HUPAINEN JUTTU.

Aamulla herätessään ei Timea tuntenut jälkiäkään kivustaan. Nuoruuden

voima oli sen voittanut. Hän pukeutui ja poistui hytistä. Nähdessään

Timarin keulan puolella hän lähestyi tätä kysyen:

"Missä isäni on?"

"Neiti, isänne on kuollut."

Timea tuijotti häneen suurine raskasmielisine silmineen. Hänen

kasvonsa eivät voineet käydä valkoisemmiksi kuin ne jo olivat.

"Ja minne olette hänet panneet?"

"Hän lepää tuolla Tonavan pohjalla." Timea istuutui reelingin viereen

ja alkoi mykkänä katsella vettä. Hän ei puhunut, ei itkenyt, hän vain

tuijotti alas aaltoihin.

Timar arveli sen keventävän tytön sydäntä, jos hän puhuisi

lohduttavia sanoja tälle.

"Neiti, teidän maatessanne sairaana, kutsui Jumala äkkiä isänne

luoksensa. Minä olin hänen luonaan hänen viime hetkellään. Hän puhui

teistä ja jätti minun tehtäväkseni antaa teille hänen viimeisen

siunauksensa. Hänen toivomuksensa mukaisesti tulee minun saattaa

teidät erään teidän sukulaisenne luo, joka on sukua äidillenne. Hän

ottaa teidät lapsekseen ja on oleva teille isän sijaisena. Hänellä on

kaunis tytär, teitä hieman vanhempi, josta on tuleva teille sisar. Ja

koko tämän laivan lasti kuuluu perintönä teille. Te olette rikas ja

teidän tulee kiitollisuudella muistella rakastavaa isäänne, joka on

niin hyvin huolehtinut teistä."

Timarin kurkkua kuristi hänen jatkaessaan ajatuksissaan: "Ja joka

meni itse kuolemaan kirjoittaakseen sinulle vapauden ja täyden

elämän." Mutta nyt katseli hän ihmeissään tytön kasvoja. Timea ei

ollut koko hänen puheensa aikana vaihtanut ilmettä eikä vuodattanut

ainoatakaan kyyneltä.

Mikael arveli häntä hävettävän itkeä vieraan läsnäollessa ja hän

vetäytyi pois; mutta tyttö ei itkenyt yksin jäätyäänkään.

Kummallista! Hänen kyyneleensä vuotivat valtoinaan, hänen nähdessään

valkean kissan hukkuvan, ja nyt, kun hänelle ilmoitettiin hänen

isänsä makaavan Tonavan pohjalla, ei hän itkenyt ainoatakaan kyyneltä.

Vai onko niin, että ne, jotka pienempien surujen kohdatessa

helposti puhkeavat itkuun, pysyvät suurissa tuskissa mykkinä. --

Ehkä niin. Timarilla oli nyt muuta tehtävää kuin vaivata aivojaan

sielutieteellisillä ongelmilla.

Pancsovan tornit alkoivat sukeltaa esiin pohjoisessa ja suoraan

"Pyhää Barbaraa" kohti suuntasi vastavirtaan keisarillinen sotalaiva,

jossa oli kahdeksan aseellista tshaikistia, tshaikistikapteeni ja

oikeudenpalvelija. Kun he olivat tulleet laivan luo, iskivät he lupaa

kysymättä keksinsä laivaan kiinni ja kiirehtivät heti ulos veneestä

kannelle.

Kapteeni meni suoraa päätä Timarin luo, joka odotti häntä kajuutan

ovella.

"Oletteko laivakommissaario?"

"Palvelijanne."

"Tällä laivalla matkustaa valenimellä Eutym Trikalis Turkista paennut

khasviar-pasha varastettuine aarteineen."

"Tällä laivalla matkusti eräs kreikkalainen viljakauppias nimeltä

Eutym Trikalis, ei varastettuja aarteita, vaan ostettua viljaa

mukanaan. Laiva tarkastettiin Orsovassa ja tässä ovat paperit. Tuossa

on ensimmäinen asiakirja; olkaa hyvä ja katsokaa itse, eikö kaikki

ole kuten sanoin. En tiedä mitään turkkilaisesta pashasta."

"Missä hän on?"

"Jos hän oli kreikkalainen, on hän Abrahamin luona; jos hän oli

turkkilainen, Muhamedin."

"Mitä. Ei suinkaan hän ole kuollut?"

"Onpa niinkin. Tässä on toinen asiakirja, johon on kirjoitettu hänen

viimeinen tahtonsa. Hän kuoli punajuoksuun."

Kapteeni luki lävitse asiakirjan, katsahti sivultapäin Timeaan, joka

yhä istui samalla paikalla, missä oli kuullut isänsä kuolemansanoman.

Hän ei ymmärtänyt, mitä sanottiin. Kieli oli hänelle vierasta.

"Kuusi matruusiani ja perämies voivat todistaa, että hän on kuollut."

"No niin, se oli hänelle onnettomuudeksi eikä meille. Jos hän

on kerran kuollut, täytyy voida sanoa, minne hän on haudattu.

Suvaitsetteko sanoa, minne? Me kaivamme silloin ruumiin ylös

haudasta. Meillä on lähettyvillä mies, joka kyllä on tunteva sen ja

näyttävä toteen, että Ali Tshorbadshi ja Trikalis ovat sama henkilö,

ja siten me ainakin saamme haltuumme varastetut aarteet. Minne hän on

haudattu?"

"Tonavan pohjalle."

"Ohoh, se on liikaa. Ja miksi juuri sinne?"

"Hiljaa, hiljaa! Tässä on kolmas asiakirja, jonka Plescovacz'in

dekantti on antanut, jonka alueella Trikalis kuoli. Vainajalta ei

ainoastaan kielletty kristillistä hautaamista, vaan minua kiellettiin

myös kuljettamasta ruumista maihin. Seudun kansa käski minun upottaa

sen virtaan."

Kapteeni löi raivostuneena kättään sapelinsa kahvaa vasten.

"Salama ja jyrinä! Kirotut papit! Kaikkialla niistä on kiusaa. Mutta

voitte te kai edes sanoa, missä se heitettiin virtaan?"

"Sallikaa minun puhua loppuun saakka, herra kapteeni. Plescovacz'in

väki lähetti neljä miestä laivaan estämään meitä viemästä ruumista

maihin, ja yöllä meidän kaikkien nukkuessa laskivat he tietämättämme

ruumiin, kivillä kuormitettuna Tonavaan. Tässä on heidän omakätinen

todistuksensa siitä; ottakaa se ja etsikää heidät, kuulustelkaa heitä

ja antakaa sitten kullekin heistä ansaittu rangaistus."

Kapteeni polkaisi jalkaansa ja pyrskähti äkäiseen nauruun lukiessaan

asiakirjaa, jonka hän sitten heitti takaisin Timarille.

"Onpa se kaunis juttu. Ilmisaatu pakolainen kuolee eikä häntä voida

enää vetää oikeuteen; pappi ei salli häntä haudattavan, talonpojat

heittävät hänet virtaan ja antavat työstään todistuksen, jonka alla

on kaksi nimeä, joita ei milloinkaan kukaan ihminen ole kantanut,

ja johon on merkitty kylien nimiä, joita ei ole koko maailmassa.

Pakolainen häviää Tonavan aaltoihin, ja nyt minä siis saisin ilon

joko naarata koko Tonavan ylös ja alas aina Pancsovasta Szedröön

saakka, taikka lähteä etsimään noita heittiöitä heidän valenimiensä

avulla. Mutta minä en uskalla ottaa takavarikkoon lastia, ennenkuin

pakolainen on tunnettu. Olettepa todella menetellyt oivallisesti,

herra laivakommisaario! Oivallisesti harkittu on juttunne. Ja päälle

päätteeksi on teillä kirjallisia lisiä! Yksi, kaksi, kolme, neljä

kappaletta Olen varma siitä, että, jos pyytäisin teiltä tuon naisen

kastetodistusta, olisi teillä sekin näytettävänä."

"Jos suvaitsette."

Timar ei tosin olisi kyennyt sitä näyttämään; mutta hän osasi ottaa

kasvoilleen niin lammasmaisen ilmeen, että kapteeni nauroi ääneensä

ja taputti häntä olalle.

"Te olette onnenpekka, herra laivakommissaario. Olette pelastanut

nuoren neidon omaisuuden, sillä kun minulla ei ole hänen isäänsä, ei

elävänä eikä kuolleena käsissäni, en uskalla pidättää häntä itseään

enkä laivan lastia. Saatte jatkaa matkaanne, te onnenpekka."

Näin sanoen hän teki täyskäännöksen. Viimeinen tshaikisti, joka ei

ennättänyt kyllin nopeasti kääntyä sai osalleen korvapuustin, niin

että miesparka oli vähällä vierähtää mereen. Sitten hän komensi

lähtemään.

Kun hän oli tullut alas, heitti, hän vielä vaanivan katseen taakseen.

Laivakommisaario katseli hänen peräänsä kasvot samassa lammasmaisessa

hymyssä. "Pyhän Barbaran" lasti oli pelastettu. Eikä yksistään se,

vaan myöskin Timea.

Yhdeksäs luku.

Onnen kultapoika: Romaani. 1/2 · 第 15 / 31 题