Herra Brazovicsilla oli tapana juoda päivällisen jälkeen kupillinen
mustaa kahvia naisten huoneessa, jonka hän silloin armotta täytti
tupakan savulla.
Katshuka ja Atalia istuivat kuiskutellen keskenään erään pöydän
ääressä, jonka yhdessä kulmassa Sohvi-rouva muka ompeli. (Jo
vuosikausia oli tälle pöydälle ollut levitettynä ompelutarpeita
ja koruompeleita, jotta jokainen taloon tulija heti saattoi nähdä
täällä ommeltavan morsiusvaatteita.) Herra Katshuka nykyään miltei
asui talossa. Hän tuli aamupäivällä, hänet pidätettiin päivälliselle
ja vasta myöhään illalla nähtiin hänen menevän kotiin. Näytti
siltä kuin Komornin linnoituksissa ei olisi enää mitään toivomisen
varaa, koska herra insinööriupseerilla oli aikaa askaroida kaiket
päivät Atalian kera. Mutta sitä enemmän luhistuivat herra Katshukan
omat linnoitukset. Oli tullut se hetki, jolloin hänen piti mennä
naimisiin. Hän puolustautui kuin toinen Zrinyi. Kun hänet työnnettiin
ulos vallituksista, vetäytyi hän takaisin linnoitukseen. Hän keksi
aina sopivan verukkeen häiden lykkäämiseksi. Mutta nyt oli viimeinen
miina räjähytetty. Nuorelle parille oli löydetty jo huoneustokin,
ja viimein Katshuka ylennettiin kapteeniksi. Nyt ei ollut mitään
armonaikaa. Puolustajan viimeinen patruuna oli ammuttu eikä hänellä
ollut muuta neuvoa kuin antautua ja viedä nuori, kaunis tyttö
kotiinsa.
Herra Brazovics tuli päivä päivältä yhä myrkyllisemmäksi juodessaan
kahviaan naisten huoneessa, ja se joka myrkytti hänen kahvinsa, oli
aina ja alituisesti Timar.
Tämä oli hänen alituinen Kartagonsa.
"Mitä pirunvehkeitä tuolla ihmisellä taas on! Sillävälin kuin
kaikki rehelliset viljakauppiaat iloitsevat siitä, että saavat
viettää talvensa rauhassa ja levätä vaivoistaan, ryhtyy hän tekemään
sellaista, jota ei kissakaan olisi tullut ajatelleeksi. Nyt hän
vuokraa Plattenjärven ja antaa kalastaa jään alta. Joku aika sitten
hänen väkensä veti yhdessä ainoassa apajassa kolmesataatuhatta
sentneriä kalaa. Sehän on oikeata rosvoilua. Ennen kevättä on hän
ryöstänyt Plattenjärven puti puhtaaksi, niin ettei siellä ole
ainoatakaan ahventa, säynävää eikä kilohailia, puhumattakaan hauista.
Ja sitten hän vie kaikki Wieniin, aivankuin meidän kalamme olisivat
tehdyt saksalaisten ruuaksi. Senkin lurjus! Valtiotaloudellisista
syistä pitäisi hänen päästään maksaa tapporaha. Ennemmin tai
myöhemmin otan hänet hengiltä, se nyt on varma. Kun hän kulkee sillan
yli, annan kahden merimiehen heittää hänet Tonavaan. Minä annan
vahtisotamiehelle kaksi guldenia, jos hän tapaturmaisesti ampuu
hänet kuoliaaksi jonakin yönä, kun hän kulkee linnoituslaitosten
ohitse. Suljen hänen pihaansa äkäisen koiran, joka puree häntä
aika lailla, kun hän aamulla menee ulos. -- Se roisto pitäisi
hirttää! Hän on sopivampi nuoraan, kuin Angyal Bandi tai Zöld
Marczi, metsiemme kuuluisat ryövärit; sillä Zöld Marczi ottaa vain
taskussani olevat rahat, mutta tämä riistää katon pääni päältä.
Minä sytytän hänen talonsa tuleen, niin että hän palaa poroksi! --
Ja tuollaisesta ihmisestä tehdään päälle päätteeksi aatelismies!
Komitaattikokouksessa tehdään hänestä jäsen, ja minun täytyy istua
sen roiston vieressä vihreän pöydän ääressä. Minun, jonka isoisä
jo oli ikivanhaa unkarilaista aatelia, minun on siedettävä tätä
nousukasta vieressäni! Mutta yrittäköönpä vain kerrankin tulla
kahvilaan! Ärsytän hänen kimppuunsa jonkun täysverisen aatelismiehen,
joka heittää hänet ulos ikkunasta, niin että hän taittaa niskansa.
-- Jospa vain voisin joutua hänen kanssaan samoille päivällisille,
pippuroisin hänen liemiruokansa niin, että hän kellahtaisi selälleen
kuin kuollut kala. -- Ja tuo maankiertäjä kulkee vielä kaiken
lisäksi vieraisilla hienojen neitien luona, tuo Timar, tuo entinen
laivakirjuri, jota me sanoimme 'mutarämpijäksi'! Toivoisinpa hänen
kerrankin joutuvan seuraan, missä hän tulisi tekemisiin jonkun
urhoollisen upseerin kanssa, joka haastaisi hänet kaksintaisteluun ja
keihästäisi hänet kuin sammakon -- näin!"
Herra Brazovics heitti samalla ilmehikkään katseen Katshukaan,
mutta tämä ei ollut kuulevinaan mitään. Hän oli kyllä kuullut
tulevan appensa yksinpuhelun, mutta kaikki, mitä hän oli merkinnyt
muistiinsa, supistui siihen, että uusi miljonääri oli epäilemättä
tehnyt suuren loven herra Brazovicsin omaisuuteen, uhkasipa vielä
heittää kumoon hänen talonsakin, ajatus, joka ei erikoisesti lisännyt
herra Katshukan iloa tulevista häistä.
"Ei, en odota siksi, kunnes joku toinen ottaa hengiltä miehen!"
huudahti viimein herra Brazovics nousten kahvipöydän äärestä, pannen
pois tshibukinsa ja ottaen bamburuokonsa nurkasta. "Tässä minulla on
pistinpuukko. Olen ostanut sen silloin, kun tuo ihminen alkoi peuhata
täällä, yksinomaan hänen varallensa!" (Ja, jotta hänen sanojansa
uskottaisiin, veti hän bamburuo'ostaan esiin terävän miekan.)
"Tuossa se on! Ensi tilassa kohdatessamme kahden työnnän sen hänen
ruumiiseensa -- noin! -- ja isken hänen kiinni seinään kuin lepakon.
Sen vannon!"
Ja hän pyöritteli verestäviä silmiään korostaakseen sanojaan. Hän joi
kahvinsa loppuun ja sanoi aikovansa mennä ulos liikeasioissa. (Niin,
pelipöydän ääreen.) Hän tulisi varhain kotiin. (Toisin sanoen varhain
aamulla.)
Kaikki olivat iloisia siitä, että hän lähti. Kun herra Brazovics nyt
asteli varovasti alas kapeita kiertoportaita -- sillä hänen vatsansa
ei ollut omiaan juoksemaan kovaa portaissa --, kuka tulee siellä
häntä vastaan?
Timar!
Nyt hänellä on siis Timar vallassaan! Veitseniskun välimatkan päässä!
Ja pimeässä paikassa, missä ei kukaan heitä näe!
Tiedämme historiasta, että useimmat salamurhat on tehty
porraskäytävissä. Tunarilla ei ollut aseita, ei edes keppiä, Atanas
herralla sitävastoin jalanpituinen pistinpuukko. Kun viimemainittu
äkkäsi Timarin, pisti hän tikarin kainaloonsa ja huusi suurella
äänellä ottaessaan lakin päästään:
"Nöyrin palvelijanne, herra von Levetinczy!"
Timar vastasi:
"Terve, Nazi! Menetkö taas liikeasioitasi hoitamaan?"
"Hähähä!" nauroi Atanas-herra hyväntuulisesti kuin poika, joka on
yllätetty iloisesta kujeenteosta. "No, Mikael, etkö kerran sinäkin
tulisi mukaan?"
"Ei pistä päähäni. Jos tahdotte vain voittaa pari sataa guldenia
minulta, niin maksan ne mieluummin heti; mutta pyydän vapautusta
hirveästä koko yön kestävästä hikoilemisesta pelipöydän ääressä."
"Hähähä! No, mene sitten naisten luo; he ovat tuolla ylhäällä.
Hauskaa iltaa! Tänään en sinua kumminkaan enää tapaa."
Sitten he erosivat sydämellisesti puristaen toinen toisensa kättä.
Herra Brazovicsin uhkauksia ei saa ottaa vakavalta kannalta. Ei
häntä kukaan pelkääkään, hänen hirveästä äänestään ja vaikuttavasta
hahmostaan huolimatta, ei edes hänen oma vaimonsa, hän ehkä vähin.
Atanas-herra tietää varsin hyvin, että Mikael käy usein hänen
talossaan, ja hän asettaa aina niin, ettei ole itse kotona silloin.
Sohvi-rouva ei ole pitänyt salassa olettamustaan, että hänen
vierailunsa tapahtuvat Atalian kauniiden silmien takia. -- No, sehän
on Katshukan asia. Jos Katshuka ei halua seivästää kilpakosijaansa
kuin sammakkoa, niin syyttäköön itseään. Eikä hän näytä sitä
haluavan, vaikka Timar on kylläkin usein Atalian seurassa.
Kapteenin kai pitäisi haastaa Timar kaksintaisteluun! He ovat yhtä
hyvät ystävykset kuin ennen. Ei milloinkaan ole nähty sellaista
seuruetta, joka olisi ollut paremmassa sovussa keskenään.
Herra Brazovics aavisti, saipa lopulta varmasti tietää, että juuri
kapteeni Katshuka oli avannut Timarille sen takaportin, jonka kautta
hän oli päässyt rikkauteensa. Hän saattoi myöskin arvata syyn
kapteenin menettelyyn. Hän tahtoi mielellään päästä Ataliasta. Hän
ei mitään niin toivo, kuin että herra Brazovics asettuisi väliin ja
ajaisi hänet talostaan. -- Mutta juuri siksi tämä ei sitä tee, vaan
antaa vuotamalla vuotaa ystävällistä hyvyyttään kapteenin, vävynsä
ylitse. Nyt ei hänellä ole mitään pelastuksen mahdollisuutta -- hänen
täytyy mennä naimisiin.
Kapteeni Katshuka on kauan ollut kihloissa Atalia-neidin kanssa,
jota hän näkee vaarallisen kilpakosijan, rikkaan miehen, joka
päivä hakkailevan. Tätä miestä hänen tulisi vihata jo siitäkin
syystä, että hän tietää tämän jättäneen entisen suosijansa pulaan
hovisotaneuvoston ja hovikamarin välisessä riitajutussa. Siitä
huolimatta pitää kapteeni niin paljon entisestä toveristaan, että
hän antaisi senkin anteeksi, että tämä saattaisi hänen morsiamensa
uskottomaksi.
Atalia ajattelee halveksien Timaria, isänsä entistä palvelijaa,
mutta osottaa siitä huolimatta ystävällisyyttä häntä kohtaan. Hän
on intohimoisesti rakastunut kapteeniin, mutta osottaa kuitenkin
huomaavaisuutta Timarille tehdäkseen rakastajansa mustasukkaseksi.
Sohvi-rouva vihaa Timaria, mutta ottaa hänet kuitenkin vastaan
ystävällisyyttä teeskentelevin ilmein, niinkuin hänen hartain
toivomuksensa olisi saada hänet vävykseen ja saada elää saman katon
alla hänen kanssaan.
Timar viimein aikoo tehdä heidät kaikki onnettomiksi. "Suurherran",
talon rouvan, neidin ja sulhasen hän aikoo heittää kadulle; mutta
silti hän vierailee talossa, suutelee naisia kädelle, vaihtaa
kädenpuristuksia miesten kanssa ja koettaa kaikin tavoin olla
miellyttävä seuramies.
Kaikki ovatkin sangen suosiollisia hänelle. Atalia istuutuu pianon
ääreen soittamaan hänelle ja Sohvi-rouva pidättää häntä iltaan asti
tarjoten hänelle kahvia ja hillohedelmiä. Mutta Timar juo kahvia
ajatellen, että siinä voisi olla rotanmyrkkyä.
Kun illallinen on valmis, tulee Timeakin sisään auttamaan pöydän
kattamista. Senjälkeen ei Timar kuule, mitä Atalia puhuu tai soittaa,
hän ei näe muita kuin Timean. Mutta häntä onkin ilo katsella. Hän on
jo täyttänyt viidennentoista ikävuotensa ja on nyt täysin kehittynyt
neito. Hänen katseensa ja lapsellinen kömpelyytensä puhuvat kuitenkin
vielä lapsesta. Hän puhuu jo unkaria, vaikkakin vieraasti murtaen.
Välistä hän vääntääkin jonkun sanan tai käyttää sitä väärin --
kova kohtalo, meitä kun tällöin auttamattomasti nauretaan (yksinpä
valtiopäivilläkin ja vakavimmissakin otteluissa.)
Atalia on saanut Timeasta hyvän ajanvieton. Hänellä on nyt joku,
josta tehdä pilaa. Lapsi-raukka on hänen leikkikalunaan.
Atalia antaa Timealle vanhoja vaatteitaan, sellaisia, jotka ovat
olleet muodissa useita vuosia sitten. Tiedetäänhän, kuinka usein
muodit vaihtelevat meillä sivistyskansoilla. Kuinka nykyaikana
naurettaisiinkaan, jos joku keskellä päivää kulkisi kaduilla avarassa
krinoliinissa, ja kumminkaan ei siitä ole kauan, kun tämä oli
säädetty käytettäväksi ja se muoti oli silloin kaikkialla vallitseva.
Mutta olipa kerran sellainenkin aika, jolloin krinoliineja ei
käytetty hameen helmassa, vaan olkapäillä. Hihat olivat nimittäin
niin avarat, että ne täytyi sisältäpäin pingoittaa renkaiden avulla,
ja jotta kangas ei laskisi poimuihin, täytettiin ne untuvilla kuin
tyyny. Hame ulottui nilkkoihin asti ja oli helmasta koristeltu.
Kampa, joka törrötti pystyssä ja oli päästään taivutettu alaspäin,
eriskummallinen laite, jonka ylitse-hiukset olivat vedetyt, kuului
myöskin muotiin ja sillä lailla ylösvedetyn tukkalaitteen päälle oli
sidottu jättiläissuuruinen nauharuusu.
Tämä puku oli hyvin kaunis silloin kun se oli käytännössä; mutta
neljän vuoden perästä, jolloin ei kukaan enää käyttänyt sitä, olisi
siinä esiintyvää ihmistä pidetty naamioituna. No niin, Ataliaa
huvitti naamioida Timea tällä tavoin.
Lapsi-raukka, joka ei tiennyt mitään eurooppalaisten muodeista,
oli tässä suhteessa suunnilleen samalla kannalla kuin kesytön
intiaanityttönen. Kuta silmiinpistävämpi joku koriste oli, sitä
enemmän hän siitä piti. Hän iloitsi sanomattomasti Atalian pukiessa
hänen päälleen silkkipukujaan, jotka nyt, jouduttuaan pois muodista,
pistivät silmiin, mutta kaikkein eniten hän iloitsi korkeasta
kammasta ja koreasta nauharuususta. Hän luuli silloin olevansa hyvin
kaunis. Vastaantulijoiden hymyn luuli hän aiheutuvan ihailusta ja
hän kiirehti voimainsa takaa askeleitaan hämillään ja vaivattuna
siitä syystä, että häntä katseltiin. Kaupungilla Timeaa sanottiin
vain "hulluksi turkkilaistytöksi." Hänen kustannuksellaan voitiin
myös tehdä pilaa, hänen siitä pahastumatta. Hän oli vielä liiaksi
lapsellinen, tunteakseen loukkaantuvansa, ja hän otti todeksi
ilmeisen pilankin.
Ataliaa huvitti erikoisesti tehdä lapsiparka herrojen
naurunalaiseksi. Jos oli nuoria herroja vierailulla, kehoitti hän
heitä hakkailemaan Timeaa, ja häntä huvitti sanomattomasti nähdessään
tytön ottavan osakseen tulleen ihailun todeksi ja iloitsevan siitä,
että häntä kohdeltiin neitinä, että joku pyysi häntä tanssimaan
tanssijaisissa, että joku hölmö ojensi hänelle kukkakimpun, joka ei
ollut salonkimainen ja viekoitteli hänet sanomaan jotakin, jolle
koko seurue purskahti nauramaan. Oi, kuinka kirkkaana kaikui aina
Atalian sointuva ääni tämän helisevän naurun seasta! -- Sohvi-rouva
on asettunut Timeaan nähden vakavammalle kannalle. Hän toruu tyttöä
alituiseen. Kaikkea, mitä tyttö tekee, hän moittii. Kasvatit ovat nyt
kerta kaikkiaan kömpelöjä, ja kuta useammin Timeaa torutaan, sitä
nurinkurisemmin hän käyttäytyy.
"Kuka nyt panee kupin noin nurinkurisesti, sinä senkin tollo! Etkö
vielä tunne Atalian lusikkaa? Kuka on ottanut makeisia? Odotappas,
minä kyllä opetan sinut näpistelemään makeisia! Voi, voi, kuinka
sinun leninkisi taas on tahriintunut! Luuletko meidän aina vaan
voivan antaa sinulle uusia? -- Kuivataanko nyt veitsiäkin tuolla
lailla? Kuka on särkenyt kannun kädensijan? Sinä kai sen taas olet
tehnyt, vai mitä? Sinä otat syyksesi kaiken, etten minä vain ottaisi
hintaa palvelijoiden palkasta, kun tiedät, etten voi pidättää sinun
palkastasi, koska et saa mitään."
Atalia-neiti ryhtyy silloin puolustamaan Timeaa.
"No, mutta mamma, älä nyt toki aina toru tyttöä. Sinähän kohtelet
häntä kuin piikaa. Timea ei ole mikään piika, ja minä en salli sinun
kohtelevan häntä tuolla tavoin!"
Timea suutelee nyt Sohvi-rouvan kättä, lepyttääkseen hänet, kuin myös
Ataliaa kiitollisuudesta, kun tämä on puolustanut häntä, ja sitten
hän taas suutelee molempia, jotta he eivät riitelisi keskenään.
Hän on niin alistuvainen ja kiitollinen. Mutta Sohvi-rouva odottaa
vain siksi, kunnes Timea on ennättänyt ulos huoneesta, sanoakseen
tyttärelleen, mitä hänellä on kielellään, kumminkin niin, että hänen
vieraansa Timar ja Katshuka saattavat sen kuulla.
"Tekisimme oikeammin, jos kohtelisimme häntä kuin piikaa. Sinähän
tiedät, mikä onnettomuus häntä kohtasi. Ne rahat, jotka Timar --
tarkoitan, herra von Levetinczy -- pelasti hänelle, sijoitettiin
erääseen maatilaan. Tämä on nyt joutunut vasaran alle, ja rahat
ovat menneet. Timealla ei nyt ole muuta omaisuutta kuin vaatteet,
jotka ovat hänen yllään." ("Ohoh, nyt jo he ovat siis tehneet
hänestä kerjäläisen!" ajatteli Timar ja tunsi mielensä kevyeksi kuin
ylioppilas, joka on saanut vuoden pidennyksen opiskeluajalleen.)
"Se minua vain harmittaa, että hän on niin välinpitämätön kaikesta",
sanoi Atalia. "Häntä saa torua tai pilkata, hänelle se on
yhdentekevää, hän ei kuitenkaan milloinkaan punastu."
"Tämä on ominaista kreikkalaiselle rodulle", huomautti Timar.
"Kaikkea vielä!" vastasi Atalia halveksivasti. "Se on
sairaalloisuuden merkki. Opistossa osasi jokainen oppilas saada
ihonsa noin keinotekoisen valkeaksi syömällä liitua ja poltettuja
kahvipapuja."
Atalia kohdisti sanansa Timarille, hänen katseensa oli kuitenkin
kiinnitetty Katshukaan.
Mutta herra Katshuka vilkuili suureen seinäkuvastimeen, mistä saattoi
nähdä, milloin Timea taas tulisi huoneeseen. Atalia huomasi sen. Eikä
se jäänyt Timariltakaan huomaamatta.
Kun Timea palasi käsissään suuri tarjotin täynnä kiliseviä laseja,
oli hänen koko huomionsa kiinnitettynä siihen, ettei vaan yksikään
lasi olisi pudonnut lattiaan. Kun nyt Sohvi-rouva huusi hänelle:
"Varo itseäsi, ettet vaan pudota mitään!" pudotti hän aivan oikein
koko tarjottimen. Onneksi lasit putosivat pehmeälle matolle eivätkä
särkyneet, kierivät vain ympäri lattiaa.
Sohvi-rouva aikoi heti puhjeta rajuilmaksi, mutta Atalia sulki hänen
suunsa sanoen:
"Tällä kertaa se oli oma syysi, mamma; miksi huusit hänelle? Jää
tänne luokseni Timea. Kamarineitsyt saa tuoda kahvin."
Tästä Sohvi-rouva suuttui kahta pahemmin, meni keittiöön ja toi itse
kahvitarjottimen.
Samassa silmänräpäyksessä, kun Timea oli pudottanut lasit, oli
Katshuka sotilaallisen reippaasti hypännyt tuoliltaan ja nopeasti
koonnut ne ja asettanut ne tarjottimelle, jota Timea piti vapisevassa
kädessään. Tytön suuret, tummat silmät loivat häneen kiitollisen
katseen, jonka sekä Atalia että Timar näkivät.
"Herra kapteeni", kuiskasi edellinen sulhaselleen, "saakaapa piloilla
tyttöhupakko rakastumaan itseenne. Olkaa hakkailevinanne häntä.
Siitäpä tulee oivallinen kuje." -- "Timea, sinä syöt tänä iltana
kanssamme. Tule istumaan tänne, kapteenin viereen."
Se oli kenties katkeraa pilaa, kenties sydämetöntä pilkkaa, kenties
heräävän mustasukkaisuuden purkaus, tai kenties se oli häijyyttä? --
Saammepa nähdä, mitä siitä kehittyy.
Kiihkeästi ja liikutettuna, lainkaan peittelemättä iloaan, istuutui
lapsi vastapäätä kauneudestaan tietoista Ataliaa, joka kehoittaessaan
sulhastaan sanomaan kohteliaisuuksia Timealle menetteli kuin
kuningatar, joka heittää kultarahoja kerjäläislapselle. Lapsi tulee
iloiseksi koko päiväksi, mutta hän itse ei huomaa menetystä.
Kapteeni ojensi sokeriastian Timealle. Tämä ei oikein osannut
käytellä sokerisaksia.
"No, ottakaa sitten sokeri pienellä, valkealla, kauniilla
kädellänne," sanoi hän Timealle, joka tästä tuli niin hämilleen,
että heitti sokerin vesilasiin eikä kahvikuppiin. Ei kukaan ollut
koskaan ennen sanonut hänen kättään pieneksi, valkeaksi ja kauniiksi.
Ja kuitenkaan ei kapteeni ehkä ollut tahtonut sanoa hänelle edes
kohteliaisuutta, vaan ainoastaan koettanut kehoittaa häntä ottamaan
sokeria sormin, mikä ei suinkaan sodi sopivaisuutta vastaan, kun käsi
on niin puhdas lapsenkäsi. Mutta lapsenmieleen painuivat nuo sanat,
ja Timea katsahti usein varkain käsiään. Olivatko ne todella niin
valkeat ja kauniit? Atalia tuskin saattoi pidättää nauruaan. Hän
nautti pilan jatkamisesta.
"Timea, tarjoa makeisia herra kapteenille."
Tyttö nosti kristallikannen hopeamaljakosta ja ojensi sen herra
Katshukalle.
"No, valitse hänelle jotakin."
Timea valitsi sattumalta palan, joka oli sydämenmuotoinen. Lapsella
ei luultavasti ollut pienintäkään aavistusta siitä, että se kuvasi
sydäntä, eikä siitä, mitä sydän yleensä merkitsi.
"Oi, se on minulle liian paljon," nauroi kapteeni; "minä otan sen
vain sillä ehdolla, että te, kaunis neitiseni, jaatte sen kanssani."
Ja näin sanoen hän taittoi sokerisydämen kahtia tarjoten puolet
Timealle.
Tyttö antoi sen olla lautasella; hän ei olisi tahtonut syödä
sitä mistään hinnasta. Hän vartioitsi sitä mustasukkaisin silmin
eikä odottanut Sohvi-rouvan muistutusta, eikä palvelustytön
sisääntulemista vaihtamaan lautasia, vaan kiirehti itse ottamaan ne
pois ja ulos huoneesta.
Aivan varmasti hän on pistävä tämän sydämen puoliskon taskuunsa, ja
se löytyy sitten hänen kätköistään. Siitä koituu taas uusi naurunaihe.
Ei ole mikään helpompaa kuin panna viisitoistavuotiaan tytön pää
pyörälle, hän kun ottaa kaiken todeksi ja uskoo ensimmäistä miestä,
joka sanoo hänellä olevan kauniit, valkeat kädet.
Ja herra Katshuka on juuri sitä lajia, joka ei voisi antaa itselleen
anteeksi, jos hän lähestyisi kaunista tyttöä sanomatta hänelle
joitakin imartelevia sanoja. Vanhojakin naisia hän liehittelee. No,
liehitelköön! Mutta hän ei voi olla sanomatta muutamia suosiollisia
sanoja edes kamarineitsyellekään, kun tämä näyttää hänelle valoa
porraskäytävässä. Hänen suurin kunniansa on saada jokaisen tytön
sydän sykkimään kiivaammin hänen sinisen univormunsa nähdessään. Ja
Atalia voi olla varma siitä, että hän on kaikkein kirkkain tähti.
Katshukan mielestä ei ole ajanhukkaa askarrella Timean kera. Hän on
tosin vielä lapsi, mutta hänestä saattaa kerran sukeutua kaunotar.
Sitäpaitsi hän on isätön ja äiditön lapsi, lisäksi turkkilaistyttö,
jota ei vielä ole kastettu eikä hän ole oikein täysjärkinen, kaikki
syitä, joiden nojalla häntä voi mielistellä omantunnonvaivoitta. Eikä
herra Katshuka annakaan ainoankaan tilaisuuden jäädä käyttämättä ja
siten hän huvitti sanomattomasti morsiantaan.
Kerran Atalia sanoi Timealle tämän mennessä nukkumaan:
"Kuuleppa Timea! Kapteeni on pyytänyt kättäsi. Otatko hänet?"
Tyttö katsahti kauhistuneena Ataliaa ja juoksi sitten vuoteeseensa,
missä veti peitteen päänsä yli, niin ettei kukaan voinut nähdä häntä.
Atalia iloitsi siitä, ettei lapsi osannut nukkua, vaan heittelihe
sinne tänne vuoteellaan ja huokaili puoliin öihin.
Tämä tyttömäinen kuje onnistui. Seuraavana päivänä Timea oli
tavattoman vakava. Hän luopui lapsellisista tavoistaan, hänen
kasvonsa olivat miettivän raskasmieliset, ja hän muuttui usein aivan
äkkiä harvapuheiseksi. Myrkky alkoi vaikuttaa.
Atalia vihki koko talonväen salaisuuteen. Tästä lähtien tuli
Timeaa kohdella kuin morsianta, kuten herra Katshukan kihlattua.
Palvelusväki, vieläpä armollinen rouvakin suostuivat näyttelemään
tätä huvinäytelmää.
Älköön kenkään sanoko tätä pakanalliseksi pilaksi, ei, se oli
päinvastoin kristillistä pilaa.
Atalia sanoi Timealle:
"Kas tässä, kapteeni on myöskin lähettänyt sinulle kihlasormuksen.
Mutta sinä et saa panna sitä sormeesi vielä, niinkauan kuin olet
pakana. Ensin sinun täytyy tulla kristityksi. Tahdotko antaa kastaa
itsesi?"
Timea pani käsivarret ristiin rinnalleen ja painoi päänsä alas.
"Siis sinut tullaan ensiksi kastamaan. Mutta jotta se voitaisiin
tehdä, tulee sinun opetella ulkoa uskonkappaleet ja katkismus sekä
raamatunhistoria, virret ja rukoukset. Sinun tulee käydä lukkarin
luona koulua. Tahdotko?"
Timea nyökäytti vain päätään.
Ja nyt hän alkoi käydä papin ja lukkarin luona joka päivä, laulu- ja
rukouskirja kainalossaan kuin pieni koulutyttö, ja illalla myöhään,
toisten mentyä nukkumaan, hiipi hän tyhjään vierashuoneeseen, ja
puoli yötä ääneen luettuaan hän oppi ulkoa kertomuksen kymmenestä
egyptiläisestä maanvaivasta sekä mitä siveellisimmät kertomukset
Simsonista ja Delilasta, Josefista ja Potifarin vaimosta. Se oli
hänelle vaikeata, sillä hän oli tottumaton siihen. Etenkin oli
hänelle hirvittävä työ saada muistiinsa painumaan katekismuksen
abstraktiset, käsittämättömät kysymykset ja vastaukset. Mutta eikö
hän olisi tehnyt mitä hyvänsä tullakseen kastetuksi?
"Siinä näette", sanoi Atalia usein Timarinkin läsnäollessa; "ellen
olisi herättänyt hänessä tätä toivetta, ei hän milloinkaan olisi
suostunut kääntymään kristinuskoon eikä kastattamaan itseään. Mutta
nyt hän ponnistelee voimainsa takaa saavuttaakseen tarpeelliset
tiedot."
Oli siis päälle päätteeksi hurskas teko panna tytön pää pyörälle
ja uskotella hänen pian saavan olla morsiamena. Ja Timarin täytyi
vaieten katsella tuota häijyä leikkiä, jota lapsen kanssa leikittiin.
Mitä hän muutoin olisi voinutkaan sanoa Timealle? Hänellä ei
kuitenkaan olisi ollut ymmärrystä tajuta kaikkea oikein. Hänen
käyntinsä talossa lisäksi vain pahensivat asiaa. Ne vakuuttivat
lorun todeksi Timean silmissä. Hän kuuli kaikilta -- vanha, vakava
Atanas-herrakin viittaili siihen suuntaan --, että rikas herra
Levetinczy kävi talossa Atalian tähden. Hänestä se olikin aivan
luonnollista. Rikas mies kosii rikasta tyttöä. Ne kaksi soveltuvat
toisilleen. Mutta kuka soveltuisi paremmin köyhälle unkarilaiselle
upseerille kuin juuri turkkilaisen sotilashenkilön köyhä tytär? Ei
mikään näyttänyt hänestä luonnollisemmalta.
Hän siis luki yöt, päivät. Katkismuksesta, virsikirjasta ja
raamatusta hän oli jo selviytynyt; mutta nyt keksittiin uusi pila.
Sanottiin hänelle hääpäivän jo olevan määrätyn, ja että siksi
päiväksi oli ommeltava paljon, myötäjäisiin kuuluvia vaatteita. Monet
hienot liinavaatteet, lukemattomat, vielä jälellä olevat leningit ja
koristeet tekivät mahdottomaksi päivän määräämisen liian läheiseksi.
Ja etupäässä juuri morsiuspuku, jossa hän astuisi alttarin
eteen! Tämä täytyi morsiamen itsensä kirjailla. Näin on laita
turkkilaistenkin maassa, ja sen vuoksi se tuntui Timeasta varsin
luonnolliselta. Hän osasi oivallisesti ommella silkki-, kulta- ja
hopealangalla, sillä turkkilaisten haaremissa pannaan näiden taitojen
opettamiseen varsin suurta painoa.
Hänelle siis annettiin Atalian morsiuspuku, jotta hän ompelisi siihen
niitä komeita kirjailuja, joita hän oli kodissaan oppinut. Timea
piirsi laahustimeen ja puvun liepeisiin mitä kauneimpia arabeskeja
ja alkoi sitten ommella niitä. Hänen ahkerat sormensa saivat aikaan
todella ihmeitä. Hän teki työtä aamusta varhain myöhään iltaan
eikä edes pannut työtä pois vieraiden tullessa, vaan keskusteli
kumartuneena työnsä yli, mikä olikin hänelle onnellisinta, sillä
siten hän pääsi näkemästä, miten hänelle naurettiin. Kuiskien ja
merkkikieltä puhuen viittoilivat naiset keskenään sekä niille
herroille, jotka kävivät vieraisilla, että Timea ompeli niin
ahkerasti, koska luuli ompelevansa omaa morsiuspukuaan. Pikku hupakko!
Timar, jonka täytyi katsella kaikkea tätä, poistui talosta usein
katkerin sydämin ja portaiden päässä hän tarttui molemmin käsin
marmoripylväisiin. Hän olisi mieluimmin tehnyt kuin Simson, joka
kukisti filistealaisten talon heidän ja itsensä päälle.
Kuinka kauan antaa hän tämän talon seistä?
Se päivä, jota Timea odotti niin suurella salaisella vavistuksella,
oli toden teolla se päivä, jolloin herra Katshukan piti viettää
häitään ei hänen, vaan Atalia-neidin kera.
Kuitenkin näyttäytyi omituisia esteitä. Ei tähdissä, eikä myöskään
rakastavaisten sydämissä (sillä hehän olivat kuolettavasti
rakastuneet toisiinsa), vaan herra Brazovicsin raha-asioissa.
Kun herra Katshuka kosi herra Brazovicsilta tämän tytärtä, oli hän
sangen avomielisesti selvittänyt tälle asemansa. Hänellä ei ollut
ensinkään omaisuutta; hänen palkkansa oli tosin niin suuri, että
hän saattoi esiintyä sotilasarvonsa mukaisesti, mutta se ei ollut
kyllin suuri ylläpitämään vaimoa, kaikkein vähin vaimoa, joka on
tottunut kaikenlaatuisiin mukavuuksiin ja ylellisyyteen. Hän sanoi
siis suoraan, ettei hän voinut mennä naimisiin, ellei hänen vaimonsa
myötäjäiset voisi peittää talousmenoja.
No niin, tähän ei ollut mitään sanomista, arveli herra Brazovics.
Sellaisessa tapauksessa hän ei olisi saita. Tyttärensä hääpäivänä hän
antaisi hänelle satatuhatta guldenia puhtaassa rahassa, ja niillä he
saisivat tehdä, mitä tahtoivat.
Siihen aikaan, jolloin herra Brazovics antoi tämän lupauksen, olisi
hän voinutkin sen täyttää. Mutta sittemmin oli Timar tullut hänen
tielleen. Timar sekotti kaikin keinoin ja ennenkuulumattomalla
tavalla kaikki herra Brazovicsin kaupat, teki tyhjiksi hänen
varmimmatkin laskelmansa, syrjäytti hänet kaikesta kilpailusta ja
sulki häneltä entisten korkeiden suosijain ovet, niin että herra
Brazovicsin oli mahdotonta saada kokoon lupaamiaan sataatuhatta
guldenia.
Asian laita oli aivan oikein siten kuin Katshuka kerran oli sanonut
Timarille, ettei herra Brazovics itse tiennyt, millä kannalla hänen
asiansa olivat, oliko hän pinnalla vai veden alla. Vanhat ja uudet
yritykset olivat sekaantuneet keskenään, kannattavat tappiota
tuottaviin; paperilla nähtävien voittojen ja saatavien rinnalla
vilisi menoja ja velkoja, jotka hän salasi itseltäänkin, sopimuksia,
joita ei voitu katkaista, ja riitajuttuja, joiden ratkaisu oli
epätietoinen, joten sillä hetkellä ei voitu tietää, oliko herra
Brazovics Kroisos vaiko Irus, ja itse hän oli siitä vähin selvillä.
Se, jolla oli hänen hallussaan satatuhatta guldenia, menettelisi
viisainten hakiessaan ne tänään häneltä mieluummin kuin huomenna. Ja
herra Katshuka oli viisas mies.
Atanas-herra otti hänet pari kertaa kahdenkesken -- ja yritti
lähestyä sotainsinöörin vallituksia. Hän teki suotuisia tarjouksia.
Miksi Katshuka tahtoisi saada nuo satatuhatta guldenia käteisenä?
Hänen vaimonsa vain tuhlaisi ne. Niiden korot nousisivat vain
kuuteentuhanteen guldeniin. Eikö siis olisi parasta antaa pääoman
jäädä Atanas-herran haltuun, joka antaisi heille kahdeksantuhatta
vuotuista korkoa? Tai miten olisi, jos Atanas-herra antaisi nuorelle
parille erään maatilansa, joka tuottaa seitsemäntuhatta guldenia
vuosikorkoa? -- Mutta sotainsinööri ei antanut ottaa viimeisiä
varustuksiaan. Hän sulki juoksuhaudat ja uhkasi räjähyttää ilmaan
koko avioliittolinnoituksen ellei sataatuhatta guldenia maksettaisi
hänelle ennen häitä.
Herra Brazovics oli siis pahemmassa kuin pulassa, ja jos joku vielä
suuremmalla katkeruudella kuin Timar katseli morsiuspukua, joka
Timean uutterien sormien avulla yhä enemmän läheni täydellisyyttään,
niin se oli varmaankin juuri Atanas-herra.
Timaria muistaen, sukelsi pelastava ajatus hänen mieleensä. Tosin hän
vihaa tätä Timaria syvästi ja myrkyttäisi hänet sangen mielellään
liemilusikallisella. Mutta mitä? Jospa hän antaisi hänelle tyttärensä
vaimoksi? Eihän tämä ole taottu kiinni herra Katshukaan. Ellei herra
insinöörikapteeni halua mennä naimisiin, niin kulkekoon hän koko
ikänsä vallituksia kaivaen. Tässä on vain kyseessä saada Atalialle
katto pään päälle. Eikä vaihtokauppa olisi niinkään huono. Tuo Timar
on tosin kurja ja kelvoton, joka ansaitsisi tulla hirtetyksi; mutta
jos hän saisi Atalian vaimokseen, muuttuisivat asiat kädenkäänteessä.
Hänestä tulisi äkkiä kunnon ihminen. Vihamielisyys ja kilpailu
häviäisivät heti; hän saisi liittyä kumppaniksi liikkeeseen, ja
kaikki tulisi jälleen oikeille raiteilleen.
Ja olisiko sitten niin vaikeata saada asia oikealle tolalle? Timar
käy usein talossa. Palvelijoitahan nämä vieraskäynnit eivät voi
tarkoittaa. -- Kunpa hän ei vain olisi niin kovin arka! Hänellä ei
ole rohkeutta ilmaista, että hän on uskaltanut kohottaa silmänsä
entisen päämiehensä tyttäreen. Sitäpaitsi hän pelkää tuota upseeria,
joka on vanha miekkailija. No, tässä ei auta muu kuin hieman
rohkaista pelkuria!
Eräänä iltapäivänä oli Atanas-herra kaatanut kaksinkertaisen annoksen
anislikööriä kahviinsa (yleisesti tunnustettu tehokkaaksi rohkaisu
keinoksi) ja antoi sitten kantaa kahvin huoneeseensa käskien naisia
lähettämään Timarin luokseen tämän tultua.
Atanas sytytti tshibukinsa ja ympäröi itsensä sellaisella
savumuurilla, että hän uiden edestakaisin tässä alkuaineessa milloin
hävisi, milloin sukelsi esiin mulkoilevine, veristävine silmineen
aivankuin jättiläismäinen mustekala, joka väijyy saalistaan imeäkseen
sen veren. Uhri ei antanut kauan odottaa itseään.
Niin pian kuin Timar kuuli Sohvi-rouvalta, että Atanas halusi
puhutella häntä, riensi hän heti tämän huoneeseen.
Suuri mustekala ui häntä vastaan savun läpi. Kamalat polyyppisilmät
Timariin kiinnitettyinä syöksi hän noiden samaisten merieläinten
tavoin yht'äkkiä saaliinsa kimppuun huutaen Timarille:
"Kuulkaapa, herraseni, mitä teidän vierailunne tässä talossa
tarkoittavat? Mitä aikeita teillä on tyttäreni suhteen?"
Tämä on paras keino saada tuollainen jänishousu selittelemään. Hän
hämmästyy, ällistyy ja ennenkuin hän ennättää pakoon, sätkyttelee hän
pyhän avioliiton verkossa.
Ei ole narripeliä vastata tuollaiseen kysymykseen.
Ensimmäinen seikka, minkä Timar tajusi, oli se, että herra Brazovics
oli juonut liian paljon anislikööriä. Siitä hänen rohkeutensa.
"Herraseni", hän vastasi levollisesti. "Minulla ei ole mitään aikeita
neiti tyttärenne suhteen. Sitä vähemmän minulla voisi niitä olla, kun
hän on jo toisen morsian, ja tämä toinen on vanha, hyvä ystäväni.
Sanon teille, minkävuoksi käyn tässä talossa. Ellette olisi kysynyt,
olisin vaiennut vielä kauan, mutta koska nyt kysytte minulta, niin
tietäkää se nyt. Käyn talossanne, koska olen luvannut ystävä- ja
sukulaisvainajallenne, jonka loppu oli niin surullinen, valvoa hänen
orpoa lastaan. Käyn täällä nähdäkseni, miten huostaanne uskottua
lasta kohdellaan. Tyttöä kohdellaan häpeällisesti, alhaisesti ja
ilkeästi, herra Brazovics! Sanon sen teille vasten kasvoja omassa
talossanne. Te olette kavaltanut hänen pienen omaisuutensa; niin
juuri, kavaltanut, se on oikea sana. Ja koko perheenne tekee
häpeällistä pilaa lapsiraukasta. Hänen sielunsa myrkytetään koko
ijäkseen. Kohdatkoon Jumalan rangaistus teitä kaikkia senvuoksi! Ja
nyt, herra Brazovics, olemme me kaksi viimeisen kerran olleet kahden
teidän luonanne. Älkää toivoko elävänne sen päivän yli, jolloin minä
palaan takaisin!"
Timar kääntyi ympäri korollaan ja heitti oven kiinni perässään.
Mustekala vetäytyi sitävastoin takaisin savupilviensä tummiin
syvyyksiin, kulautti sisäänsä vieläkin lasillisen anislikööriä ja
ajatteli itsekseen, että hänen kai olisi pitänyt vastata tähän
jotakin. Mutta mitä?
En todella itsekään tiedä, mitä hänen olisi pitänyt vastata.
Timar palasi vastaanottohuoneeseen, ei ainoastaan noutamaan hattuaan,
jonka oli jättänyt sinne, vaan toisestakin syystä.
Timea istui yksin salissa. Atalia oli sulhasineen viereisessä
huoneessa.
Timarin vihasta hehkuvissa kasvoissa huomasi Timea tapahtuneen suuren
muutoksen. Nämä muutoin lempeät ja vaatimattomat kasvot olivat nyt
saaneet ylpeän ilmeen, ja niillä väikkyi mielenliikutus, joka teki
hänet kauniiksi. Monet kasvot kaunistuvat intohimon leimahtaessa
niissä.
Hän meni suoraa päätä Timean luo, joka kirjaili kultaisia ruusuja ja
hopealehtiä morsiuspukuun.
"Timea neiti," hän sanoi syvällä, sangen liikutetulla äänellä, "nyt
otan jäähyväiset teiltä. Kunpa tulisitte onnelliseksi! -- pysykää
kauan lapsena. Mutta jos kerran tulisi hetki, jolloin tuntisitte
olevanne onneton, niin älkää silloin unhottako, että on olemassa
_yksi_ joka teidän tähtenne..."
Hän ei kyennyt jatkamaan. Ääni petti, ja rinta kuristui kokoon.
Timea lopetti keskenjääneen lauseen.
"Kolme kertaa..."
Timar puristi hänen kättään ja änkytti värisevällä äänellä:
"Ikuisesti!"
Sitten hän kumarsi ja läksi, vaivaamatta viereisessä huoneessa
olijoita.
Ei ainoakaan "Jumala kanssanne!" tullut hänen huuliensa yli. Hänhän
toivoi tällä hetkellä, että Jumala lakkaisi käsillään suojaamasta
taloa.
Timea päästi käsistään koruompelun ja tuijotti kauas avaruuteen,
huokaisten:
"Kolme kertaa!"
Kultalanka kiertyi pois neulansilmästä.
Kun Timar meni alas portaita kulki hän taas niiden kahden
marmoripylvään ohi, jotka kannattivat portaita.
Millä raivolla hän iski nyrkkiinpuristetun kätensä toiseen pylvääseen!
Tunsivatkohan ylhäällä olijat iskun? Sanoivatkohan horjuvat seinät
heille, että heidän piti juosta ulos rukoilemaan, ennenkuin katto
romahti heidän päälleen?
Ei, he vain nauroivat hupsulle lapselle, joka ompelee niin ahkerasti
morsiuspukuaan.
Kuudestoista luku.