TIMEA.

Voi, kuinka kaunis morsiuspuku laahaa tomussa!...

Hääkemujen sijaan vietettiin hautajaiset.

Ja kirjaillun morsiuspuvun sijaan tuli surupuku.

Musta! Se väri, joka tekee köyhän ja rikkaan samanlaisiksi! Atalia ja

Timea puettiin samalla tavalla -- mustiin.

Ja jospa suru olisi vain siinä, että käy puettuna mustiin!

Herra Brazovicsin kuoltua seurasivat onnettomuuden mustat korpit

lentäen kuin mustat varikset päivää ennen talvimyrskyn alkua pitkissä

riveissä istumaan talojen katoille.

Ensimmäinen korpinrääkyntä oli se, että sulhanen lähetti takaisin

kihlasormuksen. Ei edes hautajaisissa hän näyttäytynyt ojentamassa

tukevaa käsivarttaan morsiamelleen tämän horjahdellessa miltei

tajuttomana arkun jälessä; sillä siinä pikkukaupungissa on tapana

surevien, ovat he sitten köyhiä tai rikkaita, saattaa vainajaa

paljastetuin päin hautuumaalle. Oli paljon ihmisiä, jotka moittivat

herra Katshukaa tästä menettelystä ja jotka eivät tahtoneet nähdä

mitään puolustusta siinä käytännöllisessä syyssä, että sulhanen, kun

herra Brazovics ei puolestaan ollut täyttänyt ehtoa maksaa ennen

häitä sadantuhannen guldenin myötäjäiset, saattoi täydellä oikeudella

katsoa olevansa vapaa sitoumuksestaan. Niitä on nyt kerran sellaisia

ahdasmielisiä ihmisiä, jotka eivät halua nähdä mitään puolustusta

sellaiselle poisvetäytymiselle.

Senjälkeen tulivat korpit joukottain istumaan Brazovicsin talon

katonharjalle. Toinen velkoja toisensa perästä saapui vaatimaan

saataviaan.

Ja nyt romahti koko korttitalo raunioiksi.

Ensimmäinen velkoja, joka lausui sanan "vararikko!" puhalsi

Brazovicsin talon kumoon. Kerran alkuun päästyään ei lumivyöry

pysähtynyt, ennenkuin oli saapunut vuoren juurelle.

Sulhasen vaatimus saada myötäjäiset ennen häitä osottautui liiankin

perustelluksi. Herra Brazovicsin kauppatoimissa kummitteli niin

paljon näköjään edullisia, mutta itse asiassa tappiota tuottavia

yrityksiä, virheellisiä laskelmia, salattuja sitoumuksia ja

luuloteltuja voittoja, että omaisuus ei riittänyt peittämään velkoja,

kun vihdoin ja viimein tämä sekainen vyyhti oli selvitetty. Eikä

tässä kyllin. Kävi selville, että hän oli hävittänyt huostaansa

uskotut rahat, orpolasten pääomat, kirkolle tehdyt lahjoitukset,

sairashuoneitten kassat ja asiamiesten takaussummat. Aallot yhtyivät

tämän talon katon päällä ja nämä aallot kuljettivat mukanaan lokaa ja

mutaa; jälkeensä ne jättivät -- häpeän.

Timeakin kadotti koko omaisuutensa. Orpolapsen rahoja ei oltu viety

ensinkään kirjoihin.

Joka päivä kävi nyt talossa asianajajia, maistraatin jäseniä,

ryöstöntoimeenpanijoita. He takavarikoivat kaikki laatikot ja

kaapit; he eivät kysyneet naisilta lupaa, sallisivatko nämä heidän

vierailunsa; ilmoittamatta he hyökkäsivät sisään, minä hetkenä

hyvänsä, nuuskivat perin pohjin kaikki huoneet ja panettelivat

ja sadattelivat vainajaa niinkin äänekkäästi, että surevien

naisten täytyi kuulla. Kaikki esineet, mitä talossa oli, otettiin

toinen toisensa perään esiin arvioitavaksi vieläpä taulutkin,

kehyksettömätkin. Eipä edes morsiuspuku ilman morsianta välttänyt

tätä kohtaloa.

Ja niin he määräsivät huutokaupan pitopäivän ja naulauttivat talon

portille tiedonannon, missä kaikki tarjottiin kaupan -- kaikki, ei

edes kaunis, kirjailtu morsiuspuku jäänyt pois luettelosta. Loppujen

lopuksi itse talo, ja kun se oli myyty, saisivat sen nykyiset

asukkaat mennä tiehensä, minne halusivat, ja kaunis Atalia saisi

katsella taivaaseen kysellen, mihin hän tämän jälkeen kallistaisi

ylpeän päänsä.

Niin, mihin?

Hän, konkurssin tehneen petturin tytär, jolle ei oltu jätetty mitään,

ei edes hyvää nimeä, ja jolle ei kukaan tahtonut hyvää -- ei edes hän

itse.

Kaikista omistamistaan kalleuksista oli hän pidättänyt itselleen vain

kaksi arvokasta muistoa, jotka olivat jääneet takavarikoitsijoilta

huomaamatta: erään chalcedonirasian ja takaisinlähetetyn

kihlasormuksen.

Rasian hän oli pistänyt hameensa taskuun; kun hän yöllä oli yksin,

otti hän sen esiin ja katseli siinä säilytettyjä aarteita.

Ne olivat erilaatuisia myrkkyjä. Atalia oli eräällä Italian matkalla

saanut omituisen päähänpiston ostaa rasian. Omistaessaan tällaisen

rasian luuli hän voivansa uhmata koko maailmaa. Hän luuli kykenevänsä

surmaamaan itsensä pienimmästäkin loukkauksesta. Tämä harhaluulo teki

hänet itsevaltiaaksi sekä vanhempiaan että sulhastaan kohtaan. Ellei

kaikessa mukauduttu hänen tahtoonsa, niin olihan hänellä myrkkyrasia.

Hänen oli vain tarvis valita nopeimmin vaikuttava myrkky ja aamulla

hän olisi ruumiina.

Ja nyt oli kiusauksen hetki tullut. Hänen edessään oli koko elämä

lohduttomana erämaana, Isä oli tehnyt lapsestaan kerjäläisen, ja

sulhanen oli hyljännyt morsiamensa.

Atalia oli noussut vuoteeltaan. Hän silmäili avattua rasiaa ja etsi

eri myrkkyjen joukosta.

Mutta nyt hän huomasikin pelkäävänsä kuolemaa. Hänellä ei ollut

kyllin voimaa tehdä itsemurhaa.

Hän tuijotti kuvaansa peilissä. Pitäisikö niin suuri kauneus tuomita

hävitettäväksi?

Hän sulki rasian ja kätki sen jälleen.

Sitten hän otti esiin toisen kalleuden, kihlasormuksen. Siinäkin on

myrkkyä. Ja lisäksi vielä vaarallisempaa. Se tappaa sielun. Mutta

sitä myrkkyä hän on kyllin rohkea imemään itseensä, siksi kunnes se

aivan huumaa hänet. Hän on rakastanut miestä, joka lähetti hänelle

takaisin sormuksen. Hän ei ole pelkästään rakastanut häntä, vaan on

ollut raivoisasti rakastunut häneen.

Myrkkyrasia antaa huonoja neuvoja, sormus vieläkin huonompia.

Atalia alkaa pukeutua. Ei ole ketään, joka voisi auttaa häntä siinä

toimituksessa. Palvelijat ovat lähteneet talosta aikoja sitten ja

rouva Sohvi sekä Timea nukkuvat palvelijain huoneessa, sillä ovet

vierashuoneisiin ovat oikeuden sinetillä lukitut. Atalia ei herätä

heitä, vaan pukeutuu itse.

Hän ei tiedä, mikä aika yöstä on. Ei kukaan vedä enää komeita

seinäkelloja, nyt kun tiedetään niidenkin tulevan myydyiksi. Toinen

osoittaa aamua, toinen keskipäivää.

Samantekevää, mitä kello on. Atalia hakee portinavaimen ja hiipii

yksin talosta jättäen kaikki ovet jälessään selkoselälleen. Keneltä

täällä varastettaisiin?

Ja nyt hän uskaltaa lähteä ilman seuralaista ulos pimeille

kaduille. Ja siihen aikaan olivat Komornin kadut sangen pimeät.

Kolminaisuuspylvään edessä lepatti lyhty, raastuvan portin edessä

toinen ja kolmas päävahdin edustalla, muualla ei missään.

Atalia suuntaa askeleensa "Angliaa" kohti. Se on pahamaineinen

paikka. Kaupungin ja linnoituksen välillä on pimeä aukeama, missä

öiseen aikaan piileskelee kodittomia naisia maalatuin kasvoin ja

takkuisin hiuksin kun heidät on karkoitettu piilopaikoistaan "Pikku

torilla." Atalian on luultavasti kuljettava sellaisten naisten ohitse

mennessään "Anglian" ohi. Mutta nyt hän ei niitä pelkää. Se myrkky,

jota hän on imenyt kultasormuksesta, on poistanut hänestä pelon

kohdata näitä saastaisia olentoja. Lokaa pelätään vain niin kauan

kuin ei itse astuta siinä.

Kadunkulmassa seisoo etuvartija; hänen täytyy koettaa päästä hänen

ohitseen, ilman että vartija huomaisi häntä ja huutaisi hänelle: "Ken

siellä?"

Kulmatalossa on pylväskäytävä, joka johtaa ulos torille. Päivisin

oleskelevat leivänmyyjättäret täällä. Atalia suuntaa kulkunsa tämän

käytävän lävitse päästäkseen pujahtamaan vartian katseiden ohitse

huomaamatta. Käydessään näin nopeasti hän kompastuu johonkin. Se on

ryysyihin puettu nainen, joka makaa poikkipuolin käytävässä aivan

päihtyneenä. Puoleksi eläimellinen olento, jota hän on koskettanut

jalallaan, syytää suustaan mitä likaisimpia kirouksia. Hänestä

välittämättä Atalia astuu esteen yli. Hänen on helpompi olla

päästyään kulmauksen ohitse, Päävahdin, edustalta loistava lyhdynvalo

katoaa hänen silmistään ja nyt, hän on pimeässä puiden alla.

Syreenipensaiden läpi välkähtelee valo valaistusta akkunasta. Tämä

johtotähti johtaa Ataliaa. Siellä on insinööriupseerin asunto.

Atalia tarttui ovenkolkuttimeen, joka oli leijonanpään muotoinen.

Portin päällä oli kaksipäisen kotkan kuva. Hänen kätensä vapisi,

kun hän kohotti sitä kolkuttaakseen ovelle. Hän teki sen kuitenkin.

Koputuksen kuultuaan tuli upseerin palvelija ulos ja avasi oven.

"Onko kapteeni kotona?" kysyi Atalia. Iloinen poika teki irvistäen

liikkeen, jolla tahtoi osoittaa hänen olevan sisällä. Hän oli usein

nähnyt Atalian ja moni hopearaha oli luiskahtanut tämän hienojen

sormien lomitse hänen käteensä hänen viedessään isännältään tuolle

kauniille neidille lahjaksi kukkakimppuja tai varhaiskypsiä hedelmiä.

Kapteeni istui yhä työssä.

Hänen työhuoneensa näytti olevan sisustettu ilman minkäänlaista

ylellisyyttä. Seinillä riippui karttoja ja mittauskojeita.

Ankaran sotilaallinen yksinkertaisuus hämmästytti sisääntulijaa

ja läpitunkeva tupakanhaju, joka oli vetäytynyt huonekaluihin ja

kirjoihin, vieläpä lattiaankin, lemahti vastaan ja tuntui silloinkin,

kun ei poltettu.

Atalia ei ollut milloinkaan nähnyt kapteenin huonetta. Se huoneusto,

johon sulhanen olisi vienyt hänet hääpäivänä, oli varmaankin aivan

toisin sisustettu; mutta jo samana päivänä olivat saamamiehet

takavarikoineet sekä sen että huonekalut. Tätä hän oli nähnyt

vain vilaukselta, akkunasta, kävellessään ohitse äitinsä kanssa

sotilasmusiikin soidessa.

Herra Katshuka hypähti ylös tuoliltaan hämmästyneenä. Hän ei ollut

valmistunut vastaanottamaan naisvieraita. Hänen virkapukunsa kolme

ylimmäistä nappia oli auki, vaikka se oli vastoin sääntöjä, olipa hän

ottanut kaulaltaan jouhisen kaulahuivinsakin voidakseen mukavammin

tehdä työtä.

Atalia pysähtyi oven suuhun kädet riipuksissa ja pää painuneena

rinnalle.

Kapteeni kiirehti hänen luokseen. "Jumalan tähden, neiti! Mitä

aiotte? Kuinka olette joutunut tänne?"

Mutta kapteeni ei syleillyt häntä. "Istukaa, neiti", hän sanoi

viedessään hänet yksinkertaisen nahkasohvan luo. Kapteenin seuraava

tehtävä oli solmia kaulahuivi kaulaansa. Tämän tehtyään hän veti

tuolin sohvan viereen ja istuutui vastapäätä Ataliaa.

"Mitä tahdotte neiti?"

Atalia kuivasi kyyneleensä ja katseli kauan kapteenia loistavin

silmin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa katseillaan, miksi hän oli

tullut. Eikö kapteeni ymmärtäisi?

Ei, hän ei ymmärtänyt.

Nähdessään nyt olevansa pakotettu puhumaan, hän alkoi vavista kuin

vilutaudin värisyttämänä.

"Herraseni", hän vastasi vapisevalla äänellä, "niin kauan kuin onni

oli minulle myötäinen rakastitte minua. Onko sitä tunnetta vielä

nimeksikään jälellä?"

"Neitiseni", vastasi Katshuka kylmän kohteliaasti, "olen aina

pysyvä ystävänänne ja ihailijananne. Isku, joka kohtasi teitä,

kohtaa minuakin; olemme molemmat kadottaneet kaikki. Minäkin olen

epätoivoissani siitä, sillä minä etsin turhaan pelastavaa ajatusta,

joka voisi elvyttää tuhkaksi palaneet toiveeni. Virka, joka minulla

on, vaatii minulta paljon sellaista, jota en voisi täyttää. Meidän

asemassamme olevien henkilöiden, joilla ei ole omaisuutta, ei ole

luvallista naida."

"Tiedän sen", sanoi Atalia, "enkä suinkaan tahtonut muistuttaa

teille tätä. Me olemme nyt kovin köyhiä, mutta kohtalomme voi saada

yht'äkkiä suotuisan käänteen. Belgradissa asuu eräs isäni rikas

setä, joka meidän piti saada periä; siten meistä piti taas tulla

rikkaita. Minä kyllä odotan teitä; odottakaa tekin minua. Ottakaa

takaisin kihlasormuksenne, viekää minut äitinne luo ja antakaa minun

jäädä luoksenne kihlattuna morsiamenanne. Minä odotan teitä siksi

kunnes tulette minua noutamaan, ja siihen saakka olen oleva äitinne

rakastava tytär."

Herra Katshuka huoahti niin syvään, että hän oli puhaltamaisillaan

sammuksiin edessään olevan kynttilän.

"Oi, neiti", hän sanoi ottaen pöydällä olevan luotilaudan käsiinsä,

"ikävä kyllä se on mahdottomuus. Te ette tunne äitiäni. Hän on

ylväs nainen, luoksepääsemätön luonne. Hän elää erikseen maailmasta

eikä rakasta ketään. Te ette aavista, mitä taisteluja minun on

ollut käyminen hänen kanssaan rakkauteni tähden. Hän on syntyjään

paroonitar eikä ole milloinkaan ollut suostuvainen tähän liittoon.

Eihän hän edes tullut häihimme. Hänen luokseen en voi teitä viedä,

neitiseni. -- Minä olen teidän tähtenne rikkonut välini äitini

kanssa."

Atalian povi kohosi voimakkaasti; hänen kasvonsa hehkuivat. Hän

tarttui uskottoman sulhasen vasempaan käteen, josta puuttui

kihlasormus ja kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan hän kuiskasi

hiljaa ikäänkuin eivät edes mykät seinät saisi kuulla hänen sanojaan:

"Jos te olette minun takiani uhmannut äitiänne, uhmaan minä teidän

tähtenne koko maailmaa."

Katshuka ei rohjennut katsoa kauniin naisen ilmehikkäisiin,

suoraa kieltä puhuviin silmiin. Hän piirteli kädessään olevalla

luotilaudalla mittausopillisia kuvioita pöytään, ikäänkuin hän olisi

tahtonut sinus- ja kosinusprobleemin avulla ratkaista, mikä oli

erotus rakkauden ja mielisairauden välillä.

Tyttö kuiskasi: "Minä olen jo niin nöyryytetty, ettei mikään häpeä

voi enää alentaa minua. Minulla ei ole mitään kadotettavissa tässä

maailmassa. Ellei _teitä_ olisi, olisin jo tehnyt itsemurhan. Minä en

kuulu itselleni vaan teille. Sanokaa, miten minun on suhtauduttava

teihin. Olen menettänyt järkeni, ja kaikki on minulle yhdentekevää.

Surmatkaa minut, jos tahdotte, enkä minä vastusta."

Mittailiko herra Katshuka luotilaudalla tämän intohimoisen puheen

aikana, mitä hänen oli vastattava?

"Neiti Atalia! Minä puhun teille suoraan totuuden. Olen rehellinen

mies, kuten tiedätte."

Sitä ei Atalia ollut kysynyt.

"Rehellinen ja ritarillinen mies ei halua käyttää väärin naisen

onnettomuutta tyydyttääkseen alhaisia himojaan. Olen valmis antamaan

teille hyvän neuvon hyvänä ystävänänne, ikuisena ihailijananne.

Sanoitte Belgradissa asuvan erään setänne. Matkustakaa hänen

luokseen. Hän on läheinen sukulaisenne, hänen on otettava teidät

ystävällisesti vastaan. Annan teille kunniasanani, etten mene

naimisiin, ja jos joskus vielä kohtaamme toisemme tässä elämässä,

olen aina rinnassani tunteva teitä kohtaan samoja tunteita, joita

vuosikausia olen rinnassani vaalinut."

Katshuka ei valehdellut antaessaan tämän lupauksen.

Mutta hänen kasvoistaan luki Atalia jotakin, jota hän ei sanonut

-- että kapteeni ei enää rakasta häntä eikä ole moniin vuosiin

rakastanut, että hän rakastaa toista ja että hän, syystä että tyttö

on köyhä, kerjäläiseksi tehty, levollisesti voi antaa kunniasanansa

siitä, että ei mene naimisiin.

Tämän luki Atalia uskottoman sulhonsa kylmistä kasvoista.

Ja nyt välähti salama hänen aivojensa läpi. Silmissäkin välähti.

"Tahdotteko", hän kysyi, "tulla huomenna luokseni seurataksenne minua

setäni luo Belgradiin?"

"Tulen", kiirehti Katshuka vastaamaan. "Mutta menkää kotiin nyt.

Oliko joku saattamassa teitä tänne?"

"Tulin yksin."

"Kuinka varomatonta! Kuka nyt saattaa teidät kotiin?"

"Te ette uskalla!" sanoi Atalia katkerasti. "Jos joku sattuisi

näkemään meidät yhdessä tähän aikaan päivästä, mikä häpeä se

olisikaan -- teille! Minä en pelkää. Eihän minulla ole enää mitään

kadotettavissa."

"Palvelijani seuratkoon teitä."

"Hän ei tee sitä. Patrulli vangitsisi hänet kenties. Iltasoiton

jälkeen ei kukaan sotamiehistä saa kävellä kadulla. Minä kyllä löydän

yksinkin kotiin. Siis huomenna!"

"Olen luonanne aamulla kello 8."

Atalia kääriytyi mustaan vaippaansa ja oli jo rientänyt ulos ovesta,

ennenkuin Katshuka oli ennättänyt avata oven hänelle.

Hänestä tuntui siltä kuin kapteeni olisi kiireesti vyöttänyt sapelin

vyölleen heti kun ovi oli sulkeutunut. Aikoiko hän kenties seurata

häntä matkan päässä. "Anglian" kulmassa hän pysähtyi. Ei ketään

tullut jälessä.

Hän riensi eteenpäin kotia kohti.

Ja kiiruhtaessaan pimeitä katuja pitkin hän valmisti aivoissaan erään

suunnitelman. Jos kapteeni vain olisi hänen vieressään vaunussa, jos

hän vain seuraisi häntä Belgradiin, niin olisi hän piankin näkevä,

ettei mikään mahti maailmassa voisi vapauttaa häntä. Kulkiessaan

pylväskäytävän läpi kompastui Atalia taaskin naisolentoon, joka

makasi kivillä. Tällä kertaa se ei kiroillut, eipä edes herännyt.

Miten sikeästi kurjat nukkuvat!

Mutta tullessaan talon portille laskeutui Atalian sieluun

lyijynraskaana ajatus. Jospa kapteeni olikin vain päästäkseen hänestä

luvannut seurata häntä Belgradiin? Jollei hän tulisikaan aamulla, ei

kello kahdeksan eikä myöhemminkään?

Tuskallinen mustasukkaisuus vaikutti ärsyttäen hänen hermoihinsa.

Tultuaan ylös eteiseen hän etsi pimeässä pöydältä siihen jättämäänsä

kynttilää ja tulitikkuja. Näiden asemasta hänen käteensä sattui

veitsi. Terävä lyijykahvainen leikkuuveitsi. Se välkähtelee

pimeässäkin.

Hän tarttui kovasti sen kahvaan ja käveli edestakaisin huoneessa.

Ja silloin juolahti hänen mieleensä ajatus: Jos hän työntäisi tämän

veitsen valkokasvoisen tytön sydämeen, tytön, joka nukkui hänen

vieressään sängyssä, silloin olisi heidän kummankin asia autettu.

Hänet mestattaisiin murhaajana ja siten hän pääsisi pois maailmasta.

Oi, vain yksi puukon pistos valkealla päänaluksella nukkuvaa valkeata

olentoa kohti.

Mutta hän ei nukukaan siellä.

Vasta mentyään huoneeseensa ja siellä astuttuaan Timean vuoteen luo

muistui hänen mieleensä, että tyttö nukkui yhdessä Sohvi-rouvan kera

palvelijoiden huoneessa.

Veitsi putosi hänen kädestään ja nyt hän alkoi pelätä. Hän alkoi

tuntea, miten hyljätty hän oli, kuinka pimeätä oli hänen ympärillään

ja kuinka pimeätä hänen omassa sielussaan.

Hän heittäytyi pukimissaan vuoteelle ja yritti rukoilla.

Mutta sensijaan hänen mieleensä juolahtivat raamatunlauseet Egyptin

maanvaivoista, joita lapsi oli kauhuissaan änkyttänyt luulotellun

hääpäivänsä edellisenä yönä, ja joille hän silloin oli nauranut niin

ivallisesti. Nämä lauseet kaikuivat nyt hänen korvissaan:

Ja kaikki jokien vesi muuttui vereksi -- konnia -- heinäsirkkoja --

kivisateita -- ruttoa -- paiseita!

"Silloin peitti pimeys koko Egyptin maan."

"Ja keskiyöllä löi Herra kuoliaaksi kaikki esikoiset."

Kun hän sulki silmänsä, näki hän sielussaan kaikki nämä näyt, ja

kun viimein raskas uni laskeutui hänen silmäluomilleen ympäröivät

samat unikuvat häntä: verivirrat -- konnajoukot -- heinäsirkkaparvet

-- kivisateet -- rutto -- paiseet -- loputon, läpitunkematon,

lyijyraskas pimeys -- kaikkien esikoisten kuolema.

Rummun pärinä herätti Atalian sikeästä, levottomasta unesta.

Hän oli uneksinut eräästä nuoresta naisesta, joka oli murhannut

kilpailijansa ja joka sitten vietiin mestauslavalle. Hän polvistui

jo lavalla, pyöveli seisoi kirves kädessään hänen takanaan, tuomari

luki julki tuomion. "Jumala on armollinen!" Rumpu pärisi -- ja sitten

Atalia heräsi.

Se oli huutokaupparumpu.

Huutokauppa alkoi.

Oi, tämä rummunpärinä on vielä hirveämpi kuin se, joka antaa merkin

kuolettavaan iskuun mestauslavalla.

Kuinka sydäntäsärkevää on kuunnella kuinka ne esineet, joihin olemme

tottuneet, jotka ovat käyneet meille rakkaiksi ja jotka vielä eilen

olivat omiamme, tarjotaan myytäviksi korkealla äänellä: "Ensimmäinen

kerta,... toinen kerta,... kuka tarjoo enemmän?" Ja sitten

päristetään rumpua ja vasara kolahtaa pöytään.

Ja sitten taas: "Ensimmäinen kerta -- toinen kerta, kuka tarjoo

enemmän?"

Atalia pukeutui surupukuunsa -- ainoaan, joka hänelle oli jätetty --

ja meni etsimään toisia ihmisiä. Talossa oli vain hänen äitinsä ja

Timea. Todennäköisesti hän löytäisi heidät keittiöstä.

He olivat kumpikin olleet jo kauan valveilla ja puettuina.

Sohvi rouva oli paksu kuin tynnyri. Hyvin tietäen, ettei

kukaan tekisi ruumiintarkastusta, hän oli pukenut päälleen

kaksitoista hametta ja pistänyt taskuihin muutamia ruokaliinoja

ja hopealusikoita. Hän tuskin saattoi liikkua. Timealla oli

yksinkertainen arkipukunsa. Hän seisoi lieden ääressä ja keitti

kahvia ja maitoa.

Atalian nähdessään Sohvi-rouva alkoi ääneen nyyhkyttää ja heittäytyi

hänen kaulaansa.

"Oi, rakas, kallis, kaunis lapseni, kuinka meidän onkaan käynyt! Ja

miten on meidän käyvä tästälähtien? Oi, jospa emme milloinkaan olisi

nähneet tätä päivää! Eikö olekin tuo inhoittava rumpu herättänyt

sinut?"

"Eikö kello ole vielä kahdeksaa?" kysyi Atalia. (Keittiössä oleva

kello kävi vielä.)

"Kahdeksaako? Huutokauppahan alkoi kello yhdeksän. Etkö siis kuule?"

"Eikö kukaan ole käynyt täällä?"

"Tyhmä kysymys! Kuka meitä nyt kävisi katsomassa ja päälle päätteeksi

tähän aikaan?"

Atalia ei sanonut sen enempää, vaan istuutui keittiönlavitsalle,

samalle pienelle puulavitsalle, jolla Sohvi-rouva oli kuvaillut

Timealle komeita häämenoja.

Tyttönen valmisti aamiaista, ruskeutti vehnäleipäpalaset hiilillä ja

kattoi keittiönpöydän -- molemmille valtiattarilleen.

Atalia ei kuunnellut kutsua, vaikka Sohvi-rouva pyytämällä pyysi

häntä aterialle.

"Juo rakas, ainoa, kaunis lapseni! Kuka tietää, kuka huomenna antaa

meille kahvia. Koko maailma on meille vihamielinen; kaikki tuttavamme

ja ystävämme pilkkaavat ja kiroavat meitä. Miten meidän käykään?

Miten meidän käykään?"

Huolet eivät kumminkaan estäneet häntä hörppimästä itseensä kahviaan.

Mutta Atalia ajatteli Belgradin matkaa ja odottamaansa matkakumppania.

Sohvi-rouva taasen mietiskeli omituisia itsemurha-ajatuksia ja

kuvitteli mielessään kaikenkaltaisia helppoja kuolintapoja.

"Jospa kahvissa edes olisi nuppineula, niin että tukahtuisin!"

Sen jälkeen hän toivoi silitysraudan putoavan alas hyllyltä ja

musertavan hänen pääkallonsa. Ei hänellä myöskään ollut mitään sitä

vastaan, että Komornin seutuvilla usein tapahtuva maanjäristys

kukistaisi talon aivan äkkiarvaamatta ja hautaisi heidät kaikki

raunioiden alle. Mutta kun nyt ei näyttänyt tapahtuvan mitään tästä

kaikesta eikä Ataliakaan sallinut itseään puhuteltavan oli hänellä

jälellä vain yksi mahdollisuus: suuttua Timealle.

"Tuopa sitten ottaa asian kevyeltä kannalta. Kiittämätön letukka! Ei

hän edes itke. Ja kyllä hänellä on syytä ollakin iloinen. Hän voi

mennä palvelukseen tai ruveta työhön muotikauppiaalle ja elättää

itsensä siten. Hän kenties iloitseekin päästessään siten meistä ja

saadessaan elää omin päin. Mutta odotappas vain, kylläpä vielä joskus

olet muistava meitäkin. Ennenkun vuosi on umpeen kulunut, olet tekevä

katumusta."

Timea ei tosin ollut tehnyt mitään katumisen arvoista, mutta

Sohvi-rouva näki sen hengessä ja hänen suuttumustaan suurempi oli

vain se tuska, jota hän tunsi Atalian tähden.

"Mutta kuinka on sinun käyvä, soma, ainoa lapseni? Kuinka on sinun

käyvä? Kuinka on sinun kauniiden, valkeiden kättesi käyvä?"

"Anna minun olla rauhassa!" sanoi Atalia, irroittaessaan itsensä

vaikeroivan äitinsä syleilystä. "Katso mieluummin ulos ikkunasta,

tuleeko sieltä joku meille."

"Ei ketään, ei ketään! Kuka meille tulisi?"

Aika kului edelleen. Rummunlyönnit ja huudot seurasivat toinen

toisiaan. Joka kerta kun keittiön kello löi, säpsähti Atalia, mutta

antoi päänsä sitten jälleen painua käden varaan ja tuijotti jäykkänä

eteensä. Hänen poskiensa ruusut alkoivat käydä sinipunerviksi,

hänen huulensa sinertäviksi, sappitautisen oliiviväri tummensi

hänen kauniit kasvonsa. Tuijottavat silmät sinisine renkaineen,

paksut huulet ja käärmemäisesti kokoonrypistetyt kulmakarvat,

jotka muodostivat valkealle otsalle syviä ryppyjä, muuttivat tämän

ihanteellisen kauniin olennon kauhistavaksi irvikuvaksi. Hän istui

siinä kuin langennut enkeli, joka oli syösty alas taivaista.

Oli jo päivällisaika tulossa, eikä hänen odottamansa henkilö

saapunut. Huutokaupan surulliset huudot lähenivät lähenemistään.

Käytiin huoneesta toiseen. Oli alettu kadunpuoleisista huoneista ja

nyt siirryttiin pihanpuoleisiin, jotka päätyivät keittiöön.

Sohvi-rouvassa oli vielä siksi paljon huomiokykyä kaikessa

epätoivossaan, että hän huomasi myynnin käyvän sangen nopeasti.

Tuskin oli tarjottu kaupan jotakin, kun jo rumpu pärisi. "Eikö muuta

tarjota?... yksi, kaksi..." Trrrrmmmm. Ostajat seisoivat ryhmissä

meluten: "Eihän kukaan voi saada mitään ostetuksi. Tuo ihminenhän on

aivan hullu!"

Kukahan se hullu lienee?

Nyt on vain keittiökalusto jälellä, mutta sinne ei edes astuta

sisään. Viereisessä huoneessa huudetaan: "Eikö muuta tarjota?" Rumpu

pärisee. Se on ostettu näkemättä -- hullu ihminen on sen ostanut.

Sekin tuntuu Sohvi-rouvasta ihmeelliseltä, ettei heti riennetä

ottamaan ostettuja esineitä, niinkuin muutoin tavallisesti tehdään

huutokaupoissa. Siellähän heti, kun sänky on ostettu, erotetaan osat

toisistaan ja kannetaan pois. Täällä sitävastoin ei liikuteta mitään

pois paikaltaan.

Seuraa sitten tärkein hetki. Kaikki menevät alas pihalle. Talo

myydään nyt. Ostohaluiset tunkeilevat huutokaupanpitäjän pöydän

ympärillä. Arvioitu hinta huudetaan julki. Silloin joku tekee

matalalla äänellä tarjouksen. Kansanjoukko tulee levottomaksi. Sitten

kuuluu kaunistumisen, hämmästyksen, ivallisen naurun ilmauksia.

"Toden totta, se on hullu ihminen!" Ja sitten poistuvat kaikki

äänekkäästi napisten. "Ensimmäinen kerta! Toinen kerta! Eikö kukaan

tarjoo enemmän? Kolmas kerta!" Rumpu pärisee tämänkin kerran. Talokin

on saanut ostajan.

"No, suloinen, kaunis lapseni, en kuule mitään."

"Mutta, mamma, kuulen varmasti jonkun käytävässä hiipivän tännepäin

varpaillaan."

Todenteolla lähestyykin joku miltei kuulumattomin askelin. Ovelle

kolkutetaan niinkuin kohteliaan vieraan tapa on tehdä pyytääkseen

sisäänpääsyä ja odottaessaan, kunnes huudetaan: "Sisään!" Ja nyt

vasta ovi avautuu ja hattu kädessään kohteliaasti kumartaen astuu

sisään -- Mikael Timar von Levetinczy.

Kumarrettuaan naisille Mikael jää oven suuhun. Atalia nousi seisomaan

hämmästyneenä ja vihaa säihkyvänä. Sohvi-rouva väänteli käsiään

ja katseli häntä väikkyen toivon ja pelon välillä. Timea katseli

levollisena ja lempeänä häntä silmiin.

"Minä", alkoi Timar, lähettäen tämän "minä"-sanan niinkuin paavi

bullassaan tekee, "minä olen nyt laillisessa järjestyksessä

kuulutetussa huutokaupassa huutanut tämän talon sekä kaikki, mitä

siinä on myytävänä. Minä en ole ostanut sitä itseäni varten, vaan

antaakseni sen hänelle, joka yksinään ei ole myytävänä, mutta joka

minulle on ainoa aarre maailmassa. -- Timea-neiti, tästä päivästä

lähtien on tämä talo oleva teidän. Kaikki, mitä siinä on, kuuluu

teille sellaisena, kuin se on; vaatteet kaapeissa, korut laatikoissa,

hevoset talleissa ja arvopaperit kassakaapissa, sellaisina kuin

oikeuden takavarikoitsijat ne tapasivat. Kaikki on siirretty teidän

nimellenne, ja kaikki saamamiehet on tyydytetty. Tästä päivästä

lähtien olette te talon hallitsiatar -- ottakaa se vastaan lahjana

minulta. Ja jos tässä talossa olisi pieni sija rauhalliselle

ihmiselle, joka olisi teille vaivaksi vain jumaloimisellaan ja

ihailullaan, ja jos tahtoisitte antaa sen sijan minulle, jos teidän

sydämenne olisi pieni turvapaikka minun sydämelleni ja jos te

tahtoisitte vastaanottaa käteni, niin olisin _ylen_ onnellinen ja

lupaisin teille, että koko elämäni päämäärä olisi tehdä teidät niin

onnelliseksi, kuin te teette minut."

Timean kasvot hehkuivat näitä sanoja lausuttaessa neitseellistä

loistoa.

Niissä yhtyi sanoin kuvaamaton tuska, jalo kiitollisuudentunne ja

pyhä uhrautuvaisuus kirkasti niitä.

"Kolme kertaa... Kolme kertaa..." änkyttivät hänen huulensa saamatta

lausutuksi sanaakaan. Vain sisällään hän tunsi, mitä hän tahtoi

sanoa. Tämä mies oli niin usein pelastanut hänet. Hän oli aina ollut

niin hyvä häntä kohtaan. Hän ei milloinkaan ollut pilkannut häntä, ei

milloinkaan imarrellut häntä. Ja nyt tämä mies antaa hänelle kaiken,

mitä hänen sydämensä halajaa.

Kaiken? Oi, yhtä vain ei.

Mutta se on jo kadotettu kerta kaikkiaan, se kuuluu toiselle.

Timar odotti levollisena vastausta. Tyttö oli kauan vaiti.

"Älkää vastatko miettimättä Timea-neiti", sanoi Mikael. "Minä

kyllä odotan, kunnes te olette tehnyt päätöksenne. Tulen takaisin

huomenna tai viikon perästä tai koska muutoin haluatte antaa minulle

vastauksen. Te olette joka tapauksessa oleva kaiken sen omistaja,

mitä minä olen antanut teidän huostaanne; en ole pannut siihen mitään

ehtoja; kaikki on jo, kuten sanottu teidän nimellänne. Ellette halua

enää nähdä minua tässä talossa, niin on teidän vain sanottava sana.

Miettikää viikko, kuukausi taikka vaikka vuosikin vastaustanne."

Timea astui nyt päättäväisen näköisenä lieden äärestä, jonne molemmat

toiset naiset olivat työntäneet hänet, ja lähestyi Mikaelia. Hänen

kasvonsa kuvastivat kypsynyttä vakavuutta, joka antoi kasvoille

naisellisen arvokkuuden. Onnettomasta hääpäivästä lähtien hän

oli muuttunut lapsesta naiseksi. Hän oli muuttunut vakavaksi ja

hiljaiseksi. Hän katseli Mikaelia levollisesti silmiin sanoen:

"Olen jo punninnut asian."

Sohvi-rouva odotti kateellisen vahingoniloisena Timean vastausta.

Oi, jospa hän sanoisi Timarille: "Minä en välitä sinusta. Mene

tiehesi!" Tuollaiselta tyttöhupakolta, jonka pää oli sullottu täyteen

rakkautta erääseen toiseen kauniiseen mieheen, saattoi odottaa

sellaista vastausta. Ja jos Timar silloin kostaakseen sanoisi näin:

"No, ole sitten kuin olet; et saa taloa etkä kättäni; annan kummankin

Atalia-neidille." Ja jospa hän sitten naisikin Atalian! Niinkuin

ei ennen olisi kuultu sellaista että arvossa pidetyn kosijan olisi

ensiksi hylännyt ylpeä neiti ja sitten kosija heti harmissaan olisi

pyytänyt kotiopettajattaren tai kamarineiden kättä ja nainut hänet.

Sohvi-rouvan toiveen ei kuitenkaan pitänyt toteutua.

Timea ojensi kätensä Timarille sanoen matalalla, vakavalla äänellä:

"Otan teidät miehekseni."

Mikael tarttui ojennettuun käteen -- ei tulisesti kuten rakkautta

uhkuva nuorukainen, vaan kunnioittavasti kuten mies -- ja katsoi

kauan tytön taivaallisen ihaniin silmiin. Ja tyttö salli hänen katsoa

sielunsa syvyyteen.

Timea toisti sanansa.

"Otan teidät miehekseni ja tahdon olla teille uskollinen,

tottelevainen puoliso. Yhtä vain pyydän teiltä. Ettehän kiellä

minulta sitä."

Onni saattoi Timarin unohtamaan itsensä; hän unohti, ettei kauppiaan

milloinkaan pidä allekirjoittaa tyhjää paperia.

"Oi, puhukaa! Mitä vain toivotte, se on tapahtuva."

"Rukoilen sitä", sanoi Timea, "että te, minun tultuani teidän

vaimoksenne ja tämän talon jouduttua teidän omaksenne ja minun

tultuani tämän talon valtiaaksi sallitte minun pitää luonani

kasvatusäitini, joka otti minut vastaan isättömänä ja äidittömänä

lapsena, ja kasvatussisareni, jonka rinnalla olen kasvanut suureksi.

Pitäkää heitä äitinäni ja sisarenani ja olkaa niin ystävällinen

heille kuin..."

Kyynel kohosi tahtomatta Timarin silmiin.

Timea huomasi petollisen kyyneleen, tarttui hänen oikeaan käteensä

molemmin käsin ja teki uuden hyökkäyksen hänen yllätettyyn sydämeensä.

"Teettehän, mitä pyydän? Ja annattehan Atalialle takaisin sen, mikä

hänelle kuuluu: hänen kauniit vaatteensa ja hänen korunsa? Ja hän saa

asua meidän kanssamme, ja te käyttäydytte häntä kohtaan niinkuin hän

olisi minun lihallinen sisareni, niinhän? Ja Sohvi-äitiä te kutsutte

myös äidiksi, kuten minäkin?"

Sohvi-rouva alkoi nyt nyyhkyttää äänekkäästi. Hän vaipui polvilleen

Timean eteen ja peitti hänen kätensä, vaatteensa, vieläpä jalkansakin

yhä uudelleen suudelmilla sitä tehdessään änkyttäen katkonaisia,

käsittämättömiä sanoja.

Timar kuivasi kyyneleen silmästään ja oli seuraavassa

silmänräpäyksessä täysin oma herransa, ja hän näki taas selvästi,

kauas eteenpäin, kuten hän aina ratkaisevalla hetkellä näki; seikka,

joka korotti hänet niin usein kilpailijoidensa yläpuolelle. Tässä

tuli hänelle avuksi nopsa käsityskyky. Silmänräpäyksessä se hänelle

kuiskasi, mitä oli tehtävä, jotta voitaisiin ehkäistä vahingollisia

seurauksia.

Hän sulki Timean molemmat kädet omiinsa.

"Te olette jalo, Timea! -- sallittehan minun tästä lähtien kutsua

teitä vain etunimellänne? -- enkä minä ole saattava teidän sydäntänne

häpeään. Nouskaa, Sohvi-äiti; älkää itkekö! Sanokaa Atalialle, että

hän tulisi lähemmäs. Tahdon tehdä vielä enemmän kuin Timea pyysikään

-- miellyttääkseni häntä ja teidän molempien hyväksi. Minä en

ainoastaan anna Atalialle turvapaikkaa täällä, vaan oman onnellisen

kodin. Minä annan hänen sulhaselleen takuun hänen myötäjäisistään,

samasta summasta, jonka hänen isä-vainajansa lupasi hänelle. Olkoot

he onnellisia keskenään!"

Timarin kaukonäköinen katse näytti hänelle asioita, jotka vielä

olivat näköpiirin ulkopuolella, ja hän ajatteli, ettei mikään uhri

olisi liian suuri, jos vain sillä voisi poistaa heidät talosta,

Timean läheisyydestä, ja saadakseen aikaan liiton komean kapteenin ja

kauniin Atalian välillä.

Mutta nyt tuli hänen vuoronsa saada osakseen suuteloja ja

kiitollisuudenosoituksia ylenpalttisesti Sohvi-rouvalta.

"Oi, herra von Levetinczy! Oi, kallis, rakas, jalomielinen herra von

Levetinczy, antakaa minun suudella teidän käsiänne, jalkojanne ja

teidän viisasta päätänne!"

Ja hän tekikin niinkuin hän oli ohjelmassaan luvannut ja suuteli sen

lisäksi hänen olkapäitään, takinkaulustaan ja selkäänsä. Lopuksi

hän sulki Mikaelin ja Timean syliinsä ja antoi heille lämpimän

siunauksensa: "Tulkaa yhdessä onnellisiksi!"

Oli mahdotonta olla hymyilemättä rouvaraukan ilon ilmauksille.

Mutta Atalia pilasi heidän kaikkien ilonsa.

Ylpeänä kuin paha enkeli, jota kehotetaan tekemään katumusta,

mutta joka mieluummin tahtoo joutua kadotukseen kuin kukistaa

ylpeytensä, hän kääntyi poispäin Timarista ja sanoi mielenliikutuksen

tukahuttamalla äänellä:

"Kiitän teitä, herraseni! Mutta minä en tahdo tässä enkä tulevassa

elämässä tietää mitään herra Katshukasta. En milloinkaan tahdo tulla

hänen vaimokseen; jään tänne Timean luo -- hänen piiakseen."

Yhdeksästoista luku.