Kello kuuden tienoissa illalla oli jätetty uponnut laiva oman onnensa
nojaan, ja jo puoli kahdeksan oli Timar Komornissa Timean kera.
Almàs'ista tuleva pikapostiajuri tunsi hyvin Brazovics'in talon ja
ajoi neljää kulkusilla varustettua hevostaan armottomin ruoskaniskuin
katuja pitkin, sillä hänelle oli luvattu runsaasti juomarahoja, jos
hän mahdollisimman pian veisi matkustajansa määräpaikkaan.
Mikael nosti Timean alas talonpoikaskärryistä sanoen hänen nyt olevan
kotona. Senjälkeen hän otti rahalippaan viittansa alta ja vei tytön
portaita ylös.
Atanas Brazovics'in talossa oli kaksi kerrosta, mikä Komornissa
on harvinaista, sillä tavallisesti siellä tyydytään vain yhteen,
senjälkeen kun maanjäristys viime vuosisadalla oli varoittanut
paikkakunnan kansaa.
Alikerroksessa oli kahvila, jota kauppiaat käyttivät
klubihuoneustonaan. Omistajan perhe asui ylikerrassa. Siinä oli kaksi
sisäänkäytävää portaista ja kolmas keittiön puolelta.
Timar tiesi, ettei Atanas Brazovics tavallisesti ollut kotona tähän
aikaan. Hän vei senvuoksi Timean suoraa päätä naisten huoneisiin
johtavalle ovelle.
Näissä huoneissa oli kaikki muodikasta ja komeata, ja etuhuoneessa
seisoi haukotellen miespalvelija. Timar pyysi hänen kutsumaan "nagy
ur'in" s.o. suurherran ylös kahvilasta.
Tulee näet tietää, että "nagy ur" käytettiin arvonimenä Komornissa
aivan kuin Stambulissakin, vain sillä erotuksella, että kun
siellä yksistään sulttaanilla on tämä nimitys, tuhlataan sitä
Komornissa kauppiaille ja kaikille arvohenkilöille, joita voi lukea
"Spectabilis"-nimityksen piiriin kuuluviksi.
Sillä välin Timar saattoi tytön naisten luo. Hän puolestaan oli
tosin kaikkea muuta kuin vieraspuvussa, kuten helposti voi kuvitella
ottaen huomioon, mitä seikkailuja hänen oli täytynyt läpikäydä ja
miten läpimärkä hän oli ollut. Mutta hän oli taloon kuuluva henkilö,
jota oli totuttu vastaanottamaan minä aikana hyvänsä ja missä
puvussa hyvänsä; häntä pidettiin "yhtenä palkkalaisenamme." Kun on
senlaatuisista kysymys kohoudutaan etiketin sääntöjen yläpuolelle.
Ilmoittamisen korvaa emännän ylistettävä tapa pistää päänsä ulos
salin ovesta, niin pian kuin etuhuoneen ovi avataan, katsoakseen,
kuka tulija on.
Sohvi-rouva on säilyttänyt tämän tapansa palvelijatarajoiltaan.
(Anteeksi, se pääsi tahtomattani kynästäni!) No niin, Atanas-herra
on kohottanut hänet arvoonsa alemmasta säädystä; se oli
rakkausavioliitto. Älköön sitä kukaan moittiko.
En minäkään pahansuovasta panetteluhalusta tässä mainitse, että
Sohvi ei armollisena rouvanakaan voinut päästä entisistä tavoistaan;
teen sen vain luonnekuvauksen vuoksi. Hänen vaatteensa olivat sen
näköiset kuin hän olisi ne saanut lahjaksi herrasväeltään; hänen
tukkalaitteestaan pisti aina edessä tai takana vallaton hiustupsu
esiin; hänen loistavimmissakin puvuissaan oli aina jotakin
rypistynyttä tai litistynyttä; ellei muuta ollut, täytyi hänen
ainakin läntistyneillä kengillä seurata entisiä taipumuksiaan.
Uteliaisuus ja juorut olivat hänen keskustelunsa alkutekijät.
Keskustelussaan hänellä muutoin oli tapana käyttää niin huonosti
vieraskielisiä sanoja, että vieraat, hänen käyttäessään niitä
suuremmassa seurassa huiskin haiskin, olivat vähällä pudota
tuoliltaan pidätetystä naurusta. Sitäpaitsi hänellä oli tuo oiva tapa
puhua kovin äänekkäästi; hänen puheensa oli alituista huutamista,
aivan kuin häntä olisi pistetty puukolla, ja hän alituisesti olisi
huutanut apua.
"Oi, Herra Jesta, Mikael herra!" hän kirkui. "Mistä olette saanut
käsiinne tuon pienen, kauniin neidin? Ja mikä ihmeen lipas teillä on
kainalossanne! Tulkaapa sisään! Kas, kas, Atalia, mitä Timarilla on!"
Mikael antoi Timean mennä edellä. Sitten hänkin astui sisään
tervehtien kohteliaasti läsnäolevia.
Paitsi talon rouvaa oli huoneessa eräs nuori tyttö ja eräs mies.
Tyttö on ylväs, täydellinen kaunotar, joka solakkuudestaan
huolimatta, ei halveksi kureliiviä. Korkeat korot ja pään päälle
laitettu korkea hiuslaite saavat hänet näyttämään vielä pitemmältä
kuin hän itse asiassa on. Hänellä on käsissään puolihansikkaat
ja sormissa pitkät ja terävät kynnet. Kasvojen piirteissä lepää
itsetietoinen sulo. Hänellä on paisuvat, hieman ulos pistävät huulet,
ruusuinen iho ja kaksi riviä häikäisevän valkeita hampaita, jotka hän
mielellään näyttää. Hänen hymyillessään muodostuu poskiin ja leukaan
pienet kuopat. Tummat kulmakarvat kaartuvat mustien säihkyvien
silmien yllä, jotka loistavat sitä kirkkaampina, kun ne pistävät
ulos voimakkaasti -- kuin hyökäten. Heittäen päätään taaksepäin ja
kohottaen ylväästi poveaan osaa tämä kaunis olento ottaa vaikuttavan
asennon.
Sellainen on Atalia-neiti.
Mies on noin kolmekymmenvuotias nuori upseeri, jolla on avoimet
huolettomat kasvot ja mustat, tuliset silmät.
Senaikuisen sotilassäännön mukaisesti on leuka sileäksi ajeltu, pieni
puolikuunmuotoinen poskiparta vain ympäri kasvoja. Upseeri on puettu
orvokinväriseen hännystakkiin, jonka kaulus ja rintapielet ovat
punaisesta sametista. Sellainen on insinööri osaston univormu.
Hänetkin Timar tuntee. Hän on herra Katshuka, linnoituksen
yliluutnantti ja samalla muonavarojen intendentti -- jotakuinkin
omituinen yhdistelmä, mutta sellainen hän nyt kuitenkin on.
Luutnantti huvitteleihe piirtämällä edessään istuvan neidon kuvaa.
Yhden hän on jo valmistanut päivänvalossa ja yrittää nyt uutta
lampunvalossa.
Tässä taiteellisessa askaroimisessa häiritsi häntä Timean sisääntulo.
Tällä hetkellä oli tuossa hoikassa hennossa lapsessa jotakin
aavemaista. Oli kuin varjo tai aave olisi astunut esiin pimeydestä.
Kun herra Katshuka katsahti ylös piirustuslaudastaan ja kääntyi
ympäri, veti hän tummanpunaisella pastellivärillään viivan kuvan
otsaan, jota leivänsisuksella olisi vaikea saada lähtemään.
Nähdessään Timean hän hypähti tahtomattaan ylös tuoliltaan. Ataliakin
nousi. Kuka hän mahtoi olla?
Timar kuiskasi kreikaksi jotakin Timean korvaan, jolloin hän meni
Sohvi-rouvan luo ja suuteli tätä kädelle. Itse hän sai suudelman
poskelleen. Timar kuiskasi taas hänen korvaansa. Tyttö meni aran
kuuliaisen näköisenä Atalian luo ja katsoi häntä tarkkaavaisesti
kasvoihin. Suutelisiko hän niitä vai lankeisiko uuden sisarensa
kaulaan? Atalia näytti kohottavan päänsä vieläkin korkeammalle;
Timea kumartui silloin hänen kätensä ylitse ja suuteli sitä -- ei
niin paljon kättä kuin miellyttävää hirvennahkaa. Atalia salli näin
tapahtuvan. Hän heitti leimuavan katseen Timean kasvoihin, toisen
upseeriin ja työnsi huulensa vieläkin ulommas. Herra Katshuka seisoi
kokonaan ihailuun vaipuneena.
Mutta yhtä vähän hänen ihailunsa kuin Atalian leimuava katse sai
aikaan minkäänlaista liikettä Timean kasvoilla. Ne pysyivät valkeina
kuin hengettären.
Timar itse oli suuresti hämillään. -- Miten voisi hän tässä, upseerin
läsnäollessa, esittää tyttöä ja kertoa, millä tavoin hän oli saanut
hänet haltuunsa?
Herra Brazovics päästi hänet pulasta. Kauheasti kolaten hän astui
sisään. Hän oli juuri alhaalla kahvilassa -- kaikkien kantavieraiden
hämmästykseksi -- lukenut ääneen "Augsburger Zeitung'ista", miten
eronnut pasha ja khanizari Ali Tshorbadshi tyttärensä kera oli
paennut "Pyhällä Barbaralla", pilkannut turkkilaisien virkamiehien
valppautta ja päässyt itse turvaan Unkariin.
"Pyhä Barbara" on hänen oma viljalaivansa. Ali Tshorbadshi on hänen
vanha tuttunsa, vieläpä sukulaisensakin, äidinpuolelta. Ihmeellinen
maailmantapahtuma!
Voi arvata, kuinka Atanas-herra työnsi tuolinsa taaksepäin,
palvelijan ilmoittaessa herra Timarin äskettäin saapuneen mukanaan
kaunis neiti ja kainalossaan pronsinen lipas.
"Se on siis totta!" huudahti Atanas-herra ja lähti juoksemaan
asuntoonsa, ohirynnätessään töytäisten tuoliltaan pelipöydän ääressä
istuvia herroja.
Brazovics oli mies, joka ui rasvassa. Hänen ihramahansa käveli aina
puoli askelta hänen edellään. Hänen kasvonsa olivat kuparinkarvaiset
hänen kalvetessaan ja orvokinväriset hänen punastuessaan. Jos
hän oli ajanut partansa aamulla, oli hänen leukansa karvainen jo
illalla; ja hänen karheat viiksensä tuoksuivat tupakille, nuuskalle
ja kaikenlaisille alkoholiaineille. Hänen kulmakarvansa muodostivat
pensasmaisen vallin hänen ulos pistävien ja aina verestävien
mulkosilmiensä yläpuolelle. (Hirveä ajatus, että kauniin Atalian
silmät vanhuudessa tulisivat olemaan isän silmien kaltaiset!)
Ja kun herra Brazovics avaa suunsa, käy täysin ymmärrettäväksi,
että Sohvi-rouva huutaa niin hirveästi. Hänen miehensäkään ei osaa
puhua huutamatta, erotus on vain siinä, että tällä on bassoääni kuin
virtahevosella. Tietenkin täytyy Sohvi-rouvan, saadakseen äänensä
kuuluviin hänen äänensä rinnalla, kohottaa se kirkunaksi. On kuin
aviopuolisot olisivat lyöneet vetoa keskenään siitä, kumpi heistä
ensinnä saisi kuristustaudin tai halvauksen. Kumpi tulee voittamaan
vedon on vaikeata sanoa; herra Brazovics'in korvat ovat kuitenkin
aina pumpulilla tukitut ja Sohvi-rouva kantaa aina kaulassaan
liinaista huivia.
Huohottaen innostuksesta ja kiireestä hyökkäsi herra Brazovics
naisten huoneeseen, jonne hänen kumiseva äänensä oli tunkeutunut
ennen häntä itseään.
"Onko Mikael täällä neidin kera, missä neiti on? Missä Mikael on?"
Mikael oli juossut häntä vastaan pidättääkseen häntä ovella.
Herra Brazovics'iin nähden pidätys olisi kenties voinutkin onnistua;
mutta hänen raskasta ihramahaansa, ei mikään voi seisauttaa, kun se
kerran on päässyt vauhtiin.
Mikael iski hänelle silmää huomauttaakseen hänelle vieraan henkilön
olevan kuulemassa.
"Oh, ei se mitään tee! Häneltä ei sinun tarvitse salata mitään. Me
olemme 'suljetussa seurassa.' Luutnantti kuuluu myös perheeseemme.
Hahaha! Älä loukkaannu, Atalia. Koko maailmahan sen jo tietää. Voit
puhua avoimesti, Mikael! Onhan se jo sanomalehdissäkin."
"Mitä on sanomalehdissä?!" huudahti Atalia kiivaasti.
"No, no, sinä et siellä ole, mutta sitä vastoin on siellä uutinen,
että ystäväni, Ali Tshorbadshi-pasha, lihallinen serkkuni, khanizari,
on paennut tänne Unkariin tyttärineen ja aarteineen minun 'Pyhällä
Barbarallani!' Eikö olekin tuo hänen tyttärensä? Rakas, pikku olento!"
Näin sanoen herra Brazovics hyökkäsi tytön kimppuun, sulki hänet
syliinsä ja painoi kaksi suudelmaa hänen valkeille kasvoilleen, kaksi
kaikuvaa, pahanhajuista, märkää suudelmaa, joista tyttö meni aivan
pyörälle päästään.
"Sinä olet kunnon poika Mikael, kun olet tuonut hänet onnellisesti
tänne. Oletteko antaneet hänelle lasin viiniä? Sohvi, mene heti
antamaan hänelle lasi viiniä!" Sohvi-rouva ei ollut kuulevinaan.
Herra Brazovics heittäytyi nojatuoliin, veti Timean polviensa väliin
ja silitteli rasvaisilla, hikisillä käsillään hänen hiuksiaan.
"Ja missä on arvoisa ystäväni khanizari? Missä hän on?"
"Hän on kuollut matkalla", vastasi Timar hiljaa.
"Oi, sepä surullista!" huudahti herra Brazovics koettaen vetää
pyöreät kasvonsa viisikulmaisiksi ja veti kätensä pois lapsen
pään päältä. "Mutta ei kait hänelle ole muuten tapahtunut mitään
onnettomuutta?"
Merkillinen kysymys!
Mutta Mikael ymmärsi sen.
"Hän on uskonut huostaani omaisuutensa, jotta jättäisin sen hänen
tyttärensä kera teille. Teistä on tuleva hänen kasvatusisänsä ja te
olette holhoava hänen omaisuuttaan."
Nämä sanat kuullessaan tuli herra Brazovics jälleen liikutetuksi. Hän
otti Timean pään käsiensä väliin ja painoi sitä rintaansa vastaan.
"Olen pitävä häntä omana lapsenani! Omana lihallisena tyttärenäni!"
Ja nyt tuli purkaus. Läiskis! Läiskis! Toinen suudelma toisensa
perästä läiskähti uhriraukan otsalle ja poskille.
"Entä mitä sinun lippaassasi on?"
"Ne rahat, jotka minun piti jättää teille."
"Aha, hyvä, hyvä, Mikael. Paljonko niitä on?"
"Tuhat tukaattia."
"Mitä, häh?" huusi herra Brazovics ja työnsi Timean luotaan. "Vain
tuhat tukaattia? Mikael, sinä olet varastanut loput!"
Timarin kasvot värähtivät.
"Tässä on vainajan omakätinen testamentti. Hän itse sanoo siinä
jättäneensä haltuuni tuhat tukaattia puhtaassa rahassa. Hänen muu
omaisuutensa on laivan lastissa, jota on kymmenentuhatta puolikappaa
vehnää."
"Ahaa! Se muuttaa asian. Kymmenen tuhatta puolikappaa vehnää
on Wienin-merkinnän, siis kahdentoista guldenin viidenkymmenen
kreutzerin mukaan satakaksikymmentäviisituhatta guldenia eli 50,000
guldenia hopeassa. Tule tänne, pikku sydänkäpyseni ja istu tuohon
polvelleni; olethan kait väsynyt? Ja onko unohtumaton, uskollinen
ystäväni jättänyt minulle mitään muuta sanaa?"
"Hän pyysi minua sanomaan teille, että olisitte itse läsnä säkkejä
avattaessa, niin ettei niiden sisällystä vaihdettaisi toiseen, sillä
hänellä oli puhdasta viljaa!"
"Tietenkin olen itse oleva läsnä. Se on itsestään selvää! Missä
sitten on laiva viljalastineen?"
"Almàsin alapuolella, Tonavan pohjalla."
Nyt herra Brazovics työnsi Timean kauas tyköään ja hypähti
raivostuneena tuoliltaan.
"Mitä kuulenkaan? Onko kaunis laivani uponnut kymmenentuhatta
puolikappaa vehnää lastinaan? Voi teitä hirtehiset, teitä lurjukset!
Olitte tietysti kaikki juovuksissa? Panetan teidät kaikki
vankeuteen. Perämiehen panetan rautapaitaan. Palkkaanne pidätän.
Ne kymmenentuhatta guldenia, jotka olet antanut takuuksi, minä
takavarikoin. Sinä et niitä saa takaisin. Mene tekemään valitus,
minne tahdot!"
"Teidän laivanne ei ollut enemmän kuin kuudentuhannen guldenin
arvoinen ja se on vakuutettu täydestä arvostaan Komornin
vakuutusyhtiössä. Te ette ole kärsinyt mitään vahinkoa."
"Vaikka se olisi sataa kertaa vakuutettu, vaadin minä sittenkin
vahingonkorvausta sinulta _lucrum cessans'in_ [tappio, joka on
syntynyt siten, että tappion kärsinyt on saanut samalla aineellista
etua] nojalla. Tiedätkö, mitä lucrum cessans on? No, jos tiedät, niin
käsität myös, että sinun kymmenentuhatta guldeniasi menevät viimeistä
kreutzeriä myöten."
"Siitä saamme puhua toiste", vastasi Timar levollisesti. "Siihen
jää kyllä aikaa; mutta mitä uponneeseen lastiin tulee, ei ole aikaa
kadottaa hetkeäkään, sillä kuta kauemmin se on veden alla, sitä
huonommaksi se käy."
"Mitä minä siitä välitän, miten sen käy?"
"Te ette siis välitä siitä? Te ette tahdo henkilökohtaisesti olla
läsnä sitä ylös otettaessa."
"En, piru vie, tahdokaan. Mitä minä tekisin kymmenellätuhannella
puolikapalla veden kastelemaa vehnää? En kait voi tehdä siitä edes
jähmikettä? Vai laittaisinko liisteriä? Vieköön piru sen roskan, jos
hän voi käyttää sitä."
"Tuskinpa voinee; mutta vilja on joka tapauksessa myytävä. Myllärit,
tehtailijat, navetan vuokraajat ja talonpojatkin, joilla on viljan
puute, tarjoovat aina jotakin. Sitäpaitsi on laiva tyhjennettävä.
Sillä tavoin voidaan toki saada jonkun verran rahoja."
"Rahoja! (Tämä sana raivasi itselleen aina tien kauppiaan pumpulilla
täytettyjen korvien läpi.) Hyvä! Huomispäivänä annan sinulle
valtakirjan myydä laiva sisältöineen päivineen."
"Minun täytyy saada valtakirja heti. Jos odotamme huomiseen, on lasti
aivan pilaantunut."
"Hetikö? Tiedäthän, etten öiseen aikaan milloinkaan pane kynää
paperille. Se on tapojani vastaan."
"Olen ajatellut sitä edeltäkäsin ja sen vuoksi ottanut mukaani
valmiiksi kirjoitetun valtakirjan. Teidän on vain kirjoitettava
nimenne sen alle. Tässä on mustetta ja kynä."
Mutta nyt puuttui Sohvi-rouva puheeseen. "Täällä minun huoneessani
en salli kirjoitettavan", hän huusi. "Se vielä puuttuu, että
tahraatte musteella uuden mattoni! Mene omaan huoneeseesi, jos
haluat kirjoittaa. Ja sitten pyydän sinua olemaan tappelematta
palvelusväkesi kanssa täällä. Tämä on minun huoneeni."
"Mutta minun taloni!" karjasi "suurherra."
"Ja minun huoneeni."
"Täällä olen minä isäntä."
"Ja minä emäntä!"
Kiljuminen ja karjuminen oli siitä hyvä, että herra Brazovics
raivostui ja vain osoittaakseen olevansa isäntä talossaan tarttui
kynään ja allekirjoitti valtakirjan.
Mutta kun Timarilla vihdoinkin oli tämä käsissään, hyökkäsivät
molemmat hänen kimppuunsa ja syytivät sellaisen nuhteiden ja
haukkumasanojen ryöpyn hänen niskaansa, että hänen olisi täytynyt
kylpeä Tonavassa pestäkseen itsensä niistä puhtaaksi.
Sohvi-rouva tähtäsi tosin vain epäsuorasti Timariin nuhdellessaan
miestään siitä, että tämä antoi valtakirjoja sellaisille repaleisille
likaisille miehille, sellaisille juopporentuille kuin Timar. Miksi
hän ei uskonut asiaa jollekin muulle laivakirjurille, kuin Timarille,
joka tietenkin joisi ja pelaisi rahat, joita saataisiin.
Timar seisoi yhtä järkähtämättömän levollisena keskellä tätä melua,
kuin uhmatessaan aaltoja Rautaportissa.
Lopulta hän keskeytti vaitiolonsa.
"Tahdotteko ottaa vastaan rahat, jotka kuuluvat isättömälle
ja äidittömälle tytölle, vai jätänkö ne kaupungin lastenkodin
johtokunnalle?"
Tämän viime kysymyksen kuullessaan herra Brazovics säikähtyi.
"No", jatkoi Timar, "tulkaa sitten kanssani konttoriin, jos
suvaitsette, järjestämään asia siellä, sillä en minäkään pidä
_palvelusväen torasta_."
Tällä sadanviidenkymmenen punnan karkeudella hän sai aikaan sen, että
sekä herra että rouva äkkiä vaikenivat. Ihmisiin, jotka tällä tavoin
toruvat ja sättivät, on aimo annos raakuutta aina varmin keino.
Brazovics otti kynttiläjalan sanoen:
"No, hyvä, tule rahoinesi kanssani!"
Sohvi-rouva näytti äkkiä tulevan mitä parhaalle tuulelle ja kysyi
Timarilta, eikö tämä tahtoisi ensin juoda lasin viiniä.
Timea oli aivan ällistynyt siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Hän ei ymmärtänyt mitään siitä, mitä puhuttiin, sillä kieli oli
hänelle vierasta, ja yhtä vähän hän pystyi selittämään liikkeitä ja
ilmeitä, jotka seurasivat sanoja.
Minkätähden kasvatusisä syleilee ja suutelee häntä toisella hetkellä
ja toisella taas työntää hänet luotaan? Minkätähden hän ottaa hänet
taas polvelleen heti työntääkseen hänet uudelleen pois? Minkätähden
molemmat huutavat tuolle miehelle, joka seisoo heitä kuunnellessaan
yhtä tyynenä, kuin hän on nähnyt hänet myrskyssä ja rajuilmassa,
siksi kunnes hän viimein vihastumatta sanoo pari sanaa saaden siten
nuo kaksi, jotka äsken reuhtoivat toinen toisilleen, vaikenemaan ja
pysymään loitolla?
Ja tämä mies, joka oli tähän saakka uskollisesti seurannut häntä,
joka "kolme kertaa" oli hypännyt veteen hänen tähtensä, ja joka
oli ainoa, jonka kanssa hän voi puhua omaa kieltään, hän oli nyt
poistumaisillaan varmaankin ijäksi, eikä hän enää saisi kuulla hänen
ääntään.
Sittenkin! Se kaikuu vielä kerran hänen korviinsa. Ennenkuin Timar
astui kynnyksen yli, kääntyi hän Timean puoleen ja sanoi kreikaksi:
"Timea-neiti, tässä on se, joka teillä oli muassanne."
Ja näin sanoen hän veti esiin piilosta, viittansa alta, hedelmärasian.
Timea juoksi hänen luokseen, otti rasian hänen kädestään, riensi
Atalian luo ja ojensi hänelle ystävällisesti hymyillen lahjan, jonka
hän oli tälle tuonut vieraasta maasta.
Atalia avasi rasian.
"Fi donc!" hän huudahti; "sehän haisee ruusuvedelle, aivankuin
piikojen nenäliinat, heidän mennessään kirkkoon sunnuntaisin."
Timea ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta siitä tavasta, jolla
huulet työnnettiin esiin ja siitä nenännyrpistyksestä, joka seurasi
sanoja, hän saattoi kuitenkin jotakuinkin hyvin arvata niiden
sisällön -- ja se teki hänet sangen surulliseksi. Hän yritti vielä
kerran tarjoomalla Sohvi-rouvalle. Mutta rouva pyyteli anteeksi
sanoen itsellään olevan huonot hampaat eikä senvuoksi voivansa syödä
makeisia. Aivan alakuloisena hän silloin kääntyi luutnantin puoleen.
Hänen mielestään hedelmät olivat hyvin herkullisia, ja hän otti niitä
kolme kertaa suun täydeltä, josta syystä Timea kiitollisena hymyili
hänelle.
Timar seisoi ovella ja näki hänen hymynsä.
Äkkiä Timean mieleen johtui tarjota Timarillekin. Mutta nyt se oli
myöhäistä, sillä hän oli jo mennyt.
Heti senjälkeen otti luutnanttikin jäähyväiset ja läksi.
Maailmanmiehenä, jommoinen hän oli, kumarsi hän Timeallekin, mikä
teki tälle hyvää.
Hetki sen jälkeen Brazovics palasi, ja nyt olivat he neljä yksinään.
Brazovics ja Sohvi-rouva alkoivat puhua keskenään siansaksaa, joka
oli olevinaan kreikkaa. Timea tajusi silloin tällöin sanan, mutta
kieli tuntui hänestä sittenkin vieraammalta kuin se kieli, josta hän
ei ymmärtänyt sanaakaan.
He neuvottelivat siitä, mitä tuolle tytölle olisi tehtävä, joka
oli lähetetty heidän niskoilleen. Koko hänen perintönsä supistui
kahteentoistatuhanteen guldeniin. Vaikka olisikin mahdollista
saada jotakin vedenturmelemasta vehnästä, ei se kuitenkaan
riittäisi kasvattamaan hänestä neitiä, joksi Atalia oli kasvatettu.
Sohvi-rouvan mielestä oli häntä joka suhteessa pidettävä palvelijana;
hänen tulisi oppia keittämään, lakaisemaan, pesemään ja silittämään.
Ei kukaan muu kuin ehkä joku "kirjuri", joku laivakommissaario,
ottaisi häntä vaimokseen, koska hänellä oli niin vähän rahaa,
ja olisi parempi hänelle, jos hänet kasvatettaisiin palvelijan
kuin neidin tavoin. Mutta siitä ei Brazovics tahtonut kuulla
puhuttavankaan, -- mitä maailma siitä sanoisi? Loppujen lopuksi
oltiin yhtä mieltä keskitiestä. Timeaa ei kohdeltaisi palvelijana,
vaan kasvattilapsena. Hän söisi perheen pöydässä, mutta auttaisi
tarjoilemisessa. Häntä ei pantaisi pesupaljun ääreen seisomaan;
mutta hän saisi huolehtia Atalian hienommasta pyykistä. Hän saisi
ommella mitä talossa tarvittiin, mutta ei kamarineidin huoneessa,
vaan ylhäällä herrasväen puolella. Hän auttaisi Ataliaa pukuhommissa;
siitä pitäisi koitua hänelle iloakin. Hän ei tulisi nukkumaan
palvelusväen, vaan Atalian huoneessa. Atalia tarvitseisi sitäpaitsi
jonkun, joka pitäisi hänelle seuraa ja olisi hänen käytettävissään.
Palkaksi voitaisiin hänelle antaa vaatteita, joita Atalia ei enää
halunnut käyttää.
Tyttö, jolla oli vain kaksitoistatuhatta guldenia, saattoi kiittää
Jumalaa, että hänen osalleen tuli sellainen kohtalo.
Ja Timea olikin tyytyväinen osaansa.
Suuren, hänelle käsittämättömän onnettomuuden tapahduttua, joka
yht'äkkiä heitti hänet vieraitten ihmisten pariin, tarrautui hyljätty
raukka kiinni jokaiseen olentoon, jonka läheisyyteen hän joutui. Hän
oli mukautuvainen ja palvelevainen. Se on turkkilaistytön kohtalo.
Hänelle teki hyvää saada illallispöydässä istua Atalian vieressä,
eikä häntä tarvinnut muistuttaa, hän nousi itsestään ylös vaihtamaan
lautasia ja kuivaamaan veitsiä ja haarukkoja. Ja hän teki kaikki
iloisena ja ystävällisen huomaavaisena. Tyttöraukka pelkäsi loukata
kasvatusvanhempiaan, näyttämällä olevansa suruissaan, vaikka
hänellä kuitenkin olisi ollut kyllin syytä siihen. Etenkin pyrki
hän miellyttämään Ataliaa. Niin usein kun hän katsahtikin Ataliaan,
ilmaisivat hänen kasvonsa sitä tosi-ihailua, jota nuoret tytöt
tuntevat täydessä kukoistuksessa olevaa naisellista kauneutta
kohtaan. Useasti hän vaipui kokonaan katselemaan Atalian ruusuisia
kasvoja ja loistavia silmiä.
Tämä nuori lapsensielu luuli, että sen, joka oli niin kaunis,
täytyisi olla myöskin hyvin hyvä.
Hän ei ymmärtänyt Atalian puhetta, sillä tämä ei osannut edes huonoa
kreikkaa, kuten vanhemmat. Mutta Timea koetti aina hänen silmistään
arvata, mitä hän halusi.
Aterian jälkeen, jonka aikana Timea, tottumaton kun oli rasvaiseen
ravintoon, ei juuri nauttinut muuta kuin leipää ja hedelmiä, mentiin
saliin. Siellä Atalia istuutui pianon ääreen. Timea kyyristyi
pallille hänen viereensä ja katseli hartaalla ihmetyksellä hänen
sormiensa nopeita liikkeitä.
Sitten näytti Atalia hänelle sen kuvan, jonka luutnantti oli
piirtänyt. Timea löi kätensä yhteen hämmästyksestä.
"Sinä et kai milloinkaan ole nähnyt sellaista?"
"Missä hän olisi sellaista nähnyt?" puuttui herra Brazovics puhumaan.
"Turkissa on kielletty kuvauttamasta itseään. Siellähän on juuri
puhjennut kapina siitä syystä, että sulttaani antoi maalata kuvansa
ja ripusti sen divaaniin. Ali Tshorbadshi raukka oli sekaantunut
kapinaan ja hänen täytyi senvuoksi paeta. Tshorbadshi-parka, että
hänkin oli sellainen houkkio!"
Kun Timea kuuli isänsä nimen, suuteli hän Brazovicsia kädelle. Hän
luuli tämän rukoilleen hurskasta siunausta vainajalle.
Atalia poistui vihdoin huoneesta mennäkseen nukkumaan. Timea kantoi
hänen edellään kynttilää.
Atalia istuutui yöpöytänsä ääreen, katseli kuvastimeen, huokasi
syvään ja vaipui sitten väsyneenä ja pahantuulisena nojatuoliinsa.
Timea olisi tahtonut mielellään tietää, miksi nuo kauniit kasvot
äkkiä saivat niin surullisen ilmeen.
Hän otti kamman Atalian tukasta, päästi taitavasti irralleen
palmikon ja palmikoksi uudelleen tuuheakiharaisen, kastanjanruskean
tukan. Senjälkeen Timea irroitti Atalian korvista renkaat, jota
tehdessään hänen päänsä tuli niin lähelle Ataliaa, että tämän täytyi
kuvastimessa nähdä molemmat vastakohtaiset kasvot vierekkäin. Toiset
olivat niin loistavat, niin ruusuiset, niin viehkeät, toiset niin
kalpeat ja lempeät. Ja kuitenkin hypähti Atalia harmistuneena ylös
tuoliltaan ja työnsi jalallaan toalettipöydän syrjään. "Menkäämme
nukkumaan!"
Valkeat kasvot olivat heittäneet varjon hänen kasvoihinsa.
Timea kokosi hujan hajan heitetyt vaatekappaleet ja asetti ne omasta
vaistostaan sileästi ja siististi päällekkäin.
Senjälkeen hän lankesi polvilleen Atalian eteen ja alkoi vetää sukkia
hänen jaloistaan. Atalia salli sen tapahtua.
Ja kun Timea oli saanut pois toisen hienon silkkisukan ja piteli
lumivalkoista jalkaa, jota ei mikään kuvanveistäjä olisi voinut
marmoriin hakata, sylissään kumartui hän ja suuteli sitä. Atalia
salli senkin tapahtua.
Yhdestoista luku.