Ja tämä sammunut tulivuori, tämä kallionluola, joka muistuttaa kuun
vuorirenkaita, ei ole luonnontekoa, vaan ihmiskäden -- roomalaisten.
Vuori sisälsi kultaa ja roomalaiset valloittajat antoivat
voitettujen kaivautua maan sisään ja kovertaa vuoren tuollaiseksi
jättiläiskattilaksi. Portin yllä näkyy vielä vasaran ja meisselin
jäljet, seinillä tulen. Koska ei siihen aikaan ollut ruutia,
halkaistiin vuori kuumentamalla se ensin tulikuumaksi ja kaatamalla
sitten etikkaa sen päälle.
Teräväkärkinen vuori, joka kohoutuu laaksossa, on kokonaan
muodostunut rikkirouhitusta kivestä, josta kulta on erotettu. Se on
kuonavuori.
Eräänä kauniina päivänä Csetatye Marén huippu romahti sisään
täyttäen kaivoksen. Väitetään täyttyneen osan ulottuvan yhtä kauas
maan sisään kuin näkyvissä oleva osa on syvä. Vieläkin tavataan
täällä muinaisjäännöksiä roomalaisajalta. Minulle näytettiin
esimerkiksi _tabula ceramica_, jonka molempien vahalehtien välissä
oli prässäytynyt kuusiosainen hiuspalmikko -- todennäköisesti muisto,
rakkauden merkki.
Ympäristöllä asuva väestö kaivaa yhä vieläkin kultaa ja murtaa sitä
kivistä.
Lohdutonta työtä!
Metallien kuningas, kulta, vaatii ankaraa työtä palvelijoiltaan.
Vuori on pelkkää "harmaakiveä" ja vain siellä täällä kulkevassa
"suonessa" on kimmeltäviä kultajyviä. Usein saa kaivaa kokonaisia
vuosia, ennenkuin löytää kultasuonen, ja kun sellainen on löydetty,
päättyy se äkkiä jatkumatta enää, ja työ on silloin alettava alusta.
Kulta leikkii piilosilla, ja sitä kiinni saadakseen on etsijän
murtauduttava vuoren lävitse.
Kultapitoinen malmi rikotaan ja luokitellaan; runsaspitoisempi
kuiviin, loput märkiin survinkoneisiin. Täällä se jauhetaan jauhoksi
ja seulotaan. Pitkin koko Verosjokea kuuluu rouhinkoneiden räminä,
koneiden, joissa kulta erotetaan kuonasta. Pitkien kaukalojen ja
rännien pohjalle jää kallis kultapöly, jotavastoin kuona johdetaan
säiliöihin, joiden kautta sen täytyy kulkea; mutta ei sekään riitä,
vaan se heitetään suuriin vateihin, missä se "kultamyllyissä"
sekotetaan elohopeaan, kunnes tämä on imenyt itseensä kultapölyn.
Senjälkeen kaadetaan elohopea hirvennahkaspusseihin ja puristetaan
niissä; elohopea tunkeutuu silloin ulos nahan huokosista, jotavastoin
kulta jää pussien pohjalle kiillottomana keltaisena pölynä. Tämän
kantavat kullankaivajat joka lauantai Karlsburgiin myytäväksi.
Sitä siis sanotaan kultakaivokseksi.
Mutta älkää uskoko sitä sanaa! Ei se ole mikään kultakaivos, se on
nälkäännäännyttämislaitos. Ne, jotka täällä vainuvat ja kaivavat
kultaa, käyvät ryysyissä, syövät maissileipää, asuvat puuhökkeleissä
ja kuolevat muutamia vuosia kestettyään. He ovat maailman köyhimpiä
ihmisiä.
Kultakaivos on aivan toisessa paikassa.
* * * * *
Komornissa tapahtuneen sotajoukkojen kokoomuksen jälkeen oli
Timarista tullut varakas mies.
Hän oli myös ostanut itselleen talon Komornilaiskauppiaiden
kaupunginosasta, Serberinkadun varrelta. Ei se ketään
hämmästyttänyt. Ne sanat, jotka keisari Frans I kerran sanoi
eräälle muonituskomissaariolle: "Härkä seisoi seimen ääressä, miksi
se ei syönyt?" -- nuo kultaiset sanat, on luullakseni jokainen
muonanhankkija kirjoittanut muistikirjaansa.
Ei voitu tietää, miten paljon Timar oli voittanut leivänhankinnalla;
mutta sen näki jokainen, että hänestä oli tullut mahtava mies. Hän
oli kaikessa mukana, missä oli tekeillä joku kauppa, ja rahoja
hänellä oli viljalti.
Kauppiaiden ja kaupanhaluisten keskuudessa ei sellainen pistä
silmään. Perustuksen laskeminen vain on vaikeata. Kun ensimmäiset
satatuhatta guldenia ovat hankitut, niin loppu seuraa itsestään.
Saadaan luottoa. Yhdessä kohden oli herra Brazovicsilla kuitenkin
omat arvelunsa. Hän otaksui ja aivan oikein, että Timar oli antanut
"asianomaisille" suuremman voitto-osuuden kuin hän tavallisesti
luovutti ja että tämä siitä syystä oli saanut toimekseen tuottavan
leivänhankinnan, jonka avulla herra Brazovics tavallisesti rikastui.
Mutta sitä hän ei voinut saada päähänsä, että Timar olisi ansainnut
sillä niin paljon.
Mutta kun entisestä laivakomissaariosta oli tullut oma herransa,
pyrki herra Brazovics hänen ystävyyteensä ja pyysi häntä
iltakutsuihinsa, minne Timar varsin mielellään tulikin. Hän sai
siellä monesti nähdä Timean, joka jo oli oppinut vähän unkarin
seurustelukieltä.
Nyt katseli Sohvi-rouvakin häntä suopein silmin, sanoipa kerran
puoleksi kuiskaten puoleksi huutaen Atalialle, ettei olisi vahingoksi
osoittaa Timarille hieman ystävällisyyttä, sillä tämä oli nyt rikas
mies, jota ei sopisi halveksia, joka oli suurempiarvoinen kuin kolme
upseeria yhteensä, joilla ei ollut muuta kuin kaunis virkapuku ja
velkoja kaupanpäälle; johon Atalia-neiti vastasi: "Siitä ei vielä
seuraa, että minä ottaisin isäni rengin miehekseni." Sohvi-rouva
saattoi itse täydentää vastauksen näin kuuluvin sanoin: "Eikä
siitäkään, että pappa on nainut piikansa", missä piili ansaittu
nuhde hänelle siitä, että hän oli uskaltanut tunkeutua äidiksi niin
ylhäiselle neidille.
Kerran illallisen lopulla, kun Brazovics jäi kahden Timarin kanssa
pöydän ääreen, alkoivat he juoda maljoja. Brazovics oli oikea taituri
sillä alalla, mutta toinen köyhä raukka oli harvoin saanut maistaa
viiniä.
Kun he nyt olivat tulleet oikein vauhtiin, johti Brazovics aivan
huolettomasti puheen aiheeseen, joka oli hänen sydäntään lähinnä.
"Kuuleppa nyt, Mikael, sano kerran suora totuus! Kuinka sinä
käyttäydyit ansaitessasi niin paljon muonanhankinnalla? Minäkin
olen yrittänyt sitä ja tiedän, mitä sillä voi ansaita. Minä olen
sekoittanut liitua ja jauhopölyäkin jauhoihin; osaan myös jauhaa
akanoita vehnän sijasta ja tunnen eron ruis- ja vehnäjauhon välillä.
Mutta minun ei ole milloinkaan onnistunut saada sellaista voittoa
kuin sinun. Tunnusta nyt vain! Mitä noituutta sinä olet käyttänyt?
Sinullahan on jo kaikki -- katon alla."
Timar katseli alas lattiaan kuin juopunut, joka tarvitsee kuuden
hevosen voiman silmäluomiaan erilleen vetämään. Aivan autuaana ja
änkyttäen hän alkoi:
"No, tietääkö, herra..."
"Sinuttele vain minua! Kuinka usein minun täytyy sanoa sinulle se?
Kutsu minua ristimänimellä."
"No, saatpa nyt kerran kuulla, Natzi, ettei se ollut ensinkään
noituutta. Muistathan minun huutaneen uponneen laivanlastin
mitättömästä summasta, guldenista puolikapan. Sitä en myönyt, kuten
luullaan, mylläreille, eläinkauppiaille ja talonpojille parin
groshenin voitolla, vaan annoin heti leipoa siitä leipää, joka tuli
minulle puolet halvemmaksi kuin keskinkertaisimmatkin jauhot."
"Tuhat tulimmaista! Saanpa vanhoilla päivilläni käydä koulua sinun
luonasi. Sinä senkin veijari! No, eikö sotilasleivästä tullut huonoa?"
Mikael nauroi niin että viini oli vähällä purskahtaa hänen suustaan
ulos.
"Tietenkin se oli huonoa, sanomattoman huonoa."
"Eikä kumminkaan tehty valituksia muonatoimikunnalle?"
"Mitä se olisi hyödyttänyt, kun minulla oli taskussani koko
toimikunta!"
"Mutta linnankomentajalle tai tykistöpäällikölle kai tehtiin?"
"Nekin ovat täällä!" huudahti Mikael ylpeästi lyöden taskuaan, mihin
mahtui niin monta korkeata herraa.
Herra Brazovicsin silmät loistivat kaameasti ja olivat entistä
punaisemmat.
"Ja sinä annoit sotamiesten syödä leipää, joka oli leivottu
vedenturmelemasta vehnästä?"
"Miksi en? Nielty leipä ei voi kannella."
"Aivan oikein, Mikael, aivan oikein; varo vain itse puhumasta
asiasta. Minulle, joka olen ystäväsi, voit puhua; mutta jos joku
vihamiehistäsi saisi vihiä asiasta, voisi sinun käydä huonosti.
Voisipa silloin Serberinkadun varrella oleva talosikin mennä samassa
mylläkässä. Pidä siis kielesi kurissa!"
Aivan kuin juopunut äkkiä saa tajuntansa, alkoi Mikael
itsepintaisesti pyytää Brazovicsia vaikenemaan asiasta, jottei tekisi
häntä onnettomaksi. Hän suutelikin Brazovicsin kättä. Brazovics
rauhoitti häntä; häntä ei muka tarvinnut pelätä, mutta hänen tulisi
vain itse olla varuillaan, ettei ilmaisisi salaisuutta.
Sen sanottuaan kutsui isäntä palvelijansa näyttämään Timarille tietä
kotiin. Palvelijan tulisi tarkoin katsoa, ettei Timarille kävisi
huonosti kotimatkalla ja tukea häntä, jos hän horjahtelisi.
Palvelija kuvaili kotiin palattuaan, miten vaikeata hänen oli ollut
saada Timar'ia kotiin. Hän ei ollut tuntenut oman talonsa porttia,
olipa vielä alkanut laulaakin kadulla. Tultuaan asuntoonsa hänet oli
viety sänkyyn ja siihen herra-pahanen oli nukahtanut.
Mutta kun Brazovicsin palvelija oli poistunut Timarin luota, nousi
tämä ylös vuoteeltaan ja istuutui kirjoittamaan kirjeitä ja jatkoi
aamun sarastukseen.
Hän ei ollut ollut vähääkään päihtynyt.
Timar tiesi yhtä varmasti, kuin että maanantai seuraa sunnuntaita,
että Brazovics seuraavana päivänä ilmaisisi koko jutun, ja hän tiesi
myös kenelle.
Siihen aikaan -- nykyään on kenties toisin -- oli valtiotaloudellinen
periaate: "Varasta ja salli varastettavan!" Mukava ja rakastettava
periaate! Tällä oivallisella periaatteella oli vain yksi vastustaja,
ja se oli eräs ranskalainen. Ranskalainen on aina itävaltalaisen
vastustaja. Tämä periaate kuului: "òte-toi, que je m'y mette!",
vapaasti käännettynä: "Väisty syrjään, että minäkin saan varastaa!"
Eri keisarilliset virkamiehet kilpailivat keskenään, ja niin pian
kuin joku heistä oli keksinyt hyvän lypsylehmän alkoivat toiset panna
kaikki voimansa liikkeelle seivästääkseen lypsäjän lehmän sarviin ja
taluttaakseen hyvän lehmän omaan navettaansa.
Siihen aikaan oli olemassa "kolme hovikansliaa;" sitten oli "yleinen
valtiovarain ja kauppa-asioiden hovikamari", edelleen "ylin
oikeusvirasto", "hovisotaneuvosto", "sensuuri ja poliisivirasto",
"salainen talous-, hovi- ja valtiokanslia" ja lopuksi "ylimmäinen
tilityspaikka."
Viisaitten kivi oli nyt vain saatava siten, että oli päästävä
selville siitä, mikä pyörä tässä monimutkaisessa koneistossa oli
pantava liikkeeseen, jotta se laatikko avautuisi, mistä kunnon
porvarin olisi lupa ammentaa. Mitä olisi voitettavissa, missä, ja
kenen luona, kenen avulla ja millä syyllä, millä tavalla ja milloin?
Ja kuka on toisen vihollinen tai ystävä ja mitä intohimoja hänellä
on? Ja kenen käteen toisessa tai toisessa tapauksessa kaikki langat
johtavat?
Tämä on päätiede.
Ei siis ollut mikään yllätys Timarille, kun hänet muutama päivä
Brazovicsin luona vietetyn illan jälkeen kutsuttiin linnoitukseen,
missä eräs herra, joka kutsui itseään ylimmäiseksi valtiovarain
salaneuvokseksi, antoi hänen tietää, että hänen oli toistaiseksi
jäätävä sinne ankaraan tutkintovankilaan, samalla kun hän vaati
häneltä avaimet, pannakseen hänen kirjansa ja paperinsa takavarikkoon.
Siitäpä tulisi kaunis juttu!
Timarin salaisuus oli ilmaistu valtiovarain yleiselle hovikamarille.
Tämä kilpaili alituisesti silloisen hovisotaneuvoston kanssa.
Nyt tarjoutui oivallinen tilaisuus vetää päivänvaloon ne ilkeät,
häpeälliset teot, joita viimemainitussa virastossa tehtiin,
ja riistää siltä kokonaan sotilasmuonavarojen hankinta. Kolme
hovikansliaa tuki hyökkäystä; hovipoliisiviranomaiset yksinään
olivat hovisotaneuvoston puolella. Lopuksi äänesti valtiokanslia
sitä vastaan, ja silloin lähetettiin toimikunta ankarin määräyksin
tutkimaan asiaa; ei ketään ollut säästettävä, koko muonavarojen
toimikunta oli pantava viralta, komentajaa ja tykistöpäällikköä
vastaan oli nostettava kanne, hankkija oli vangittava, kuulustelu
pidettävä ja kaikki otettava selville.
Jos nyt ilmestyisi palanenkaan homehtunutta leipää todistamaan
Timaria vastaan, niin voi häntä!
Mutta mitään ei tullut ilmi.
Kokonaisen viikon teki toimikunta työtä yötä päivää. Todistajia
kuulusteltiin, vannotettiin, kyseltiin, itse linnankomentajakin
otettiin avuksi -- kaikki turhaan. Ei kenelläkään ollut mitään
Timaria vastaan todistettavana. Päinvastoin kävi tutkisteluista
selville, että tämä oli jakanut koko vedenturmeleman lastin
mylläreille, talonpojille, tehtailijoille ja eläintenmyyjille ja
ettei kourallistakaan kysymyksessä olevia jauhoja ollut sekotettu
sotilaille leivottuun leipään.
Sotilaita itseään kuulusteltiin; nämä sanoivat, etteivät he
olleet saaneet milloinkaan niin hyvää leipää kuin niiden kolmen
viikon ajalla, jolloin Timar oli ollut leivänhankkijana. Ei
ainoatakaan syytöstä, ei yhtään raskauttavaa asianhaaraa tullut
esiin häntä vastaan, ja sitä pienemmällä syyllä voitiin syyttää
sotilasviranomaisia lahjuksien vastaanottamisesta. Hehän olivat
antaneet hankinnan sille, joka paraiten ja halvimmalla oli sen
toimittanut. Seurauksena oli se, että he alkoivat tuntea olevansa
ylivoimaisia, tunsivat itsensä loukkaantuneiksi tutkimuksesta,
uhkasivat ja kalistivat sapeleitaan. Toimikunta, joka joutui pulaan,
tuli levottomaksi, peruutti kanteensa, jakoi hyvitystä puolelle
ja toiselle ja koki mahdollisimman nopeasti päästä pötkimään pois
Komornista. Timar vapautettiin satakertaisesti anteeksipyytäen.
Kun hän oli päässyt vankilasta, oli herra Katshuka ensimmäisenä
puristamassa hänen kättään kaikkien nähden ja onnittelemassa häntä.
"Tätä loukkausta et saa jättää rankaisematta, ystäväni. Sinun on
hankittava loistava hyvitys. Ajatteles, onpa epäilty minunkin
vastaanottaneen lahjuksia. Matkusta Wieniin vaatimaan hyvitystä. Ja
tulevaisuudessa" -- lisäsi hän hiljaa -- "voit olla varma siitä, ei
kukaan heitä meitä satulasta. Tao nyt vain niin kauan kuin rauta on
kuumaa."
Timar lupasi tehdä niin ja sanoi samaa Brazovicsille kohdatessaan
hänet.
Brazovics oli olevinaan hyvin julmistunut siitä vääryydestä, jota oli
tehty hänen ystävälleen Mikaelille. Kukahan se hävytön oli, joka oli
tällä tavoin mustannut häntä?
"Olkoonpa ken tahansa, asia on tuleva hänelle kalliiksi!" uhkasi
Timar. "Ja jos hän on talonomistaja Komornissa, uskallan pääni
pantiksi siitä, että se on maksava hänen talonsa. Matkustan itse
huomenna Wieniin pyytämään hyvitystä hovikansliasta."
"Teeppä se," sanoi Brazovics ja ajatteli itsekseen: "Hyvä on että
tiedän; minäkin olen oleva siellä."
Ja hän kiirehti todellakin matkaan ennättääkseen perille päivää ennen
Timaria.
Siellä hän sai asiat järjestetyiksi siten, (mikä kaikki maksoi
hänelle kauniin summan), että Timarin tarvitsi vain astua jalkansa
tähän sokkeloon, jotta hän ei enää milloinkaan löytäisi sieltä
ulos. Hovikansliasta osoitettaisiin hänet hovikamariin; tämä
lykkäisi asian hovioikeuteen, mistä se menisi poliisivirastoon ja
sieltä salaiseen valtiokansliaan. Oikeudenhakija-parka menettää
lopulta kärsivällisyytensä, kiivastuu ja lausuu suuttumuksessaan
ajattelemattomia sanoja, antaa kenties jotakin painoonkin; silloin
ottavat sensuuriviranomaiset häntä niskasta, ja viimein pyytää hän
vain päästä kaikesta vapaaksi ja vannoo, ettei koskaan elämässään
enää tartu hoviviraston ovenripaan. Eipä hän enää olisi sellainen
houkkio, että lähtisi etsimään oikeutta!
Mutta Timar ei ollut sellainen houkkio. Hän oli jo ollut viisaampi
kuin hänen molemmat neuvonantajansa yhteensä.
Siitä silmänräpäyksestä lähtien, jolloin hän oli astunut ensimmäisen
harha-askeleen, oli hän tullut viekkaaksi ja ovelaksi; hän tiesi
ennen kaikkea, ettei pidä uskoa kenellekään, mitä aikoo tehdä.
Tämän asian laita on kuin naisen siveyden. Aina ensimmäiseen
harha-askeleeseen asti on hänen sielunsa puhdas, tietämätön kaikesta
ja viaton; mutta niin pian kuin ensimmäinen harha-askel on astuttu,
herää äkkiä tietoisuus jos jostakin kristallikirkkaassa mielessä. Nyt
ei häntä enää tarvitse opettaa; hän tietää jo kaikki, osaapa lisäksi
keksiä uuttakin.
Jo vetäessään Pancsovan viranomaisia nenästä antoi Timar aavistaa,
mitä hänessä piili. Silloin hän teki sen, toisen asiassa, itse
ensinkään hyötymättä siitä. Hän teki sen, mitä oli saanut tehdäkseen.
Hän pimitti takaa-ajajien silmät.
Nyt hän ajoi omaa asiaansa.
Omistaessaan löytämänsä aarteet, täytyi hänen keksiä sopiva tekosyy,
jonka nojalla hän voi näyttäytyä maailman silmissä rikkaana miehenä.
Hänen täytyi olla olevinaan liikemies, jolla oli ollut onnea
yrityksissään.
Jo ensimmäisessä yrityksessä oli hänen täytynyt voittaa suuria
summia, Jos ihmiset luulivatkin hänen saaneen tämän voiton
lahjomalla, niin se oli pienin onnettomuus. Todistuksia ei voitu
saada, koska asia ei ollut niin. Hänellä oli ollut niin paljon menoja
muonaa hankkiessaan, että siitä jäi hänelle tuskin ensinkään voittoa.
Mutta hän sai siten kuitenkin tilaisuuden ostaa itselleen talon ja
laivan ja maksaa ne tukaateilla, ja kaikki luulivat hänen rahansa
olevan kotoisin tästä kaupasta. Hän tarvitsi jonkunmoisen tekosyyn,
verukkeen, voidakseen vähitellen tuoda esiin Tshorbadshin aarteet.
Mitä Timar siis teki matkustaessaan Wieniin? Kaikki otaksuivat
hänen anovan hyvitystä hovikamarilta, ja hän voi siinä luottaa
hovisotaneuvoston tukeen. Ystäviltään Komornissa hän oli saanut
suosituskirjeitä vaikutusvaltaisimmille henkilöille.
Mutta mitä hän teki? Hän antoi kaikkien näiden suosituskirjeiden
levätä matkalaukkunsa pohjalla ja läksi suoraa päätä hovikamarin
päällikön luo, pyytäen päästä hänen puheilleen.
Ministeriä miellytti se, ettei tuo ihminen pyytänyt puheillepääsyä
kiertoteitä, akkunan kautta, vaan suoraan ovesta. Hän otti Timarin
vastaan.
Ministeri oli pitkäkasvuinen mies, jolla oli sileäksi ajellut kasvot,
voimakas kaksoisleuka, uhkaavat silmäkulmat ja paljas pää; hän
seisoi kädet hännystakin liepeiden alla antaessaan pitkäviiksisen
ihmislapsen astua silmiensä eteen. Timar oli puettu yksinkertaiseen
unkarilaiseen pukuun.
Ensimmäinen kysymys, jonka hänen korkeutensa teki Timarille, kuului:
"Miksi teillä ei ole sapelia tullessanne puheilleni?"
"Minä en ole aatelismies, armollinen herra."
"Vai niin? -- Todennäköisesti olette tulleet luokseni pyytämään
hyvitystä sen vangitsemisen ja kuulustelun vuoksi, jotka ovat tehdyt
teitä vastaan?"
"Olkoon se kaukana minusta!" vastasi Timar. "Hallitus on vain
tehnyt velvollisuutensa, kun se näennäisesti todellisen ilmiannon
perustalla on käyttäytynyt ankarasti, ei ainoastaan minua, vaan
paljon korkeampiakin herroja vastaan. Koska en ole aatelismies, en
voi edes kunnia-asiana valittaa loukkauksesta. Sitävastoin olen
kiitollisuudenvelassa sekä ilmiantajalle että tutkintotuomarille
siitä, että he tällä tutkimuksella, joka toimitettiin niin ankarasti,
ovat todistaneet minun käteni olleen puhtaat huostaani uskotussa
muonahankinnassa."
"Ahaa! Teillä ei siis ole aikomusta pyytää hyvitystä
ilmiantajaltanne?"
"Päinvastoin, pitäisin sitä miltei vahingollisena, sillä siten
kenties moni kunniallinen mies, joka koettaa ilmituoda todellista
väärinkäyttöä, säikähtyisi. Minun kunniani on taas hyvitetty;
luontoni ei vaadi kostoa. Sitäpaitsi on minulla siihen yhtävähän
aikaa kuin halua. Se, mikä on tapahtunut, olkoon unohdettu."
Timarin puhuessa oli hänen korkeutensa jo vetänyt esiin toisen
kätensä taputtaakseen häntä olalle.
"Nähkääs, se onkin hyvin käytännöllinen mielipide. Arvelette voivanne
tehdä parempaa kuin kuluttaa aikaanne juoksentelemalla edestakaisin
kostonhimo mielessä. Jotensakin oikea käsitys. Mikä siis tuo teidät
minun luokseni?"
"Eräs tarjous."
"Ohoh, tarjousko?"
"Johon tarvitsen teidän ylhäisyytenne suojelusta."
Ylhäisyys pisti jälleen kätensä hännystakin alle.
"Valtio omistaa erään herraskartanon illyyrialaisella sotilasrajalla,
Levetinczissä."
"Hm, hm!" hymisi korkea herra. "Mitä siitä tahdotte?"
"Olen komissaariona viljanostoissa liikuskellut paljon niillä seuduin
ja tunnen sen seudun asiat. Herraskartanossa on 30,000 tynnyrinalaa
maata; nämä ovat olleet vuokrattuina wieniläispankkiirille
Silbermann'ille neljästäkymmenestä kreutzeristä tynnyrinala.
Vuokrasopimuksen lopettaminen kuuluu hovikamarille, mutta
hovisotaneuvostolla on käytettävänään vuokratulot. Nämä tekevät
yhteensä 100,000 guldenia. Silbermann on jakanut herraskartanon
kolmeen palstaan ja vuokrannut ne toisille, jotka ovat maksaneet
hänelle guldenin tynnyrinalasta."
"No, pitihän hänenkin ansaita jotakin."
"Luonnollisesti. Alavuokraajat ovat puolestaan vuokranneet pellot
seudun talonpojille määrättyä sadon osuutta vastaan. Mutta nyt,
kun kahtena vuonna peräkkäin on ollut katovuosi ja etenkin tänä
vuonna, ei maa ole tuottanut edes siementä. Talonpojat eivät ole
saaneet ensinkään satoa eivätkä ole voineet antaa alavuokraajille
viljaa. Nämä taasen eivät ole maksaneet veroansa päävuokraajalle ja
päästäkseen sopimuksestaan on tämä viis välittänyt valtiosta ja on
velkaa vuokrasumman."
Nyt olivat armollisen herran molemmat kädet tulleet esiin hännystakin
liepeiden alta ja alkaneet hosua kaikin kymmenin sormin.
"Niin, siitä syystä, että hän on elänyt kuin ruhtinas, se lurjus.
Kuvitelkaapa esimerkiksi, että hänellä on ollut kahdeksantuhannen
guldenin hevosia, joilla hän on ajellut. Nyt ne myydään
huutokaupalla. Minä olen ylhäisyys, mutta en katso voivani pitää niin
kallista valjakkoa."
Timar ei ollut huomaavinaan tätä, vaan jatkoi:
"Nyt tullaan menettämään koko vuokraussumma, sillä siellä ei ole
mitään otettavaa; päävuokraaja ja alavuokraajat ovat naimisissa,
ja heidän omaisuutensa kuuluu vaimoille myötäjäisinä. Mainitut
satatuhatta guldenia puuttuvat hovisotaneuvoston rahastosta ja se
aikoo kuulemani mukaan vedota hovikamariin saadakseen ulos summan."
Ylhäisyys avasi nuuskarasian ja pistäessään peukalonsa ja etusormensa
siihen katsahti hän toisella silmällään tutkivasti puhujaan.
"Minun alammaisin tarjoukseni on nyt", jatkoi Timar vetäessään
taskustaan esiin kokoonkäärityn asiakirjan, "vuokrata Levetinczin
herraskartano kymmeneksi vuodeksi samaa vuokrasummaa vastaan minkä
alavuokraajat ovat maksaneet, siis guldeni tynnyrinalasta vuodessa."
"Hm! Se on kaunis tarjous."
"Uudelta vuokraajalta on jo vuosi mennyt hukkaan, sillä nyt olemme
marraskuun lopussa, ja kaikki pellot ovat kesantona. Siitä huolimatta
tarjoudun minä laskemaan menetetyn vuoden vuokrasopimuksen aikaan ja
päälle päätteeksi maksamaan viime vuoden vuokrasumman, mikä muutoin
menetetään."
Ylhäisyys naputti kaksi kertaa sormensa päillä kultaisen
nuuskarasiansa kantta ja puristi lujasti yhteen huulensa.
"Hm", hän ajatteli itsekseen, "tuo tietää enemmän, kuin hänen
lampaankasvoistaan luulisi. Hän aavistaa, että hovikamari aikoo ottaa
hovisotaneuvostolta sotilasmuonituksen, ja että se oli Komornissa
tapahtuneen tarkastuksen tarkoituksena. Nyt kun tämä päättyi niin
surkeasti, on hovisotaneuvosto korkeine, sapelia helistävine
suosijoineen taasen pinnalla ja sillä saattaisi kyllä olla halua
riistää meiltä vuokra-asiat sotilasrajalla. Ne arvelevat sen hyväksi
lypsylehmäksi ja Levetinczin vuokraajan vaillingin tähden he ovatkin
saaneet hyvän otteen. Ja nyt, kaukana siitä, että esiintyisi
hovikamarin vastustajana, joka kuitenkin on vainonnut häntä, tulee
tämä mies luoksemme auttamaan meitä pulasta siten tukeakseen
asemaamme. Hänelle tulee osoittaa kunnioitusta!"
"Hyvä on!" sanoi ylhäisyys ääneen. "Näen, että olette erinomainen
mies. Teillä on ollut syytä tehdä valitus meidän menettelymme
johdosta ja te annatte kuitenkin valitusten raueta; saattepa nähdä,
että tämä on oikea tie, jota jokaisen ymmärtäväisen kansalaisen tulee
käydä. Näyttääkseni vain teille, että valtio osaa palkita kelpo
miehiä, vakuutan teille, että tarjoukseenne suostutaan. Tulkaa jo
tänä iltana toimistooni. Minä vastaan tuloksista."
Timar jätti kirjallisen anomuksensa ja poistui syvään kumartaen.
Hänen ylhäisyytensä piti tästä miehestä.
Ensinnäkin oli hän kyllin järkevä vetääkseen viivan suuren
vääryyden yli, jonka hallitus oli hänelle tehnyt ja joka, hänen
vaatiessaan hyvitystä, olisi herättänyt epämiellyttävää huomiota.
Toiseksi hän tarjosi valtiolle vuokraa, joka oli viisikymmentä
prosenttia edellistä edullisempi. Kolmanneksi hän jalomielisellä
uhrautuvaisuudella päästi hovikamarin pälkähästä ja teki sen
kykeneväksi torjumaan hovisotaneuvoston hyökkäykset. Hän oli
kolminkertaisesti kullan arvoinen.
Vieläpä nelinkertaisestikin, mutta sitä ei ylhäisyys vielä tiennyt.
Hän sai tietää sen vasta tultuaan palatsiinsa päivällistä syömään,
kun tallirenki ilmoitti hänelle, että se unkarilainen herra, joka oli
saanut tehtäväkseen huutaa hänen laskuunsa kahdeksantuhannen guldenin
hevoset, oli jo tuonut ne; hinnasta sopisi hän henkilökohtaisesti
hänen ylhäisyytensä kanssa.
Nelinkerroin kullan arvoinen!
Kun Timar illalla meni armollisen herran puheille tämän toimistoon,
saattoi hän jo kaikkien vastaantulevien kasvoilla nähdä ystävällisen
hymyilyn -- kullan heijastuksen.
Ylhäisyys meni häntä vastaan aivan ovelle asti.
Hän vei hänet kirjoituspöydän luo. Siinä oli sopimus valmiina,
kaikilla tarpeellisilla allekirjoituksilla, leimalla ja suurella
sinetillä varustettuna.
"Lukekaa! Toivon, että olette tyytyväinen."
Ensimmäinen seikka, mikä hämmästytti Timaria, oli se, että sopimus
oli tehty kahdeksikymmeneksi vuodeksi kymmenen sijasta.
"No, oletteko tyytyväinen vuokra-aikaan?"
Oliko hän tyytyväinen!
Toinen yllätys oli hänen oma nimensä:
"Mikael Timar von Levetinczy."
"Onko teillä mitään arvonimeä vastaan?"
Neljästoista luku.
"MIKAEL TIMAR VON LEVETINCZY."
"Aateliskirja lähetetään kohta teille", sanoi korkea herra hymyillen.
Timar kirjoitti nimensä sopimuksen alle liittäen siihen arvonimen.
"Älkää kiirehtikö, minulla on vielä teille jotakin sanomista", sanoi
ylhäisyys, kun kaikki oli selvillä. "Hallituksen velvollisuus on
palkita kunnon kansalaisia, jotka velvollisuuksiaan täyttämällä
toimivat valtion hyväksi. Erikoista huomiota osoitetaan tässä
tapauksessa niille, jotka ovat saavuttaneet yleistä tunnustusta
kansantaloudellisella- ja kauppa-alalla. Voitteko mainita jonkun
henkilön, jolle minä voisin korkeimmassa paikassa ehdottaa
rautakruunun ritarimerkkiä?"
Hänen ylhäisyytensä oli valmistautunut saamaan vastaukseksi:
"Tässä on oma napinreikäni, armollinen herra; te ette voi löytää
sen parempaa paikkaa ritarimerkillenne. Jos tässä tarvitaan vain
erinomaista miestä, niin on hän tässä."
Ja niinhän kysymys oli tarkoitettukin vastattavaksi.
Sitä pahemmin ällistyikin korkea herra, kun Mikael Timar von
Levetinczy hetkisen mietittyään vastasi:
"Niin, armollinen herra, minä otan itselleni vapauden kiinnittää
teidän huomionne mieheen, joka jo kauan on nauttinut yleistä
kunnioitusta ja hiljaisuudessa on seudun asujainten hyväntekijä. Se
on Plescovacs'in dekantti, Cyrill Sandrovics; hän, paremmin kuin moni
muu, ansaitsee tämän kunnianosotuksen."
Ministeri astui askeleen taaksepäin. Hän ei vielä milloinkaan ollut
tavannut miestä, joka kysyttäessä: "Kenelle annamme ritarimerkin?"
ei olisi kääntynyt kuvastimeen osottaen itseään ja sanonut: "Antakaa
se tuolle erinomaiselle miehelle!" Sensijaan tämä ihminen osottaa
sormellaan kartan etäisintä kolkkaa, etsien sieltä kaukaisimmasta
kylästä maalaispapin, joka ei ole hänen kumminsa eikä lankonsa, ei
edes kuulu samaan kirkkoon, ja sanoo: "Hänen katson olevan paremman
ihmisen kuin itse olen!"
Hän on todella ihminen, joka on puhdasta kultaa. Häneen täytyisi
kullankaivajan sekoittaa ainakin kolme karaattia hopeaa voidakseen
häntä takoa!
Mutta koska kysymys nyt kerran oli asetettu, täytyi asiasta tehdä
tosi.
"Hyvä on, hyvä on!" sanoi korkea herra. "Muutamia muodollisuuksia
liittyy kuitenkin ritarimerkin jakamiseen. Hallitsija ei voi
antautua sille pettymykselle alttiiksi, että lahjaa ei mahdollisesti
otettaisikaan vastaan. Saadakseen tuollaisen suosionosoituksen on
sitä siis itse omakätisesti haettava."
"Hänen korkea-arvoisuutensa on hyvin kaino mies, eikä luullakseni
voisi tehdä päätöstä sellaista askelta ottamaan, ennenkuin häntä
olisi kehotettu siihen korkeimmasta paikasta."
"Vai niin. Ymmärrän. Pari riviä minun kädestäni siis riittäisi? Hyvä
on. Koska kerran te olette suositellut häntä, lähetän ne hänelle.
Niinpä niin, valtion on etsittävä piilossa olevat ansiot."
Ja korkea herra kirjoitti omakätisesti muutamia suosiollisia rivejä
herra dekantti Cyrill Sandrovics'ille vakuuttaen, että, jos hän
haluaisi, hänelle annettaisiin rautakruunuristi tunnustukseksi hänen
tähänastisista palveluksistaan.
Timar kiitti mitä nöyrimmin tästä armosta, ja hänen ylhäisyytensä
vakuutteli hänelle vuorostaan korkeaa suojelustaan ainiaaksi.
Senjälkeen oli Timarilla ilo nähdä ministeristön kaikissa
toimistoissa, missä muutoin sai kärsiä kaikenlaatuisia vaivalloisia
toimitusmuodollisuuksia, kaikkien rientävän kiireisesti häntä
palvelemaan, niin että häneltä meni korkeintaan tunti kaiken
sen toimittamiseen, mihin toinen olisi tarvinnut viikkokausia,
pujotellakseen tämän sokkelon lävitse.
Orsovan vesiruukku oli täällä näkymättömänä.
Oli yö, kun Timar pakkasi kaikki sopimusta koskevat asiakirjat
matkalaukkuunsa.
Ja nyt hänellä oli kiire.
Hän ei syönyt illallista, ei pannut nukkumaan, vaan riensi
"Kultaiseen Karitsaan", missä pikapostiajurit tavallisesti
majailivat. Vierashuoneessa hän tilasi sämpylän ja savustetun
makkaran, jotka pisti taskuunsa, tiellä hän ottaisi ne esiin. Sitten
hän huusi ajurille:
"Lähdemme heti paikalla. Älä sääli ruoskaasi äläkä hevosiasi. Joka
penikulmasta saat guldenin juomarahaa ja sitäpaitsi kahdenkertaisen
kyytimaksun, jos annat mennä."
Enempää ei hänen tarvinnut sanoa.
Kaksi minuuttia senjälkeen vierivät vaunut ruoskaniskujen
läimähdellessä Wienin katuja pitkin. Poliisi huusi turhaan niiden
jälkeen, että eläinrääkkäys oli kielletty Wienin kaduilla.
Pikapostiajurilaitos, joka siihen aikaan vastasi meidän aikuisia
rautateitämme, muodosti yhtenäisen ketjun Wienistä Semlin'iin.
Hevoset seisoivat yötä päivää valmiina valjastettaviksi, ja niin
pian kuin ruoskaniskut jonkun kylän etäisimmässä päässä ilmaisivat
matkustavaisen tuloa, talutti se pikaposti, jonka vuoro oli lähteä,
neljä levännyttä hevostaan tallista ulos, ja kahden minuutin kuluttua
kiisi uusi valjakko täyttä laukkaa vuorten ja laaksojen yli. Jos
kaksi pikapostiajuria kohtasi toisensa tiellä, niin riisuttiin
hevoset ja vaihdettiin sekä ajajia että hevosia, joiden oli nyt
tarvis kulkea vain puolet matkaa. Kuljetuksen nopeus oli suhteellinen
maksun suuruuteen.
Timar istui vaunuissa kaksi yötä ja kaksi päivää, nousematta edes
syömään, vielä vähemmän lepäämään yöksi. Hän oli jo tottunut
nukkumaan vaunuissa, kaikesta kolinasta, räminästä ja heittelemisestä
huolimatta.
Toisen päivän illalla Timar oli jo Semlin'issä, mistä hän ajoi yön
läpi lähimpään kylään Levetinczin herraskartanon alueella.
Oli kaunis ja vuodenaikaan katsoen leuto sää. Oli juuri ensimmäinen
päivä joulukuuta.
Timar ajoi käräjätaloon ja kutsui tuomarin ulos. Hän esittäytyi
herraskartanon uutena vuokraajana ja pyysi häntä ilmoittamaan
maanviljelijöille, että he saisivat ensi vuonnakin pitää maan
osaviljelyksessä. Kahtena viime vuotena olivat pellot, jotka eivät
olleet antaneet mitään satoa, olleet miltei kesantona; seuraavana
vuonna tulisi todennäköisesti oivallinen sato. Ilma oli suotuisa,
syksy venyi pitkäksi; se joka kiirehtisi, ennättäisi vielä kyntää ja
kylvää.
Hänelle sanottiin, että kaikki tämä oli kyllä hyvä; kyntää kyllä
ehtisi, ellei pääasiaa, siementä, puuttuisi. Rahalla ei voinut
saada mitään, vaikka olisi maksanut kuinka korkean hinnan tahansa.
Maanviljelijöiden oli töin tuskin onnistunut varustaa peltonsa
talvikylvöön. Köyhälistön oli elettävä kai koko talvi maissilla.
Timar vakuutti lohduttaen, ettei siementä suinkaan tulisi puuttumaan,
siitä hän pitäisi huolen.
Senjälkeen hän ajoi toisiinkin kyliin, joiden väestö piti peltojaan
osaviljelyksessä, ja hänen kehotuksestaan otettiin sielläkin
esiin aurat ja ruvettiin kyntämään niitä avaria peltoja, jotka jo
oli tuomittu makaamaan kesantona koko vuoden ja kantamaan vain
ohdakkeita. Mutta mistä saada siementä? Olisi jo liian myöhäistä
tuoda viljaa Walakiasta, ja läheisyydessä ei ollut mitään saatavissa.
Timar tiesi kuitenkin, mistä ottaa.
Toisena päivänä joulukuuta illalla saapui hän Plescovacziin, missä
hän oli joku aika sitten ollut saamaisillaan selkäänsä, ja meni hänen
korkea-arvoisuutensa Cyrill Sandrovicsin luo, joka silloin oli ajanut
hänet ulos.
"No, poikaseni, oletko nyt täällä taas?", huudahti korkea-arvoinen
herra, tämä kansan hyväntekijä ja ystävä, joka jo kauvan sitten olisi
saanut rautaristin, ellei olisi ollut niin vaatimaton. "Mitä nyt
sitten tahdot? Tahdotko ostaa minulta viljaa? Olen jo kaksi kuukautta
sitten sanonut sinulle, ettei minulla ole; en myö. Älä lörpöttele!
Koetat turhaan valehdella minulle, sillä en usko sanaakaan siitä,
mitä sanot. Sinulla on kreikkalainen nimi ja pitkät viikset; en usko
kasvojasi."
Timar hymyili.
"Mutta tällä kertaa tulevat huuleni puhumaan vain totuuden sanoja."
"Voit saada jonkun toisen uskomaan, et minua. Te ylämaan kauppiaat
petätte meitä aina. Kuvittelette meille saaneenne runsaan sadon
ja koetatte täten saada vehnän hinnat alas. Kun te tahdotte ostaa
meiltä kauraa, levitätte sellaisen huhun, että hallitus aikoo myydä
hevosensa. Te olette epäluotettavaa väkeä."
"Mutta nyt puhun totta. Minä olen täällä hallituksen puolesta
pyytämässä sen nimessä teidän korkea-arvoisuutttanne avaamaan
viljalaarinsa. Hallitus on saanut tietoonsa, että maanviljelijöiltä
puuttuu siementä ja se tahtoo senvuoksi jakaa etukäteen viljan niiden
kesken. Tässä on kyseessä suuri tarkoitusperä, hyvä teko kansaa
kohtaan; se, joka auttaa hallitusta tässä, tekee sille erikoisen
suuren palveluksen. Viljaa en minä ota haltuuni, vaan kansa, joka saa
sen siemenekseen."
"Jaa, hätä on tosin suuri, ja minä valitan suuresti kansaraukkaa.
Mutta kun minulla nyt kerran ei ole viljaa! Mistä minä olisin sitä
saanut? En ole itsekään saanut satoa. Tuossa on vilja-aitta, aivan
naurettavan suuri se on, mutta kaikki kolme kerrosta on tyhjänä!"
"Tyhjiä ne eivät ole, korkea-arvoisa isä. Minä tiedän varsin hyvin,
että kolmen vuoden sato on vielä siellä tallessa. Voin saada tuolta
ylhäältä kymmenentuhatta puolikappaa vähintään."
"Roskaa sinä saat! Älä vaivaa itseäsi menemällä sinne. En päästä sitä
käsistäni viidestä guldenista puolikapalta. Keväällä sen hinta on
seitsemän guldenia puolikappa ja silloin minä myyn. On valetta, että
hallitus olisi sinut lähettänyt. Tahdot vain tehdä hyvän kaupan omaan
laskuusi. Et jyvääkään tule minulta saamaan. Hallitus nyt tietäisi
mitään sinusta, enempää kuin minustakaan! Sen tietämättä voisimme
yhtähyvin asua kuussa."
Tähän saakka oli linnoitus hyvästi kestänyt lievän tykistötulen.
Mutta nyt pisti Timar käden taskuunsa ja veti esiin
kahdenkymmenenneljänpunnan setelin, ministerin kirjeen.
Kun arvon herra oli lukenut kirjeen, ei hän tiennyt, pitikö hänen
epäillä Timaria vai omia silmiään.
Mutta suuri keisarillisella kaksoiskotkalla varustettu sinetti
kuoressa ja hovikamarin leima kirjeessä eivät kumminkaan sallineet
epäilyksiä. Siinä ei voinut olla mitään erehdystä, se oli
kouraantuntuvaa todellisuutta.
Ja hänen korkein unelmansa oli juuri ollut saada kantaa tuollaista
kiiltävää ristiä rinnallaan. Timar tunsi tämän heikkouden herra
dekantissa, joka usein heidän istuessaan viinilasin ääressä oli
katkerasti valittanut sitä, miten väärin hallitus menetteli
antaessaan Karlovitzin patriarkalle ylenmäärin ritarimerkkejä. Miksi
yhdelle annetaan kaikki ja toisen annetaan käydä tyhjin käsin? Nyt
hän näki kiihkeimmän toiveensa täytetyksi. Kuinka talonpojat katsoa
tollottaisivat häntä, kun hän tulisi ritarimerkki rinnassaan, ja
kuinka tshaikistikapteeni kadehtisi häntä, kun ei hänellä itsellään
vielä ollut merkkiä! Patriarkkakin osottaisi enemmän ystävällisyyttä
häntä kohtaan.
Ja hänen oma käytöksensäkin Timaria kohtaan muuttui heti paikalla.
"Istuhan toki, veliseni!" (Tähän saakka ei hänen mieleensä ollut
juolahtanut tarjota Timarille tuolia.) "Sanoppa minulle, miten olet
tullut tutuksi heidän ylhäisyyksiensä kanssa? Mistä johtuu, että tämä
kirjoitus on uskottu sinun haltuusi?"
Timar esitti nyt kertomuksen, joka oli valhetta alusta loppuun. Hän
oli jättänyt paikkansa Brazovicsin luona ja astunut hallituksen
palvelukseen. Hänellä oli ministeriin suuri vaikutusvalta, ja
hän se vanhan tuttavuuden perustalla oli suositellut hänen
korkea-arvoisuuttaan saamaan tämän suosionosotuksen.
"Tiesinhän edeltäkäsin, ettet ollut niin tyhmä kuin miltä näytät.
Senpä vuoksi olenkin aina pitänyt sinusta niin paljon. No, poikaseni,
koska sinulla on niin kaunis kreikkalainen nimi ja niin rehelliset
kasvot, niin saat vehnän. Paljonko tahdot? Kymmenentuhatta,
kaksitoistatuhatta puolikappaa? Kaikki, mitä minulla on, myyn
sinulle. En tehdäkseni ministerille mieliksi, mutta sinun rehellisten
kasvojesi vuoksi ja tehdäkseni hyvää kansalle. Minkä hinnan
sanoinkaan? Viisi guldenia! Tiedätkö, sinulle annan sen neljällä
guldenilla yhdeksällätoista groshenilla. Maksathan heti? Vai noudanko
itse rahat Wienistä? Matkustan joka tapauksessa sinne ja voin tehdä
sen samalla. Tahdon mieskohtaisesti kiittää hänen ylhäisyyttään siitä
armosta, joka minulle on osoitettu. Sinähän tulet viemään minut hänen
luokseen?... No, jos tahdot jäädä pois leikistä, niin sano minulle
ainakin, minkälainen ihminen ministeri on. Onko hän suuri vai pieni?
Ystävällinen vai nyreä? Antaako hän itse minulle heti ristin? Juoko
hän mielellään hyvää karlovitziläistä? No, saatpa sinäkin aivan kohta
sitä maistaa."
Turhaan Timar vakuutti täytyvänsä jo samana yönä olla Levetinczissä
antaakseen työnjohtajille käskyn lähettää heti osaviljelijät viljaa
noutamaan. Rattoisa isäntä asetti renkinsä vieraansa käytettäviksi,
koska ei millään muotoa tahtonut päästää häntä luotaan. Rengit saivat
ratsastaa Levetincziin toimittamaan hänen käskynsä perille. Mikaelin
täytyi jäädä yöksi.
Hänen korkea-arvoisuudellaan oli pyöreät, jalattomat lasit,
jonkavuoksi ne oli tyhjennettävä ennenkuin laski ne kädestään, sillä
pöydälle pannessa ne kaatuivat kumoon. Hän ojensi yhden tuollaisen
lasin Timarille, toisen hän otti itse, ja niin he joivat aamun
koittoon asti. Aamulla ei Timarista saattanut nähdä, että hän oli
juopotellut.
Aamulla ani varhain tulivat maalaiset vankkureineen pappilaan.
Nähdessään kolmikerroksisen viljamakasiinin ovet auki sanoivat he
Timarille, että hän oli tehnyt ihmeitä. Siellä ylhäällä oli kolmen
vuoden varasto, paljon enemmän kuin he tarvitsivat talvikylvöään
varten.
Timar oleskeli herraskartanossa siksi kunnes ankarat hallat
lopettivat syyskylvön teon. Ja täksi vuodeksi olikin kyllin kylvetty.
Muut pellot saisivat olla kesantona tai odottaa kesäkylvöä ja
heinänsiementä. Koko herraskartanon kolmestakymmenestätuhannesta
tynnyrinalasta oli tuskin muutamia satoja niittynä. Kaikki muu
oli hedelmällistä, ensiluokkaista peltomaata. Jos tuleva vuosi
olisi suotuisa, niin sato olisi sangen runsas. Oli kylvetty juuri
soveliaimpaan aikaan. Syksy oli kylmä ja tuulinen aina lokakuun
loppuun saakka. Ne, jotka olivat silloin kylväneet, saivat varmasti
taas odottaa huonoa satoa, sillä peltomyyrälegioonat kaivoivat esiin
jyvät, ennenkuin ne olivat ennättäneet itää. Niiden, jotka kylvivät
sateisessa marraskuussa, ei käynyt paremmin; sillä alkoi jo varhain
sataa lunta, ja lämpimässä maassa alkoi kylvö lumipeitteen alla
mädäntyä. Mutta niin pian kuin tämä lumi äkkiä oli sulanut, seurasi
pitkäaikaisesti leuto sää, jota kesti aina jouluun asti, ja ne, jotka
silloin kylvivät, saattoivat olla onnellisia. Peltomyyrät olivat
hävinneet, pakkanen tuli nyt ennen lunta ja kauniin valkean peiton
alla lepäsi maan huostaan uskottu aarre hyvässä säilössä kevääseen.
Maanviljelys on hyvin uskallettua arvanheittoa. Kuusi tai ei mitään!
Timar heitti kuutosen.
Seurasi rikassatoinen vuosi, niin että ne, jotka olivat kylväneet
soveliaaseen aikaan, saivat kaksikymmenkertaisen sadon.
Maanviljelijät, jotka olivat Levetinczin alustalaisia, siunasivat
uutta vuokraajaa, jota heidän oli kiittäminen siitä, ettei vuosi
mennyt heiltä hukkaan. Hänen omat peltonsa antoivat huonoa,
pahentunutta nokitähkää, mutta osa viljelijäin pelloilla kasvoi
kultaista vehnää. Ja sinä vuonna kuletti Timar Komornista
Raabiin kolmekymmentä laivalastia mitä kauneinta viljaa, ja nämä
kolmekymmentä laivalastia eivät maksaneet hänelle enempää kuin kolme
samanlaista toisille. Riippui vain hänestä itsestään, tahtoiko
hän sinä vuonna voittaa sillä puoli miljoonaa vai satatuhatta
guldenia vaiko tyytyä sataatuhatta pienempään summaan tehdäkseen
leivän halvaksi köyhälle kansalle tai myös pannakseen nuoran
kilpailijaraukkojen kaulaan. Hänhän saattoi leikkiä heidän kanssaan
kuin kissa hiirellä. Hän saattoi alentaa viljan hinnan miten
alhaiseksi tahansa.
Brazovicsin kahvilassa tapahtui joka ilta kiivaita otteluja
kokoontuneiden viljakauppiaiden välillä. Tuo Timar, joka vuodessa oli
päässyt pinnalle, astui jo kaikkien muitten kauppiaitten varpaille;
ei kenkään koko seudulla saattanut kilpailla hänen kanssaan. Hänellä
oli rahaa yllin kyllin ja hän tuhlasi, niinkuin olisi ne varastanut.
Jos hän vain näyttäytyisi heidän keskuudessaan, niin kylläpä he
hänelle näyttäisivät. Kurkkuun tarttuisivat! Mutta hän ei tullut
sinne. Hän ei ylipäänsä näyttäytynyt missään, ei pyrkinyt kenenkään
tuttavuuteen. Hän varoi kertomasta kenellekään, mitä hänellä oli
tekeillä. Ja kaikki, mihin hän koski, muuttui kullaksi. Joukko uusia
yrityksiä, joihin kuka hyvänsä saattoi ryhtyä, heräsivät henkiin
hänen alotteestaan. Ne olivat, niin sanoakseni, maantiellä; oli vain
tarvis ottaa ne ylös; mutta ei kukaan muu nähnyt niitä, ennenkuin
tuo ihminen oli jo ennättänyt ennen heitä. Sitäpaitsi hän oli aina
matkoilla, ajoi edes ja takaisin, ja ihmeteltiin vain sitä, miksi
hän, joka oli niin rikas, ei muuttanut Wieniin, vaan asui yhä
edelleen kaupungissa, piti pääliikettään Komornissa.
Timar tiesi, mikä häntä pidätti täällä. Hän tiesi, miksi asui
tässä kaupungissa, missä kaikki hänen kilpailijansa olivat hänen
vannoutuneita vihamiehiään ja missä hänen tarvitsi vain ajaa
Brazovics'in kahvilan ohitse, jotta joku ulkopuolella istujista
huutaisi hänen jälkeensä: "Katkaise kaulasi!" Tämä talo hänen oli
saatava kynsiinsä -- kaikkine sisältöineen.
Tämä se juuri pidätti häntä Komornissa. Vielä sittenkin, kun hänellä
jo oli 1 1/2 miljoonaa, pysyi hän täällä, missä kaikki kutsuivat
häntä Timariksi ja tuskin voivat tottua hänen aateliseen Levetinczy
nimeensä. Sillävälin hän osasi jaloin teoin tehdä aatelisnimelleen
kunniaa. Kaupungin köyhille hän laittautti sairashuoneen,
protestanttiselle koululle hän perusti stipendirahaston, vieläpä
ehtoolliskalkkikin muuttui kullaksi hänen kädessään; hän lahjoitti
kirkolle kultaisen kalkin vanhan hopeisen tilalle. Hänen ovensa oli
aina avoin köyhille ja joka perjantai kulki pitkä jono kerjäläisiä
katuja pitkin hänen talonsa editse, missä jokainen sai rovon,
suurimman kuparirahan, niin kutsutun suutarintaalarin. Kerrottiin
myöskin, että heti kun joku merimies oli hukkunut, Timar kasvatutti
orpolapset ja antoi leskelle eläkkeen. Hän oli kullan arvoinen!
Kultapoju!
Mutta hänen rinnassaan kuiskasi eräs ääni lakkaamatta:
"Se ei ole totta! Ei, se ei ole totta!"
Viidestoista luku.