Seuraavana päivänä myytiin uponnut vilja huutokaupalla
asijoitsijoiden ja myllärien läsnäollessa.
Nämä tekivät mitä kurjimpia tarjouksia, muutaman groshenin
puolikapasta. Timar harmistui ja huusi äkkiä: "Minä annan
kymmenentuhatta guldenia koko lastista!"
Kun kilpaostajat kuulivat tämän hajaantuivat he eri tahoille ja
olisi ollut turha vaiva kutsua heitä takaisin. Huutokaupanpitäjä löi
vasaransa pöytään Timarin tarjouksen jälestä ja antoi hänelle koko
lastin.
Kaikki ihmiset pitivät Timaria hulluna. Mitä hän tekisi niin suurella
määrällä läpikastunutta viljaa?
Sillävälin hän sitoi kokoon kaksi lauttaa, kiinnitti ne haoilla
uponneen laivan kanteen ja alkoi varustautua purkamaan vehnälastia.
Laiva oli muuttanut asentoa sitten edellisen päivän siten, että perä
oli laskenut ja keula noussut veden päälle, joten toinen hyteistä oli
aivan kuiva.
Timar asettui hyttiin ja ryhtyi vaikeaan työhönsä.
Hän antoi murtaa kannen ja nostaa nostimen avulla ylös säkit toisen
toisensa perästä. Ensin ne asetettiin kajuutan viereen, jotta vesi
valuisi niistä pois, sitten ne lastattiin kolmelle lautalle ja
vietiin rannalle. Sinne oli levitetty niinimattoja, joille vilja
nelistettiin kuivamaan.
Sillävälin sopi Timar myllärien kanssa viljan jauhamisesta heti
paikalla. Ilma oli suotuisa; tuuli mitä ankarin, ja vehnä kuivi
nopeasti. Jospa vain työ nyt sujuisi nopeaan!
Hän alkoi tehdä laskelmia itsekseen. Se pieni summa puhdasta rahaa,
jonka hän omisti, menisi työmiesten palkkoihin. Jos siis liike
epäonnistuisi, olisi hän kerjäläinen. Johann Fabula sanoi hänelle
edeltäkäsin, että tämän typerän oston jälkeen ei hänellä olisi muuta
valittavana kuin sitoa viimeinen viljasäkki kaulaansa ja hypätä
Tonavaan. Tuhannet levottomat ajatukset, joilla ei ollut alkua
eikä loppua, kiertelivät Timarin päässä. Illan tullen hän seisoi
katselemassa, miten säkki toisensa jälkeen kohosi kajuutan seinälle.
Kaikissa oli sama leima: viisipuolainen pyörä maalattuna mustalla
värillä säkkikankaaseen.
Tosiaankin, pakolainen olisi tehnyt viisaammin, jos sen sijaan,
että laahasi mukanaan noin paljon viljaa, olisi pistänyt rahansa
matkalaukkuun! Ja olisiko häntä todella ajettu niin itsepintaisesti
takaa vain tuollaisen mitättömän asian vuoksi? Maksoiko tämä vaivan
paeta ja ottaa myrkkyä.
Työtä jatkettiin myöhään iltaan, ja kuitenkaan ei vielä oltu saatu
muuta kuin kolmetuhatta puolikappaa kuivalle maalle.
Timar lupasi työmiehille kaksinkertaisen palkan, jos he tekisivät
työtä muutaman tunnin yli määräajan. Se osa vehnää, joka vielä tämän
yön olisi veden alla, tuskin kelpaisi leiväksi. Ryhdyttiin uusin
innoin työhön. Tuuli oli hajoittanut pilvet, ja kuu näyttäytyi taas
iltataivaalla.
Taivas ja kuu olivat punaiset.
"Miten aavemaisesti se katsoo minuun", virkkoi Timar itseksensä ja
käänsihe kuuhun selin.
Mutta hänen par'aikaa seistessään siinä kasvot poiskäännettyinä
laskemassa vedestä nostettuja säkkejä, sukelsi punainen kuu uudelleen
hänen näkyviinsä.
Tällä kertaa se kuitenkin oli maalattu säkkiin.
Samassa paikassa, joissa toisten säkkien viisipuolaiset pyörät
olivat, nähtiin tässä zinooberilla maalattu punainen puolikuu.
Kylmä väristys kulki Timarin läpi.
Tämä se siis oli!
Tähän olivat kuolleen viime sanat tähdänneet! Mutta hän ei ollut
kylliksi luottanut Timariin, tai ei hän ollut ennättänyt sanoa
kaikkea, mitä hänellä oli mielessä.
Kun työmiehet olivat panneet säkin pois, kantoi Timar sen hyttiin.
Ei kenkään huomannut sitä.
Miehet työskentelivät vielä kaksi tuntia, mutta olivat silloin niin
uupuneet veden ja kylmän vuoksi, etteivät kestäneet enempää. Loppu
täytyi jättää seuraavaan päivään.
Lopen väsyneet työmiehet kiiruhtivat lähimpään kapakkaan
lämmittääkseen itseään ruualla ja juomalla. Timar jäi yksin laivalle.
Hän sanoi tahtovansa laskea puretut säkit ja soutaisi kyllä yksin
pikku veneellä maihin.
Kuu, jonka alin sarvi jo oli saavuttanut vedenrajan, loisti sisään
hytin akkunasta.
Timarin käsi vapisi kuin vilutautisen.
Avatessaan veitsensä hän leikkasi sormeensa, ja veripisarat
muodostivat punaisia tähtiä punaisen puolikuun viereen säkkikankaaseen.
Hän leikkasi poikki nyörin, jolla säkin suu oli sidottu, ja pisti
kätensä syvälle säkkiin. Kaikki, mitä tuli käteen oli valkoista,
kaunista vehnää. Senjälkeen hän avasi säkin pohjasta. Sieltäkin valui
vaan vehnää esiin.
Nyt hän leikkasi auki koko säkin. Vehnä virtasi ulos joka taholle, ja
pitkulainen nahkapussi putosi hänen jalkoihinsa. Pussissa oli lukko.
Hän mursi sen auki.
Sitten hän pudisteli sen sisällön sängylle, jolla kerran valkea
alabasteripatsas oli levännyt.
Mikä näky kuutamossa!
Kokonaisia nyörejä pujotettuina täyteen hohtokivi-, safiiri-, ja
smaragdisormuksia, helmikaulanauhoja, joiden helmet olivat pähkinän
suuruisia, rannerenkaita, joissa oli opaaleja ja turkooseja, sen
lisäksi pelkistä timanteista tehty kaulanauha sekä agaattirasia,
josta hänen avatessaan koko joukko jalokiviä säkenöi häntä vastaan.
Pussin pohjalla oli sitäpaitsi joukko rubiineilla koristettuja
solkia ja vöitä sekä neljä rullaa, joista hän avasi yhden; siinä oli
viisisataa luisdooria.
Tässä oli koossa kokonainen aarre -- raha-arvoltaan noin miljoonan
verran.
Nyt saattoi käsittää, miksi mies oli paennut Tonavan pohjaan, jotta
ei hänen omaisuutensa joutuisi takaa-ajajan käsiin.
Kylläpä kannattikin lähettää sotapriki täynnä väijyviä urkkijoita
kaikkea tätä kiinniottamaan. Kylläpä kannatti kaiken tämän takia
katkaista köysi Rautaportissa myrskyn raivotessa.
"Pyhällä Barbaralla" oli ollut koko miljoona lastinaan.
Se ei ole harhanäky, ei unelma, se on kouriintuntuva totuus. Ali
Tshorbadshin aarteet lepäävät tuossa likomärällä peitteellä, jonka
Timea kerran veti päälleen. Se, joka osaa arvioida helmiä ja
jalokiviä, voi nyt nähdä, ettei Ali Tshorbadshi turhaan ole ollut
Kandian kuvernöörinä ja aarrekammion vartijana.
Timar istui ikäänkuin kivettyneenä vuoteen laidalla ja piti
vapisevassa kädessään agaattirasiaa, jonka timantit säkenöivät
kuutamossa.
Hän katseli jäykästi kuuta.
Taasen tuntui hänestä siltä kuin olisi sillä ollut silmät ja suu,
jommoiseksi se on kuvattu almanakassa, ja kuin olisi se antautunut
keskustelemaan kuolevaisen kanssa.
"Kenelle nämä aarteet nyt kuuluvat?"
"Kenelle muulle kuin sinulle? Etkö ole ostanut uponnutta lastia
sellaisenaan, säkkeineen, vehnineen? Sinä, olet uskaltanut antautua
vaaraan saada itse pitää kaiken -- arvottomana roskana. Nyt siitä on
tullut kultaa ja jalokiviä."
"Kuoleva tosin mainitsi sinulle punaisen puolikuun, ja sinä mietit,
mitä hän tarkoitti sillä. Olet samoin ihmetellyt, kuinka oli
mahdollista, ettei pakolaisella ollut enempää omaisuutta, kuin
mikä oli kaikkein nähtävissä. Nyt näet selvästi, kuinka oli laita,
mutta ostaessasi lastin, et sitä tiennyt. Sinä aloit ottaa ylös
märkää viljaa aivan toisessa mielessä. Aikomuksesi oli leivottaa
siitä makeata ja karvasta leipää sotilasparoille. Kohtalo on toisin
säätänyt. Etkö näe, että tämä on merkki taivaasta? Se ei tahdo sallia
sinun häpeälliseksi voitoksesi ansaita kahtakymmentätuhatta köyhien
sotilaiden kustannuksella; se on säätänyt sinulle jotakin muuta. Ja
koska taivas on siten estänyt sinut huonosta teosta, on se, mikä
tapahtuu sen tahdosta, epäilemättä hyvää."
"Kenellekä muulle nämä aarteet sitten kuuluisivat?"
"Sulttaani on varmaankin valloittanut ne hävittävillä sotaretkillään."
"Khainzaari on hyvin luultavasti ryöstänyt ne sulttaanilta."
"Tonava on riistänyt ne noilta molemmilta."
"Nyt niillä ei enää ole omistajaa."
"Ne ovat sinun."
"Sinulla on niihin ainakin yhtä suuri oikeus kuin sulttaanilla,
khainzaarilla ja Tonavalla."
"Entä Timea?"
Tämän kysymyksen aikana vetäytyi pitkä, kapea, sysimusta pilvi
kuunsirpin yli.
Timar istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena.
Kuu sukelsi jälleen esiin pilvestä.
"Sitä parempi sinulle!"
"Sinä paraiten tiedät miten maailma kohtelee köyhää raukkaa."
"Häntä haukutaan kun hän on tehnyt velvollisuutensa; häntä sanotaan
roistoksi, kun hänelle on käynyt huonosti; hänen annetaan hirttää
itsensä ensimmäiseen oksaan, kun hänellä ei ole, millä elää; hänen
rakkautensa tuskiin ei kauniilla tytöillä ole minkäänlaista palsamia.
Köyhä on vain alempi ihminen."
"Mutta rikas, kuinka maailma häntä juhliikaan! Kuinka hänen
ystävyyteensä pyritään, kuinka hänen neuvoansa kysytään ja kuinka
hänelle uskotaan maan kohtalot! Ja naiset, kuinka ihastuneita he
ovatkaan häneen!"
"Oletko edes kertaakaan kuullut ystävällistä kiitosta hänen
huuliltaan?"
"Mitä sinua hyödyttäisi viedä löydettyä aarretta hänelle ja laskea
sitä hänen jalkainsa juureen sanoen: 'Kas tuossa, ota; se on sinun!
Minä olen tuonut sen merenpohjasta.'"
"Ensinnäkin hän ei osaisi panna siihen mitään arvoa. Hänhän tuskin
osaa erottaa tukaattilipasta hillohedelmärasiasta. Hänhän on lapsi."
"Toiseksi hän ei saisi haltuunsa aarretta, sillä kasvatusisä
ottaisi sen ja tuhlaisi siitä huonoissa kauppa-asioissa yhdeksän
kymmenettäosaa. Kuka voi pitää häntä silmällä, vaikka hän muuttaisi
toisen koristeen toisensa jälkeen rahaksi?"
"Mutta otaksukaamme, että Timea itse saisi pitää ne, mitä silloin
seuraisi? Hänestä tulisi rikas neiti, joka korkeasta asemastaan ei
suvaitsisi heittää silmäystäkään sinuun, ja sinä jäisit yhä köyhäksi
laivakirjuriksi, joka olisi mielisairas, jos edes uneksisi hänestä."
"Mutta nyt ovat suhteet päinvastoin. Sinusta voi tulla rikas mies ja
hänestä köyhä tyttö."
"Etkö itse ole kohtalolta toivonut samaa?"
"No, nyt on käynyt niin!"
"Oletko sinä pannut turmiota tuottavan puupölkyn laivan tielle?"
"Aiotko tehdä väärin Timealle?"
"En!"
"Sinä et aio pitää löytämääsi aarretta omanasi. Sinä hoidat sitä
hedelmäätuottaen, ja hankittuasi ensimmäisellä miljoonalla toisen ja
kolmannen menet köyhän tytön luo ja sanot hänelle: Kas tuossa, ota se
-- se on kaikki sinun -- ja ota minut kaupanpäälle!"
"Teetkö näin menetellen mitään pahaa?"
"Sinusta on tuleva kyllin rikas tehdäksesi hänet onnelliseksi!"
"Sellaisin ajatuksin voit levollisesti mennä nukkumaan."
Kuu oli jo puoliksi vaipunut Tonavaan; vain sen toinen sakara pisti
enää esiin vedestä kuin majakka. Laineilta heijastuvat säteet
saavuttivat laivan keulan, ja jokainen säde, jokainen laine puhui
Timarille.
Ja ne kaikki sanoivat hänelle:
"Sinulla on onni kädessäsi; pidä siitä kiinni. Et menetä mitään.
Ainoa, joka tietää aarteesta, makaa tuolla alhaalla, Tonavan
pohjalla."
Timar kuuli, mistä kuu ja laineet kuiskasivat, kuuli myös salaisen
äänen sydämessään -- ja kylmät vesikarpalot pusertuivat hänen
otsalleen.
Kuu veti nyt hehkuvan kehränsä ylimmänkin sakaran vedenpinnan alle,
ja sen viimeinen säde huusi Timarille:
"Sinä olet rikas, onnesi on varma!"
Mutta pimeän tultua, ääni hänen sisässään kuiskasi hiljaisessa yössä:
"Sinä olet varas!"
* * * * *
Tunti senjälkeen kiisi pikaposti nelivaljakolla eteenpäin pitkin
Szönyn maantietä, ja kun torninkello St. Andreankirkossa Komornissa
löi yksitoista, pysähtyi vaunu "Anglian" portin ulkopuolelle, jota
kaksoiskotka koristi. Timar astui kiireisesti ulos vaunuista ja lensi
taloon.
Häntä oli odotettu.
Kolmastoista luku.