hänen sijaansa ilmestyi
Sohvi-rouva.
Sohvi-rouva piti hänelle ylistyspuheita hänen morsiamensa
rakastuneisuudesta, kuinka usein hän puhui hyvästä, rakkaasta
Mikaelistaan, joka oli pitänyt hänestä niin hyvää huolta "Pyhällä
Barbaralla", joka oli pelastanut hänet haaksirikosta ja turkkilaisten
vankeudesta, joka hänen takiaan oli hypännyt veteen, noutanut
hänet uppoavasta laivasta, ja sitten uuden kerran oli sukeltanut
syvyyteen pelastaakseen Timealta unohtuneen lippaan jossa hänen koko
omaisuutensa säilytettiin. Tuo hyvä, rakastettu Mikael oli huvittanut
häntä saduilla, kun oli kuljettu vaarallisten paikkojen ohi, hän
oli valmistanut Timealle turvapaikan yksinäisellä saarella ja oli
hoitanut häntä hänen sairautensa aikana laivassa. Ilman Timaria olisi
Timea kai kuollut.
Sohvi-äiti tiesi kaikista pikkuseikoistakin, joita ei kukaan muu kuin
Timea ollut voinut kertoa hänelle ja Mikael tunsi olevansa onnellinen
siitä, että Timea vielä muisteli niitä. Siinä, että tyttö oli
kertonut Sohvi-rouvalle kaiken tämän, näki Timar todistuksen siitä,
että tyttö vielä rakasti häntä.
"Oi, jospa tietäisitte, rakas Levetinczy, kuinka tyttö on kiintynyt
teihin!"
Eikä Timea ollut hämillään kuullessaan Sohvi-rouvan sanovan niin.
Hän ei ollut tahtovinaan edes kainosti väittää vastaan mitään, mutta
hän ei myöskään vakuuttanut väitteen todenmukaisuutta kainosti
punastumalla. Hän näytti hiljaiselta, totiselta ja mukautuvaiselta.
Hän salli Timarin pitää kättään omassaan ja katsoa häntä kauan
silmiin. Ja Timarin tullessa ja mennessä puristi tyttö hänen kättään
hymyillen hänelle.
Ja joka päivä tiesi Sohvi-rouva kertoa Timarille jotakin uutta, jota
Timea oli kertonut hänestä. Timar saattoi kuvitella olevansa se
onnellinen, jota tämä nainen saattoi rakastaa.
Tulipa vihdoin hääpäivä.
Suuret joukot häävieraita kokoontui etäisiltä seuduilta. Kadulla
näkyi pitkät vaunujonot samoinkuin tuona onnettomuuspäivänä; mutta
tällä kertaa ei tapahtunut mitään onnettomuutta.
Sulhanen vei morsiamen kirkkoon entisestä Brazovics'in talosta,
joka jo oli tämän omaisuutta; mutta hääjuhla oli valmistettu
sulhasen kotona. Sohvi-äiti ei antanut riistää itseltään huvia olla
juhlavalmistuksien ylivalvoja. Atalia jäi kotiin ja akkunaverhon
taakse piiloutuneena katseli hän samasta akkunasta, josta hän oli
tähystellyt sulhonsa saapumista onnettomuuspäivänä, kuinka pitkä jono
vaunuja, joissa olivat vieraat, morsiusneidot, marsalkat, morsian ja
sulhanen lähti liikkeelle. Ja siellä hän odotti myös siksi kunnes
vaunut taas vierivät Brazovicsin talon ohi -- nyt istuivat morsian ja
sulhanen samoissa vaunuissa -- ja seurasi heitä silmillään. Ja jos
koko seurakunta äskettäin oli rukoillut vastanaineiden puolesta, niin
hänkin varmasti lähetti rukouksen heidän jälkeensä...
Timean mielestä ei vihkimistoimitus ollut niin komea, kun Sohvi-äiti
oli kuvaillut sen olevan. Papilla ei ollut kultaista hiippaa
päässään, ei myöskään kultakirjoista messukasukkaa; hän ei pitänyt
mitään hopeakruunuja morsiusparin pään päällä kruunatakseen heidät
toinen toisensa hallitsijoiksi; yhtä vähän laulettiin heille. --
Sulhanen oli puettu samettitakkiin, sellaiseen, jommoisia aateliset
siihen aikaan käyttivät, joka oli untuvalla koristettu ja soijilla
varustettu. Hän oli komean näköinen, mutta hänen päänsä oli koko
ajan painuksissa; hän ei vielä ollut tottunut pitämään sitä niin
ylväästi pystyssä, kuin aateliston juhlapuvussa olisi pitänyt pitää.
-- Ei sitäkään ihastuttavaa toimitusta seurannut, jolloin morsian ja
sulhanen peitettiin silkkipeitteeseen, jonka alla he ensin olivat
yksin, mutta sitten tarttui pappi heidän käsiinsä ja kuletti heitä
kolme kertaa alttarin ympäri. Tämäkin oli jätetty pois. Samoin
oli jätetty pois juominen yhteisestä pikarista ja pyhä suudelma
alttarin edessä; täällä ei edes ollut kultaista alttaria. Täällä
ei itse asiassa ollut mitään; vain mustapukuinen pappi, joka puhui
hyvin järkeviä sanoja, joissa ei ollut ensinkään sitä viehätystä
kuin sanoissa "Gospodi pomiluj." He eivät edes polvistuneet toinen
toisensa viereen; he antoivat lupauksensa seisten. Protestanttinen
vihkimistoimitus ei tehnyt mitään vaikutusta tytön itämaiseen,
ärsytystä himoitsevaan mielikuvitukseen.
Ja Timea ei ymmärtänyt muuta kuin ulkonaiset juhlamenot.
Kenties tulee ymmärtämys ajan mukana.
Loistava hääjuhla oli lopussa. Vieraat lähtivät pois, ja morsian jäi
sulhasen kotiin.
Kun Timar vihdoinkin oli kahden Timean kanssa, kun hän istui tytön
vieressä pitäen tämän kättä omassaan, tunsi hän sydämensä värisevän
ja väristys kävi lävitse hänen koko ruumiinsa.
Tämä ääretön aarre, joka oli ollut hänen kaikkien toiveittensa
päämaali, tämä oli nyt hänen omansa. Hänen on vain tarvis ojentaa
kätensä vetääkseen hänet povelleen. -- Hän ei uskalla sitä tehdä. --
Hän on kuin lumouksessa.
Rouva, hänen armonsa, ei tunne mitään Timarin läheisyydestä. Hän ei
vapise, ei hehku.
Jospa tyttö vain kerrankin hämillään loisi alas katseensa, Mikaelin
käden koskettaessa hänen olkapäitään; jospa vain hänen valkeat
kasvonsa kerrankin kauniisti punastuisivat, niin olisi lumous
lauennut. Mutta hän on kylmä ja tyyni ja himoton kuin unissakävijä.
Mikael näkee edessään saman olennon, jonka hän onnettomuusyönä oli
pelastanut kuolemasta, joka silloin istui vuoteen reunalla hänen
edessään kuin alttarikuva, josta kylmyyden säteet huokuvat katsojaan,
jonka kasvot eivät muuttuneet, silloin kun hänen yöpukunsa valui alas
olkapäiltä, ei edes silloin kun Timar sanoi hänelle hänen isänsä
kuolleen.
Eikä nytkään Timarin kuiskatessa hänen korvaansa:
"Rakkahin!"
Tyttö on alabasteripatsas. -- Patsas, joka kumartuu, kääntyy ja antaa
myöten, mutta ei elä. Hän katselee Timaria, mutta hänen katseensa ei
rohkaise eikä myös ilmaise minkäänlaista kauhua. Timar saattaa tehdä
hänelle mitä tahtoo. Tyttö mukautuu siihen, että Timar irroittaa
hänen kauniit, kiiltävät hiuksensa ja antaa aaltoilevien kiharoiden
valua hänen hartioilleen; tyttö mukautuu siihen, että Timarin huulet
lähestyvät hänen valkeita kasvojaan, että hänen kuuma hengityksensä
koskettaa hänen kasvojaan; mutta hän ei sytytä mitään hehkua niihin.
Mikael uskoo lumouksen haihtuvan, jos hän puristaa tuon jääkylmän
olennon povelleen; mutta aikoessaan täyttää aikomuksensa värisyttää
häntä vieläkin kiivaampi väräys. Hän ponnahtaa takaisin, ikäänkuin
hän olisi tekemäisillään rikoksen, jota vastaan luonto, hänen
suojelusenkelinsä, jokainen tunteellinen hermo kapinoi.
"Timea", hän sanoo hyväillen kuiskaten, "tiedätkö, että sinä olet
minun vaimoni?"
Timea katsoo häntä silmiin ja vastaa:
"Tiedän."
"Rakastatko sinä minua?"
Silloin hän luo hämmästyneenä ylös suuret, tummat katseensa ja kun
Timar katsoo niihin, tuntuu hänestä niinkuin hän saisi katsahtaa
tähtitaivaan kaikkiin salaisiin kätköihin. Senjälkeen sulkeutuvat
jälleen silmien pitkät silkkiripset.
"Etkö tunnekaan rakkautta minua kohtaan?" kuiskaa hänen puolisonsa
kaihoavasti huoahtaen.
Vieläkin kerran tämä katse! Valkeakasvoinen nainen kyselee häneltä:
"Mitä se on?"
Mitäkö rakkaus on? Kaikki maailman viisaat eivät voisi selittää sitä
niille, jotka eivät itse tunne rakkautta.
Mitäkö rakkaus on? Hän, jolla on sisimmässään selitys siihen
kysymykseen, ei tarvitse sanoja selittämään mitään.
"Oi, lapseni!" huokasi Timar nousten vaimonsa vierestä.
Timeakin nousi.
"Ei herrani, minä en enää ole mikään lapsi. Tiedän, mikä olen:
teidän vaimonne. Minä olen luvannut olla teidän vaimonne, ja Jumala
on kuullut lupaukseni. Minusta on tuleva teille uskollinen ja
tottelevainen vaimo. Kohtalo on pannut sen minun osakseni. Te olette
tehnyt minulle niin paljon hyvää, että minä olen koko elämäni ajan
teille kiitollisuuden velassa. Te olette herrani ja valtiaani. Minä
olen aina tekevä sen, mitä te toivotte ja käskette."
Mikael kääntyi pois ja kätki kasvot käsiinsä.
Tämä katse, joka kielsi kaiken tuskan ja oli niin täynnä
kieltäytymystä sai kaiken himon lamautumaan. Kuka olisi rohjennut
painaa naismarttyyriä povelleen, pyhänkuvaa, jolla oli palmunoksa
kädessä ja orjantappurakruunu päässä?
"Minä olen tekevä, mitä käskette."
Mikael alkoi nyt aavistaa, miten huonon voiton hän oli saavuttanut.
Hän oli nainut alabasteripatsaan.
Kahdeskymmenes luku.
SUOJELUSPAHOLAlNEN.
On tosin usein tapahtunut sellaista, että joku mies on huomannut
vaimonsa sydämen olevan kylmän.
Ja kenties ovat toisetkin sellaisissa tapauksissa odottaneet ajan
parantavan asiat. Mitä muuta voisi talvella tehdä kuin -- odottaa
kevättä?
Muhamettilaisten vanhempien lapsi kun oli, oli Timea kodissaan
kasvatettu muhamettilaisten tyttöjen tapaan. Aina hääpäivään asti
he eivät saa nähdä miehensä kasvoja. Heiltä ei kukaan kysy, eivät
vanhemmat eikä pappi eikä mies itse: "Rakastatko vai etkö rakasta?"
Puolison on osoitettava hänelle kunnioitusta; mutta jos hän huomaa
vaimonsa uskottomaksi, niin hän surmaa hänet. Pääasia on, että
hänellä on kauniit kasvot, vilkkaat silmät, tuuhea tukka ja puhdas
hengitys; sydäntä ei kukaan kysy.
Kasvatusisänsä kodissa oli Timea käynyt toista koulua. Siellä hän
oppi, että kristitylle on luvallista rakkaushaaveet, vieläpä,
että siihen valmistetaan tilaisuutta kaikin tavoin; mutta, että
häntä, joka antautuu sen valtaan, ei paranneta kuten sairasta, vaan
rangaistaan rikollisen tavoin. Hän oli saanut sen takia kärsiä.
Tultuaan Timarin vaimoksi, hän oli antautunut ankaran itsekurin
alaiseksi ja kieltänyt ainoankaan veripisaran muistuttamasta muusta
kuin vaimon velvollisuuksista; sillä jos hän olisi antautunut
haaveiluihinsa niin olisi hänen jokainen veripisaransa ajanut hänet
kulkemaan samaa tietä, jota toinen tyttö yön pimeydessä kulki
kompastuen nukkuvan katunaisen ruumiiseen; ja tämä harha-askel
olisi ollut hänen sielunsa kuolema. Hän tukahutti ja hautasi tämän
tunteen ja ojensi kätensä miehelle, jota hän kunnioitti, jolle hän
oli kiitollisuuden velkaa, ja jolle hänen tuli olla uskollinen
elämäntoveri.
Sama juttu uudistuu joka päivä. Ja jokainen, joka elää sen,
lohduttautuu sillä, että kevät on pian tuleva ja sulattava jään.
Häiden jälkeen lähti Mikael matkoille nuoren vaimonsa kera. He
kävivät Schweizissä ja Italiassa. He tulivat takaisin samoin kuin
olivat menneetkin. Ei Schweizin romantiset alppilaaksot eikä Italian
tuoksuvat appelsiinilehdot antaneet hänelle mitään lohtua.
Hän lahjoitti nuorelle vaimolleen kaikkea, mikä muutoin miellyttää
naisia, kalleuksia ja koristeita, hän tutustutti hänet suurkaupungin
huveihin. Kaikki turhaan.
Kuun säteet eivät lämmitä, eivät edes polttopeilin lävitse.
Hänen vaimonsa oli ystävällinen, huomaavainen, kiitollinen ja
tottelevainen, mutta sydäntänsä hän ei näyttänyt miehelleen, ei
ulkona eikä sisällä, ei surussa eikä ilossa.
Hänen sydämensä oli haudattu.
Timar on nainut kuolleen ihmisen.
Hän palasi ulkomailta tästä tietoisena.
Hän ajatteli kauan pois muuttoa Komornista Wieniin. Kenties
voitaisiin siellä alottaa uutta elämää. Mutta hän malttoi mielensä ja
laati toisen suunnitelman.
Hän päätti jäädä Komorniin ja asettua asumaan Brazovicsin taloon.
Siellä hän asuisi vaimonsa kera. Mutta oman talonsa hän järjesti
liikeasioita varten, jotta ei liikemaailmalla olisi mitään tekoa
siinä talossa, missä hänen vaimonsa asui. Siten hän saattoi olla
poissa kotoa koko päivän, ilman että se herätti kenenkään huomiota,
että hän jätti vaimonsa yksin.
Seurapiirissä he aina näyttäytyivät yhdessä. Timea menee sinne
miehensä kanssa, huomauttaa hänelle, milloin on aika lähteä kotiin
ja poistuu hänen käsivarteensa nojaten. Kaikki ylistelevät Timarin
onnea. Onnellinen se mies, jolla on niin kaunis ja uskollinen vaimo!
Oi, jospa hän ei edes olisi niin uskollinen ja niin hyvä! Jospa hän
edes voisi vihata häntä!
Mutta Timeaa ei kukaan panettele. Eikä kevätkään sulata jäätä hänen
sydämensä ympäriltä. Jäätiköt päinvastoin kasvavat päivä päivältä.
Mikael kiroaa kohtaloaan.
Kaikilla aarteillaan hän ei voi ostaa oman vaimonsa rakkautta.
Sitä pahempi hänelle on hänen rikkautensa. Komeus ja rikkaus vain
suurentavat juopaa heidän välillään. Köyhyys pitää ne, jotka kuuluvat
toisilleen, läheisemmin yhdessä neljän seinän ahtaalla alueella.
Päivätyöläinen ja merimies, joilla on vain yksi huone, yksi vuode ja
yksi pöytä, ovat onnellisempia. Halonhakkaaja, jonka vaimo tarttuu
sahan toiseen päähän, on kadehdittava häneen verraten; kun he ovat
lopettaneet työnsä, istuutuvat he maahan ja syövät papuruokaa
yhteisestä astiasta ja suutelevat sitten toisiaan.
Muuttukaamme siis köyhiksi!
Timar alkoi inhota rikkauttaan ja koetti päästä siitä vapaaksi. Jos
hän joutuisi onnettomuuteen, jos hänestä tulisi köyhä, pääsisi hän
lähemmäs vaimoaan, hän ajatteli.
Mutta hänen ei onnistunut päästä köyhäksi. Onni seuraa sitä, joka
halveksii onnea. Kaikki, mihin hän ryhtyi, ja mikä varmaankin
olisi saattanut jokaisen muun häviöön, menestyi erinomaisesti;
hänen kädessään muuttui näennäisesti mahdoton mahdolliseksi ja
todelliseksi; heittonoppa putosi aina siten, että kaikki kuusi silmää
oli ylöspäin; kun hän koetti tuhlata rahojaan hasardipelissä, rahat
virtasivat sinne, missä hän seisoi; jos hän meni pois tai piiloutui,
niin ne vierivät hänen jälessään etsimään häntä.
Ja kaikesta tästä hän olisi ilolla luopunut, jos vain olisi saanut
suudelman vaimonsa suloisilta huulilta.
Ja kuitenkin sanotaan, että raha on kaikkivaltias, että rahalla
saadaan kaikkea.
Tosin kyllä, petollista, teeskenneltyä rakkautta ja viehkeiden
naisten loistavia hymyilyjä, naisten, joilla ei itsellä ole
minkäänlaisia tunteita; kiellettyä, synnillistä rakkautta, jota
täytyy pitää salassa -- mutta ei sen rakkautta, joka yksinään voi
rakastaa todellisesti, uskollisesti ja joka voi antaa autuutta.
Timar miltei toivoi voivansa vihata vaimoaan. Hän tahtoi saada
sydämensä uskomaan hänen rakastavan toista, hänen olevan uskottoman,
hänen rikkovan velvollisuutensa puolisona.
Mutta hän ei löydä mitään syytä vihata häntä. Ei kenkään näe häntä
muualla kuin miehensä käsivarressa. Seurassa hän osaa ottaa sellaisen
aseman, että häntä kunnioitetaan ja että häntä on mahdoton lähestyä.
Tanssiaisissa hän ei tanssi. Hän mainitsee syynkin siihen: tyttönä
hän ei ole saanut oppia tanssimaan ja naimisissa ollessaan hän ei
tahdo oppia sitä. Hän etsii vanhempien naisten seuraa. Jos hänen
miehensä on viikonkin verran matkoilla, ei hän poistu talostaan
kertaakaan koko aikana.
Mutta miten on laita kotona? Seurapiirien salit voidaan nähdä läpi,
mutta kodin seiniä ei.
Oi, tähän kysymykseen sai Timar mitä musertavimman vastauksen.
Tässä talossa asui Atalia Timean kanssa. Atalia ei ollut Timean
kunnian suojelusenkeli, vaan suojeluspaholainen. Timean jokaista
askelta, joka sanaa, joka ajatusta, joka huokausta, joka kyyneltä,
vieläpä jokaista unikuvaakin vartioi toinen nainen, joka vihaa niin
hyvin Timaria kuin hänen vaimoaan ja varmaankin kiirehtisi tekemään
heidät molemmat onnettomiksi, jos vain harha-askeleen varjoakin
ilmenisi.
Jos Timea sillä hetkellä, jolloin hän pyysi Mikaelin pitämään
Atalian ja Sohvi-rouvan talossaan, olisi voinut kuunnella muutakin
kuin hyvän, tunteellisen sydämensä kieltä, ei hän olisi saattanut
turvakseen keksiä mitään parempaa, kuin pitää luonaan Atalia, joka
oli ollut kihloissa sen miehen kanssa, jota hän ei enää milloinkaan
uskaltanut kohdata.
Nämä kaksi vihaavaa silmää seurasivat häntä kaikkialla.
Niin kauan kuin suojeluspaholainen pysyi vaiti, ei itse Jumalakaan
voinut tuomita Timeaa.
Ja Atalia pysyi vaiti.
* * * * *
Atalia oli toden teolla Timean kotipaholainen, ei ainoastaan suuressa
vaan myös pienessä.
Häneltä ei jäänyt huomioonottamatta pieninkään tilaisuus kiusata
Timeaa.
Hänen mielestään Timea tahtoi loistaa jalomielisyydellään
kohtelemalla talon entistä neitiä kuten sisartaan ja hienoa naista,
ja tässä oli Atalian mielestä kylliksi syytä näyttää maailmalle, että
hän muka olikin vain palvelijatar.
Timean täytyi joka päivä ottaa väkivallalla luuta Atalian kädestä
tämän tullessa siivoamaan hänen huonettaan. Toisinaan näki hän
Atalian puhdistamassa hänen vaatteitaan. Ja jos oli päivällisvieraita
ei Ataliaa saanut millään muotoa pois keittiöstä.
Atalia oli saanut takaisin koko vanhan puku- ja koristevarastonsa;
hänellä oli kaapit täynnä tiibetti-, merino- ja gros-de-naple pukuja;
mutta hän käytti mieluummin kuluneimpia ja likaisimpia pukujaan,
niitä, joita hän ennen oli käyttänyt vain kammattaessa ja lisäksi oli
hänen sydämensä iloinen, kun pukuun paloi reikä keittiössä tai kun
lamppua puhdistaessa öljytahra loiskahti hameelle. Hän tiesi, miten
syvästi se loukkasi Timeaa. Korunsa hän myös oli saanut takaisin.
Niitä oli tuhansien arvosta, mutta hän ei käyttänyt niitä, vaan osti
itselleen lasisen rintaneulan kymmenellä kreuzerillä ja kiinnitti sen
rintaansa.
Timea otti silloin salaa neulan ja antoi vaihtaa sen lasin oikeaan
opaaliin ja rikkiset vaatteet hän kerran poltti antaen ommella
Atalialle puvun samasta kankaasta, josta hänellä itsellään oli puku.
Oi, Timean mieltä voitiin pahoittaa, mutta ei häntä suututtaa.
Käytöksessäänkin Atalia osoitti sietämätöntä nöyryyttä Timeaa
kohtaan, huolimatta siitä, tai oikeammin juuri sen vuoksi, että
Timea loukkaantui siitä. Kun Timea pyysi häneltä jotakin, kiirehti
hän noutamaan pyydettyä tavaraa niin nöyränä kuin hän olisi
ollut orjatar, joka pelkää ruoskaa. Hän ei milloinkaan puhunut
luonnollisella äänellään, vaan kiusasi Timeaa pakottamalla äänensä
tuollaiseksi ohueksi, kimeäksi diskantiksi, mikä aina kuuluu
matelevan nöyrältä; hän sopersi ja änkytti teeskennellyn heikosti
eikä ollut osaavinaan lausua r:ää.
Häntä ei millään muotoa saanut sinuttelemaan Timeaa.
Pahiten hän kiusasi sillä, että ylisti toista puolisoa toiselle.
Ollessaan kahden Timean kanssa hän huokasi: "Oi, kuinka onnellinen
te olette, Timea, jolla on niin kelpo mies, joka rakastaa teitä
niin kovin!" -- Kun Timar palasi kotiin, otti Atalia hänet vastaan
lapsellisin nuhtein: "Onko kauniisti tehty, että olette näin kauan
poissa? Timea on jo aivan epätoivoissaan; hän on jo odottanut teitä
niin kovin. Menkää nyt hiljaa sisään yllättämään vaimonne. Pankaa
kädet hänen silmilleen takaa päin; hän kyllä arvaa, ken se on."
Ja heidän täytyi kummankin sietää tätä ivaa, joka hellän osanoton
teeskennellyn naamion alta loukkasi heidän sydämiään. Atalianhan
olisi parhaiten pitänyt tietää, ettei heistä kumpainenkaan ollut
onnellinen.
Näistä kasvoista -- ruumiillistuneesta ivasta -- he eivät missään
paikassa omassa talossaan voineet vapautua. Minne hyvänsä he
vetäytyivätkin, seurasi hän heitä matelevan imartelevana, loukkaavan
nöyränä ja ivallisen palvelevaisena.
Ja he sietivät sitä!
Mutta Atalia, ollessaan yksin, heitti pois tämän naamarin, jolla hän
rääkkäsi itseään ja muita, ja päästi koko vihansa purkautumaan.
Kuinka hän silloin paiskasikin kauas sen samaisen luudan, -- jota
Timea turhaan oli koettanut vääntää hänen käsistään -- raivoissaan
luotaan lattialle ja löi sitten varrella tuoleja ja sohvia
piiskatakseen, kuten sanoi, pölyn niistä, mutta itse asiassa vain
purkaakseen raivoaan. Kun hän meni ulos tai tuli sisään, ja puvun
laahustin tarttui oveen tai puku muutoin oven ripaan, tempasi hän
niin että joko ripa rikkoontui tai leninki repesi. Juuri se miellytti
häntä. Porsliinin sirpaleet, särkyneet lasit ja jalattomat tuolit
todistivat niistä onnettomista hetkistä, jolloin ne olivat olleet
Atalian kanssa kahden.
Etenkin erästä mykkää esinettä hän ruoski katkeruudellaan ja
ilkeydellään, jota hän pisara pisaralta oli koonnut; ei senvuoksi,
että se olisi ollut mykkä eikä olisi osannut puhua, vaan sen vuoksi,
että se oli hänen lihallinen äitinsä. Sohvi-äiti rukka piilottautui
oman tyttärensä silmistä; häntä peloitti olla yksin hänen kanssaan.
Hän oli ainoa, joka sai kuulla Atalian luonnollisen äänen ja joka
sai nähdä sen pohjattoman kuilun, jonka hänen vihansa oli kaivanut.
Sohvi-rouvaa peloitti maata samassa huoneessa tyttärensä kanssa ja
hän näytti tuttavallisella tuulella ollen vanhalle uskolliselle
palvelijalleen ne sinelmät, jotka kauniin Atalian käsi oli jättänyt
hänen käsivarteensa. Kun Atalia tukahuttaen raivonsa tuli sisään,
tarttui hän äitiään käsipuoleen ja huusi hänen korvaansa: "Miksi olet
synnyttänyt minut?"
Kuinka hänestä tuntuikaan hyvältä potkaista rouvan lempikoiraa salaa!
Kuinka hyvältä hänestä tuntuikaan kannella Timealle, miten huonoja
palvelijat olivat, mitä pahaa he taas olivat saaneet aikaan, mitä
harmia tehneet. Timeakin sai osansa siitä.
Ja kun Atalia, teeskennellyin nöyryyden ilmein oli lopettanut päivän
tehtävät ja vihdoinkin meni nukkumaan, ei kenenkään tarvinnut auttaa
häntä riisuutumaan. Hän riuhtasi vaatteet päältään, katkoi solmuun
menneet nauhat, ja avatut palmikot saivat mukautua siihen, että
sormet ja kampa pitelivät niitä niin pahoin, kuin tukka olisikin
ollut toisen ihmisen päässä tai olisi tehnyt jotain pahaa. Viimein
polki hän jalkoineen vaatteita, jotka olivat hajallaan kaikkialla,
sammutti kynttilät ja antoi sydämien käryttää, kunnes ne itsestään
sammuivat -- täyttäköön vain savu ja käry huoneen! -- ja heittäytyi
vuoteelle. Siellä hän puri tyynyjä ja repi niitä hampaillaan
ajatellessaan niitä helvetin tuskia, joita hän oli kärsinyt päivän
kuluessa. Unta ei tullut, ennenkuin hän kuuli yön hiljaisuudessa
erään oven paukahtavan -- oven, joka johti miehen _yksinäiseen_
makuukamariin. Nyt hän oli iloinen. Nyt hän vaipui uneen.
Häneltä ei pysynyt salassa, että eivät nuori mies ja nuori vaimo
olleet onnellisia.
Vahingoniloisena hän odotti, mitä ikävyyksiä tästä seuraisi.
Ei kumpainenkaan puoliso ollut huomaavinaan mitään.
Ei heidän välillään milloinkaan tapahtunut sanakiistaa, ei
erimielisyyttä, eipä edes huokaus päässyt huomaamatta kuuluville.
Timea on muuttumatta, samanlainen; mies vain käy päivä päivältä
yhä synkemmäksi. Tuntikausia hän istuu vaimonsa vieressä ja pitää
välistä hänen kättään omassaan; mutta hän ei katso häntä silmiin, hän
nousee ja poistuu sanomatta sanaakaan. Miehet eivät osaa säilyttää
salaisuuksia yhtä hyvin kuin naiset.
Yhteen aikaan oli Timarilla tapana matkustaa usein pois ja määrätä
paluupäivä, mutta tulla takaisin ennen määräpäivää. Toisinaan hän
yllätti vaimonsa epätavalliseen aikaan, kun ei kukaan osannut odottaa
häntä. Hän selitti muka sattumalta tulleensa kotiin eikä tahtonut
näyttää, mitä hän etsi. Mutta otsalta saattoi lukea hänellä olevan
epäilyksiä. Mustasukkaisuus ei anna hänelle rauhaa.
Eräänä päivänä sanoi Mikael olevansa pakotettu matkustamaan
Levetincziin ja palaavansa luultavasti vasta kuukauden kuluttua. Hän
oli valmistautunut pitkän poissaolon varalta.
Puolisoiden ottaessa toisiltaan jäähyväiset -- kylmästi,
velvollisuudesta suudellen -- oli Ataliakin läsnä.
Hän hymyili.
Joku muu ei olisi kenties huomannut tätä hymyä tai ei ainakaan
olisi tajunnut sitä ivaa, mikä siinä piili. Se oli vahingoniloista,
halveksivaa hymyä petetylle aviomiehelle. Oli kuin hän olisi tällä
hymyilyllä halunnut sanoa: "Mene sinä vain, hupsu!"
Mikael otti tämän pilkallisen hymyn pistoksen muassaan matkalle.
Tämä pistos sydämessään hän matkusti aamupäivällä Levetincziä kohti;
mutta keskipäivällä hän käännätti vaununsa takaisin ja oli keskiyöllä
jälleen Komornissa.
Kaksi eri sisäänkäytävää johti hänen huoneisiinsa, joiden avaimet
hänellä oli aina mukanaan. Hän saattoi siis päästä sisään kenenkään
huomaamatta. Huoneestaan hän saattoi sitten mennä yhteisen huoneen
lävitse Timean makuuhuoneeseen.
Timealla ei ollut tapana lukita makuuhuoneensa ovea. Hän tavallisesti
luki vuoteessaan, ja kamarineidin oli usein käytävä katsomassa, oliko
lamppu jäänyt palamaan hänen nukahdettuaan.
Makuuhuoneen toisella puolella oli se huone, missä Atalia ja
Sohvi-rouva nukkuivat.
Mikael lähestyi ovea kuulumattomin askelin ja avasi sen varovasti.
Kaikki oli hiljaista, kaikki nukkuivat.
Yölamppu, joka seisoi valkoisen lasisuojustimen takana, valaisi
huonetta himmeällä valollaan. Mikael veti syrjään vuoteen uutimen.
Siinä lepäsi hänen edessään sama nukkuva pyhimyksen kuva, jonka hän
kerran Pyhän Barbaran kajuutassa oli herättänyt henkiin. Hän näytti
nytkin nukkuvan sikeästi. Hän ei tuntenut mitään, vaikka Mikael oli
lähellä. Hän ei nähnyt häntä alasluotujen silmäripsiensä alta. Mutta
nukkuva vaimo näkee rakastamansa miehen unissaankin ja suletuin
silmin.
Mikael kumartui hänen povensa puoleen laskeakseen sydämen lyönnit.
Sydän löi levollisesti, säännöllisesti. Minkäänlaisia petollisia
oireita ei ollut huomattavissa... ei mitään, joka voisi antaa
ravintoa sille suunnattomalle hirviölle, joka väijyy uhriaan.
Hän katseli kauan aikaa nukkuvaa.
Äkkiä hän säpsähti. -- Atalia seisoi hänen vieressään täysissä
pukimissa vahakynttilä kädessään. Nytkin leijaili hänen kasvoillaan
tuo ivallinen, loukkaava hymy.
"Oletteko unohtanut jotakin?" hän kysyi hiljaa.
Mikael vapisi kuin varas, joka on joutunut kiinni itse teossa.
"Hiljaa!" hän sanoi osottaen nukkuvaa ja riensi pois vuoteen luota.
"Minä olen unohtanut paperini kotiin."
"Herätänkö Timean, jotta hän etsisi ne?"
Timaria harmitti se, että hän ensi kerran eläissään oli sanonut
hätävalheen. Eiväthän hänen paperinsa olleet Timean luona, vaan hänen
omassa huoneessaan.
"Ei, älkää herättäkö vaimoani. Paperit ovat minun huoneessani. Etsin
vain avaimia."
"Ja löysitte ne?" kysyi Atalia pilkaten, näyttäen Mikaelille sitten
valoa tämän omaan huoneeseen.
Täällä hän laski kynttilän pöydälle, mutta ei poistunut.
Mikael heitteli hämillään papereitaan sikin sokin. Hän ei löytänyt
sitä, mitä etsi -- tietenkään ei, koska hän ei tiennyt, mitä etsi.
Viimein hän lukitsi kirjoituspöydän laatikon ottamatta sieltä mitään.
Taaskin häntä kohtasi tuo ivahymy, joka nyt kerta toisensa perästä
värähti Atalian huulille.
"Käskettekö mitään?" puhui tämä ikäänkuin vastaukseksi siihen
tutkivaan katseeseen, jonka Timar häneen kiinnitti.
Mikael pysyi mykkänä.
"Tahdotteko minun puhuvan?"
Nämä sanat kuullessaan tuntui Mikaelista kuin maailma olisi
luhistunut kokoon hänen päänsä päällä. Hän ei saanut sanottua
sanaakaan.
"Tahdotteko minun puhuvan Timeasta?" kuiskasi Atalia kumartuen
Timarin puoleen ja lumoten kauniilla käärmeen silmillään herpautuneen
miehen tenhopiiriinsä.
"Mitä te tiedätte?" huudahti Mikael kiivaasti.
"Kaikki. -- Tahdotteko minun puhuvan?"
Timar oli kahdenvaihella.
"Mutta minä sanon teille edeltäkäsin, että te tulette kovin
onnettomaksi saadessanne tietää, mitä minä tiedän."
"Puhukaa!"
"Olkoon menneeksi! Kuulkaa! Minä tiedän yhtä hyvin kuin te itse, että
Timea ei rakasta teitä. Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, ketä hän
rakastaa. Mutta yhtä te ette tiedä, minkä minä tiedän, että Timea on
teille uskollinen kuin enkeli."
Timar säpsähti.
"Myöntäkää, tätä ette olisi minulta odottanut. Eikö olisikin
mielestänne ollut mieluisampaa kuulla, että vaimonne ansaitsisi
halveksumisenne, niin että voisitte vihata häntä ja hyljätä hänet.
Ei, herraseni! Alabasteripatsas, jonka olette ottanut vaimoksenne,
ei rakasta teitä, mutta ei myöskään petä teitä. Sen tiedän täysin
varmasti. Oi, teidän kunnianne on hyvässä tallessa. Vaikka olisitte
pannut tarun Arguksen tuhansine silmineen vartiaksi tänne, ei hän
olisi ollut minua parempi vartia. Ei ainoakaan hänen tekonsa,
ajatuksensa eikä puheensa ole minulta salassa; ei missään sydämensä
sisimmässä sopessa hän voi kätkeä mitään minulta. Teitte viisaasti
ja aviokunniallenne eduksi ottaessanne minut taloonne. Minua te
ette karkoita täältä, vaikka vihaattekin minua, sillä tiedätte
varsin hyvin, että niin kauan kuin minä olen täällä, ei se mies,
jonka edessä vapisette, voi lähestyä pyhättöänne. Minä olen
kotinne timanttilukko. Te saatte tietää kaikki. Kun te lähdette
kaupungista, on kotinne luostari koko matkanne ajan. Täällä ei
käy ketään vieraita, ei naisia eikä herroja. Kaikki vaimonne
saamat kirjeet löydätte avaamattomina kirjoituspöydältänne; saatte
mielenne mukaan joko antaa ne hänelle tai heittää tuleen. Vaimonne
ei poissaollessanne astu jalkaansa kadulle; joskus hän ajaa ulos,
mutta silloinkin minun seurassani; hänen ainoa kävelypaikkansa on
saari. Ja minä olen aina hänen lähellään; minä näen hänen kärsivän,
mutta en kuule hänen milloinkaan valittavan. Kuinka hän voisikaan
valittaa _minulle_, minulle, joka kärsin samoja helvetin tuskia
ja niitä hänen takiaan. Sillä siitä hetkestä lähtien, jolloin
nämä aavekasvot ensi kerran ilmestyivät tähän taloon, alkoi minun
onnettomuuteni. Siihen saakka olin onnellinen. Minä olin rakastettu.
-- Älkää pelätkö minun purskahtavan itkuun! Nyt minä en enää rakasta,
nyt vain vihaan, vihaan koko sydämestäni. -- Te voitte turvallisena
uskoa kotinne minun huostaani. Voitte matkustaa maailman ympäri ja
olla levollinen; olettehan jättänyt minut tänne. Ja niin kauan kuin
palatessanne tapaatte vaimonne elossa, voitte olla varma siitä, että
hän on pysynyt uskollisena teille. Sillä tietäkää, herraseni, että
jos hän joskus vaihtaisi ystävällisen sanan tämän miehen kanssa tai
vastaisi hänen hymyilyynsä tai lukisi hänen kirjeensä, niin en minä
odottaisi teitä, vaan ottaisin itse hänet hengiltä ja te tulette vain
hänen hautajaisiinsa. -- Nyt tiedätte mitä jätätte tänne. Hiotun
tikarin, jota mustasukkaisuuden raivo pitää paljastettuna vaimonne
rintaa vasten. Ja tämän tikarin varjossa täytyy teidän joka päivä
panna levolle, ja vaikka minä herätän teissä inhoa, tulette te
epätoivoissanne tarraamaan minuun kiinni!"
Timar tunsi sielunsa voimat kokonaan lamautuvan tätä intohimoista
purkausta kuullessaan.
"Olen sanonut kaiken, mitä tiedän Timeasta, teistä ja itsestäni.
Toistan vielä kerran: olette ottanut vaimoksenne tytön, joka rakastaa
toista. Tämä toinen on kuulunut minulle. _Te_ ryöstitte tämän talon
minulta; teidän toimestanne menetin isäni ja omaisuuteni ja sitten
te asetitte Timean tänne valtiaaksi. Nyt näette, mitä olette tehnyt.
Timea ei ole puolisonne, vaan marttyyri. Ei siinä kyllin, että itse
kärsitte; teillä on omallatunnollanne sekin tietoisuus, että olette
tehnyt sen, jonka omistamisesta olette taistellut, onnettomaksi,
vieläpä niinkin onnettomaksi, ettei Timea voi milloinkaan olla
onnellinen, niin kauan kuin te elätte. Tämä piikki sydämessänne
te lähdette kodistanne herra Levetinczy; ettekä löydä missään
lääkettä kirveleville haavoillenne, -- ja siitä minä iloitsen koko
sydämestäni."
Posket hehkuen, hampaat yhteenpuristettuina ja silmät salamoiden
niiasi Atalia Timarille, joka uupuneena vaipui nojatuoliin tytön
ojentaessa nyrkkinsä häntä kohti ikäänkuin olisi työntänyt
näkymättömän tikarin hänen sydämeensä.
"Ja nyt... ajakaa minut ulos talostanne, jos uskallatte!"
Tytön kasvoilta oli kaikki naisellisuus poissa. Teeskennellyn
nöyryyden asemasta temmelsivät niillä nyt hillittömän himon
raivottaret.
"Ajakaa minut pois, jos teillä on rohkeutta siihen!" Ja ylväänä kuin
voitonriemuinen pahahenki hän poistui Mikaelin huoneesta. Hän otti
mennessään palavan vahakynttilän, jonka hän oli asettanut pöydälle ja
jätti masentuneen aviomiehen pimeään. Hänhän oli jo sanonut miehelle,
ettei hän ollut talon nöyrä palvelija, vaan sen suojeluspaholainen.
Kun Timar näki tytön palava kynttilä kädessään lähenevän ovea, käski
joku ääni hänen sisässään häntä nousemaan tuoliltaan, tarttumaan
Atalian käsivarteen ja huutamaan hänelle: "No, jääkää siis tähän
kirottuun taloon, koska antamani lupaus sitoo minut, mutta te ette
jää meidän kanssamme!"; ja sen jälkeen juoksemaan Timean huoneeseen
kuten silloin, onnettomana iltana laivan upotessa, ottamaan hänet
syliinsä huutaen: "Talo luhistuu kokoon; pelastakaamme itsemme!" sekä
senjälkeen juoksemaan pois hänen kanssaan paikkaan, missä ei kukaan
vartioisi heitä...
Tämä ajatus suhahti hetkeksi hänen päähänsä... Näin oli hänen
meneteltävä...
Ovi Timean huoneeseen kävi, ja Atalia katsahti vielä kerran taakseen.
Sitten hän meni sisään, ovi sulkeutui hänen jälkeensä ja Mikael jäi
yksin pimeään. Oi, millaiseen pimeyteen!
Vihdoin hän kuuli avainta kierrettävän kaksikertaa lukossa.
Hänen kohtalonsa oli sinetöity.
Hän nousi ylös ja hapuili matkakapineitaan. Hän ei sytyttänyt valoa
eikä kolannut, jotta ei talossa herättäisi eikä tiedettäisi hänen
käyneen kotonaan.
Koottuaan tavaransa hän hiipi ulos hiljaa, sulki oven yhtä hiljaa ja
poistui varovasti ja äänettömästi kuin varas tai pakolainen omasta
talostaan. Brazovicsin tytär oli ajanut hänet ulos sieltä.
Ulkona kadulla otti hänet huhtikuun myrsky voimakkain lumiryöpyin
vastaan. Tuollainen ilma on hyvä sellaisille, jotka eivät halua
näyttäytyä kenellekään.
Tuuli vinkui kaduilla ja ajoi lunta silmiin, mutta Mikael Timar lähti
siitä huolimatta matkaan sellaisessa ilmassa, jommoisessa ei ajeta
ulos edes koiraakaan.
Kahdeskymmenesensimmäinen luku.