Aamulla herätessään ei Timea tuntenut jälkiäkään kivustaan. Nuoruuden
voima oli sen voittanut. Hän pukeutui ja poistui hytistä. Nähdessään
Timarin keulan puolella hän lähestyi tätä kysyen:
"Missä isäni on?"
"Neiti, isänne on kuollut."
Timea tuijotti häneen suurine raskasmielisine silmineen. Hänen
kasvonsa eivät voineet käydä valkoisemmiksi kuin ne jo olivat.
"Ja minne olette hänet panneet?"
"Hän lepää tuolla Tonavan pohjalla." Timea istuutui reelingin viereen
ja alkoi mykkänä katsella vettä. Hän ei puhunut, ei itkenyt, hän vain
tuijotti alas aaltoihin.
Timar arveli sen keventävän tytön sydäntä, jos hän puhuisi
lohduttavia sanoja tälle.
"Neiti, teidän maatessanne sairaana, kutsui Jumala äkkiä isänne
luoksensa. Minä olin hänen luonaan hänen viime hetkellään. Hän puhui
teistä ja jätti minun tehtäväkseni antaa teille hänen viimeisen
siunauksensa. Hänen toivomuksensa mukaisesti tulee minun saattaa
teidät erään teidän sukulaisenne luo, joka on sukua äidillenne. Hän
ottaa teidät lapsekseen ja on oleva teille isän sijaisena. Hänellä on
kaunis tytär, teitä hieman vanhempi, josta on tuleva teille sisar. Ja
koko tämän laivan lasti kuuluu perintönä teille. Te olette rikas ja
teidän tulee kiitollisuudella muistella rakastavaa isäänne, joka on
niin hyvin huolehtinut teistä."
Timarin kurkkua kuristi hänen jatkaessaan ajatuksissaan: "Ja joka
meni itse kuolemaan kirjoittaakseen sinulle vapauden ja täyden
elämän." Mutta nyt katseli hän ihmeissään tytön kasvoja. Timea ei
ollut koko hänen puheensa aikana vaihtanut ilmettä eikä vuodattanut
ainoatakaan kyyneltä.
Mikael arveli häntä hävettävän itkeä vieraan läsnäollessa ja hän
vetäytyi pois; mutta tyttö ei itkenyt yksin jäätyäänkään.
Kummallista! Hänen kyyneleensä vuotivat valtoinaan, hänen nähdessään
valkean kissan hukkuvan, ja nyt, kun hänelle ilmoitettiin hänen
isänsä makaavan Tonavan pohjalla, ei hän itkenyt ainoatakaan kyyneltä.
Vai onko niin, että ne, jotka pienempien surujen kohdatessa
helposti puhkeavat itkuun, pysyvät suurissa tuskissa mykkinä. --
Ehkä niin. Timarilla oli nyt muuta tehtävää kuin vaivata aivojaan
sielutieteellisillä ongelmilla.
Pancsovan tornit alkoivat sukeltaa esiin pohjoisessa ja suoraan
"Pyhää Barbaraa" kohti suuntasi vastavirtaan keisarillinen sotalaiva,
jossa oli kahdeksan aseellista tshaikistia, tshaikistikapteeni ja
oikeudenpalvelija. Kun he olivat tulleet laivan luo, iskivät he lupaa
kysymättä keksinsä laivaan kiinni ja kiirehtivät heti ulos veneestä
kannelle.
Kapteeni meni suoraa päätä Timarin luo, joka odotti häntä kajuutan
ovella.
"Oletteko laivakommissaario?"
"Palvelijanne."
"Tällä laivalla matkustaa valenimellä Eutym Trikalis Turkista paennut
khasviar-pasha varastettuine aarteineen."
"Tällä laivalla matkusti eräs kreikkalainen viljakauppias nimeltä
Eutym Trikalis, ei varastettuja aarteita, vaan ostettua viljaa
mukanaan. Laiva tarkastettiin Orsovassa ja tässä ovat paperit. Tuossa
on ensimmäinen asiakirja; olkaa hyvä ja katsokaa itse, eikö kaikki
ole kuten sanoin. En tiedä mitään turkkilaisesta pashasta."
"Missä hän on?"
"Jos hän oli kreikkalainen, on hän Abrahamin luona; jos hän oli
turkkilainen, Muhamedin."
"Mitä. Ei suinkaan hän ole kuollut?"
"Onpa niinkin. Tässä on toinen asiakirja, johon on kirjoitettu hänen
viimeinen tahtonsa. Hän kuoli punajuoksuun."
Kapteeni luki lävitse asiakirjan, katsahti sivultapäin Timeaan, joka
yhä istui samalla paikalla, missä oli kuullut isänsä kuolemansanoman.
Hän ei ymmärtänyt, mitä sanottiin. Kieli oli hänelle vierasta.
"Kuusi matruusiani ja perämies voivat todistaa, että hän on kuollut."
"No niin, se oli hänelle onnettomuudeksi eikä meille. Jos hän
on kerran kuollut, täytyy voida sanoa, minne hän on haudattu.
Suvaitsetteko sanoa, minne? Me kaivamme silloin ruumiin ylös
haudasta. Meillä on lähettyvillä mies, joka kyllä on tunteva sen ja
näyttävä toteen, että Ali Tshorbadshi ja Trikalis ovat sama henkilö,
ja siten me ainakin saamme haltuumme varastetut aarteet. Minne hän on
haudattu?"
"Tonavan pohjalle."
"Ohoh, se on liikaa. Ja miksi juuri sinne?"
"Hiljaa, hiljaa! Tässä on kolmas asiakirja, jonka Plescovacz'in
dekantti on antanut, jonka alueella Trikalis kuoli. Vainajalta ei
ainoastaan kielletty kristillistä hautaamista, vaan minua kiellettiin
myös kuljettamasta ruumista maihin. Seudun kansa käski minun upottaa
sen virtaan."
Kapteeni löi raivostuneena kättään sapelinsa kahvaa vasten.
"Salama ja jyrinä! Kirotut papit! Kaikkialla niistä on kiusaa. Mutta
voitte te kai edes sanoa, missä se heitettiin virtaan?"
"Sallikaa minun puhua loppuun saakka, herra kapteeni. Plescovacz'in
väki lähetti neljä miestä laivaan estämään meitä viemästä ruumista
maihin, ja yöllä meidän kaikkien nukkuessa laskivat he tietämättämme
ruumiin, kivillä kuormitettuna Tonavaan. Tässä on heidän omakätinen
todistuksensa siitä; ottakaa se ja etsikää heidät, kuulustelkaa heitä
ja antakaa sitten kullekin heistä ansaittu rangaistus."
Kapteeni polkaisi jalkaansa ja pyrskähti äkäiseen nauruun lukiessaan
asiakirjaa, jonka hän sitten heitti takaisin Timarille.
"Onpa se kaunis juttu. Ilmisaatu pakolainen kuolee eikä häntä voida
enää vetää oikeuteen; pappi ei salli häntä haudattavan, talonpojat
heittävät hänet virtaan ja antavat työstään todistuksen, jonka alla
on kaksi nimeä, joita ei milloinkaan kukaan ihminen ole kantanut,
ja johon on merkitty kylien nimiä, joita ei ole koko maailmassa.
Pakolainen häviää Tonavan aaltoihin, ja nyt minä siis saisin ilon
joko naarata koko Tonavan ylös ja alas aina Pancsovasta Szedröön
saakka, taikka lähteä etsimään noita heittiöitä heidän valenimiensä
avulla. Mutta minä en uskalla ottaa takavarikkoon lastia, ennenkuin
pakolainen on tunnettu. Olettepa todella menetellyt oivallisesti,
herra laivakommisaario! Oivallisesti harkittu on juttunne. Ja päälle
päätteeksi on teillä kirjallisia lisiä! Yksi, kaksi, kolme, neljä
kappaletta Olen varma siitä, että, jos pyytäisin teiltä tuon naisen
kastetodistusta, olisi teillä sekin näytettävänä."
"Jos suvaitsette."
Timar ei tosin olisi kyennyt sitä näyttämään; mutta hän osasi ottaa
kasvoilleen niin lammasmaisen ilmeen, että kapteeni nauroi ääneensä
ja taputti häntä olalle.
"Te olette onnenpekka, herra laivakommissaario. Olette pelastanut
nuoren neidon omaisuuden, sillä kun minulla ei ole hänen isäänsä, ei
elävänä eikä kuolleena käsissäni, en uskalla pidättää häntä itseään
enkä laivan lastia. Saatte jatkaa matkaanne, te onnenpekka."
Näin sanoen hän teki täyskäännöksen. Viimeinen tshaikisti, joka ei
ennättänyt kyllin nopeasti kääntyä sai osalleen korvapuustin, niin
että miesparka oli vähällä vierähtää mereen. Sitten hän komensi
lähtemään.
Kun hän oli tullut alas, heitti, hän vielä vaanivan katseen taakseen.
Laivakommisaario katseli hänen peräänsä kasvot samassa lammasmaisessa
hymyssä. "Pyhän Barbaran" lasti oli pelastettu. Eikä yksistään se,
vaan myöskin Timea.
Yhdeksäs luku.