Äskettäin aateloitu herra von Levetinczy on jo hyvin tunnettu henkilö
ei ainoastaan Unkarissa, vaan Wienissäkin.
Hänestä sanotaan, että hän on onnen suosikki, kultapoju. Kaikki, mitä
hän kädellään tavoittaa, muuttuu kullaksi. Kaikki, mihin hän ryhtyy,
muuttuu kultakaivokseksi. Täällä on oikea kultakaivos, eikä Csetatye
Maréssa tai Chemnitzissä tai Veröspetakissa Unkarin ja Siebenbürgin
rotkoissa.
Kullankaivajan suurin taito piilee siinä, että hän ennen toveriansa
ennättää hankkia tietoja suurimmista yrityksistä, joita hallitus
valmistaa, ja tässä taidossa Timar oli mestari.
Kun hän antautui johonkin kauppa-asiaan, pyrähti koko parvi samaan
paikkaan, sillä tiedettiin siinä saloin ansaittavan rahaa; oli vain
tarvis poimia ne ylös kadulta.
Mutta ei Timaria vain sen vuoksi sanottu kultapojaksi, vaan
toisestakin syystä. Hän ei milloinkaan pettänyt ketään, ei
milloinkaan suostunut petokseen.
Suurissa liikeasioissa on rehellinenkin voitto melko suuri; jokainen,
joka tahtoo sitä lisätä varastamalla ja pettämällä, menettää
siunauksen. Se, joka tyytyy ansaitsemaan groshenin guldenilla,
on rehellinen, kunnon mies, ja tämä groshen tekee miljoonasta
viisikymmentätuhatta guldenia ja vetää perässään toisen miljoonan.
Älköön vain meneteltäkö liian kiireisesti. Onnen jumalatar tulee
siitä huolimatta kyllin avokaulaisena vastaan; tulee varoa itseään
riistämästä häneltä viimeistä ohutta harsoa, sillä siitä hän pahastuu.
Ja Timar omasi tässä suhteessa oikean hienotunteisuuden. Hän voitti
suuria summia, sillä hän heittäytyi suuriin yrityksiin; mutta hän
ei milloinkaan alentunut pettämään eikä varastamaan. Voitostaan
hän jätti suuren osan niille, joita hänen oli kiittäminen jutusta
ja siitä, että oli saanut sen niin halvoilla ehdoilla, ja siten
hän piti kultalähdettä aina avoimena. Välistä hän tuotti valtiolle
todellisen voiton sokaistessaan valtiokassan kilpailijaviholliset
teeskenneltyinä sotatempuillaan. Niiden häviö tuli sitäpaitsi
valtionkin hyödyksi. Nämä eivät tosin sanoneet häntä kultapojaksi;
mutta hallituspiireissä hänellä oli se nimi samoin köyhän kansan
keskuudessa.
Erään kerran hän alkoi ostella viinitarhoja Monostorilla Komornin
luostarivuorella.
Monostor on korkea Uj-Szönyn edustalla sijaitseva hiekkakumpu.
Jo tästäkin voi päättää, miten oivallista viiniä siellä kasvaa.
Mutta viinitarhat, jotka tuottavat tavallista viiniä, ovat niille,
jotka eivät itse valmista sitä, itseään kuluttavaa pääomaa. Siitä
huolimatta Timar osti sieltä lähes kymmenen tynnyrinalaa. Tämä
herätti huomiota kauppamaailmassa. Mitä hän aikoo tehdä? Hänellä
mahtoi olla siellä jokin kultakaivos.
Herra Brazovics luuli olevansa oikeilla jäljillä. Hän hyökkäsi herra
Katshukan kimppuun tämän omassa luolassa.
"No, herra vävy, nyt on teillä tilaisuus osoittaa olevanne
rehellisissä aikeissa ja todella pitävänne minua appiukkonanne.
Myöntäkää, että hallitus aikoo laittauttaa linnoituksia Monostoriin.
Ei, älkää juosko pakoon. Tiedän hyvin teidän panevan koko virkanne
alttiiksi, jos ilmaisette sellaisen salaisuuden. Mutta minä vannon
kunniani ja kaiken sen kautta, mikä on minulle kallista, että minä
en sano sitä kenellekään. Sanokaa minulle vain totuus. Minä en
anna viekoitella itsestäni mitään, vaikka sitä koetettaisiin tehdä
hehkuvilla rautapihdeillä. Nähkääs, tuo kelvoton Timar on päätä
pahkaa alkanut ostaa sieltä maata; joku on jo ilmaissut hänelle
kaiken. Älkäämme antako hänen pitää koko herkkupalaa! No, eikö totta,
maa tulee linnoitettavaksi?"
Herra Katshuka antoi nyt puristaa itsestään salaisuuden, että jotakin
oli tosiaan tekeillä. Hovisotaneuvostossa oli päätetty laajentaa
Komornin linnoituksia sinne päin.
Atanas ei voinut saada mieluisempaa tietoa. Kuinka monta
kaunista sadantuhannenguldenin suuruista summaa hän olikaan jo
saanut samanlaatuisissa tapauksissa ostettuaan etukäteen ne
talonpoikaishökkelit, jotka tulivat pakkoluovutettaviksi, ja sitten
myynyt ne hallitukselle palatsien hinnasta.
Hän tahtoi mielellään myös nähdä linnoituskartan ja pyysi
tulevaa vävyään niin hartaasti kuin voi sallimaan hänen heittää
edes silmäyksen siihen. No, siinäkin suhteessa herra Katshuka
noudatti hänen mieltään. Täten Atanas sai tietää kaikki, mitä
hänen oli tarvis tietää. Hän sai tietää, minkä palasen hallitus
oli aikonut pakkoluovutettavaksi, mitkä maatilat joutuisivat
pakkoluovutusalueelle. Ja tuo kelvoton Timar oli todella nuuskinut
sen paikan, minne linnoitukset rakennettaisiin!
"Ja miten kuuluvat pakkoluovutusehdot?"
Se oli pääkysymys.
Sitä ei herra Katshuka voinut ilmaista tekemättä rikosta. -- Hän teki
sen kumminkin.
"Hallitus maksaa summan, joka on, kaksi kertaa niin suuri kuin
viimeinen ostohinta."
"Nyt tiedän kylliksi!" huudahti Atanas-herra ja syleili vävyään.
"Loppu jää minun tehtäväkseni. Hääpäivänänne ovat sanotut satatuhatta
guldenia pöydällänne."
Ja näin sanoen hän hyökkäsi ulos ryhtyäkseen toimeen.
Mutta Atanas-herra erehtyi luullessaan tietävänsä tarpeeksi. Hän
olisi menetellyt viisaasti jos olisi tiedustellut vieläkin erästä
seikkaa; herra Katshuka, joka oli juorunnut jo niin paljon ei olisi
vaiennut siitäkään. Mutta Brazovics ei kysynyt häneltä, ja siten
häneltä jäi se tietämättä; hänen kävi kuin kärpäsen, joka lentää
sokeasti ikkunaa vasten. Asian laita oli muutoin niin, että herra
Katshuka ei tuntenut enää minkäänlaista palavaa intohimoa noihin
sataantuhanteen guldeniin enempää kuin siihenkään, mikä siitä
seurasi. Jos hän ne saisi, niin olkoon menneeksi; mutta jollei saisi,
ei hän silti muuttuisi harmaapääksi.
Herra Brazovics matkusti suurimmassa kiireessä Uj-Szönyyn ja kävi
vuoronperään viinitarhojen omistajien luona kyselemässä, kenellä
heistä oli maata myytävänä. Hän maksoi, mitä pyydettiin, ja sille,
joka ei halunnut myydä, hän tarjosi kolminkertaisen hinnan. Mitä
kalliimmin hän osti, sitä parempi se oli hänelle itselleen;
pakkoluovutusehtojen mukaisesti hän saisi yhtä paljon puhdasta
voittoa.
Tietenkin herätti tämä toistenkin liikemiesten huomion. He tulivat
paikalle joukottain ja nostivat hinnat niin korkeiksi, että köyhät
mehiläisten ja lampaiden omistajat Monostorissa eivät voineet
käsittää, kuinka heidän viininsä oli äkkiä muuttunut niin jaloksi
tavaraksi, että siitä tapeltiin jo ennen viininkorjuutakin.
Viinitarhojen hinnat nousivat viimein niin korkeiksi, että maa,
josta hallituksen piti, ennenkuin kartta oli tullut tutuksi, maksaa
korkeintaan satatuhatta guldenia, nyt viimeisiltä ostajilta ostaen
tulisi maksamaan ainakin viisisataatuhatta.
Herra Brazovics itse oli ostanut sadallatuhannella guldenilla, niin
vaikeata kuin olikin ollut hankkia rahoja. Hän möi viljavarastonsa,
laivansa, lainasi rahaa koronkiskurin koroilla ja käytti vierasta
rahaa, joka oli uskottu hänen haltuunsa. Tällä kertaa hän pelasi
varmaa peliä. Onhan Timar osallinen asiassa! Hän tekee varmaankin
huonoimman kaupan tässä, sillä hän on ostanut hyvin halvalla ja
tulee siis ansaitsemaan mitättömän vähän; mutta koska hän kerran on.
pelissä, täytyy yrityksen olla "numero yksi", ja osalliset tulevat
jo samana vuonna saamaan voitto-osuutensa. Velallinenhan on valtio,
joka ottaa rahansa meiltä; mehän siis oikeastaan otamme takaisin vain
omat rahamme. Mutta Timar oli tälläkin kertaa ollut pahanilkinen.
Kaikki oli vain herra Atanas Brazovicsin päähän tähdätty isku. Timar
tunsi senkin seikan, minkä Atanas-herra oli jättänyt kysymättä herra
Katshukalta.
Oli aivan totta, että hallitus aikoi laajentaa Komornin linnoituksia
kauemmas, ja samoin oli totta, että jo tänä vuonna ryhdyttäisiin
työhön. Mutta se, _mistä_ alotettaisiin, oli tärkein kysymys. Sillä
työn suoritukseen lasketaan kuluvan kolmekymmentä vuotta.
Timar on taasenkin tehnyt kilpailijoilleen ilkeät kepposet, jotka
tuovat hänelle heidän kirouksensa.
Mutta aina kun hän ryhtyy johonkin, joka saattaa monet kiroomaan
häntä, huolehtii hän hyvänä kauppamiehenä siitä, että samaan aikaan
pannaan liikkeeseen jotakin sellaista, josta vielä useammat häntä
siunaavat, niin että kun tehdään lopputiliä siunauksen ja kirouksen
välillä, niin aina jää pieni ylivoitto siunauksen puolelle.
Timar kutsui Johan Fabulan luokseen.
"Johan", hän sanoi tälle, "te olette nyt vanha poika ja olette
kuluttanut ruumiinne kelvottomaksi työssä. Eikö olisi parasta teidän
silmäillä ympärillenne keksiäksenne jotakin, joka tekisi teille
mahdolliseksi pienen levon?"
Johan Fabula oli, kuten tavallista, sangen käheä ja hänen puhuessaan
tuntui kuin hän olisi sähissyt kuiskaajaluukusta näyttelijälle tämän
osaa.
"Niinpä niin, herra, olen itse ajatellut kääntää selkäni koko
merimiesammatille ja etsiä jotakin sopivaa tointa maakamaralla.
Silmäni ovat jo heikot. Mieluimmin rupeaisin työnjohtajaksi tai
portinvartijaksi taloonne."
"Minäpä tiedän ehdottaa teille jotakin parempaa, Johan. Te ette voisi
kestää siellä. Te olette tottunut Komornin vehnäleipään. Teistä
tulisi parempi suurtalonpoika."
"Miksikä ei minun puolestani; minulta puuttuu vain kaksi seikkaa,
ajokaluja ja maata."
"Ajan pitkään tulevat kyllä molemmatkin. Päähäni pälkähtää eräs
ajatus. Kaupunki myy nyt vanhoja laidunmaita. Menkää huutokauppaan ja
ostakaa kaikki."
"Oho", vastasi Fabula käheästi nauraen, "silloinhan olisin hullu.
Sehän on kaikki kangasmaata, missä ei kasva muuta kuin kamomillaa.
Myynkö sen jollekin apteekille? Ja sitäpaitsi se on sangen suuri
alue. Voidakseni ostaa sen tulisi minulla olla monta tuhatta
guldenia."
"Älkää järkeilkö, vaan tehkää kuten sanon. Lähtekää vain matkaan.
Tuossa teille on ne kaksituhatta guldenia, jotka vaaditaan takuuksi
huutokaupassa. Tarjotkaa niin kauan, kunnes saatte maan. Ottakaa
se mistä hinnasta tahansa. Älkää jakako kenenkään kanssa, kuka
tahtoisikin tarjoutua toveriksenne. Rahat lainaan minä. Voitte
maksaa ne takaisin silloin, kun jaksatte. Minä en pyydä teiltä
mitään korkoa, ja teidän ei myöskään tarvitse antaa minulle mitään
velkakirjaa. Koko asia päätetään uskolla ja luottamuksella. No, kättä
päälle!"
Johan Fabula pudisteli arvellen päätään. "Ei mitään korkoa, ei
mitään kirjallista todistusta, kirotun paljon rahaa ja huonoa maata!
Loppujen lopuksi minut jätetään pulaan ja paitani riisutaan yltäni."
"Epäilykset pois, Johan. Vuoden saatte pitää maata hallussanne, ja
voitto, jonka sillä ajalla saatte jää kokonaan teidän osaksenne."
"Mutta millä minä kynnän ja kylvän?"
"Te ette kynnä ettekä kylvä, vaan teette vain niin, kuin minä
käsken. Sato ei kuitenkaan jää tulematta. Mutta älkää puhuko asiasta
kenellekään."
Johan Fabula oli jo ennakolta tottunut pitämään kaikkia Timarin
tekoja tyhminä, mutta siitä huolimatta ehdottomasti tottelemaan hänen
käskyjään; sillä jälestäpäin hän oli tullut vakuutetuksi, että nämä
ennenkuulumattomat tyhmyydet johtivat seurauksiin, jotka tuntuivat
johtuvan suoranaisesti viisaudesta. Silti ne eivät lakanneet
olemasta tyhmyyksiä, mutta tuolla ihmisellä mahtoi olla salainen
suojelushenkensä.
Hän siis noudatti Timarin kehoitusta.
Ja nyt emme enää anna lukijan olla epätietoisia niistä ihmeellisistä
asioista, joita oli tekeillä.
Komornin uusi linnoituskartta oli todella olemassa, kuten sanottu.
Hovisotaneuvosto oli päättänyt uudelleen muodostaa tämän linnoituksen
linnoitetuksi leiriksi. Tästä syystä oli tehty suurenmoisia
ehdotuksia, jotka käsittivät Monostorin linnoitukset ja pitkän
varustuslinjan, jonka piti yhdistää Tonavan Waag-haara Raab-haaraan
ja niin kutsuttuun Palatinalilinjaan, jonka rintama toimiessaan
yhdessä Monostorin tykistön kera saartaisi koko linnoituksen
ja kaupungin lujaan yhtenäiseen ympyrään. Tähän rakennustyöhön
laskettiin kuluvan noin kolmekymmentä vuotta. Kulungit nousisivat
yhtä moneen miljoonaan.
Valtioneuvoston puolelta tulisi varmasti annettavaksi lopullinen
päätös. Mutta yhtä seikkaa ei oltu otettu laskelmissa huomioon --
huomautusta, jonka eräs kuiskuttelija oli pistänyt hovikamarin suuhun.
Koska ei kaikkia linnoitustöitä yhtaikaa alotettaisi, niin ei
myöskään ollut tarpeen yhdellä kertaa pakkoluovuttaa kaikkea sen
alaan kuuluvaa maata. Toistaiseksi riittäisi sen maan pakkoluovutus,
joka tarvittiin Palatinalilinjan rakentamiseksi kummankin Tonavan
haaran välille. Monostorin pakkoluovutus saattoi viipyä vielä
kaksikymmentä vuotta.
Mutta nyt olivat keinottelijat hyökänneet Monostorin hiekkakummun
kimppuun. Tonavan haarojen välistä aluetta ei kenkään ajatellut.
Siellä oli suunnattoman laaja alue, jonka kaupunki möi huutokaupalla.
Ystävämme Johan Fabula sai sen kahdellakymmenellä tuhannella
guldenilla.
Mutta jos nyt Monostorin pakkoluovutus tapahtuu vasta kahdenkymmenen
vuoden kuluttua, niin ovat ne pääomat, jotka keinottelijat ovat nyt
kiinnittäneet siihen, silloin korkojen kuluttamat.
Tämän kepposen oli Timar tehnyt kilpailijoilleen ja eritoten eräälle
heistä, jolla oli suurin osuus yrityksessä, nimittäin herra Atanas
Brazovicsille. Ja niin pian kuin tämä oli ostanut maan Monostorissa,
pani Timar kaikki pyörät liikkeeseen ehkäistäkseen hovisotaneuvoston
ehdotuksen kaiken tarpeellisen maan pakkoluovutuksesta yhdellä haavaa
tulemasta hyväksytyksi Wienin hovikamarissa.
* * * * *
Näin oli asiainlaita kolme päivää ennen sitä päivää, jona Atalian
häitä oli määrä viettää.
Kaksi päivää ennen häitä lensi Johan Fabula Timarin huoneeseen. Niin,
todella lensi. Hänen liehuva viittansa oli siipinä.
"Kymmenen tuhatta! Kaksikymmentä tuhatta! Neljäkymmentä tuhatta!
Lautakunta! Maksettu! Keisari! Kuningas!"
Sillä tavoin hän hengähtämättä huudahti irrallisia sanoja, joista
Timar lopulta seuraavalla tavalla teki lauseen:
"No, hyvä Johan! Tiedän jo, mitä aijot sanoa. Tänään tuli lautakunta
arvostelemaan maata, joka lankee uuden pakkoluovutusalueen sisälle.
Maa, jonka ostit kahdellakymmenellätuhannella, lunastetaan
neljälläkymmenellä tuhannella. Ylijäämä jää voitoksesi. Siinä sato.
Enkö sitä ennustanut?"
"Ennustittepa todella, herra. Ja se puhe oli kuin pyhän Johanneksen
pitämä, hänen jolla oli kultaa suussa. Nyt näen, että olette
puhunut totta. Ja näen myös saaneeni kaksikymmentä tuhatta guldenia
ilmaiseksi. En ole milloinkaan kätteni työllä ansainnut niin paljon
rahaa. Kaksikymmentä tuhatta guldenia! Tulen aivan hulluksi! Järkeni
seisoo. Sallikaa herra minun mustalaistapaan heittää kuperkeikkaa."
Timarilla ei ollut mitään sitä vastaan.
Johan Fabula heitti kuperkeikkaa pitkin lattiaa, ei vain yhden kerran
vaan kolme kertaa ja sitten taas kolme kertaa taaksepäin, hypähti
sitten ylös ja seisoi kuin kynttilä Timarin edessä.
"Kas noin! Nyt olen saanut järkeni takaisin. Tämä suuri summa on siis
minun! -- Nyt menen ostamaan juutalaisten temppelin."
(Jotta ei lukijamme luulisi viimeistä lausetta Johan Fabulan
huonoksi sukkeluudeksi, tahdon sivumennen huomauttaa, että kaupungin
israelilaisen väestön oli pakko näihin aikoihin rakentaa itselleen
uusi synagoga kreivi Zichyn _aateliselle_ maalle, joten vanha
synagoga todella oli myytävänä ja pisti erikoisesti Johan Fabulan
silmiin.)
Mutta ennenkuin hän pani tämän aikeensa täytäntöön, kävi hän samana
päivänä vielä kuusi kertaa Timarin luona. Ensimmäisellä kerralla hän
toi mukanaan vaimonsa, toisella naimattoman tyttärensä, kolmannella
naimisissa olevan tyttärensä, sitten poikansa, joka oli lopettanut
koulunsa, ja sitten vielä koulua käyvän poikansa. Vaimolla oli
muassaan oivallinen komornilais'czipo', pyöreä vehnäleipä, jonka
alakuori oli punaruskea ja kiiltävä ja yläkuori keltainen loistava
korppu; naimisissa oleva tytär antoi hänelle vadillisen reheviä
maissijyviä, naimaton hunajakakun, joka oli koristettu punaisilla
munilla, kultaisilla pähkinöillä ja kaikenlaatuisilla kirjavilla
paperinpalasilla, kuten häälahjat tavallisesti; täysikasvuinen poika,
joka oli tunnettu linnunpyydystäjä, toi linnunhäkin, jossa oli useita
tiklejä ja punarintasatakieliä, ja koulupoika lausui runopukuisen
onnittelun. Koko päivän he osoittivat hänelle kiitollisuuttaan
ja seitsemännen kerran he tulivat yhdessä myöhään illalla hänen
akkunansa alle ja lauloivat hänen kunniakseen ylistyslaulun
rukouskirjasta.
... Mutta mitähän hänen kilpailijansa, herra Brazovics etunenässä
laulaisivat hänelle saadessaan tietää hänen asettaneen heidät
liukkaalle jäälle Monostorin maaostojen avulla?
Seitsemästoista luku.