Alhaalta rannasta asteleva mies on omituisen näköinen Hän on puettu
puseroon ja roimahousuihin. Kaulan ympäri on kiedottu punainen
kattuuniliina ja päätä peittää turkkilainen fetsi.
Hänen kasvonsa ovat kauniit. Jos hän istuisi hiljaa maalarin mallina,
arvelisi jokainen hänet nähdessään, että siinäpä malli sankarista;
mutta hänen astuessaan esiin ilmielävänä on jokaisen ensi ajatus:
"Hän on vakoilija!" Hänen piirteensä ovat säännölliset, silmät tummat
miltei mustat, tuuhea tukka on kihara, huulet hienopiirteiset, mutta
nämä silmiä ympäröivät rypyt, nämä alaspäin kaareutuvat suupielet ja
epämääräisesti harhailevat silmät ilmaisevat luonnetta, joka on omien
halujensa orja.
Almira haukkui raivoissaan miestä, joka uhmaavan välinpitämättömänä
asteli eteenpäin tietoisena siitä, että toisten velvollisuus oli
suojella häntä. Noëmi huusi koiraa olemaan hiljaa, mutta siitä se ei
välittänyt. Hän tarttui sitä korviin ja veti taaksepäin. Almira ulvoi
ja murisi vihoissaan siitä vääryydestä, mitä sen korville tehtiin,
mutta ei lakannut haukkumasta. Viimein Noëmi pani jalkansa sen pään
päälle ja polki sen maahan. Nyt vasta se alistui. Se ojentautui
muristen pitkäkseen antaen tytön jalan levätä suuren, mustan päänsä
päällä, aivan kuin se olisi ollut taakka, josta ei voinut vapautua.
Vihellellen ja rallattaen mies lähestyi. Hän huusi jo kaukaa:
"Vai on teillä täällä yhä tuo kirottu koira! Miksi ette ole sitä
lopettaneet? Loppujen lopuksi kai minun täytyy raivata se tieltäni.
Sinä senkin tyhmä elukka!"
Kun nuorukainen oli tullut Noëmin luo, ojensi hän tuttavallisesti
hymyillen kätensä tytön kasvoja kohti aikoen nipistää häntä poskesta,
mutta Noëmi vetäytyi nopeasti pois.
"Oletko yhä vielä kesytön, pikku morsiameni? Kas, kuinka olet
kasvanut sitte viime näkemän."
Noëmi katsoi pää ylväästi pystyssä puhujaa. Kuinka hän saikin
kasvonsa häijyiksi yht'äkkiä! Hän rypisti kulmakarvojaan, työnsi
huulensa eteenpäin ja katsoi mieheen uhmaten, terävästi. Hänen
kasvojensa värikin muuttui. Ruusuinen iho muuttui silmänräpäyksessä
tuhkanharmaaksi. Hän osasi todella näyttää oikein ilkeältä, kun vain
tahtoi. Mutta mies sanoi hänelle:
"Oi kuinka sinusta on tullut kaunis!"
Vastauksen sijasta Noëmi kääntyi koiraan päin.
"Vaiti, Almira!"
Aivan kuin kotonaan tulija astui kuistille, missä hän ensi
työkseen suuteli emännän kättä. Sitten hän tervehti ystävällisellä
alentuvaisuudella Timaria, kumarsi kohteliaasti Eutymille ja Timealle
ja ryöpsähytti heti puhetulvan: "Hyvää iltaa, rakas anoppi! Nöyrin
palvelijanne, herra komissaario! Nimeni on Teodor Kristyan. Olen
kapteeni ja ritari, tämän kunniallisen rouvan tuleva vävy. Isämme
olivat hyviä ystäviä ja kihlasivat Noëmin ja minut. Minun on tapana
vierailla joka vuosi rakkaitteni luona täällä heidän kesäasunnossaan
katsomassa, miten paljon morsiameni on kasvanut. Olen erinomaisen
iloinen tavatessani teidät täällä, herraseni -- jos oikein muistan
on nimenne Timar? Minulla on jo ennen ollut ilo kohdata teidät
toisaalla. Toinen herra näyttää..."
"-- Ymmärtävän vain kreikkaa", keskeytti Timar ja työnsi samalla
kätensä niin syvälle takintaskuihin, että näytti siltä, kuin hän
olisi tahtonut tehdä tulijalle mahdottomaksi puristaa hänen kättään
jälleennäkemisen ilossa. Häntähän oli helppo kohdata, matkustavaista
kauppakommissaariota.
Teodor Kristyan ei liioin katsonut tarpeelliseksi askaroida enempää
Timarin kanssa. Hän katsoi elämää käytännöllisemmältä puolelta.
"Näyttääpä siltä kuin minua olisi täällä odotettu. Oiva ateria --
neljännet ruokaneuvot käyttämättä! Silavaa! Se on heikko puoleni.
Kiitoksia paljon, rakas mamma, kiitos herraseni, ja te neitiseni!
Minulle illallinen kyllä maistuu. Kiitos, tuhat kiitosta!"
Eikä kenkään näistä mainituista henkilöistä ollut pienimmälläkään
tavalla kehoittanut häntä istumaan pöytään tai pitämään hyvänään sen
herkkuja, mutta hän oli otaksuvinaan heidän pyytämällä pyytäneen
häntä. Sitten hän ryhtyi silavaan tarjoten useita kertoja sitä
Eutymille ja oli suuresti hämmästynyt nähdessään kristityn sielun,
joka ylenkatsoi tätä jumalten ruokaa.
Timar nousi pöydästä sanoen emännälle: "Matkustajani ovat väsyneet.
Heille on lepo tarpeellisempi kuin ruoka. Tahdotteko olla
ystävällinen ja valmistaa heidän vuoteensa."
"Ne ovat aivan kohta kunnossa!" vastasi rouva. "Noëmi, auta neitiä
riisuutumaan."
Noëmi nousi ja seurasi äitiään sekä molempia vieraita sisähuoneeseen.
Timarkin lähti pöydästä, jonka ääreen tulija jäi yksin istumaan.
Ahnaasti hän ahmi kaiken ravinnoksi kelpaavan, mitä oli jälellä.
Silläaikaa loruili hän herkeämättä Timarille ja heitti haarukkansa
päästä imemänsä luut Almiralle.
"Teillä mahtoi olla hiivatin vaivalloinen matka tässä kovassa
tuulessa. Minua ihmetyttää, miten pääsitte Demir Kapin ja Fatalian
ohi. -- Ota pois, Almira, äläkä enää vihoittele minulle, tyhmä
elukka! -- Muistatteko vielä, herraseni, että kerran kohtasimme
toisemme Galatz'issa? -- No, tuon saat myös, musta hirviö."
Kääntyessään viimein ympäri huomasi hän, ettei Timaria enempää kuin
Almiraakaan ollut enää huoneessa. Kumpikin oli hänet jättänyt.
Timar oli kiivennyt ullakolle, minne hän valmisti itselleen vuoteen
tuoksuvista heinistä. Almirakin oli ryöminyt piiloon johonkin
nurkkaan.
Nyt hänkin käänsi tuolinsa ympäri, ei kuitenkaan ennenkuin oli
tyhjentänyt viiniruukun ja toisten vieraiden lasit viime tilkkaan
asti. Senjälkeen hän veisti tikun tuolista, jolla istui, ja kaivoi
sillä hampaitaan, levollisena kuin mies, joka rehellisesti on
ansainnut iltasensa.
Yö oli tullut. Lopen väsyneitä matkailijoitamme ei tarvinnut uneen
tuudittaa.
Timar oli ojentautunut suoraksi ihanasti tuoksuviin heiniin ja arveli
tänä yönä nukkuvansa kuin kuningas. Mutta hän erehtyi luulossaan.
Suurten ja vaihtelevien vaivojen perästä on juuri vaikeinta saada
unen päästä kiinni. Toinen toistaan ajavat kuvat ryntäsivät hänen
mieleensä sekaisina kuvasarjoina, takaa ajavien hahmojen, uhkaavien
karien, vesiputousten, vieraitten naisten, mustien koirien ja
valkoisten kissojen muodossa. Myrsky ulvoi kaiken keskellä,
laivatorvet räikkyivät, ruoskat paukkuivat, kultaa satoi alas ja
ihmiset nauroivat, kuiskuttelivat ja huusivat sikin sokin.
Ei auttanut vaikka hän sulki silmänsä. Äänet ja näyt silloin
vain lisääntyivät. Ja äkkiä alettiin puhua hänen allaan olevassa
huoneessa. Äänet olivat hänelle tuttuja. Emäntä ja viimeksi tullut
vieras, juttelivat keskenään. Ullakon erotti huoneesta vain ohut
lautakatto, ja hän kuuli jokaikisen sanan yhtä selvästi kuin se olisi
kuiskattu hänen korvaansa. He puhuivat hiljaa, hillityllä äänellä,
vain silloin tällöin korotti mies ääntään.
"No, mamma Terese, onko sinulla paljon rahaa?" hän alkoi.
"Tiedät liiankin hyvin, ettei minulla ole yhtään. Etkö tiedä minun
harjoittavan vain vaihtokauppaa, joten en ota vastaan ensinkään
rahaa?"
"Se on hyvin typerää, eikä ollenkaan miellytä minua. En myöskään voi
sitä uskoa."
"Asia on kuin sanon. Se, joka tulee luokseni ostamaan hedelmiä,
jättää sijaan jotakin, jota voin käyttää hyväkseni. Mitä minä täällä
tekisin rahoilla?"
"Minä kyllä tiedän, mitä tekisit. Antaisit ne _minulle_. Minua et
milloinkaan ajattele. Kun minä nain Noëmin, et kai voi antaa hänelle
kuivatttuja kukkia myötäjäisiksi! Tyttäresi onni ei ensinkään
ole sydämelläsi. Auttaisit minua eteenpäin, että saavuttaisin
varman aseman maailmassa. Juuri tällä hetkellä on minut nimitetty
ensimmäiseksi tulkiksi lähetystöön, mutta minulla ei ole rahaa, millä
matkustaa sinne, sillä minulta on taskustani varastettu kaikki rahat,
ja nyt minä menetän senvuoksi paikkani."
Rouva vastasi levollisesti:
"En usko kenenkään antaneen sinulle virkaa, jonka voisit menettää;
mutta uskon kyllä sinulla olevan viran, jota et voi menettää. Uskon
myöskin, ettei sinulla ole yhtään rahaa, mutta en usko, että niitä
olisi varastettu sinulta."
"No, usko minun puolestani mitä tahansa, tai ole uskomatta. Minä en
myöskään usko sinun olevan ilman rahoja. Sinulla täytyy olla niitä.
Salakuljettajat laskevat tässä maihin. Ja he maksavat runsaasti."
"Se on totta. Välistä nousee salakuljettajia maihin saarelle, mutta
he tulevat harvoin majani läheisyyteen, ja kun se joskus tapahtuu
ostavat he juustoa antaen minulle sijaan suolaa. Tahdotko suolaa?"
"Tahdotko tehdä minusta pilaa, vai mitä? Entä nämä rikkaat
matkustajat, jotka tänä yönä nukkuvat kattosi alla?"
"En tiedä, ovatko he rikkaita."
"Pyydä heiltä rahaa! Vaadi sitä! Pois tuo tekopyhä ilme! Päästä
minut kuulemasta tuosta austraalialaisesta vaihtokaupasta. Hanki
tukaatteja, jos tahdot elää sovussa minun kanssani. Tiedäthän, että
minun on tarvis vain ilmaista yksikin sana asianomaisessa paikassa,
niin olet hukassa."
"Puhu hiljaa, onneton!"
"Vai pyydät sinä minua jo puhumaan hiljaa? No, tee minut mykäksi
yhdellä kertaa! Ole ystävällinen nyt, Terese! Anna minulle hiukan
rahaa!"
"Mutta eihän koko talossa ole. Älä kiusaa minua! Minulla ei ole
äyriäkään. Enkä tahdokaan rahoja. Minun silmissäni lepää kirous
kaiken sen yli, mitä kutsutaan rahaksi. Tuossa ovat kaikki
laatikkoni. Etsi niistä kaikista ja jos löydät, niin ota ne."
Kuten näytti, ei mies lyönyt laimin käyttää hyväkseen tätä lupaa,
sillä hetki sen jälkeen kuuli Timar hänen huudahtavan:
"Oi, mitä tämä on? Kultainen rannerengas!"
"Niin, vieras neiti antoi sen Noëmille. Jos sinulle on siitä hyötyä,
niin ota se!"
"Se on kymmenen tukaatin arvoinen. Onhan sekin parempi kuin ei
mitään. Älä pahastu Noëmi. Kun sinusta tulee minun vaimoni, ostan
sinulle kaksi rannerengasta, joista kumpikin maksaa kolmekymmentä
tukaattia ja keskelle saat sinä safiirin -- ei, smaragdin?"
"Kumman mieluummin tahdot, safiirin vaiko smaragdin?"
Hän nauroi itse päähänpistolleen, ja kun ei kukaan vastannut hänen
kysymykseensä, jatkoi hän:
"Mutta, mamma Terese, valmistappa nyt yösija rakkaalle tulevalle
vävyllesi, Teodorillesi, jotta hän uneksisi suloisesti kaikkein
rakkaimmasta Noëmistaan."
"Minulla ei ole vuodetta sinulle. Viereisessä huoneessa ja ullakolla
nukkuvat vieraamme, täällä meidän kanssamme sinä et voi nukkua. Se
ei olisi soveliasta. Noëmi ei enää ole lapsi. Mene ulos kuistille ja
paneudu maata penkille."
"Oi sinä kovasydäminen, epäinhimillinen Terese! Sinä osoitat minut
ulos kovalle penkille minut, ainoan, tulevan rakkaan vävysi."
"Noëmi, anna minulle tyynysi!"
"Kas tuossa, ota se! Tässä on peitteenikin. Nuku hyvin!"
"Kyllä, jos vain se kirottu koirahirviö ei ole siellä ulkona. Se
ilkeä elukka raatelee minut."
"Älä sitä pelkää. Minä sidon sen kiinni. Eläinparka! Sitä ei tarvitse
panna kahleisiin muulloin, kuin sinun ollessasi täällä."
Rouva Teresen oli vaikeata vietellä Almira esiin piilopaikastaan.
Koiraparka tiesi varsin hyvästi, mitä nyt seuraisi, mutta se oli
tottunut tottelemaan ja se antoi emäntänsä vihdoin sitoa itsensä
kahleisiin. Mutta sitä raivokkaampi oli koira sitä kohtaan, jonka
tähden se vangittiin.
Niin pian kuin Terese oli palannut huoneeseensa ja Teodor oli
jäänyt yksin kuistille alkoi Almira kiivaasti haukkua tanssien
hurjasti ympäri sitä pientä avointa paikkaa, jonka kahle jätti sen
käytettäväksi. Aika ajoin se nykäsi vetääkseen kaulanauhan ja kahleen
päänsä yli tai kiskaistakseen juurineen sireenin, johon sen kahle oli
kiinnitetty.
Teodor ärsytti sitä tällöin vielä enemmän. Hänelle tuotti iloa
ärsyttää eläintä, joka ei voinut hyökätä hänen kimppuunsa ja joka
senvuoksi sihisi raivosta.
Hän meni aivan koiran lähelle jättäen vain jalanverran välimatkaa
itsensä ja sen kohdan välille, mihin koira saattoi kahleiltaan
ulottua, jonka jälkeen hän alkoi ryömiä nelinkontin ja irvistellä.
Hän pisti ulos kielensä, sylki sitä silmiin ja matki sen haukuntaa.
"Vouv, vouv! Sinä tahtoisit mielelläsi tarrata minuun, vai mitä?
Vouv, vouv! Tässä on nenäni, pure se pois, jos voit! Oletpa sinä
kaunis koira! Sinä ilkeä elukka! Vouv, vouv! No, kiskaise sitten
poikki kahleesi! Vedä sormikoukkua kanssani! Pureppa sormeani! Sehän
on aivan kuonosi edessä. Iske kiinni vain, jos haluat!"
Almira hillitsi raivonsa äkkiä. Se ei enää haukkunut, se tuli
tajuihinsa. "Viisaampi antaa perään", ajatteli koira. Se kohotti
päätään, kuin olisi se tahtonut katsella alas toista nelijalkaista
eläintä, kääntyi sitten ympäri ja raapi koiran tavoin takajaloillaan,
jolloin ruohoa ja hiekkaa nousi ilmaan, niin että toisen eläimen
silmät ja suu tulivat niitä täynnä, ja se alkoi haukkua ihmisen
tavoin, s.o. kirota. Mutta Almira vetäytyi kahleineen sireeninrungon
taakse eikä tullut enää esiin. Se ei haukkunutkaan enää,
kuumeentapainen huohottaminen vain kuului vielä hetkisen.
Timar makasi sitä kuunnellen. Hän ei voinut nukkua. Hän oli jättänyt
ullakon oven auki päästääkseen valoa sisään. Oli kuutamo ja koiran
vaiettua lepäsi seudun ylitse syvä hiljaisuus, joka teki yön ja
yksinäisen seudun yksinäiset äänet vielä eriskummallisemmiksi.
Tänne ei kuulu ihmisääniä, vaunujen rätinää eikä myllyjen pauhua.
Tämä on rämeiden, saarien ja hiekkasärkkien valtakunta. Aika ajoin
kuuluu syvä-äänistä surinaa yössä. Se on kaulushaikaran, rämelinnun
laulua. Yölintujen lento tuntuu häipyvältä soinnulta, ja lepäävä
tuuli tekee itselleen harppuja poppeleista, joiden värisevien
lehtien lomitse se suhisten kulkee. Vesikoira ulvoo kaislikossa
matkien itkevän lapsen ääntä, ja orava hyrrää majan valkeata
seinää vasten. Ympärillä avartuu tumma, tuuhea metsä, jossa keijut
keinuvat soihtutanssissaan ja virvatulet ajavat toisiaan takan
lahopuiden seassa, mutta puutarhan kukkiin valaa kuu hopeahohdettaan
ja loistosiipiset yölepakot parveilevat korkeiden runkoruusujen
ympärillä.
Mikä ihmeellinen paikka! Sielu vaipuu mietteisiin. Kuinka ylevä,
kuinka jumalallinen tämä autio seutu onkaan!
Kunpa ei ihmisääniä sorahtelisi näihin öisiin ääniin!
Mutta niin kuitenkin on laita.
Alhaalla majan molemmissa pikku huoneissa lepää samaten ihmisiä,
joilta joku paha henki on riistänyt yöunen, ja sieltä kuuluu syviä
huokauksia öisten äänien säestykseksi.
Toisesta huoneesta kuulee Timar jonkun yön hiljaisuudessa huokaavan:
"Oi, Jesus!" -- toisesta "Oi, Allah!"
Siellä ei osata nukkua. Mikä riistääkään unen alhaalla nukkuvilta?
Timar, koettaessaan koota ajatuksiaan saa äkkiä päähänpiston,
mikä saattaa hänet hypähtämään vuoteeltaan, pukemaan päälleen
päällystakkinsa, jota hän on käyttänyt peitteenään ja nopeasti
juoksemaan tikapuita alas, jotka on pystytetty ullakon ovea vasten.
Samassa silmänräpäyksessä oli aivan sama ajatus syntynyt erään toisen
henkilön aivoissa toisessa alhaalla olevista huoneista. Ja kun Timar
tultuaan talon nurkalle hillityllä äänellä huusi "Almira!", kuului
yht'aikaa toinen ääni kuistille antavasta ovesta samoin kutsuvan
koiraa, aivan kuin olisi toinen ääni ollut toisen aavemainen kaiku.
Molemmat huutajat lähenivät hämmästyneinä toinen toisiaan. Timar
kohtasi Teresen. "Olette noussut vuoteeltanne?" Terese kysyi.
"En saanut unta."
"Ja mitä tahdoitte Almirasta?"
"Tahdon avoimesti tunnustaa sen teille. Päähäni pälkähti ajatus, että
tuo,... ihminen olisi myrkyttänyt koiran, kun se äkkiä vaikeni."
"Aivan sama ajatus johtui minun mieleeni. -- Almira!"
Koira tuli esiin kopistaan heiluttaen häntäänsä.
"Ei sitä mikään vaivaa", Terese sanoi. "Vieraan yösija kuistilla on
koskematon. Tule, Almira! Minä päästän sinut kahleistasi."
Eläin painoi päänsä emäntänsä helmaan, antoi levollisesti ottaa
kaulastaan nahkanauhan, hypähti hänen päälleen, nuoli hänen poskiaan
ja kääntyi sitten Timarin puoleen, nosti suuren käpälänsä pannen
sen koiran kunnioitusta ilmaisevin elein Timarin käteen. Sitten se
ravisteli itseään, ojentelihe pitkin pituuttaan, heittäytyi ensin
oikealle, sitten vasemmalle kyljelleen ja makasi sen jälkeen hiljaa
pehmeässä ruohikossa. Se ei enää haukkunut.
Siitä saattoi olla varma, ettei sen vihollinen ollut enää saarella.