Luutnantti Katshuka kulki kahvilan lävitse ja tapasi siellä Timarin,
joka hörppi väkevää kahvia.
"Olen märkä ja läpeensä jäässä ja minun täytyy jo tänään tehdä pitkä
matka", sanoi Timar upseerille, joka ystävällisesti riensi hänen
luokseen ja puristi hänen kättään.
"No, tulkaa sitten minun luokseni juomaan lasi punssia."
"Paljon kiitoksia, mutta minulla ei ole aikaa. Minun on heti paikalla
riennettävä vakuutusyhtiöön saadakseni sieltä avustusta uponnutta
lastia ylös ottaessani, sillä mitä kauemmin se on veden alla, sitä
enemmän se vahingoittuu. Sieltä minun täytyy juosta pormestarin luo,
niin että hän voi ajoissa lähettää jonkun Almàsiin toimittamaan
huutokauppaa; sitten on minun juostava sikokauppiaiden ja ajurien
luona kehoittamassa heitä huutokauppaan ja senjälkeen matkustan
tänä yönä Totisiin käydäkseni sikäläisissä jähmiketehtaissa. Siellä
voidaan parhaiden käyttää vedenturmelemaa vehnää. Kenties voin sillä
tavoin pelastaa edes osan lapsi-raukan omaisuutta. Mutta tosiaankin
minulla on sinulle kirje jonka sain Orsovassa."
Katshuka luki kirjeen ja sanoi sitten Timarille:
"Hyvä on toveri! Toimita asiasi kaupungilla, mutta tule sitten
puoleksi tunniksi luokseni. Asun 'Anglian' tykönä: portin päällä
on kilpi, jossa on suuri kaksoiskotka. Pikapostiajurin syöttäessä
hevosia juomme yhdessä lasin punssia ja puhelemme järkevästi. Mutta
tulekin varmasti."
Timar lupasi ja läksi asioilleen.
Kello kävi kai yhdettätoista, kun hän kaupungin kävelypaikan
vieressä, jolle oli annettu nimeksi "Anglia", astui kaksikotkaisella
kilvellä koristetusta portista sisään.
Katshukan palvelija odotti häntä porttikäytävässä ja johdatti hänet
isännän huoneeseen.
"No, luulinpa sinun olevan naimisissa Atalian kanssa jo kauan ennen
paluutani sieltä alhaalta", alkoi Timar puhua.
"Niinpä niin, mutta se ei tahdo oikein käydä päinsä. Milloin on
toisella, milloin toisella puolella pieni 'mutta.' Tuntuu miltei
siltä, kuin toisella meistä ei olisi varsin suurta halua."
"Ohoh, voitpa olla varma Atalialla ainakin olevan."
"Tässä maailmassa ei voi olla varma mistään, kaikkein vähimmin
naissydämestä. Minä sanon vain yhden asian: ei pidä olla kauan
kihloissa. Sensijaan että lähestyttäisiin toisiaan, joudutaan vain
erilleen. Opitaan tuntemaan toinen toisensa viat ja heikkoudet. Jos
se tapahtuu vasta häitten jälkeen, ajatellaan: Olkoon menneeksi.
Jumalan nimessä, ei sitä enää voi auttaa. -- Ota se viittaukseksi
omasta kohdastasi toveri! Jos joskus rakastut ja aijot mennä
naimisiin, niin älä harkitse kauan, sillä jos alat punnita asiaa,
niin tulee lopulta ero."
"No, mitä sinuun tulee, en luulisi punnitsemisesta koituvan vaaraa,
kun sinulla on niin rikas tyttö morsiamena."
"Rikkaus, ystäväiseni, on sangen suhteellista. Usko pois, jokainen
aviovaimo osaa kuluttaa myötäjäistensä korot. Sitäpaitsi ei kenkään
ole selvillä herra Brazovicsin tuloista. Hän antautuu lakkaamatta
yrityksiin, joita hän ei ymmärrä ja joihin hän ei kiinnitä
riittävästi huomiota. Hänen käsiensä lävitse kulkee paljon rahoja,
mutta hän ei osaa kauppiaan tavoin huolellisen kirjanpidon avulla
tehdä selkoa itselleen, onko hän voittanut ja miten paljon, vai onko
hävinnyt asioissaan."
"Minä puolestani luulen hänen asiansa olevan hyvin. Ja Ataliahan on
hyvin kaunis ja sivistynyt."
"Niin on, niin on, mutta miksi sinä ylistät Ataliaa, kuten hevosta,
jota myydään markkinoilla? Puhukaamme mieluummin asioista, jotka
koskevat sinua."
Jos Katshuka olisi voinut nähdä Timarin sydämeen, niin olisi hän
huomannut äskeisen puheenaineen myöskin koskeneen ystäväänsä
jotakuinkin läheltä. Timar oli johtanut keskustelun Ataliaan siitä
syystä... siitä syystä, että hän kadehti luutnantilta Timean
hymyilyä. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa luutnantille: "Sinulle ei
Timea saa hymyillä. Sinä olet toisen sulhanen. Nai nyt jo viimeinkin
Atalia!"
"Puhukaamme siis järkevämpiä asioita", jatkoi upseeri. "Orsovalainen
ystäväni kehoittaa minua ottamaan sinut suojelukseeni. Hyvä on,
tahdon koettaa. Sinä olet nyt sangen tukalassa asemassa. Sinulle
uskottu laiva on joutunut haaksirikkoon. Se ei ollut sinun syysi,
mutta onnettomuus on sinun, sillä nyt ei kenkään rohkene antaa
sinulle laivaa. Varustajasi ottaa haltuunsa ne rahat, jotka
olet antanut takaukseksi, ja kuka tietää, voiko saada niitä
oikeudenkäynnissäkään takaisin. Tahdot myös mielelläsi auttaa
isätöntä ja äiditöntä tyttöraukkaa. Näen sen silmistäsi. Eniten
surettaa sinua se, että hän menettää niin suuren omaisuuden. Miten
voidaan tässä yhdellä iskulla auttaa?"
"Minä en tiedä neuvoa."
"Mutta minä tiedän. Kuuleppa! Ensi viikolla tapahtuu jokavuotinen
sotajoukkojen kokoutuminen täällä Komornin ympäristöllä. Joukot,
yhteensä noin 20,000 miestä, oleskelevat täällä kenttämanööverissä
kolme viikkoa. Leivän hankkimiseksi on annettu tarjouksia
rajahintoihin. Suuria summia tullaan maksamaan, ja se, joka
hoitaa asiansa ymmärtäväisesti, voi ansaita hyvin. Kaikki
kirjalliset tarjoukset käyvät minun käsieni kautta, ja minä
voin edeltäpäin sanoa, kuka tulee hankkijaksi, sillä se ei niin
paljon riipu siitä, mitä kirjallisessa tarjouksessa on, kuin
siitä, mitä siinä ei ole. Tähän saakka on Brazovicsin tarjous
ollut edullisin. Hän on valmis ottamaan leivänhankkimisen
huolekseen sadallaneljälläkymmenellätuhannella guldenilla ja lupaa
asianomaisille virkamiehille kaksikymmentätuhatta."
"Mitä puhut 'asianomaisista virkamiehistä'?"
"Älä nyt tekeydy noin tyhmäksi! Onhan luonnollista, että se, joka saa
noin suuren hankinnan, myös antaa hyvitystä henkilöille, jotka sen
hänelle hankkivat. Siten on aina ollut, maailman alusta asti. Mistä
me muutoin eläisimme? Tunnet hyvin kaiken tuon."
"Tunnenhan kyllä! Mutta itse puolestani en ole sitä koettanut."
"Tyhmästi kyllä. Sinä poltat hyppysesi toisten takia samalla kun
voisit siepata itsellesi kastanjat tulesta, kun vain tietäisit, miten
menetellä. Jätä nyt sisään tarjous, jossa ilmoitat ottavasi hankinnan
sadastakolmestakymmenestätuhannesta ja lupaa 'asianomaisille'
kolmekymmentätuhatta voitto-osuudeksi."
"Siihen en voi suostua useammastakin kuin yhdestä syystä. Ensinnäkään
ei minulla ole rahoja, jotka tulee liittää tarjoukseen; toiseksi
puuttuu minulta pääomaa, jolla voisin ostaa sellaisia vilja- ja
jauhomääriä; edelleen on minulle vastenmielistä lahjoa ihmisiä ja
lopuksi en ole siksi huono laskija, että kuvittelisin voivani ottaa
hankinnan sadallakolmellakymmenellätuhannella guldenilla ja sen
lisäksi antaa kolmenkymmenentuhannen arvoisen kädenpuristuksen."
Katshuka nauroi hänelle.
"Oi, voi, Mikael. Sinusta ei sitten milloinkaan tule oikeata
liikemiestä. Nurkkasaksat vain tyytyvät ansaitsemaan groshenin
guldenista. Tärkeintä on saada joku tukemaan ja siinä suhteessa
voit olla turvallinen. Sitä vartenhan minä olen. Olemmehan
kouluajoiltamme asti olleet hyviä ystäviä. Luota minuun. Sinulla ei
ole tarjoukseen tarvittavia rahoja -- no, ota siihen kuitti niistä
kymmenestätuhannesta guldenista, jotka sinulla on Brazovics'in luona
lunnaina. Sitä tullaan pitämään kyllin varmana takuuna. Ja kuule
sitten, mitä sinun vielä on tehtävä: Matkusta mahdollisimman pian
Almàsiin tekemään itse tarjouksia uponneesta lastista. Vilja, joka on
sadantuhannen guldenin arvoinen, on varmasti oleva sinun kymmenestä
tuhannesta. Silloin on sinulla heti 10,000 puolikappaa vehnää. Sinä
maksat pois Brazovics'in niillä kymmenellätuhannella guldenilla,
jotka hän on pidättänyt ja siten pääset hänestä ilman epämiellyttävää
oikeudenkäyntiä. Senjälkeen tarjoat Almàsin, Nessmelyn, Fuzitön
ja Izsan mylläreille kahdenkertaisen tullin, jos he heti paikalla
jauhattavat sinulle vehnän. Ja sitten sinä laittautat leivinuuneja
ja leivotat leiväksi jauhot. Kolmessa viikossa on kaikki oleva
kulutettu; jos onkin hiukan pilaantunutta viljaa seassa, on ystäviesi
asia saada se puhe vaikenemaan. Kolmessa viikossa olet voittanut
ainakin 70,000 guldenia. Usko minua, jos ehdottaisin varustajallesi
tätä, ottaisi hän sen kädet ojossa vastaan. Ihmettelen vain sitä,
ettei hän itse ole tullut ajatelleeksi asiaa."
Timar mietti tehden laskelmia itsekseen.
Se oli todella viekoitteleva tarjous.
Voittaa kolmessa viikossa kuusi-, seitsemänkymmentätuhatta guldenia!
Ja ilman sanottavaa vaivaa ja täysin varmasti! Ensimmäisellä
viikolla maistuisi sotilasleipä hiukan makealta, toisella karvaalta,
kolmannella hieman tunkkaiselta; mutta sotilas ei ole turhan tarkka
sellaisissa. Hän on jo tottunut.
Timar työnsi kuitenkin inholla sellaisen ajatuksen luotaan.
"Oi, Emmerik", hän sanoi lyöden kätensä entisen koulutoverinsa
käteen. "Missä olet tuollaista oppinut?"
"Siellä, missä sitä opitaan", hän vastasi ja hänen kasvonsa
synkistyivät. "Alkaessani sotilasurani oli mieleni täynnä
haaveellisia kuvitelmia. Ne ovat nyt kaikki tuhkana. Siihen aikaan
luulin sotilasammatin olevan ritariuden koulun; sittemmin huomasin
kaiken maailmassa olevan vain laskelmia ja yksityisten etujen
hallitsevan yleisiä asioita. Insinöörikunnan opistossa minä olin
erinomaisella, saatanpa sanoa loistavalla tavalla suorittanut
tutkintoni. Kun minut siirrettiin Komorniin, tunsin ylpeyttä
ajatellessani, miten hyvä tilaisuus minulle täällä tarjoutui näyttää
taitoani rakennusalalla. Ensimmäisen laatimani linnoitussuunnitelman
tunnustivatkin ammattimiehet mestarinäytteeksi. Älä kuitenkaan luule,
että se senvuoksi hyväksyttiin. Kaukana siitä. Sain tehtäväkseni
suorittaa uudet piirustukset, entistä kalliimmat, joka johti
muutamien kaupungin katujen pakkoluovuttamiseen. No, minä suoritin
nekin. Muistanet kai vielä tämän kaupungin osan, joka nyt on avoimena
torina. Sen uudelleenmuodostaminen maksoi noin puoli miljoonaa.
Sinun varustajallasi oli täällä rappeutuneita taloja. Hän möi ne
hintaan, jolla ostetaan palatseja. Ja tätä he sanovat linnoitukseksi!
Sitävartenko olin tutkinut insinöörialaa?! No niin, ihminen selviää
vähitellen ja mukautuu asemaansa. -- Kenties olet jo kuullut tarun
-- se on jokaisen suussa -- kruununprinssi Ferdinandista, joka viime
vuonna vieraillessaan luonamme sanoi linnoituksen komentajalle:
'Luulin tätä linnoitusta mustaksi.' -- 'Miksi sen piti olla musta,
Teidän Keisarillinen Korkeutenne?' -- 'Siksi että linnoituksen
menotilissä vuosittain oli kymmenentuhatta guldenia _musteeseen_.
Otaksuin linnanmuurien olevan maalatut musteella!' -- Kaikki
nauroivat. Se on aina laulun loppu. Ellei mitään tule ilmi vaietaan;
jos jotakin tulee ilmi nauretaan. Miksi en siis minäkin nauraisi? --
Naura sinäkin! Vai haluatko mieluummin seista tyhmänä katselemassa
maailmaa rihkamakauppiaan ovella ja myydä taulaa kahdella kreuzerillä
päivässä? Minä olen jo astunut alas maan päälle. Ylös toveri Almàsiin
ostamaan vedenpilaamaa vehnää! Kello kymmeneen huomenaamulla on
sinulla aikaa jättää tarjouksesi. Kuule, pikapostiajuri tulee jo
rämisten. Lähde heti matkaan ja laita itsesi pian takaisin."
"Ajattelen asiaa", sanoi Timar miettivänä.
"Ajattele, että teet orporaukallekin hyväntyön, jos hankit hänelle
kymmenentuhatta guldenia pilaantuneesta vehnästä. Muutoin hän ei
saa edes yhtä monta sataa, kun ylösottamiskustannukset ovat siitä
vähennetyt."
Nämä sanat jäivät Mikaelin korviin.
Näkymätön käsi työnsi häntä eteenpäin. "Fata nolentem..." sanoi pyhä
Augustinus.
Pian senjälkeen istui Timar, viittaansa kääriytyneenä taasen
talonpoikaskärryillä, joita uusi nelivaljakko veti huimaa vauhtia
eteenpäin. Kaupungissa nukuttiin jo kaikkialla. Vain raatihuoneen
edessä kuului yövartijan huuto:
"Ei otsallesi kirjoitettu liene,
Mit' aamu sulle uutta tuoda tiennee."
Valleilta huutelivat syyssateesta märät vartijat toinen toisensa
jälkeen: "Kuka siellä?" -- "Yövahti!" -- "Menkää!"
Kahdestoista luku.