"Kaksitoista vuotta sitten asuimme Pancsovassa, missä miehelläni oli
virka. Hänen nimensä oli Bellovary. Hän oli kaunis, nuori mies, ja me
rakastimme toisiamme suuresti. Olin silloin kahdenkymmenen vuotias,
hän kolmenkymmenen. Synnytin hänelle tyttären, jonka nimeksi panimme
Noëmi. Emme olleet rikkaita, mutta varakkaita. Hänellä oli virka,
kaunis talo, komea hedelmäpuutarha ja peltoja. Minä olin orpo hänen
naidessaan minut ja toin käteistä rahaa muassani. Saatoimme elää
hyvin."
"Miehelläni oli ystävä, josta hän piti paljon, Maxim Kristyan.
Tuo äskeinen vieras on hänen poikansa. Siihen aikaan hän oli
kolmentoista-vuotias, kaunis, suloinen, iloinen poika, oikein aika
velikulta. Jo silloin kun kannoin pikku tyttöstäni käsivarrellani,
sanoivat molemmat isät, että lapsista tulisi pari, ja minä iloitsin
suuresti, kun poika tarttui pikku tytön käteen ja kysyi häneltä:
'Tahdotko tulla vaimokseni?' ja lapsi hymyili herttaisesti hänelle."
"Kristyan oli viljakauppias olematta kumminkaan
varsinaisesti kasvatettu kauppiaaksi. Hän kuului noihin
pikkukaupunkilais-keinottelijoihin, jotka itse istuen paikallaan
antavat suurkauppiaiden vetää heitä vetoköydessään ja sokeasti
seuraavat heitä. Jos keinottelu onnistuu, käy heidän hyvin, jollei,
niin ovat he hukassa."
"Kun hän aina voitti, ei hänestä mikään ollut yksinkertaisempaa kuin
kauppaoppi. Keväällä hän otti selville, millainen laiho oli, ja
teki sitten tukkukauppiaiden kanssa sopimuksia siitä viljasta, joka
syksyllä luovutettaisiin."
"Hänen alituinen ostajansa oli tukkukauppias Atanasius Brazowics
Komornista, joka joka kevät antoi hänelle suuria summia etukäteen
viljasta, jota hänen syksyllä piti kulettaa hänen laivoihinsa ennen
sovittuun hintaan. Nämä kauppa-asiat olivat tuottavia Kristyanille,
mutta olen jälestäpäin ajatellut, ettei se ole oikeata kauppaa,
vaan onnenkauppaa, kun edeltäkäsin myydään jotakin, jota ei vielä
ole olemassa. Brazovics'illä oli tapana, kuten sanottu, antaa
Kristyanille paljon rahaa etukäteen, ja koska tällä, lukuunottamatta
taloaan, ei ollut mitään vakinaista omaisuutta, täytyi hänen hankkia
takauksia sitä vastaan. Mieheni rupesi ilolla takaajaksi, olihan
hän maatilanomistaja ja Kristyanin ystävä. Kristyan vietti hyvin
kevytmielistä elämää. Sillä aikaa kun mieheni istui päivät päästään
kumartuneena työpöytänsä yli, istui Kristyan Jumalan pitkän päivän
kahvilan ulkopuolella piippuaan poltellen ja jutellen toisten
liikemiesten kanssa. Mutta lopulta iski Jumalan ruoska. Vuosi 1816
oli kauhea vuosi. Keväällä olivat laihot kauniit koko maassa.
Laskelmien mukaan tulisi vilja olemaan halpaa. Kauppiaat pitivät
itseään onnellisina, jos voivat solmia sopimuksia, joiden mukaan
toimittaisivat vehnää neljän guldenin hintaan. Mutta tulikin sateinen
kesä. Kuusitoista viikkoa satoi yhtä mittaa. Vilja mätäni pelloilla.
Seutuja, joita ylistettiin toiseksi Kaanaaksi, ahdisti nälänhätä.
Syksyllä nousi vehnän hinta aina kahteenkymmeneen guldeniin, eikä
edes tähän hintaan ollut mitään kaupassa, sillä maanmies pidätti
viljavaransa siemeneksi."
"Muistan sen ajan", keskeytti Timar, "aloin juuri silloin urani
laivakomissaariona."
"Sinä vuonna, Maxim Kristyan huomasi olevansa kykenemätön täyttämään
sopimusta, jonka hän oli tehnyt Atanas Brazowicsin kanssa. Hänen tuli
maksaa hyvitykseksi suunnaton summa. Mitä Maxim Kristyan nyt teki?
Hän karhusi kaikki rahat, jotka hänellä oli lainassa, lainasi lisäksi
herkkäuskoisilta ihmisiltä ja katosi eräänä kauniina yönä Panesovasta
ottaen mukaansa kaikki rahansa ja jättäen jälkeensä ainoastaan
poikansa."
"Hän saattoi sen helposti tehdä. Kaikki hänen tulonsa olivat
käteisenä rahana eikä hän rakastanut ketään."
"Mutta miksi pitää rahaa olla maailmassa, kun se voi tehdä ihmisen
niin huonoksi, ettei hän enää rakasta muuta kuin sitä?"
"Hänen velkansa, hänen sitoumuksensa siirrettiin nyt niille, jotka
olivat olleet hänen ystäviään ja menneet hänelle takuuseen. Näiden
ystävien joukossa oli minunkin mieheni."
"Ja nyt tuli Atanas Brazowics pyytämään takaajia täyttämään
sopimuksen asettamat vaatimukset. Hän oli tosin antanut karanneelle
velalliselle rahaa etukäteen, ja me suostuimmekin korvaamaan
summan. Olisimme voineet myydä puolet maaomaisuudestamme, ja sillä
olisi velka ollut peitetty. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä
puhuttavankaan, vaan piti kiinni sopimuksen täyttämisestä. Ei voinut
olla kysymystäkään siitä, kuinka paljon rahaa hän oli antanut; hänen
piti saada ne rahasummat, jotka me olimme velvolliset maksamaan. Hän
voitti sillä tavoin viidenkertaisesti. Hänen sopimuksensa oikeuttivat
hänet näin menettelemään. Me rukoilimme häntä kyynelsilmin tyytymään
pienempään voittoon, sillä häneen nähdenhän oli kyseessä vain
suurempi tai pienempi voitto, eikä mikään tappio. Mutta hän pysyi
järkähtämättömänä. Hän vaati takuumiehiä täyttämään kaikki hänen
vaatimuksensa."
"Mutta, kysyn minä, mitä hyötyä on uskonnosta ja uskosta ja kaikista
juutalais-kristillisistä uskontunnustuksista, kun on kerran sallittua
esittää sellaisia vaatimuksia?"
"Asia tuli tuomioistuimen käsiteltäväksi. Langetettiin tuomio, jonka
mukaan talomme, maamme, koko omaisuutemme otettaisiin takavarikkoon,
sinetöitäisiin ja menisi vasaran alle."
"Mutta mitä hyötyä on laista ja yhteiskuntalaitoksesta, kun joku
henkilö joutuu keppikerjäläiseksi velan tähden, josta hän ei itse ole
nähnyt äyriäkään, ja näkee olevansa syösty kurjuuteen toisen henkilön
tähden, joka on kadonnut näkymättömiin?"
"Teimme kaikkemme säästyäksemme täydellisestä turmiosta. Mieheni
matkusti Ofeniin ja Wieniin pyytämään puheillepääsyä. Tiesimme
kavalien petturien, jotka olivat karanneet toisten rahat mukanaan,
tavallisesti oleskelevan Turkinmaalla ja me pyysimme toimittamaan
Kristyanin luovuttamista pakottaaksemme hänet itsensä hyvittämään
velkojansa. Mutta kaikkialla meille vastattiin, ettei siihen ollut
voimaa."
"Mutta mitä hyötyä sitten on keisarista, ministereistä, maan
mahtajista, kun ne eivät pysty suojaamaan sorrettuja alamaisiaan?"
"Tämän hirveän iskun takia, joka teki meistä keppikerjäläisiä, ampui
miesparkani eräänä yönä kuulan sydämeensä."
"Hän ei voinut katsella perheensä kurjuutta, vaimonsa kyyneleitä,
lapsensa nälän riuduttamia, kalpeita kasvoja, ja hän pakeni kauas
meistä, tuonne maan alle."
"Oi, kauas meistä, tuonne maan alle!"
"Mutta mitä varten mies on olemassa, kun hän suuressa onnettomuudessa
ei tiedä muuta keinoa kuin tehdä itsemurhan ja jättää vaimonsa ja
lapsensa yksin kärsimään?"
"Eikä kurjuus kuitenkaan siihen loppunut. Olin kerjäläinen, jolla
ei ollut kattoa pään päällä; nyt minusta tahdottiin tehdä lisäksi
jumalankieltäjä. Itsemurhaajan vaimo pyysi sielunpaimeneltaan
lupaa saada haudata onneton puolisonsa, mutta turhaan. Tämä oli
hyvin ankara ja pyhä mies, jolle kirkon käsky oli kaikki kaikessa.
Hän kielsi vainajalta kunniallisen hautaamisen, ja minun täytyi
katsella, miten jumaloimani miehen maalliset jäännökset kuljetettiin
pyövelinkärryillä hiljaisuudessa haudattaviksi."
"Mutta mitä varten sitten on pappeja, kun he eivät voi ehkäistä
tällaista?"
"Mitä varten on koko maailma olemassa?"
"Puuttui vain, että minusta olisi tehty itsemurhaaja ja
lapsenmurhaaja, että minut olisi pakotettu surmaamaan itseni ja
lapseni. Kietaisin lapseni kaulahuiviin ja kannoin sen sylissäni
Tonavan rannalle."
"Olin yksin. Ei ainoakaan ihmissielu seurannut minua."
"Kuljin pari kolme kertaa edes takaisin rannalla nähdäkseni, missä
kohdin vesi oli syvin."
"Silloin joku tarttui minua takaapäin hameeseeni ja veti minut
takaisin. Käännyin ympäri nähdäkseni, kuka se oli. -- Tämä sama koira
se oli! Kaikkien elävien olentojen joukossa oli se ainoa ystävä, joka
minulle oli jäänyt!"
"Tämä tapahtui Ogradinasaaren rannalla. Tällä saarella meillä oli
kaunis hedelmäpuutarha sekä pieni kesäasunto. Sielläkin tuijotti joka
ovesta esivallan sinetti, ja saatoin liikkua vapaasti vain keittiössä
ja hedelmäpuutarhassa."
"Istahdin rannalle ja aloin ajatella. Mikä minä olen? Minä ihminen,
nainen, olisin huonompi eläintä? Nähdäänkö koiran milloinkaan
hukuttavan pentujaan tai ottavan itsensä hengiltä? Ei, minä en ole
surmaava itseäni enkä lastani! Tahdon elää ja kasvattaa sitä! Mutta
miten voin elää? Siten kuin sudet, mustalaiset, joilla ei myöskään
ole kotia eikä leipää. Käyskentelen ympäri kerjäten -- kerjäten
maalta, vesien syvyyksiltä, metsältä ja erämaalta; mutta ihmisiltä en
koskaan!"
"Miesparkani oli useasti puhunut eräästä pienestä saaresta, joka
oli muodostunut viisikymmentä vuotta sitten kaislikkoon Ogradinan
lähelle. Hän kävi usein syksyisin siellä metsästämässä ja tiesi
palatessaan jutella paljon eräästä ontosta kalliosta, jossa hän oli
saanut suojaa myrskysäällä. Hän sanoi: saarella ei ole omistajaa.
Tonava on luonut sen olemattomalle omistajalle. Ei mikään hallitus
tiedä siitä mitään, ei mikään maa voi vaatia sitä omakseen. Siellä
ei kenkään kynnä eikä kylvä. Maa, puut ja ruoho eivät kuulu
kenellekään. -- Kun nyt tämä saari on omistajaa vailla, niin miksi
en minä saattaisi ottaa sitä haltuuni? Rukoilen Jumalaa, rukoilen
Tonavaa antamaan minulle sen. Miksi he kieltäisivät sen minulta?
Minä viljelen siellä hedelmiä. Miten tulee minun menetellä? Mitä
hedelmälajeja valitsen? Sitä en tiedä. Hätä keinon keksii."
"Minulla oli vielä jälellä yksi vene. Tuomari ei ollut sitä nähnyt ja
siksi sitä ei oltu takavarikoitu. Siihen istuuduimme Noëmi ja Almira.
Minä soudin saarelle. En eläissäni ollut käytellyt airoja, mutta hätä
minulle senkin taidon opetti."
"Astuessani jalkani tälle maalle valtasi minut ihmeellinen tunne.
Oli kuin olisin äkkiä unohtanut kaiken, mitä minulle oli maailmassa
tapahtunut. Hiljaisuus ja rauha, mikä teki niin hyvää sielulle ja
mielelle, kohtasi minua täällä. Kuljettuani niityn ja lehdon sivutse
tiesin mitä minun oli tehtävä. Niityllä surisivat mehiläiset,
lehdossa kukkivat orapihlajat, veden pinnalla uivat meripähkinät,
rannalla paistattelivat itseään kilpikonnat, etanat ryömivät puiden
rungoilla. Hyvä Jumala! Tässä on sinun katettu pöytäsi! -- Ja metsä
oli täynnänsä nuoria, villinä kasvavia hedelmäpuita. Kultarastaat
olivat kuljettaneet tänne siemeniä lähisaarelta, omenat punersivat
jo puiden oksilla ja vattupensaat kantoivat talvihedelmiä. Nyt
tiesin, mitä minun tuli toimittaa tällä saarella. Minun tuli tehdä
siitä paratiisi. Niin, minun yksinäni. Sen työn, jonka otin täällä
tehdäkseni, voi yksinäinen ihminen, yksinäinen nainen, suorittaa. Ja
siten me eläisimme täällä kuin ensimmäiset ihmiset paratiisissa."
"Menin kalliolle, johon luonto oli muodostellut luolia. Suurimpaan
niistä oli levitetty heiniä. Siinä oli kerran ollut mies-raukkani
leposija. Minulla oli siihen lesken etuoikeus, se oli perintöni.
Imetin lastani, nukutin sen, laskin sen heinille ja levitin suuren
huivin sen yli. Almiralle sanoin: 'Jää tänne vartioitsemaan Noëmia,
siksi kunnes tulen takaisin.' Senjälkeen soudin takaisin suurelle
saarelle. Kesäasuntoni kuistin ylitse oli levitetty liinakangas
katoksi; sen otin alas. Me voisimme käyttää sitä telttana,
peitteenä ja sittemmin ehkä myös talvipukuna. Vaatteeseen panin
ne keittiöastiat ja puutarhakalut, jotka vielä olivat hajallaan
siellä täällä ja sidoin ne niin suureksi mytyksi, että saatoin
kantaa sitä selässäni. Komeissa varustuksissa, nelivaljakolla ajaen
olin ensi kerran tullut tänne; mytty selässä läksin täältä, enkä
kuitenkaan ollut ollut tuhlari enkä huono ihminen. Mutta entä jos
tämä mytty sisältäisi varastettua tavaraa? Tosin sen sisältö on minun
omaisuuttani, mutta eikö ole varastamista kantaa se pois. En tiennyt
sitä. Käsitykseni oikeasta ja väärästä, luvallisesta ja luvattomasta
olivat aivan sekaisin. Varkaan tavoin pakenin myttyineni omasta
asumuksestani. Puutarhan lävitse kulkiessani leikkasin muutaman
oksan jokaisesta oivallisesta hedelmäpuustani, otin pudonneet
siemenet maasta ja kätkin ne esiliinaani. Sitten suutelin kyynelpajun
riippuvia oksia, joiden alla olin niin usein uneksien nukkunut. Nyt
olivat nämä onnen unelmat ijäksi menneet. En milloinkaan enää palaisi
tähän paikkaan."
"Viimeinkin istuuduin veneeseen ja soudin Tonavaa alas."
"Näin matkatessani takaisinpäin olin levoton kahdesta syystä.
Ensiksikin sentähden, että saarella oli epämiellyttäviä loiseläimiä,
käärmeitä. Niitä olisi kaiketi luolassakin. Tämä ajatus kauhisti
minua ja olin peloissani Noëmin takia. Toiseksi olin levoton
ajatellessani: Minä voin elää vuosikausia meripähkinöillä ja
hunajalla; lapseni saa ravintonsa äitinsä rinnasta; mutta mitä annan
Almiralle? Uskollinen eläin ei voi elää sillä, millä minä elän. Ja
minä tarvitsen kuitenkin koiraa. Ilman sitä menehdyn pelosta tässä
korvessa. Kun minä myttyineni olin laahautunut luolan suulle, näin
suuren käärmeen pyrstön vielä longertelevan ja etäämpänä poikkipurrun
käärmeenpään. Pyrstön ja pään väliltä puuttuvan osan oli Almira
syönyt suuhunsa. Viisas eläin makasi lapsen edessä heilutellen
häntäänsä ja nuoleskellen huuliaan ikäänkuin aikoen sanoa: 'Minä olen
jo syönyt'."
"Siitä lähtien metsästi Almira käärmeitä. Ne olivat sen jokapäivästä
leipää. Talvisin se kaivoi ne esille piilopaikoistaan. Ystävättäreni
-- sillä tällä nimellä totuin kutsumaan koiraa -- oli löytänyt
tarvitsemansa ravinnon, ja samalla vapauttanut minut huolestani."
"Oi, herra, sanoin kuvaamattomat tunteet väreilivät mielessäni
viettäessäni täällä ensimmäistä yötäni, jolloin luonani ei ollut
muita kuin Jumala, lapseni ja koirani. En voi sanoa niitä hetkiä
tuskallisiksi, pikemmin tunsin jonkinmoista mielihyvää. Levitin
vaatteen meidän kolmen ylitse, ja me heräsimme vasta lintujen
liverrykseen."
"Nyt alkoi työ, villien työ. Ennen auringonnousua oli minun koottava
mannaa. Unkarilainen kutsuu sitä kastejyväksi (harmatkása). Köyhät
naiset menevät soihin, missä tämä makeasiemeninen kasvi rehottaa.
Hameet ylöskäärittyinä ja pidellen niitä molemmin käsin edestä kiinni
kävelevät he pensaiden keskellä, jolloin kypsät siemenet putoilevat
helmoihin. Se on mannaa, _niiden_ taivaanleipää, jotka turhaan anovat
ihmisiltä leipäpalasta."
"Minä olen kaksi vuotta elänyt tällä leivällä ja joka päivä kiittänyt
polvillani häntä, joka huolehtii taivaan linnuista."
"Villihedelmät, metsämehiläisten hunaja, pähkinät, kilpikonnat,
metsäsorsien munat, talveksi säilytetyt meripähkinät, etanat ja
kuivatut sienet olivat muuten jokapäiväinen ruokani. Herra olkoon
ylistetty, joka kattoi köyhiensä pöydän niin runsailla herkuilla."
"Ja koko tämän pitkän ajan ponnistelin suorittaakseni työn, joka
minulle oli asetettu. Metsässä jalostutin villejä hedelmälajeja
mukanani tuomilla istukeoksilla, istutin marjapensaita,
viiniköynnöksiä ja pähkinöitä muokattuun maahan. Kallion
etelärinteellä viljelin pumpulikasvia, jonka hedelmistä valmistin
pajupuusta tehdyissä kangaspuissa pukukankaamme. Ruo'oista ja
kaisloista solmeilin mehiläispesiä, joihin vangitsin mehiläisparvia,
ja jo ensimmäisestä vuodesta alkaen saatoin ruveta vahaa ja hunajaa
vaihtamaan. Myllärit ja salakuljettajat tulivat joskus saarelle. He
auttoivat minua raskaammissa töissä eikä kukaan tehnyt minulle pahaa.
He tiesivät, ettei minulla ollut rahaa, ja he maksoivat rehellisesti
antamalla minulle yhtä ja toista avustusta ja välttämättömiä
työkaluja. He tiesivät myös, etten ottanut vastaan rahaa. Kun siis
hedelmäpuut alkoivat kasvaa suuriksi, oi, silloin minä aloin uida
yltäkylläisyydessä, liejuttuneessa maaperässä kasvaa joka puu niin
reheväksi, että on ilo sitä katsella. Minulla on päärynäpuita,
jotka kantavat kypsän hedelmän joka vuosi. Ja minun puuni kantavat
yleensä hedelmän joka vuosi. Olen urkkinut niiltä kaikki salaisuudet
ja tiedän, että hyvän puutarhurin hoidossa ei tule liian runsasta
satoa eikä katoa. Eläimet ymmärtävät ihmisen kieltä, ja minä uskon
puillakin olevan silmät ja korvat ymmärtämään sitä, joka hellästi
niitä hoitaa ja tiedustelee niiden salaisia toiveita, ja ne ovat
ylpeitä valmistaessaan sille iloa. Oi, puut ovat niin ymmärtäväisiä.
Niilläkin on sielu. Sanon sitä murhaajaksi joka hakkaa poikki jalon
puun."
"Ne ovat täällä minun ystäviäni."
"Minä rakastan niitä, elän niissä ja niiden kanssa."
"Kaiken, minkä ne antavat minulle vuosi vuodelta, noutavat
naapurikylien ja myllyjen väet, ja vastineeksi he antavat minulle,
mitä taloudessani tarvitsen. Rahasta en myy mitään. Inhoan rahaa,
tuota kirottua rahaa, joka on karkoittanut minut maailmasta ja
mieheni elämästä. En milloinkaan enää tahdo nähdä rahaa."
"Mutta silti en ole kylliksi houkkio luullakseni, ettei milloinkaan
voisi tulla katovuosia, jotka tekevät tyhjäksi ihmisen uutteruuden
hedelmän; hallat ja raesateet voivat hävittää vuoden siunauksen.
Olenkin siltä varalta varustautunut. Kallioni kellariloukkoon ja
noihin ylhäällä oleviin ilmaviin onkaloihin, olen kätkenyt ne
vaihtotavarat, jotka voivat säilyä. Tynnyreissä on minulla viiniä,
lekkereissä hunajaa, paaleissa villaa ja puuvillaa kylliksi,
ollakseni turvattu kymmeneksi vuodeksi. Näette, että vaikka olenkin
ilman rahaa, minulla kuitenkin on kassakirstu. Voin sanoa olevani
rikas, vaikkei kahteentoista vuoteen ainoakaan äyri ole kulkenut
käsieni lävitse."
"Sillä kaksitoista vuotta olen asunut tällä saarella, minä yksin
noiden kahden toisen kera, sillä Almiran lasken ihmiseksi. Noëmi
tosin väittää, että meitä on neljä. Mutta hän laskee Narcissan
mukaan. Lapsihoukka!"
"Jotensakin useat tuntevat olinpaikkamme, mutta tällä saarella
ei tunneta petosta. Pakollinen erottauminen rajalla molempien
maiden välillä on tehnyt väestön suljetuksi. Ei kukaan sekaannu
toisten asioihin. Jokainen säilyttää vaistomaisesti tietonsa kuin
salaisuuden. Täältä ei mene mitään ilmiantoja Wieniin, Ofeniin eikä
Stambuliin."
"Minkätähden minut ilmiannettaisiin? Minä en astu kenenkään tielle
enkä vahingoita ketään. Minä viljelen hedelmiä maatilkulla, jolla ei
ole omistajaa. Herra Jumala ja Tonava ovat antaneet sen minulle, ja
minä kiitän heitä siitä joka päivä. Ole siunattu, Sinä, Jumalani, ole
siunattu Sinä kuninkaani!"
"En tiedä onko minulla uskontoa. Kahteentoista vuoteen en ole
nähnyt kirkkoa enkä pappia. Noëmi ei tiedä niistä mitään. Olen
opettanut hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Minulla on tapana puhella
hänelle Jumalasta, Jeesuksesta ja Mooseksesta sellaisina kuin minä
ne tunnen, hyvästä, rakastavasta, armahtavaisesta, kaikkialla
läsnäolevasta Jumalasta, Jeesuksesta suurena kärsimyksissään ja
jumalaisena ihmisyydessään, Mooseksesta, kansanvapauden sankarista,
joka vaeltaessaan erämaassa mieluummin kärsi nälkää ja janoa kuin
vaihtoi vapauttaan orjuuden lihapatoihin, siitä Mooseksesta, joka
kehoitti hyväntekeväisyyteen ja veljelliseen rakkauteen, sellaiseen,
jollaiseksi minä ne tajuan. Mutta järkähtämättömän koston Jumalasta,
valittujen Jumalasta, siitä Jumalasta, joka vaatii uhreja ja asuu
koristetuissa temppeleissä ja siitä Jeesuksesta, joka vaatii sokeata
uskoa ja vainoo toisinuskovia, ja siitä Mooseksesta, joka kiristää
rahoja ja saarnaa vihaa, sanalla sanoen, niistä, joista kirjat ja
kirjoitukset, kellot ja kirkkolaulut julistavat, niistä hän ei mitään
tiedä."
"Nyt te tiedätte, keitä olemme ja mitä me täällä teemme. Nyt saatte
myös tietää, millä tämä mies uhkaa meitä."
"Hän on sen miehen poika, jonka edestä mieheni meni takuuseen, joka
ajoi hänet tekemään itsemurhan, ja jonka takia me pakenimme ihmisten
maailmasta tähän korpeen. Hän oli kolmentoistavuotias poika silloin
kun me kadotimme kaiken ja isku kohtasi häntäkin, sillä hänen isänsä
hylkäsi hänet. Minua ei oikeastaan ihmetytä se, että hänestä tuli
niin huono ihminen. Isänsä hylkäämänä, vieraiden ihmisten armoille
osoitettuna, sen pettämänä ja ryöstämänä, johon hänen olisi tullut
olla kiintynyt lapsen kunnioituksella, jo lapsuusvuosinaan leimattuna
kavaltajan pojaksi -- onko ihme, että hänestä tuli se, mikä hän nyt
on?"
"Ja kuitenkin en vielä oikein tiedä, mikä hän oikeastaan on, mutta
se, mitä tiedän, on kylliksi. Tänne saapuvat ihmiset tietävät kertoa
paljon hänestä."
"Jonkun ajan kuluttua isän paosta lähti hänkin Turkinmaalle. Hän
sanoi lähtevänsä isäänsä etsimään. Toiset väittävät hänen tavanneen
isän, toiset arvelevat, ettei hän ollut päässyt tämän jäljille. On
niitäkin, jotka sanovat hänen varastaneen ja tuhlanneen ne isän
rahat, jotka tämä paetessaan oli ottanut mukaansa. Mutta mitään ei
varmuudella tiedetä. Häneltä itseltään ei voi saada tietää mitään,
sillä kaikki hänen sanansa ovat valhetta. Siitä, missä hän on
oleskellut ja mitä tehnyt, hän kertoo historioita, joita hän on
erinomainen kyhäämään kokoon, ja joita hän pystyy esittämään niin
uskottavina, että sekin, joka omin silmin on nähnyt asian tapahtuneen
päinvastoin, ällistyy ja kysyy, eikö hänen puheissaan kuitenkin
ole perää. Tänään hän on täällä, huomenna siellä. Hänet näkee
Turkinmaalla, Walakiassa, Puolassa ja Unkarissa. Kaikissa näissä
maissa ei ole ainoatakaan kuuluisaa miestä, jota hän ei tuntisi. Hän
pettää jokaista, jonka seurassa kerrankin on ollut, ja se, jota hän
kerran on pettänyt, voi olla varma siitä, että hän tulee vielä kerran
petetyksi."
"Hän puhuu kymmentä kieltä, minkä maalaiseksi hän itsensä sanoneekin,
täytyy hänet siksi uskoa. Milloin hän tulee kauppiaana, milloin
sotilaana, milloin merimiehenä, tänään hän on turkkilainen, huomenna
kreikkalainen. Hän on jo sukeltanut esiin puolalaisen kreivin
hahmossa, erään venäläisen ruhtinattaren sulhasena ja saksalaisena
ihmelääkärinä, joka pillereillään parantaa kaikenlaatuisia tauteja.
Ei kukaan voi saada selville, mikä hänen oikea ammattinsa on.
Yksi ainakin on varma -- hän on palkattu vakooja. Turkkilaisten,
itävaltalaisten vaiko venäläisten palveluksessa, kuka tietää? Kenties
hän palvelee kaikkia kolmea yht'aikaa ja kenties vielä useampia.
Hän kulkee kaikkien asioilla ja pettää kaikkia. Joka vuosi ilmestyy
hän muutaman kerran saarelle. Hän saapuu turkkilaiselta rannalta ja
lähtee samassa veneessä Unkarin puolelle. Mitä hänellä on siellä
tekemistä, sitä en aavista. Mutta minä olen suuresti taipuvainen
uskomaan, että hän pelkästään omaksi ilokseen valmistaa minulle
ikävän nähdä häntä täällä. Minä tiedän myös, että hän on hekumoitsija
ja irstailija. Minun luonani hän saa herkullista ruokaa ja minulla on
nuori, kukoistava tytär, jota hän mielellään kiusoittelee kutsumalla
häntä morsiamekseen. Noëmi vihaa häntä. Hän ei aavista, miten
oikeutettua hänen vihansa on."
"En kuitenkaan luule Teodor Kristyanin vain siksi käyvän saarellamme.
Täällä lienee muita vetovoimia, joita en tunne. Mies on palkattu
vakooja. Sitäpaitsi hänellä on häijy sydän. Hän on läpeensä
turmeltunut ja pystyy mihin tahansa. Hän tietää minun tyttäreni
kera anastaneen tämän saaren. Hän tietää, ettei meillä ole siihen
ihmislakien mukaan minkäänlaista oikeutta."
"Tämän salaisuuden tietäessään hän voi veroittaa, kiusoittaa ja
piinata meitä molempia. Ellemme anna hänelle, mitä hän pyytää, uhkaa
hän ilmaista meidät Itävallan ja Turkin hallituksille, ja niin pian
kuin nämä saavat kuulla keskellä Tonavaa kohonneen uuden maapalasen,
jota ei ole mainittu missään rauhansopimuksissa, alkavat ne kiistellä
keskenään ja ratkaisua odottaessa täytyy meidän lähteä täältä pois,
kuten kävi kansan Allion-vuoren ja Csernajoen välisellä alueella.
Tämän miehen tarvitsee vain sanoa sana, tehdäkseen tyhjäksi kaiken,
mitä minä kahdentoista vuoden työllä ja ponnistuksella olen saanut
aikaan tällä yksinäisellä saarella, ja muuttaakseen tämän Edenin,
missä me olemme eläneet onnellisina, erämaaksi ja syöstäkseen meidät
kodittomina maailmaan takaisin. Niin, hän voi tehdä enemmänkin.
Meidän ei ole pelättävä ainoastaan keisarin valtiollisia käskyläisiä,
vaan vavistava myös pappien edessä. Jos arkkipiispat, patriarkat,
arkimandriitit ja dekantit saisivat tietää tällä saarella asuvan
tytön, joka kasteestaan asti ei kertaakaan ole ollut kirkossa,
veisivät he väkisin hänet täältä ja sulkisivat hänet luostariin.
Käsitättekö nyt, herraseni, ne raskaat huokaukset, jotka estivät
teitä nukkumasta?"
Timar tuijotti kuuhun, joka oli laskemassa poppelien taakse.
"Minkätähden", hän ajatteli itsekseen, "en minä nyt ole mahtava mies?"
"Ja siten", jatkoi Terese, "voi tämä mies minä päivänä hyvänsä syöstä
meidät turmioon. Hänen on vain tarvis joko Wienissä tai Stambulissa
ilmoittaa täällä Tonavassa olevan uuden maatilkkusen ja me olemme
hukassa. Ei kukaan koko seudulla ole ilmaiseva meitä, vain hän
pystyy siihen. Mutta minä olen valmis kaikkeen. Saaren tulee kiittää
synnystään tätä kalliota. Se ehkäisee Tonavan ryöppyvää vettä.
Eräänä vuonna, kun Milos oli sodassa serbialaisten kanssa, kätkivät
serbialaiset salakuljettajat kolme kirstua ruutia saaren pensaihin.
Siitä saakka se on ollut täällä. Ehkä joutuivat ruudin kätkijät
turkkilaisten vangeiksi, kenties heidät surmattiin. Minä löysin
ruudin ja kätkin sen kallion syvimpään luolaan. -- Herraseni, jos
yritetään karkoittaa minut tältä saarelta, heitän palavan sytykkeen
alas ruudin sekaan, ja kallio on räjähtävä ilmaan ja me sen mukana,
ja ensi keväänä jään lähdettyä ei kukaan ole löytävä jälkeäkään tästä
saarestamme. Nyt tiedätte, miksi ette osannut nukkua täällä."
Timar nojasi päätään käteensä ja tuijotti eteensä.
"Tahdon sanoa teille vielä erään seikan", jatkoi Terese kumartuen
hänen puoleensa, niin että hän voisi kuulla hiljaa kuiskatut sanat.
"Luulen miehen tällä kertaa tulleen tänne muistakin syistä kuin vain
siitä, että hän oli pelannut rahansa kapakassa ja tahtoi kiristää
minulta muutamia guldenia. Hänen vierailunsa tarkoitti joko teitä
tai tuota toista herraa. Olkaa varuillanne, jos toisella teistä on
pelättävää tai joku salaisuus kätkettynä."
Kuu katosi poppelien taakse ja idässä alkoi päivä sarastaa.
Kultarastaat virittivät laulunsa soimaan. Aamu koitti.
Morava-saarelta kuului torvien pitkäveteiset äänet. Ne olivat
merkkejä, joilla laivaväki herätettiin.
Hiekasta kuului askeleita. Eräs merimies tuli maihinnousupaikalta
sanomaan, että myrsky oli jo tauonnut, ja laiva oli lähtövalmis.
Majasta tulivat vieraat, Eutym Trikalis ja hänen tyttärensä, kaunis
Timea häikäisevän valkoisine kasvoineen.
Noëmikin oli ylhäällä ja keitti äsken siilattua maitoa aamiaiseksi.
Timea ei juonut sitä, vaan ojensi sen sijaan sen Narcissalle, joka
Noëmin suureksi mielipahaksi piti hyvänään vieraan tytön antimen.
Eutym Trikalis kysyi Timarilta, minne edellisenä iltana saapunut
vieras oli hävinnyt. Timar vastasi hänen jo yöllä lähteneen.
Tämän uutisen kuullessaan tummenivat vanhuksen kasvot entistä enemmän.
Viimein sanoivat he kaikki jäähyväiset emännälleen. Timea oli
alakuloinen ja valitti yhä voivansa pahoin. Timar jättäytyi
viimeiseksi ja jätti Tereselle turkkilaisen silkkihuivin lahjana
Noëmille. Hän kiitti luvaten, että tyttärensä käyttäisi sitä.
Sitten he poistuivat poiketen veneelle vievälle ruohottuneelle
polulle. Terese ja Almira seurasivat heitä rantaan. Noëmi sitävastoin
kiipesi kallion huipulle. Istuen siellä sammaleen kukkien keskellä
hän seurasi silmillään loittonevaa venettä.
Narcissa hiipi hänen luokseen, kääriytyi kiemuraan hänen polvelleen
ja taivutti notkean kaulansa hänen poveaan vasten.
"Pois, sinä uskoton! Silläkö tavoin sinä minua rakastat! Sinä hylkäät
minut ja liehakoit toista tyttöä, vain siksi, että hän on kaunis,
mitä minä en ole. Mene, en enää välitä sinusta!"
Ja sitten hän painoi kissaa molemmin käsin povelleen, hyväili
hienohipiäisellä leuallaan sen valkoista päätä -- ja katseli veneen
jälkeen. Hänen silmissään kimmelsi kyynel.
Viides luku.