Valtamerellä menetellään jotakuinkin yksinkertaisesti. Vainaja
ommellaan purjekankaaseen, jalkojen kohdalle ripustetaan kuula
ja ruumis lasketaan mereen. Korallit kasvavat aikaa myöten hänen
hautansa päälle.
Mutta Tonavan laivoilla ei kuollutta saa noin vaan heittää veteen
ilman edesvastuuta. Siellähän on ranta lähellä, ja rannoilla on kyliä
ja kaupunkeja kirkonkelloineen ja pappeineen, jotta kuollut voisi
saada osalleen sielukellojen soittoa ja hänet voitaisiin haudata
siunattuun maahan. Siellä ei käy päinsä heittää kuollutta veteen
muitta mutkitta vain sen vuoksi, että hän itse niin haluaa.
Mutta Timar käsitti varsin hyvin, että niin oli tehtävä. Hän ei
joutunutkaan hämilleen. Jo ennenkuin laiva oli nostanut ankkurin,
ilmoitti hän perämiehelle laivassa nyt olevan ruumiin.
"Tiesin jo edeltäkäsin onnettomuuden tulevan", sanoi Johan
Fabula, "sillä sampi ui kilpaa laivan kanssa, ja se merkitsee
kuolemantapausta."
"Laskekaamme maihin tuolla kylän kohdalla ja pyytäkäämme pappia
hautaamaan hänet, jatkoi Timar. Emme voi kuljettaa ruumista mukanamme
kauemmas; meitä kohdeltaisiin kuin ruton saastuttamia."
Herra Fabula karisti kurkkuaan kovin sanoen:
"Voidaanhan koettaa."
Plescovacz, joka oli lähinnä, on varakas kylä. Siellä on dekantti
ja komea kaksitorninen kirkko. Dekantti oli pitkä ja hyvin kasvanut
mies, jolla oli pitkä parta, sormenpaksuiset kulmakarvat ja kaunis,
sointuva ääni.
Timar ja hän sattuivat olemaan tuttuja. Hän oli usein ostanut tältä
viljaa, sillä dekantti möi koko paljon maantuotteita.
"Ei, poikaseni", huudahti dekantti nähdessään hänet pihalla, "olisit
valinnut paremman ajan. Sato on ollut huono, ja minä olen aikoja
sitten myynyt viljani."
Siitä huolimatta puitiin pihalla ja luuvassa.
"Tällä kertaa on minulla kypsää hedelmää markkinoille tuotavana",
vastasi Timar. "Meillä on laivassamme kuollut, ja minä tulen
pyytämään Teidän Korkeuttanne hautaamaan ruumiin asiaankuuluvin
menoin."
"Mutta, poikaseni, se ei käy niinkään helposti päinsä", vastasi
dekantti. "Onko vainaja ripittänyt itsensä? Onko hän vastaanottanut
kuoleman sakramentin? Oletko sitäpaitsi varma siitä, että hän oli
kristitty? Muutoin en voi haudata häntä."
"Ei mitään näistä. Meillä ei ole rippi-isää laivassamme; tämä
raukka on ottanut jäähyväiset maailmasta ilman papillista apua,
sehän on merimiehen kohtalo. Mutta ellei Teidän Korkeutenne tahdo
antaa hänelle kristillistä hautausta, niin antakaa ainakin minulle
kirjallinen todistus siitä, johon minä voin vedota näyttääkseni
toteen, minkätähden minä en kyennyt osoittamaan hänelle viimeistä
kunniapalvelusta. Me hautaamme sitten hänet jonnekin rannalle."
Dekantti antoi hänelle todistuksen siitä, että hän oli kieltäytynyt
hautaamasta kuollutta, mutta senjälkeen alkoivat puimassa olevat
talonpojatkin tehdä vastaväitteitä.
"Mitä? Meidänkö maallemme haudattaisiin ruumis, jota ei ole siunattu?
Silloinhan yhtä varmasti kuin Amen kuuluu kirkossa, raesateet tulevat
hävittämään peltomme. Älkääkä yrittäkö tehdä sitä kunniaa millekään
toisellekaan kylälle, sillä minne tulettekin, ei kenkään tahdo ottaa
kuolluttanne vastaan. Ensinnäkin tuo hän mukanaan raekuuroja jo tänä
vuonna, ennenkun on ennätetty saada viini korjuun, viini, johon
maamies panee viimeisen toivonsa; toiseksi synnyttää sillä tavoin
haudattu ruumis itsestään vampyyrin, joka imee itseensä kaiken sateen
ja kasteen."
Uhkasivatpa he lyödä Timarin kuoliaaksikin, jos hän toisi ruumiin
maihin. Ja estääkseen hänet hautaamasta ruumista rannalle valitsivat
he neljä vahvaa poikaa, joiden tuli lähteä laivaan ja jäädä sinne,
siksi kunnes laiva olisi ennättänyt kylän alueen ohitse. Sitten saisi
Timar menetellä ruumiin kanssa miten halusi.
Timar näytti olevan kovin suutuksissaan, mutta antoi neljän
seuralaisen nousta laivaan. Miehistö oli sillä välin kyhännyt kokoon
arkun ja pannut kuolleen siihen. Piti vain enää naulata kansi kiinni.
Ensi työkseen meni Timar katsomaan miten Timea voi. Kuume oli
nyt puhjennut, hänen otsansa oli hehkuvan kuuma, mutta siitäkin
huolimatta hänen kasvonsa olivat vielä häikäisevän valkeat. Hän
makasi tajuttomana eikä tiennyt mitään hautajaisvalmistuksista.
"Nyt on siis kaikki kunnossa", sanoi Timar, otti sitten värisankon ja
alkoi maalata kauniilla kyrilliläisillä kirjaimilla Eutym Trikaliksen
nimeä arkun kanteen. Neljä serbialaista seisoi takana tavaten.
"No, maalaa nyt sinäkin yksi kirjain, sillä aikaa kuin minä maalaan
oman osani", sanoi Timar yhdelle heistä, joka suu ammolla katsoa
töllisteli hänen työtään, ja ojensi hänelle samalla penselin.
Talonpoika otti sen vastaan ja näyttääkseen taituruuttaan maalasi
"X":n, jonka sen ajan serbialaiset lukivat "S":ksi.
"Kas vain, mikä taiteilija sinä olet!" kiitti häntä Timar ja antoi
hänen maalata vielä yhden kirjaimen. "Sinä olet taitava poika. Mikä
on nimesi?"
"Joso Berkics."
"Entä sinun?"
"Mirko Jakerics."
"No, Jumala varjelkoon teitä! Juokaamme lasillinen slisovitzia."
Heillä ei ollut mitään sitä vastaan.
"Minun nimeni on Mikael, sukunimeni on Timar. Se on hyvä nimi, kuuluu
yhtä unkarilaiselta kuin turkkilaiselta ja kreikkalaiselta. Sanokaa
minua vain Mikaeliksi."
"Zbogom, Mikael!"
Timar juoksi vähä väliä kajuuttaan katsomaan, miten Timean laita
oli. Tällä oli yhä kuumetta ja pysyi tiedottomana. Timar otti asian
tyynesti. Hän ajatteli, että sillä, joka matkustaa Tonavalla, on
kokonainen apteekki muassaan, sillä kylmä vesi parantaa kaikki
sairaat. Koko hänen lääketaitonsa perustui siihen, että hän pani
kylmiä kääreitä sairaan otsalle ja jaloille ja muutti niitä heti, kun
ne olivat kuumenneet.
"Pyhä Barbara" liukui sitten kaikessa rauhassa Tonavaa ylös pitkin
Unkarin rantaa. Serbialaiset tutustuivat pian merimiehiin. He
auttoivat näitä soutaessa ja nämä antoivat heille kiitokseksi paistia
laivankeittiössä.
Vainaja lepäsi kannella. Arkulle oli levitetty valkea lakana. Se oli
hänen paaripeitteensä.
Illan tullessa sanoi Mikael väelleen menevänsä levolle; hän ei ollut
nukkunut kahteen yöhön. Laiva saisi jatkaa matkaansa, siksi kunnes
tulisi pimeä; silloin heitettäisiin ankkuri.
Mutta ei hän nukkunut tänäkään yönä. Sen sijaan, että olisi mennyt
omaan hyttiinsä, hiipi hän Timean hyttiin, asetti yölampun tyhjään
kirstuun, ettei sen loiste näkyisi ja istui koko yön sairaan vuoteen
vieressä kuunnellen hänen kuumehoureitaan ja asetellen hänelle yhä
kylmiä kääreitä. Hän ei sulkenut silmiään minuutiksikaan.
Hän kuuli kuinka ankkuri laskettiin, ja kuinka aallot senjälkeen
alkoivat loiskia laivan kylkiä vastaan. Kannella kävellä kopistelivat
miehet vielä hyvän aikaa, siksi kunnes he toinen toisensa perästä
painuivat nukkumaan.
Mutta keskiyön aikaan kuului kumeita vasaran lyöntejä.
"Kuuluu siltä", hän ajatteli, "kuin lyötäisiin puuhun nauloja, joiden
päihin on kiedottu purjekangasta, jotta eivät vasaran iskut kuuluisi."
Hetkinen senjälkeen kuului sentapainen loiskahdus kuin olisi jokin
raskas esine pudonnut veteen. Sitten oli kaikki hiljaa.
Mikael valvoi sairaan luona aina päivän koittoon, jolloin laiva
jatkoi matkaansa. Kun oli purjehdittu noin tunnin verran, lähti hän
hytistä. Tyttö nukkui levollisesti, kuume oli ohitse.
"Minne ruumisarkku on joutunut?" olivat Mikaelin ensi sanat hänen
noustessaan kannelle.
Serbialaiset miehet menivät häntä vastaan uhmaavina.
"Me heitimme sen veteen kivillä kuormitettuna ehkäistäksemme teitä
hautaamasta sitä johonkin rannalle ja vetämästä sillä tavoin
onnettomuutta päällemme."
"Julkeat ihmiset, mitä olette tehneet? Nyt tullaan vetämään minut
komitaatin eteen ja vaatimaan minua edesvastuuseen kadonneesta
matkustajasta. Ja päälle päätteeksi tullaan minua syyttämään siitä,
että olisin salaa toimittanut hänet hengiltä. Teidän täytyy nyt antaa
minulle kirjallinen selitys, että te olette tehneet tämän. Kuka
teistä osaa kirjoittaa?"
Sitä taitoa ei tietysti ollut kenelläkään heistä.
"Mitä? Etkö sinä, Berkics ja sinä, Jakerics, auttaneet minua
maalaamaan kirjaimia arkun kanteen?"
He vakuuttivat nyt, ettei kumpainenkaan osannut kirjoittaa muuta kuin
tuon ainoan kirjaimen, jonka he olivat maalanneet laudalle, ja senkin
he osasivat tehdä vain pensselillä eikä kynällä.
"Hyvä, silloin minä vien teidät mukanani Pancsovaan. Siellä saatte
antaa suullisen todistuksen. Rauhoittukaa; siellä kyllä saan teidät
puhumaan."
Tämän uhkauksen kuultuaan tunnustivat miehet oppineensa kirjoittamaan
samoinkuin molemmat toisetkin.
He selittivät heti olevansa valmiit antamaan kirjallisen todistuksen
mieluummin kuin lähtemään Pancsovaan.
Mikael toi kynän, mustetta ja paperia, antoi toisen
kirjoitustaitoisista asettua vatsalleen kannelle ja saneli hänelle
selityksen, missä he tunnustivat raesateiden pelossa heittäneensä
Eutym Trikaliksen ruumiin Tonavaan miehistön nukkuessa ja sen
tietämättä ja myötävaikuttamatta.
"Kirjoittakaa nyt alle nimenne ja paikka, missä kukin teistä asuu,
niin että teistä voidaan saada selko, siinä tapauksessa, että
tutkintolautakunta lähetetään teitä kuulustelemaan."
Toinen kirjoitti alle: "Ira Karabassalovics, asuva Gunerovacz'issa,"
toinen: "Nyegro Stiriapickz, asuva Medvelincz'issä."
Ja nyt he sanoivat mitä vakavimmin ilmein jäähyväiset toisilleen,
ilman että Mikael enemmän kuin toisetkaan oli huomaavinaan, miten
paljon vaivaa kysyi heiltä naurun pidättäminen.
Mikael vei heidät sitten maihin.
... Ali Tshorbadshi lepäsi jo Tonavan pohjalla, siellä, minne hän oli
toivonut pääsevänsä.
Kahdeksas luku.