Kolmen päivän perästä häät siis vietettäisiin.
Sunnuntai-iltapäivänä Atalia teki kierroksen ystävättäriensä luona.
Morsiamen etuoikeus on saada tehdä nämä jäähyväisvierailut yksin,
ilman äidillistä suojelusta. Onhan heillä niin paljon puhumista
toisilleen -- viimeisen kerran kohdatessaan tyttöinä.
Sohvi-rouva saattoi siis jäädä kotiin. Hän oli iloinen saadessaan
kerrankin koko vuodessa päivän, jolloin hänen ei tarvinnut tehdä
eikä vastaanottaa vierailuja, ei tarvinnut istua tyttärensä
vartijana kuuntelemassa, miten keskusteltiin saksaksi, jota kieltä
hän ei ensinkään ymmärtänyt, vaan sai jäädä kotiin ajattelemaan
mennyttä onnellista palvelusaikaansa, jolloin hän vapaana
sunnuntai-iltapäivänä täytti esiliinansa keitetyillä maissinjyvillä,
istahti talon edustalla olevalle penkille ja istui siellä myöhään
iltaan asti virnaillen muiden palvelijoiden kera ja pureskellen tuon
tuostakin maissijyväsiä.
Tänäänkin oli tuollainen vapaa sunnuntai-iltapäivä ja keitettyjä
maissinjyviä oli myös saatavissa. Toverit palvelusväen huoneesta vain
puuttuivat keittiönpenkiltä. Sohvi-rouva oli antanut sekä sisäkön
että keittäjättären mennä ulos saadakseen olla yksin keittiössä,
sillä sisähuoneissa ei voinut heitellä ympärilleen maissinkuoria.
Viimein hän kuitenkin sai tasa-arvoista seuraa. Timea hiipi hänen
luokseen. Hänelläkään ei ole tänään mitään tekemistä. Ompelutyö on
valmis ja puku on ompelijattaren luona, joka luultavasti saa sen
valmiiksi viimeisen päivän viimeiseksi tunniksi.
Timea sopii erinomaisen hyvin Sohvi-rouvan viereen keittiönpenkille.
Samoinkuin tämä on hänkin olento, jota vain juuri ja juuri siedetään
talossa. Erotus heidän välillään on vaan siinä, että Timea pitää
itseään neitinä, jota vastoin kaikki ihmiset tietävät hänen olevan
vain palvelijan, kun taasen jokainen pitää Sohvi-rouvaa talon rouvana
hänen itsensä tuntiessa olevansa vain piika.
Timea ryömi siis pienelle penkille Sohvi-rouvan viereen, aivankuin
lastenhoitaja keittäjättären viereen silloin kun he, koko viikon
riideltyään sunnuntaisin istuutuvat yhdessä puhelemaan.
Häihin oli enää vain kaksi päivää.
Timea katseli varovasti ympärilleen tullakseen vakuutetuksi, ettei
läheisyydessä ollut kuuntelijoita, ja kysyi sitten Sohvi-rouvalta
hiljaa:
"Mamma Sohvi! Sanokaa minulle, _mitä vihkiminen on_?"
Sohvi-rouva veti päänsä olkapäittensä väliin, ravisteli itseään kuin
henkilö, joka nauraa hiljaa itsekseen, ja katsahti häijynilkisesti
kysyvään lapseen. Häijysti ja vahingoniloisesti, kuten vanhat
palvelijat tavallisesti kohtelevat nuorempia, mukautui hän tytön
naurettavaan typeryyteen saadakseen vielä enemmän tehdä hänestä pilaa.
"Niin, Timea", hän alkoi sadunkertojan huumautuneella äänellä, "se on
jotakin ihmeellisen ihanaa. Saathan nähdä sen kohta."
"Olen jo kerran koettanut väijyskellä kirkonovella", kertoi Timea
avomielisesti, "hiivin sinne juuri silloin, kun erään vihkimisen piti
tapahtua, mutta ennätin vain nähdä, että morsian ja sulhanen menivät
kauniin, kultaisen kaapin luo."
"Se oli alttari."
"Juuri silloin äkkäsi minut häijy poika, joka ajoi minut pois
huutaen: 'Ulos turkkilaisletukka!' Silloin minä juoksin sieltä pois."
"No, tiedä siis", alkoi Sohvi-rouva, pistäen suuhunsa toisen
maissinjyvän toisensa perään, "tiedä siis, että sitten tulee
korkea-arvoisa herra kullallakirjailtu myssy päässään, pitkä,
kahiseva kirjoviitta hartioillaan ja suuri solkikirja käsissään.
Hän lukee ja laulaa niin sanomattoman kauniisti. Sulhanen ja
morsian lankeevat sitten polvilleen alttarin eteen ja pappi kysyy,
rakastavatko he toisiaan."
"Ja siihen tulee vastata?"
"Tietysti, pikku hupakko. Eikä vain sitä sanota, vaan pappi lukee
edellä ensin sulhaselle, sitten morsiamelle valan, jonka mukaan he
sitoutuvat rakastamaan toisiaan aina hylkäämättä toisiaan ennenkuin
kuolema heidät erottaa. Sen he vannovat Isän Jumalan, Pojan ja
Pyhän Hengen ja Neitsyt Maarian ja kaikkien pyhimysten nimessä
ijankaikkisesta ijankaikkiseen amen! Ja koko kuoro laulaa sitten
amen!"
Timea värisi.
Senjälkeen pappi ottaa molemmat vihkisormukset hopeavadilta ja panee
toisen sulhasen, toisen morsiamen sormeen, panee sitten heidän
kätensä toinen toisiinsa ja sitoo kultaisen nauhan niiden ympärille.
Ja lukkari sekä kuoro laulavat urkujen säestämänä: "Gospodi pomiluj!
Gospodi pomiluj!"
Oi, kuinka Timea piti noista sulosointuisista sanoista! Ne olivat
varmaankin joku loitsu, joka toi siunauksen muassaan.
"Senjälkeen sulhanen ja morsian peitetään paksulla, kukikkaalla
silkkipeitolla ja papin lukiessa siunausta heille pitää kaksi
apulaista kukin hopeakruunuaan sulhasen ja morsiamen pään päällä."
"Ah!"
Kun Sohvi-rouva huomasi lapsen mielenkiinnon, koetti hän
alttarikynttilöiden avulla vielä innokkaammin kiihottaa hänen
mielikuvitustaan liekkiin.
"Sillä välin laulaa kuoro lakkaamatta: 'Gospodi pomiluj!' Pappi ottaa
tämän aikana toisen hopeakruunun ja ojentaa sen sulhaselle antaakseen
hänen suudella sitä. Kun hän on suudellut, panee pappi sen hänen
päänsä päälle sanoen: 'Minä kruunaan sinut Jumalan palvelijaksi ja
tämän Herran palvelijattaren herraksi!' Sitten hän ottaa toisen
kruunun ja ojentaa sen morsiamelle antaakseen hänen suudella sitä."
"Paneeko hän kruunun hänenkin päähänsä?"
"Panee, hänenkin päähänsä."
"Entä mitä hän sanoo hänelle?"
"Hänelle hän sanoo: 'Minä kruunaan sinut Jumalan palvelijattareksi ja
tämän Herran palvelijan vaimoksi!'"
"Se on kaunista, hyvin kaunista!"
"Senjälkeen diakooni alkaa rukoilla nuoren parin puolesta, ja
rukoillessa ottaa pappi heitä kädestä kulettaen heitä kolme kertaa
alttarin ympäri. Kun tämä on tapahtunut, ottavat avustajat pois
silkkipeitteen, johon molemmat olivat käärityt. Kirkko on täpötäynnä
ihmisiä, jotka katselevat ja kuiskuttelevat keskenään sanoen: 'Tuopa
on morsian, jota kannattaa suudella! Siinäpä komea pari!'"
Timea nyökytti neitseellisessä huumauksessa päällään ikäänkuin
tahtoen sanoa: "Niin on hyvä! se mahtaa olla kaunista!"
Sohvi-rouva veti pitkään henkeään jatkaakseen.
"Senjälkeen pappi ottaa esiin kultaisen maljan, joka on täynnä
viiniä. Siitä juovat sulhanen ja morsian toinen toisensa jälkeen."
"Onko siinä oikeata viiniä?" kysyi Timea kauhistuneena. Hänen
lapsellinen viininpelkonsa yhdistyi tässä muistoon koraanin kiellosta
sitä nauttimasta.
"Tietenkin se on oikeata viiniä. Sitä heidän täytyy juoda.
Sulhaspojat ja morsiusneidot heittävät sillä välin heidän päälleen
hunajassa keitettyjä vehnänjyviä. Se tuottaa siunausta. Oi, onpa se
kaunista, sen vaan sanon!"
Timean silmät loistivat magneettisen unen ennustavaa tulta. Hän
kuvaili mielessään salaperäistä toimitusta puoleksi mysteerioksi,
puoleksi sydämen arvoitukseksi, ja koko hänen olemuksensa värisi.
Mutta Sohvi-rouva hymyili sisässään ja pisti suunsa täyteen
maissinjyviä, ettei purskahtaisi nauruun. Se oli oivallista
ajanviettoa.
Vahinko vain, että se keskeytyi. Miehen askeleita kuului keittiönoven
takaa, ja äkkiä astui joku sisään.
Mikä hämmästys! Se oli herra Katshuka.
Sohvi-rouva kauhistui pahasti, sillä hänellä oli vain tohvelit
jalassaan ja esiliina täynnä maissinjyviä. Mitä hän ensinnä
peittelisi?
Timea pelästyi vieläkin enemmän, vaikkei hänellä ollut mitään
peitettävää.
"Suokaa anteeksi", sanoi Katshuka tuttavallisen vaivattomasti, "minä
tapasin kaikki ovet pääoven puolella sulettuina ja tulin sen vuoksi
takatietä keittiöön."
"Niin", huusi Sohvi-rouva, "tyttäreni on mennyt vierailemaan
ystävättäriensä luo. Palvelustytöt olen lähettänyt kirkkoon; me
olemme aivan kahden kotona. Sentähden istahdimme keittiöön siksi
aikaa, kunnes piiat palaavat. Anteeksi, herra kapteeni, että olemme
tällaisessa puvussa."
"Älkää siitä huoliko, mamma Sohvi", vastasi kapteeni ystävällisesti;
"minäkin jään tänne keittiöön kanssanne."
"Ei, pyydän, en voi sitä sallia. Tänne keittiöönkö! Eihän meillä ole
ainoatakaan tuolia, jolle herra kapteeni voisi istahtaa."
Sohvi-rouva oli todella pahemmassa kuin pulassa. Hän ei voinut viedä
kapteenia vastaanottohuoneeseen, sillä hänellä oli keittiöpuku
yllään; hän ei myöskään voinut antaa hänen mennä sinne Timean kera
sillä aikaa kun hän muutti pukua, sillä se ei olisi ollut soveliasta.
Herra Katshuka oli yritteliäs sotilas, joka mukautui mihin asemaan
hyvänsä.
"Älkää nyt minun takiani kursailko, mamma Sohvi. Tässähän minulle on
tuoli, tämä ruukku; sillä voi varsin hyvin istua."
Ja hän istuutui Timeaa vastapäätä, vesiruukun päälle.
Nyt oli jälellä vain maissijuttu. Siitäkin kapteeni vapautti rouvan.
"Jos näen oikein, niin herkuttelee Sohvi-mamma maissinjyvillä.
Oh, älkää sitä hävetkö. Ruuan jälkeen ne maistuvat oivallisilta.
Antakaa minulle niitä kourallinen myssyyni; minäkin syön niitä kovin
mielelläni."
Sohvi-rouva ihastui suuresti nähdessään, ettei kapteeni halveksinut
ensinkään kansanomaisia makeisia, vaan söi kaikki kuorineen
päivineen. Rouva anoppi alkoi aivan pitää hänestä.
"Olin juuri Timean kanssa innokkaassa keskustelussa", puuttui
puhumaan Sohvi-rouva; "hän tahtoi tietää, mitä tarkoitetaan --
kasteella."
Timea oli jo rientämäisillään ulos siinä tapauksessa, että hän
sanoisi totuuden; mutta Sohvi-rouva ei olisi ollut naimaikäisen
tyttären äiti, ellei hän olisi osannut antaa senlaatuiselle
keskustelulle toista käännettä.
"Selitin hänelle, mikä kaste on. Hän on tullut siitä aivan
pelokkaaksi. Katsokaa vain, miten hän vapisee, sillä minä peloitin
häntä, että hänen täytyy muka antaa kapaloida itsensä kuin
kapalolapsi, joka kannetaan kastettavaksi ja sanoin, että hänen
täytyy huutaakin. Älä nyt pelkää, pikku hupakko; eihän se ole totta.
Olen vain laskenut leikkiä. Eniten surettaa häntä se seikka, että
hänen tukkalaitteensa menee piloille kasteessa."
Tukkalaitteesta puhuttaessa tulee meidän antaa lukijalle muutamia
tietoja.
Timealla oli pitkät, paksut, kauniit hiukset. Atalia huvittelihe
sillä, että antoi kamarineitonsa laittaa ne mitä merkillisimpiin
muotoihin. Kerran hän kampautti ne niskasta sileäksi ja eteen
torniksi; toisen kerran ne piti kammata lepakkokampaukseksi
molemmille sivuille; välistä hän taas antoi punoa hiukset kahdeksi
oinaksensarveksi korvien päälle. Lyhyesti sanoen, lapsen täytyi
kuljeskella mitä naurettavimmalla tavalla kammattuna, niinkuin
ei kukaan ennen häntä ollut ollut kammattu, ja niitä arkkitehdin
päähänpistoja toteutettaessa ei säästetty kiharrussaksia,
papiljotteja, harjoja eikä voiteita. Atalia uskotteli hänelle
tekevänsä näin siitä syystä, että piti hänestä niin paljon, ja
tyttö-paralla ei ollut aavistustakaan siitä, kuinka kauheasti nämä
laitteet häntä rumensivat.
Herra Katshuka valaisi nyt hänelle asian.
"Timea-neiti, ei Teidän tarvitse olla peloissanne kampauksenne takia.
Teitä pukisi paljon paremmin sileä kampaus. Teillä on niin kauniit
hiukset, että on synti Jumalaa vastaan polttaa niitä kiharrussaksilla
ja hieroa niihin voiteita. Älkää salliko enää niin tehtävän. On sääli
jokaista noista kauniista hiussuortuvista, joka menee hukkaan. Siitä
rääkkäyksestä, jota naiset sanovat tukkalaitteeksi, pilaantuvan vain
hiukset. Ne menettävät kiiltonsa, halkeavat päistään, kuluvat pian
poikki ja harmaantuvat varhain. Te ette tarvitse noita monimutkaisia
hiusnutturoita. Teillä on niin tuuhea ja komea tukka, että teidän
tarvitsee panna se vain ylös yksinkertaisena palmikkona, ja teillä on
kaunein kampaus, mitä voi toivoa."
On mahdollista, että herra Katshuka sanoi kaiken tämän vain
ihmisystävällisestä osanotosta puhuen komean, väärinkäytetyn
tukan puolesta, ja ettei hänellä ollut muuta tarkoitusta kuin
vapauttaa Timean hiukset niistä pellonpelätyksistä, joihin se oli
punottu; mutta hänen sanoillaan oli syvempi vaikutus kuin hän siinä
tapauksessa osasi aavistaa. Siitä hetkestä lähtien Timeasta tuntui
kuin tukassa oleva kampa uhkaisi halkaista hänen päänsä ja hän voi
tuskin odottaa niin kauan kuin Katshuka oli mennyt.
Kapteeni ei viipynytkään kauan. Hän armahti Sohvi-rouvaa, jonka
hänen läsnäollessaan täytyi kätkeä jalkojaan tai paremmin, risaisia
tohvelejaan. Herra Katshuka lupasi tulla takaisin vielä kerran illan
kuluessa ja sanoi sitten jäähyväiset. Hän suuteli Sohvi-rouvaa
kädelle, mutta Timealle häh kumarsi syvään.
Tuskin kapteeni oli kerinnyt ovesta ulos, kun Timea jo tempaisi
suuren kamman hiuksistaan, kiskoi auki toinen toisensa päälle
pyntätyt palmikot ja hävitti silmänräpäyksessä koko komeuden.
Senjälkeen hän asettui vesipaljun eteen ja alkoi pestä tukkaansa ja
koko päätään.
"Mitä sinä teet, tyttö?" huusi Sohvi-rouva hänelle. "Lopeta heti
paikalla! Anna tukkasi olla niinkuin se on. Atalia suuttuu kovin, kun
hän kotiin tullessaan näkee sen tuollaisena."
"Suuttukoon minun puolestani", vastasi lapsi uhmaten ja pusersi vettä
pois marista hiuksistaan. Senjälkeen hän istuutui Sohvi-rouvan taakse
ja alkoi palmikoida sitä yksinkertaiseen kolmiosaiseen palmikkoon.
Uhma oli jo herännyt tytön sydämessä. Hän alkoi päästä pelostaan.
Kapteenin sanat antoivat hänelle rohkeutta. Hänen toivonsa, hänen
makunsa oli Timean laki. Hän pani, kuten hän oli sanonut, palmikon
yksinkertaisena kiehkurana päänsä ympäri. Sohvi-rouva nauroi
itsekseen. Lapsi oli tehty aivan hulluksi.
Timean palmikoidessa hiuksiaan muutti rouva lähemmäs häntä istumaan
ja koetti taas päästä hänen suosioonsa.
"No, annahan kun kerron loppuun, kuinka vihkiminen käy. Missä tuo
hullunkurinen Katshuka nyt keskeyttikään meidät? Voi, jospa hän olisi
tiennyt mistä puhuimme! Ai niin, siihenhän jäin, missä sulhanen ja
morsian juovat samasta maljasta. Diakooni ja kuoro laulavat koko
ajan: 'Gospodi pomiluj!' Sitten pappi lukee evankeliumin avustajien
pitäessä koko ajan hopeakruunuja morsiusparin pään päällä. Pappi
ottaa sitten kruunut, laskee ne takaisin hopealautasille ja sanoo
kääntyen sulhasen puoleen: 'Ole ylistetty kuin Abraham, siunattu
kuin Isak ja lisäänny kuin Jakob.' ja kääntyen morsion puoleen:
'Ole ylistetty kuin Saara, onnellinen kuin Rebekka ja lisäänny kuin
Rakel!' Ja tämän siunauksen jälkeen sulhanen ja morsian suutelevat
toisiaan kolme kertaa alttarin edessä ja häävieraiden nähden."
Timea sulki silmänsä tältä näyltä.
* * * * *
Atalia ei hämmästynyt niinkään vähän, kun kotiin tullessaan näki
Timean hiukset toisin palmikoituina.
"Kuka sinulle on antanut luvan palmikoida hiuksesi toisin? Missä
kampa on? Missä on nauharuusu? Pane ne heti paikalla päähäsi!"
Timea pusersi huulensa yhteen ja pudisti päätään.
"Teetkö paikalla kuten sanoin!"
"En!"
Atalia hämmästyi tätä uhmaa. Oli ennenkuulumatonta, että kukaan
olisi uskaltanut sanoa häntä vastaan, ja nyt se tapahtui, ja päälle
päätteeksi oli vastaansanoja tämä kadulta löydetty tyttö, joka söi
täällä armoleipää, ja joka aina ennen oli ollut niin alistuvainen
vieläpä suudellutkin kerran hänen jalkaansa.
"Etkö?" hän kysyi mennen Timean luo ja kumartaen vihasta hehkuvat
kasvonsa lapsen alabasterinvalkeita poskia vasten, aivankuin olisi
tahtonut sytyttää ne tuleen.
Sohvi-rouva katseli nurkastaan vahingoniloisena näytelmää huutaen:
"Enkö sinulle sanonut, että saisit kyytiä, kun Atalia tulisi kotiin!"
Mutta Timea katseli Atalian loimuaviin silmiin ja toisti kieltonsa.
"Ja miksikä et?" kiljui Atalia, jonka ääni nyt muistutti äidin ääntä
samoinkuin hänen silmänsä isän silmiä.
"Siksi että olen kauniimpi näin."
"Kuka on sanonut sinulle sellaista?"
"Hän."
Atalia käyristi sormensa kuin kotkankynnet, ja hänen yhteen purrut
hampaansa kiilsivät kauniiden huulien takaa. Näytti kuin hän olisi
tahtonut repiä palasiksi lapsen.
Silloin hänen hillitön raivonsa puhkesi äkkiä ivanauruun. Hän antoi
Timean seista siinä ja meni huoneeseensa.
Herra Katshuka kävi vielä samana iltana talossa. Hänet pyydettiin
jäämään illalliseksi. Pöydässä osoitti Atalia erikoista
ystävällisyyttä lasta kohtaan.
"Eikö teidänkin mielestänne, herra kapteeni, Timea ole paljon
kauniimpi noin hiukset sileästi kammattuna?"
Kapteeni myönsi sen.
Atalia hymyili.
Nyt ei hän enää leikitellyt lapsen kanssa, hän kuritti häntä.
Häihin oli enää vain kaksi päivää.
Näinä kahtena päivänä Atalia aivan tuhlaamalla tuhlasi
huomaavaisuutta ja hellyyttä Timealle.
Hän ei enää saanut mennä palvelijoiden luo ja näiden täytyi suudella
Timeankin kättä tullessaan huoneeseen.