Morsiuspuku oli jo tullut ompelijalta.
Mitä lapsellista iloa Timea tunsikaan sen nähdessään! Hän tanssi
ympäri huonetta ja taputti käsiään.
"Tule koettamaan morsiuspukuasi" sanoi Atalia hänelle häijysti
hymyten.
Timea antoi pukea ylleen komean pavun, jonka hän oli omin käsin
kirjaillut. Hänellä ei ollut kureliivejä, hän oli ikäisekseen
jotensakin kehittynyt ja puku sopi hänelle sangen hyvin.
Millä kainolla mielihyvällä hän katselikaan itseään seinäpeilissä! Oi
kuinka hänestä tulisi kaunis tässä morsiuspuvussa. Kenties hän myös
ajatteli, kuinka suurta rakkautta hän herättäisi. Kenties hän tunsi
omankin sydämensä sykkivän. Kenties siellä paloi lisäksi liekki, joka
aiheuttausi surua ja tuskaa.
Mutta tätä eivät ne ajatelleet, jotka tekivät tätä julmaa pilaa
hänestä.
Kamarineitsyt, joka puki hänen päälleen, puri huultaan, jotta ei
purskahtaisi nauruun.
Mutta Atalia kesti loppuun saakka häijynilkisessä ivapelissään ja
jatkoi lapsen koristelemista, lapsen, joka ei osannut peittää iloaan,
ja jonka marmorikasvot heijastivat niitä tunteita, jotka myrskyn
lailla riehuivat sen sielussa.
Atalia otti morsiuskruununkin ja koetti sitä Timean päähän. Myrtti ja
valkea jasmiini tekivät hänet hyvin kauniiksi.
"Ah, kuinka kaunis sinä olet oleva huomenna!"
Vihdoin riisuttiin morsiuspuku Timean yltä.
"Nyt minä koetan sitä", sanoi Atalia; "tahtoisin mielelläni nähdä,
miten se sopii minulle."
Hänen täytyi ottaa kureliivit avukseen pakottaakseen muodot pukuun,
joka hänen komean, hyvinkasvaneen vartalonsa päällä poimuili vielä
plastillisemmin. Hän pani myös päähänsä morsiuskruunun ja katseli
itseään seinäpeilissä.
Timea huokasi syvään ja kuiskasi vilpittömällä ihastuksella:
"Oi, kuinka olet kaunis! Sinä olet hyvin kaunis!"
Nyt olisi kenties ollut aika tehdä loppu ilveestä. Mutta niin ei
tehty. Hänen täytyi kestää loppuun saakka, osaksi senvuoksi, että
hänellä on niin suuria luuloja, osaksi senvuoksi, että on niin
typerä. Hänen täytyi kärsiä rangaistuksensa.
Siten näyttelivät kaikki talon jäsenet koko päivän ivanäytelmää.
Tyttöraukan pää oli jo aivan pyörällä monista onnitteluista. Hän
väijyi ovella herra Katshukan tuloa ja nähdessään hänen tulevan,
juoksi pois. Jos käännyttiin hänen puoleensa ja lausuttiin hänen
nimensä, niin hän vapisi ja antoi nurinkurisia vastauksia mitä
yksinkertaisimpiin kysymyksiin. Koko talo huvittelihe hänen
kustannuksellaan.
Aavistikohan herra Katshuka mitään tästä?
Kenties.
Suututtiko se häntä.
Kenties se ei edes suututtanutkaan.
Mahdollisesti hän aavisti asioita, joista eivät ivailijat edes
uneksineet. Joka tapauksessa hän odotti mitä suurimmalla tyyneydellä
kohtalokasta päivää.
Häiden edellisenä päivänä sanoi Atalia Timealle:
"Nyt sinun on paastottava koko päivä. Huomenna on edessäsi
juhlallinen, pyhä päivä. Sinut viedään alttarille, missä sinut
ensinnä kastetaan ja sitten vihitään. Sinun täytyy paastota, jotta
voisit astua puhtaana alttarin eteen."
Timea noudatti neuvoa eikä syönyt palaakaan koko päivänä.
Mutta onhan tunnettua, että kasvavilla on tavallisesti hyvä
ruokahalu. Luonto vaatii osansa ja hyvin syöminen on ainoa nautinto,
jota he jossain määrin saavat tuntea. Ja Timea taisteli tätä tarvetta
vastaan. Hän istui päivällispöydässä ja illallisella nauttimatta
mitään ja kuitenkin oli tahallaan valmistettu hänen mieliruokiaan.
Vierashuoneessa koettivat palvelustytöt viekoitella häntä salavihkaa
syömään niitä herkkuja, joita oli pantu hänen varalleen: salassa
saattoi toki rikkoa paaston; eihän siitä kukaan saisi tietää. Mutta
hän ei antanut vietellä itseään harhaan, vaan voitti nälkänsä. Hän
auttoi torttuja ja hilloja laitettaessa seuraavan päivän häitä
varten, joukko ruokahalua herättäviä, herkullisia ruokalajeja oli
hänen edessään, mutta hän ei maistanut ainoatakaan. Ja kuitenkin
näytti Atalia, joka myöskin oli ottavinaan osaa hääpitojen
valmistamiseen, että sellaisissa tilaisuuksissa on lupa herkutella.
Mutta hänen täytyi paastota. Illalla hän meni varhain nukkumaan;
häntä paleli, kuten hän sanoi. Niin olikin todella laita. Hän
värisi vilusta, vuodepeitteensäkin alla eikä osannut nukkua. Atalia
kuuli makuulle mennessään, miten vilu puistatti häntä, ja miten
hänen hampaansa kalisivat. Ja kumminkin hän oli kyllin sydämetön
kuiskatakseen hänen korvaansa: "Huomenna tähän aikaan, missähän
silloin olet?"
Lapsi-parka, kuinka hän olisikaan voinut nukkua, kun kaikki ne
tunteet, jotka siihen aikaan tavallisesti vielä uinuvat, olivat
ennen aikojaan herätetyt eloon hänen sydämessään? Useita tunteja
makasi tyttö saamatta unta. Pelon puuskat, jotka samalla olivat
ilontapaisia, toiveet, jotka synnyttivät salaperäistä vavistusta,
ilveilivät hänessä kuin peikot, joilta hän turhaan sulki silmänsä.
Hän tahtoi rukoilla, mutta ei epätoivossaan tiennyt, minkä monista
pyhistä kirjoista valitsisi, sillä sitä ei kukaan ollut hänelle
opettanut (kaikkihan olikin ollut vain ilveilyä!) ja niin hän viimein
lausui muutamia raamatunlauseita, jotka käsittelivät egyptiläisten
maanvaivoja, mikä kamala runo alkaa sillä, että vesi muuttuu vereksi
ja loppuu siihen, että kaikki esikoiset hävitetään.
Ja Atalia oli kyllin sydämetön nauramaan hiljaisuudessa lasta, niin
sydämetön, ettei oikaissut hänen erehdystään sanomalla: "Ei se ole
oikea rukous, vaan toinen, joka alkaa 'Isä meidän'; tule rukoilkaamme
yhdessä! aina viimeiseen rukoukseen asti: 'Vaan päästä meitä
pahasta.'"
Ja kuitenkin se oli _hänen_ hääpäivänsä aatto, ja silloin kai on
rukous tarpeen, olipa kuinka kaunis ja rikas morsian tahansa.
Timea makasi aamunkoittoon asti kuumeessa eikä saanut unta
silmiinsä. Mutta päivän koittaessa hän nukahti sitä sikeämpään
uneen. Lyijynraskas horrostila laskeutui hänen jäseniinsä; häntä ei
herättänyt edes se melu, joka aamulla syntyi hänen ympärilleen.
Ja oli kuitenkin hääpäivä!
Atalia kielsi palvelusväkeä herättämästä Timeaa. Hän päästi itse
rullaverhot alas, joten makuuhuone tuli aivan pimeäksi. Timeaa ei
saisi herättää, ennenkuin Atalia oli puettu morsiuspukuunsa.
Mutta tämä kesti hyvin kauan. Atalia halusi näyttäytyä kauneutensa
kaikessa loistossa. Tänäänhän oli saapunut lukuisasti sukulaisia ja
liiketuttavia joka taholta ottamaan osaa rikkaan Brazovicsin ainoan
tyttären häiden viettoon, tyttären, joka oli kaunein tyttö seitsemän
kunnan alueella.
Vieraita alkoi kertyä häätaloon. Morsiamen äiti, Sohvi-rouva, oli jo
puristettu uuteen pukuunsa ja uusiin kenkiinkin, mikä oli hänestä
vielä epämieluisampaa ja saattoi hänet toivomaan, että päivä olisi
ohitse pian.
Sulhanenkin saapui iloisena, kohteliaana, kuten tavallisesti.
Mutta tämä iloisuus ei merkinnyt paljoa, se oli hänellä vain
kohteliaisuuden univormu.
Hänellä oli muassaan kukkavihko morsiamelle. Siihen aikaan ei vielä
tunnettu kamelioita; morsiusvihko oli erivärisistä ruusuista. Herra
Katshuka sanoi antaessaan sen tuovansa ruusulle ruusuja. Palkinnoksi
hän sai ylvään hymyn säteileviltä kasvoilta.
Kaksi vielä puuttui: Timea ja herra Brazovics.
Timeaa ei kait kukaan kaivannut, mutta sitä suuremmalla
levottomuudella odottivat kaikki herra Brazovicsiä.
Sanottiin hänen jo aikaisin aamulla ajaneen linnoitukseen,
kuvernöörin luo, ja kärsimättöminä odotettiin hänen kotiinpaluutaan.
Morsiankin meni usean kerran ikkunasta katsomaan, eikö isän vaunut jo
olleet tulossa.
Sulhasessa vain ei huomattu mitään levottomuuden merkkejä.
Mutta missähän herra Brazovics saattoi olla? Vielä edellisenä iltana
hän oli ollut hyvin hyvällä tuulella. Hän oli istunut ystäviensä
seurassa ja kutsunut kaikki tuttavat häihin. Myöhään yöllä hän oli
koputtanut herra Katshukan akkunaan ja hyvän yön toivotukseksi
huutanut: "Puhutut satatuhatta guldenia ovat huomenna valmiina."
Hänellä olikin kyllin syytä hyvään tuuleensa. Linnoituksen päällikkö
oli ilmoittanut hänelle, että linnoitussuunnitelma oli hyväksytty
koko laajuudessaan. Pakkoluovutus oli käsketty toimittamaan ja osalta
oli jo rahatkin maksettu. Muutkin summat oli osotettu; niiden piti,
ministerin määräyksestä saapua jo yön kuluessa. Sehän oli aivan kuin
rahat olisivat jo olleet taskussa.
Aamulla ei herra Brazovics malttanut odottaa tavallista puhetuntia.
Hän tuli hiukan aikaisemmin, ettei kukaan ehtisi ennen häntä.
Herra päällikkö ei antanut hänen kauan odottaa. Hän kutsui hänet heti
puheilleen.
"Pieni onnettomuus!" hän sanoi sisääntulijalle.
"No, menee mukiin, ellei ole suuri."
"Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan valtioneuvostosta?"
"En milloinkaan."
"En minäkään. Viiteentoista vuoteen en ole siitä kuullut. Mutta
tämä on kuitenkin olemassa ja on äskettäin antanut itsestään
elonmerkkejä. Kuten sanoin teille, oli ministerineuvosto päättänyt
heti pakkoluovuttaa koko alueen, joka lankeisi linnoitussuunnitelman
piiriin. Silloin saapui tuntemattomasta lähteestä ilmianto, jossa
paljastettiin useita valtiolle vaarallisia epäkohtia. Ei käynyt
laatuun jättää ministerineuvostoa pulaan. Kutsuttiin senvuoksi
kokoon valtioneuvosto, josta ei ole viiteentoista vuoteen kuultu
muuta, kuin että sen jäsenet ovat nostaneet vuotuiset palkkansa.
Valtioneuvosto, jonka ratkaistavaksi kyseenalainen asia lankesi,
tuli siihen viisaaseen johtopäätökseen, että hallituksen päätös
hyväksyttiin periaatteessa, mutta tuli toimeenpantavaksi kahdessa
osassa. Tonavan kummankin haaran välinen maa tulisi heti paikalla
pakkoluovutettavaksi, mutta Monostorin maa vasta sitten, kun
linnoitustyöt olivat joutuneet niin pitkälle. Monostorin maan
omistajat saavat siis ilon odottaa kahdeksantoista tai kaksikymmentä
vuotta. Hyvää huomenta, herra Brazovics!"
Herra Brazovics ei voinut saada suustaan sanaakaan vastaukseksi.
Kukapa olisi voinut kuvitella, että vielä sittenkin, kun jo kaikki
ministerit oli voitettu, oli olemassa valtioneuvosto, ja sitäpaitsi
eräs ihminen, joka, vaikka olikin jokaiselle edullista iskeä valtion
suonta, ryhtyi tekemään ilmiantoja omien etujensa vahingoksi!
Mutta sitä ei nyt voi millään tavoin auttaa. Varmuudella toivottu
sadantuhannen guldenin voitto on poissa; poissa myös ne satatuhatta
guldenia, jotka olivat sijoitetut viinitarhoihin, joista ei saa
mitään satoa, joita ei voi käyttää mihinkään, ja jotka tällä haavaa
ovat aivan arvottomia. Herra Brazovics näki kaikki pilvilinnansa
romahtavan tämän toiveen kera, joka oli haihtunut olemattomiin.
Hänen kaunis, komea talonsa, hänen laivansa, jotka uivat Tonavassa,
valaistu kirkko loistavine häävieraineen, ne ovat kaikki vain
kangastusta, jonka ensimmäinen tuulenpuuska puhaltaa pois yhdessä
Monostorinlinnoituksen utukuvan kera ja jonka ensimmäinen auringon
pimittävä pilvi peittää näkymättömiin.
Kun herra Brazovics poistui päällikön huoneesta näytti hänestä
kuin olisi ulkopuolella seisovalla vahdilla ollut kaksi kypäriä
päässään ja kaksi kivääriä olallaan, kuin olisivat parvekkeen
ikkunat tanssineet ilmassa, kuin olisi pitkä käytävä hänen edessään
venynyt vuorenluolaksi, jonka jyrkät seinät uhkasivat syöksyä hänen
päälleen...
* * * * *
Ah, tuossa tulee Timea.
Vihdoinkin hän on nukkunut tarpeekseen. Makuuhuoneen puolipimeässä
häneltä oli kulunut pitkä aika heräilemiseen; mitään ajattelematta,
kuten se, joka herää pitkästä kuumetilasta, hän pukeutui ja
horjahteli vieläkin untensa pauloissa viereisten huoneiden lävitse,
jotka hän näki tyhjinä, ja tuli viimein siihen, jossa Atalia oli
pukeutunut.
Vasta astuessaan tähän loistavaan huoneeseen, joka oli täynnä
kukkamaljakkoja ja häälahjoja hän muisti, että tänään oli hänen
hääpäivänsä.
Nähdessään herra Katshukan, jolla oli kädessään morsiusvihko, välähti
hänen mieleensä ajatus: "Siinähän on sulhanen!" Ja katsahtaessaan sen
jälkeen Ataliaan hän ajatteli: "Siinähän on minun morsiuspukuni."
Siinä seistessään hämmästyneenä, silmät selkoselällään ja suu
ammollaan oli hän sekä naurettavan että itkettävän näköinen.
Palvelusväki, vieraat, itse Sohvi-rouvakin eivät voineet hillitä
hilpeyttään. Mutta Atalia astui, majesteetillisena kuin haltijatar,
hänen luokseen, nipisti häntä leuasta oikealla kädellään, jossa oli
valkea hansikas.
"Tänään, sydänkäpyseni", hän sanoi, "saat sallia minun astua
alttarille. Sinun, lapsukaiseni, täytyy odottaa vielä viisi vuotta,
ennenkuin sinut sinne viedään, jos muutoin kukaan tulee sinua sinne
noutamaan." Nyt eivät naiset enää voineet pidättää tirskumistaan.
Voi, kuinka he hymyilivät, vanhat ja nuoret, lapselle, joka oli
antanut tehdä itsestään pilaa!
Timea seisoi kuin kivettynyt ja antoi yhteenpuristettujen nyrkkiensä
vaipua alas. Hän ei punastunut eikä kalvennut. Sen hetken tunteita
ilmaisemaan puuttui häneltä sanoja.
Atalia mahtoi tuntea, ettei tämä julma pila oikein soveltunut hänen
kauneutensa kehyksiksi. Hän koetti lievittää sen vaikutusta.
"Tule tänne, Timea", hän sanoi lapselle; "minä olen vain odottanut
sinua. Tule kiinnittämään morsiushuntu päähäni."
Morsiushuntu!
Timea tarttui jäykin käsin siihen ja astui Atalian luo.
Huntu piti kiinnittää kultaisella nuolella, joka pistettiin tukkaan
kiinni.
Timean käsi vapisi ja nuolta oli sitäpaitsi vaikea kiinnittää. Se
ei tahtonut millään tunkeutua paksuihin hiuksiin. Atalian tehdessä
kärsimättömän liikkeen tunkeutui sen tylsä kärki hieman kauniin
morsiamen ihoon.
"Voi sinua taitamatonta!" huusi Atalia kiivaasti ja löi Timeaa
kädelle.
Timean kulmakarvat vetäytyivät kokoon. Joutua toruttavaksi ja
lyödyksi juuri tänä päivänä ja tämän miehen läsnäollessa! -- Kaksi
suurta kyynelkarpaloa kirposi hänen kalpeille poskilleen.
Tosiaankin nämä kaksi pisaraa painoivat alas vaakakupin, joka on
korkeimman tuomarin kädessä ja jolla hän punnitsee kuolevaisille
onnea ja onnettomuutta.
Atalia koetti parannella kiivauttaan sillä kuumeentapaisella
mielenliikutuksella, jossa hän oli. Eiköhän liene anteeksiannettavaa,
jos morsian viime hetkessä on hieman ärtyisä ja hermostunut.
Sulhaspojat ja morsiustytöt olivat jo saapuneet, ja kuitenkin antaa
morsiamen isä odottaa itseään.
Kaikki olivat levottomia, vain sulhanen säilytti levollisuutensa.
Kirkosta oli jo tullut tieto, että pappi oli valmiina odottamassa
morsiusparia; kellojakin jo oli alettu soittaa, niinkuin tavallisesti
tehdään ylhäisten häissä. Atalian povi kohosi kiivaasti harmista,
ettei isä tullut. Toinen lähetti toisensa perästä lähetettiin
linnoitukseen herra Brazovicsia hakemaan.
Vihdoin nähdään akkunasta hänen lasivaununsa. Siinä hän siis on
vihdoinkin.
Morsian menee vielä kerran kuvastimen eteen nähdäkseen, ovatko
hunnun poimut kauniit. Hän asettelee rannerenkaitaan ja helminauhaa
kaulassaan. Sillävälin syntyy portaissa kummallista kolinaa,
aivankuin monta henkilöä yht'aikaa ryntäisi niitä ylös. Viereisestä
salista kuuluu onnettomuutta ennustavia ääniä, tukahtuneita
huudahduksia, jotka kuolevat huulille Kaikki tunkeutuvat ulos
katsomaan.
Morsiusneidot, morsiamen ystävättäret juoksevat myös katsomaan, mitä
on tekeillä. Merkillistä, ettei kukaan tule ilmoittamaan, mitä on
tapahtunut.
Atalia kuulee äitinsä huutavan. No, hänhän nyt aina huutaa silloinkin
kun pitäisi puhua tyynesti.
"Mene sinä toki katsomaan, mitä siellä on", sanoo Atalia sulhaselleen.
Kapteeni menee, ja Atalia jää yksin Timean kera. Tukahutetut,
hiljaiset kuiskaukset ulkona tulevat yhä äänekkäämmiksi. Atalia alkaa
tulla levottomaksi. Sulhanen palaa takaisin.
Hän pysähtyy avoimeen oveen ja sanoo morsiamelleen:
"Herra Brazovics on kuollut."
Morsian huitasee käsivarsillaan ja kaatuu pyörtyneenä taaksepäin.
Ellei Timea olisi ottanut häntä syliinsä, olisi hän satuttanut päänsä
mosaikkipöytään.
Morsiamen kauniit, ylpeät kasvot ovat nyt valkoisemmat kuin Timean.
Ja Timea ajattelee pitäessään Atalian päätä polvellaan: "Kas kuinka
kaunis morsiuspuku laahaa tomussa!"
Sulhanen jää seisomaan ovelle ja katselee kauan Timean silmiin.
Sitten hän kääntyy nopeasti ympäri ja poistuu yleisen sekasorron
vallitessa talosta.
Hän ei edes vaivautunut nostamaan morsiantaan lattialta.
Kahdeksastoista luku.