Timar oli yksin kuolleen, kuolonuneen vaipuneen ja tässä haudatun
salaisuuden kera.
Yön hiljaisuus varjosi kaiken.
Ja yön varjot kuiskivat hänelle:
"Kas, kas! Jollet täytä, mitä olet saanut tehtäväksesi, jollet heitä
kuollutta Tonavaan, jollet herätä nukkujaa, vaan annat hänen rauhassa
nukahtaa ijäisyyteen, miten silloin käy? Tuo kavaltaja on Pancsovassa
ilmiantanut pakolaisen, Tshorbadshin, jos sinä nyt ennätät hänen
edelleen, lasket maihin Belgradissa ja teet ilmoituksen asiasta
siellä, niin lankeaa, Turkin lain mukaan, kolmasosa pakolaisen
aarteista sinulle. Muuten ne eivät enää kuulu kenellekään. Isä on
kuollut. Jos sinä tahdot, ei tytär enää herää. Silloin tulee sinusta
äkkiä rikas mies. Vain rikas merkitsee jotakin maailmassa. Köyhä
ihminen on aina alempiarvoinen olento."
Timar vastasi yön varjoille: "No, tahdonpa siis olla alempiarvoinen
olento!" Ja saattaakseen öiset kuiskivat varjot vaikenemaan, hän
sulki kajuutan ikkunan. Häntä pelotti katsella punaista kuuta.
Hänestä tuntui kuin juuri se kuiskaisi hänelle näitä pahoja ajatuksia
ikäänkuin kuolevan viimeisten sanojen selitykseksi.
Hän veti verhon syrjään Timean vuoteelta.
Tyttö lepäsi vuoteellaan kuin elävä alabasteripatsas. Hänen povensa
nousi ja laski hitaasti, huulet olivat puoliavoimet, silmät suljetut
ja kasvoilla uinui ylimaallinen vakavuus.
Toinen käsi oli kohotettu valtoinaan valuvia kiharoita kohti, toinen
piti koossa yöpukua rinnan päällä.
Timar lähestyi väristen, kuin tyttö olisi ollut lumottu haltijatar,
jonka kosketuksesta kuolevaista kohtaa sydänhalvaus. Hän alkoi hieroa
pullossa olevalla nesteellä nukkujan ohimoita. Koko ajan piti hän
silmänsä herkeämättä tytössä ajatellen itsekseen:
"Sinunko antaisin kuolla, sinä taivainen olento? Ei, ei, vaikka
laiva olisi täynnänsä oikeita helmiä, jotka kaikki minä saisin sinun
kuoltuasi, en sittenkään sallisi sinun kuolevan. Ei koko maailmassa
ole timantteja, olkootpa ne miten suuria tahansa, joita mieluummin
katselisin kuin sinun kahta silmääsi, kun ne jälleen avaat."
Ihanat kasvot pysyivät muuttumattomina otsan ja ohimojen hieronnan
aikana, eivät edes kauniit kulmakarvat vetäytyneet kokoon, kun
vieraan miehen käsi kosketti otsaa. Mutta Timaria oli käsketty
hieromaan vastamyrkyllä myöskin sydänkuoppaa.
Hänen täytyi tarttua tytön käteen vetääkseen sen pois povelta.
Käsi ei tehnyt pienintäkään vastarintaa. Se oli jäykkä ja kylmä.
Kylmä kuten koko ruumiskin. Kaunis ja kylmä kuin alabasteri.
Yön varjot kuiskivat:
"Katso noita ihania muotoja! Häntä kauniimpaa eivät kenenkään
kuolevaisen huulet ole koskettaneet. Ei kenkään ole saava tietää, jos
nyt suutelet häntä."
Mutta nytkin vastasi Timar yön varjoille ja samalla itselleen: "Ei,
sinä et ole vielä milloinkaan varastanut kenenkään omaisuutta,
ja tämä suudelma olisi varkautta." Ja näin sanoen hän levitti
persialaisen peitteen, jonka tyttö unissaan oli heittänyt päältään,
yli koko ruumiin aina olkapäihin asti ja hieroi peitteen alla
nukkujan sydänkuoppaa, jota tehden hän vastustaakseen kaikkia
kiusauksia alituisesti piti katseensa neidon kasvoille kiinnitettynä.
Hän luuli näkevänsä alttaritaulun, niin kylmät ja samalla kirkastetut
olivat nämä kasvot.
Viimein aukenivat silmäluomet, ja hänen tummat, mutta kiillottomat
silmänsä kohtasivat Timarin katseen. Hän hengitti helpommin ja Timar
tunsi kätensä alla sydämen alkavan sykähdellä nopeammin. Hän veti
kätensä pois. Sitten hän piti pulloa tytön nenän alla antaakseen
tämän hengittää sisäänsä sen voimakasta tuoksua.
Timea heräsi, sillä hän käänsi pois päänsä ja rypisti kulmakarvojaan.
Timar mainitsi hiljaa hänen nimensä. Tyttö hypähti vuoteeltaan ja
huudahtaen: "isä" istuutui sängynlaidalle. Sitten hän alkoi tuijottaa
suoraan eteensä. Persialainen peite valahti istujan polville, yöpuku
oli pudonnut hänen olkapäiltään alas. Siten istuessaan muistutti hän
kreikkalaista kuvapatsasta.
"Timea."
Timar veti batistipaidan hänen olkapäidensä yli. Hän ei sitä
huomannut.
"Timea", sanoi hän äänekkäämmin, "isänne on kuollut!"
Tyttö ei liikahtanut. Hän ei huomannut yöpuvun valuneen alas
paljastaen hänen povensa. Hän näytti olevan täysin tajuton.
Timar syöksyi hyttiinsä, palasi takaisin kahvikeittiö mukanaan ja
alkoi keittää kahvia kuumeentapaisella kiireellä, polttaen useasti
sormensa. Kun se oli valmista, hän meni Timean luo, pani tämän pään
käsivarrelleen, painoi sitä itseään vastaan, avasi suun sormillaan
ja kaatoi siihen kahvia. Tähän saakka Timar oli saanut taistella
lamautusta vastaan, mutta niin pian kuin Timea oli saanut kuumaa,
väkevää mokkaa suuhunsa, työnsi hän äkkiä Timarin luotaan sellaisella
voimalla, että kuppi putosi kädestä. Sitten hän heittäytyi
vuoteelleen, veti peitteen päänsä yli ja alkoi vavista, niin että
hampaat kalisivat.
"Luojan kiitos, hän elää, hänelle nousee kuume!" huokasi Timar. "Nyt
siirtykäämme hautaukseen!"
Seitsemäs luku.