"Pyhä Barbara" saattoi nyt häiritsemättä jatkaa matkaansa, eikä
Timarilla ollut muita vaikeuksia kuin ainainen kina vetojuhtien
ajajien kanssa.
Tonavanmatka Unkarin tasankojen halki on hyvin ikävä. Siellä ei ole
kallioita, ei putouksia, ei vanhoja raunioita, ei mitään muuta kuin
laidunta ja poppeleja, joita kasvaa virran kummallakin rannalla.
Täällä ei ole paljon mielenkiintoista puheenainetta.
Monesti ei Timea poistunut hytistään koko päivänä eikä sanaakaan
tullut hänen suustaan. Hän istui yksin alhaalla, ja usein kannettiin
hänelle viety ruoka pois koskemattomana.
Päivät alkoivat jo käydä lyhemmiksi ja kaunis syksysää muuttui
sateeksi. Viimein sulkeutui Timea kokonaan hyttiinsä eikä Mikael
kuullut hänestä muuta kuin öisin, jolloin syvät huokaukset
tunkeutuivat hänen kuuluvilleen ohuen lautaseinän läpi. Mutta hän ei
milloinkaan kuullut tytön itkevän.
Raskas suru, joka häntä oli kohdannut, oli kenties ympäröinyt hänen
sydämensä läpipääsemättömällä jääkuorella.
Kuinka hehkuvan tulisikaan sen rakkauden olla, joka sen sulattaisi!
"Oi, ystävä parka, kuinka tulit sitä ajatelleeksi? Miksi uneksit
valveilla ollen, uneksit nukkuessasi näistä valkeista kasvoista?
Vaikka hän ei olisikaan noin kaunis, on hän kumminkin rikas ja
sinä köyhä. Mitä hyödyttää sinun kaltaisesi köyhän raukan antaa
ajatustensa askarrella niin rikkaan tytön kuvassa?"
"Jospa olisikin päinvastoin. Sinä olisit rikas ja hän köyhä!"
Kuinkahan rikas Timea saattaa olla? -- kysyi Timar itseltään ja alkoi
tehdä laskelmia karkoittaakseen turhat unensa mielestään.
Hänen isänsä jätti paitsi laivan lastia, joka on noin
kymmenentuhannen tukaatin arvoinen, tuhat tukaattia puhdasta rahaa.
Kenties on hänellä senlisäksi koristeita ja jalokiviä ja tullaan
häntä unkarilaisessa maaseutukaupungissa pitämään rikkaana tyttönä.
Mutta tässä tuli Timarille eteen arvoitus, jota hän ei voinut
ratkaista.
Jos Ali Tshorbadshilla olisi ollut yhdentoistatuhannen tukaatin
arvoinen omaisuus, niin olisi tämä painon jälkeen laskettuna vain
kuusitoista naulaa. Kaikista metalleista mahtuu kulta painoon
nähden pienimpään tilaan. Kuusitoista naulaa tukaatteja mahtuu
matkalaukkuun, jonka voi heittää olalleen ja kantaa pois jalan. Minkä
vuoksi on sitten Ali Tshorbadshi muuttanut ne viljaksi ja sillä
lastannut laivan, joka tarvitsee puolitoista kuukautta matkaansa
varten ja jonka täytyy olla varuillaan myrskyjä, vesipyörteitä,
kalliota ja kareja vastaan ja jota kerta toisensa jälkeen pidättää
ruttosulku ja tullitarkastus, jotavastoin hän, aarre matkalaukkuun
sälytettynä, olisi voinut kaikessa rauhassa kahdessa viikossa saapua
Unkariin yli vuorten ja virtain?
Timar ei voinut keksiä avainta tähän ongelmaan.
Tämän saman seikan yhteydessä oli toinenkin arvoitus.
Jos Ali Tshorbadshin omaisuus nyt on vain yhteensä yksitoista
tai, sanokaamme, kaksitoista tuhatta tukaattia (olkoon se nyt
sitten rehellisesti tai epärehellisesti hankittua), minkä vuoksi
järjestää silloin Turkin hallitus sellaisen ajokierroksen, minkä
vuoksi se lähettää sotaprikin, jossa on kaksikymmentäneljä soutajaa
sekä vakoilijoita ja pikalähettejä häntä takaa ajamaan? Sama
rahasumma, jota köyhä laivakomissaario pitää suurena, on Hänen
Ylhäisyydelleen Sulttaanille vain tyhjänpäiväinen ropo. Muuten, jos
onnistutaankin takavarikoimaan joku omaisuus, joka on kymmenen tai
kahdentoistatuhannen tukaatin suuruinen, ei siitä, sittenkuin se on
kulkenut ilmiantajan, takavarikoijan ja kaikkien muiden julkisten
varkaiden käsien läpi, jää tuskin niinkään paljoa sulttaanille, että
se riittää piipulliseen tupakkia.
Eikö ollut naurettavaa panna niin suuri koneisto käyntiin niin pienen
voiton takia?
Vai eikö raha ollutkaan tavoteltavana, vaan Timea? Timarilla oli
kyllin paljon romanttisia taipumuksia pitääkseen tätä olettamusta
todenmukaisena, niin vähän kuin se tahtoikaan käydä yhteen hänen
laivakommissaarion kertomataulunsa kanssa.
Eräänä iltana hajoitti tuuli pilvet, ja kun Timar katsahti ulos
kajuutan akkunasta, näki hän läntisellä taivaanrannalla kuun.
"Punaisen puolikuun."
Hehkuva kuunsirppi näytti koskettavan Tonavan vesikuvastinta.
Timarista tuntui kuin olisi kuulla todella ollut ihmiskasvot,
niinkuin se on kuvattu almanakassa, ja kuin olisi se sanonut hänelle
jotakin vinolla suullaan.
Mutta hän ei voi ymmärtää, mitä se sanoo. Se puhuu vierasta kieltä.
Kuutautiset kaiketi ymmärtävät sen sanat. Hehän juoksevat sen
jälessä. Mutta eivät unissakävijätkään herätessään muista, mitä se
oli puhunut heille.
Oli kuin olisi kuu vastannut Timarin kysymyksiin. Mihinkä? Kaikkiin.
Hänen sydämensä tykytykseenkin? Tai hänen laskelmiinsako? Kaikkeen.
Mutta Timar ei osannut tulkita näitä vastauksia.
Punainen puolikuu sukelsi vähitellen alas Tonavan vesikuvastimen alle
ja lähetti laineista valoheijastuksiaan laivan keulaan ikäänkuin
tahtoen sanoa: "Etkö vieläkään ymmärrä?"
Viimein veti se sarvensa päänkin hitaasti veden alle ja nyt näytti se
tahtovan sanoa: "Huomenna tulen takaisin ja silloin olet ymmärtävä
minua."
Perämies arveli, että pitäisi käyttää hyödykseen auringonlaskun
jälkeen kirkastunutta taivasta ja jatkaa matkaa, kunnes tulisi aivan
pimeä. Olihan jo ehditty Almàsiin saakka eikä oltu enää kaukana
Komornista. Täällä oli hänelle kulkuväylä niin tuttua, että hän
voisi torkahdella, ja kuitenkin turvallisesti ohjata laivaa. Aina
"Raaber--Tonavaan" saakka ei virrassa ollut mitään, mikä olisi voinut
aiheuttaa vaaraa.
Jotakin oli kuitenkin!
Frizitön alapuolella kuului veden alla heikosti kumea romahdus ja
silloin huusi perämies vetojuhtien ajajalle: "Seis!"
Timarkin kalpeni ja seisoi hetkisen kuin kivettyneenä. Ensi kerran
koko matkalla hän näytti hämmästyneeltä.
"Olemme ajaneet puupölkylle", hän huusi perämiehelle.
Ja tämä väkevä, karkeatekoinen ukko menetti kokonaan tajuntansa,
jätti peräsimen siihen paikkaan ja juoksi ulvoen kuin pieni poika yli
kannen kajuutan luo.
"Olemme ajaneet puupölkylle!"
Niin oli todella käynyt. Kun Tonava tulvii, uurtelee se rantoja, ja
puut, jotka temmaistaan juurineen, syöksyvät virtaan, missä juurissa
oleva hiekka ja multa vetää ne pohjaan. Kun rahtilaiva, jota hinataan
vastavirtaa, ajaa tuollaiselle pölkylle, menee sen pohja puhki.
Kareista ja matalikosta voi perämies pelastaa laivansa; mutta veden
alla väijyviä puupölkkyjä vastaan ei tieto, taito eikä kokemus voi
suojella. Useimmat Tonavalla tapahtuvat haaksirikot aiheutuvat niistä.
"Olemme hukassa!" vaikeroivat perämies ja miehistö sikin sokin.
Jokainen jätti paikkansa ja juoksi kirstujaan etsimään pelastaakseen
ne veneisiin.
Laiva laskeutuu poikkipuolin virtaan ja keula alkaa vajota.
Ei ole ajattelemistakan pelastaa alusta. Se on sula mahdottomuus.
Lastihuone on täynnä viljasäkkejä; ennenkuin ennätetään saada ne
pois tieltä ja vuotopaikka paikatuksi, on laiva aikoja sitten oleva
pohjassa.
Timar avasi oven Timean hyttiin.
"Neiti, heittäkää vaippa pian päällenne ja ottakaa tuo lipas
pöydältä. Laivamme painuu pohjaan. Meidän täytyy pelastautua!"
Puhuessaan hän auttoi tytön päälle lämmintä viittaa ja käski tämän
sitten mennä alas laivaan. Perämies auttaisi häntä.
Itse hän juoksi omaan hyttiinsä pelastaakseen kirstun, jossa laivan
asiakirjat ja laivan kassa olivat.
Mutta Johan Fabula ei ajatellut auttaa tyttöä. Hän päinvastoin
raivostui nähdessään tytön.
"Enkö sitä sanonut, että tuo liitunaama, tuo noita yhteenkasvaneine
kulmakarvoineen syöksisi meidät kaikki turmioon! Hänet olisi meidän
ensiksi pitänyt heittää veteen!"
Timea ei ymmärtänyt perämiehen sanoja; mutta hän pelästyi tämän
verestäviä silmiä ja piti parempana mennä takaisin hyttiinsä, missä
hän pani maata ja katseli; miten vesi tunkeutui hytin ovesta ja
vähitellen nousi aina vuoteenlaidan kohdalle saakka. Hän ajatteli
itsekseen, että laineet huuhdeltuaan hänet pois täältä veisivät hänet
virran mukana siihen paikkaan, missä hänen isänsä lepäsi Tonavan
pohjalla. Silloin he pääsisivät jälleen yhteen.
Vesi nousi jo Timarin polviin ennenkuin hän oli saanut koottua
välttämättömimmät tavarat hytissään ja pannut ne arkkuun. Tämä
olallaan hän sitten riensi veneeseen.
"Missä Timea on?" hän huusi, kun ei nähnytkään tyttöä.
"Piru sen tietäköön!" murisi perämies, "jospa ei häntä koskaan olisi
ollutkaan!"
Timar syöksyi takaisin Timean hyttiin, kahlaten jo lantioitaan myöten
vedessä. Hän otti tytön käsivarsilleen.
"Onko teillä lipas?"
"On", kuiskasi tyttö.
Timar ei kysynyt muuta, riensi vain kannelle ja kantoi hänet
veneeseen, missä hän laski tytön keskiteljolle.
"Pyhän Barbaran" kohtalo ratkaistiin hirveän nopeasti.
Laivan keula sukelsi alas pohjaan, jonkun minuutin kuluttua nähtiin
vain takakansi ja masto, missä riippui nyt irtonainen vetoköysi
vedenpinnan yläpuolella.
"Työntäkäämme vesille!" käski Timar soutajia, ja vene lähti
liikkeelle rantaa kohti.
"Missä lippaanne on?" kysyi Timar tytöltä kun he olivat soutaneet
jonkun matkaa.
"Tässä se on", hän vastasi näyttäen kädessään olevaa lipasta.
"Onneton! Sehän on hedelmälaatikko eikä lipas!"
Timea oli tosiaankin ottanut turkkilaisia sokerihedelmiä sisältävän
laatikon, jonka hän aikoi antaa tuolle toiselle tytölle, uudelle
sisarelleen, ja sen vuoksi unohtanut lippaan, joka sisälsi koko hänen
omaisuutensa. Se oli jäänyt kajuuttaan.
"Takaisin laivaan!" huusi Timar perämiehelle.
"Ei kai kukaan liene siksi hullu, että tahtoisi nyt etsiä jotakin
hukkuvasta aluksesta", mutisi Johan Fabula napisten.
"Käännä ympäri! Ei mitään vastaan puhumista! Minä käsken!"
Vene souti takaisin.
Timar ei kääntynyt kenenkään muun puoleen, vaan hypähti itse ylös
kannelle aikoen nousta portaita pitkin kajuuttaan, joka jo oli veden
alla.
Timean suuret, tummat silmät seurasivat häntä, kun hän katosi
aaltojen alle, aivan kuin ne olisivat tahtoneet sanoa: "Sinäkin siis
menet ennen minua sinne märkään hautaan?"
Timar tuli esiin vastakkaisen reelingin luona, joka oli veden alla,
mutta hänen täytyi olla äärimmäisen varovainen, sillä laiva oli
laskeutunut sivulleen ja kallistui sille puolelle, missä Timean hytin
ovi oli. Hänen täytyi tarrautua kiinni kajuutan kattoon, jotta ei
olisi luiskahtanut reelingin yli.
Hän löysi hytin oven. Onneksi ei vesi ollut painanut sitä kiinni,
jolloin häneltä olisi kulunut paljon aikaa sitä auki yrittäessään.
Sisällä oli aivan pimeä. Vesi ulottui kattoon asti. Tunnustellen
käsillään hän lähestyi pöytää. Lipasta ei sillä ollut. Ehkä tyttö
oli pannut sen vuoteeseen. Vesi oli nostanut sen kattoon. Hänen
täytyi vetää se alas. Ei hän sieltäkään löytänyt lipasta. Ehkä
se oli luistanut alas silloin kun laiva kellahti sivulleen. Hän
haparoi turhaan käsillään pitkin lattiaa. Hänen jalkansa onnistuivat
paremmin. Hän kompastui etsimäänsä esineeseen; lipas oli todella
pudonnut lattialle. Hän otti sen ylös ja yritti päästä vastakkaisen
reelingin luo, missä hänen ei tarvinnut pitää kiinni molemmin käsin.
Se minuutti, jonka Timar vietti veden alla, tuntui Timeasta
ijäisyydeltä. Hän oli kokonaisen minuutin siellä alhaalla. Koko ajan
pidätti hän henkeään, kuin olisi hän tahtonut koetella, miten kauan
ihminen voi kestää hengittämättä.
Kun Mikaelin pää sukelsi veden pinnalle, huokasi Timea helpotuksesta.
Ja hänen kasvonsa hymyilivät silloin, kun Timar ojensi hänelle
pelastetun lippaan. -- Kenties ei lippaan vuoksi!
"No, herra komissaario", huudahti perämies auttaessaan Timaria
laivaan, "nyt olette kolme kertaa kastunut näiden yhteenkasvaneiden
kulmakarvojen vuoksi. Kolme kertaa!"
Timea kysyi hiljaa Mikaelilta: "Mitä merkitsevät sanat 'Kolme kertaa'
kreikan kielellä?"
Mikael käänsi ne.