Jo samana yönä läksi "Pyhä Barbara" Orsovasta. Seuraavana päivänä
nousi hirmumyrsky, kuten perämies oli ennustanut. Se kesti useita
päiviä, ja vihdoin neljäntenä päivänä huomattiin välttämättömäksi
etsiä suojaa eräältä Tonavan sivujoelta. Täällä "Pyhä Barbara" saikin
levätä ponnistuksistaan.
Mutta nyt kohtasi uusi suru. Kaikki elintarpeet olivat lopussa.
Laivassa ei ollut muita muonavaroja kuin hiukan kahvia ja sokeria
sekä Timean hallussa laatikollinen sokeroituja hedelmiä, jota
laatikkoa hän ei suostunut avaamaan, koska se oli määrätty lahjaksi
eräälle henkilölle.
"Ei mitään hätää", sanoi Timar. "Jossakin kohdin rannikolla lienee
varmaan joku ihmisasutus; lampaita ja vohlia on kai kaikkialla ja
rahalla saa kaikkea näillä seuduin."
Vieläkin uusi vaikeus! Ankkurissa olevaa laivaa viskelivät aallot
sinne tänne, niin että Timea tuli ankaraan meritautiin.
Kenties löytyisi kuitenkin jostakin ihmisasunto, jossa Timea ja hänen
isänsä voisivat rauhassa viettää yönsä?
Timarin terävä silmä keksi heikon savun nousevan rantakaislikosta
kohoavien poppelien yläpuolelle. Siellä toki on ihmisiä!
"Minäpä soudan katsomaan, kuka siellä asuu."
Hän työnnätti venheen vesille, otti pyssynsä, metsästyslaukkunsa
ja verkon -- eihän voinut tietää, mitä sattuisi eteen, kenties
metsänriistaa tai kaloja -- ja souti sitten kaislikkoa kohti,
yht'aikaa pitäen perää ja soutaen.
Tungettuaan kaislikon halki näki hän äkkiä edessään sen, mitä
oli etsinytkin, saaren. Hän lähestyi, nousi maihin ja katsahti
ympärilleen. Tämä saari oli varmaankin aivan uusi lietemuodostuma,
jota ei vielä toistaiseksi oltu merkitty karttoihin.
Timar pysähtyi kuuntelemaan. Ei ääntäkään kuulunut. Nelijalkaisia
ei saaressa voi asua. Tulva surmaisi ne sukupuuttoon. Asujaimistona
ovat vain linnut ja linnuistakaan ei leivonen eikä villikyyhky eksy
tänne. Tämä ei ole niille sovelias asuinpaikka. Ne etsivät sellaisia
seutuja, missä ihmiset asuvat siementä sirotellen.
Täällä näkyy kumminkin kaksi elävää olentoa, jotka ilmaisevat
ihmisen läheisyyttä. Toinen on ampiainen, toinen öinen kultarastas.
Kumpainenkin on suuri jalostettujen hedelmälajien ihailija. Missä
jättiläismäiset ampiaispesät riippuvat puissa, missä kultarastas
viheltelee houkuttelusäveliään lehdossa, siellä täytyy myös olla
hedelmäpuita likellä, ja siellä, missä kasvaa hedelmäpuita, siellä on
myös ihmisiä.
Timar seurasi kultarastaan vihellystä. Raivattuaan itselleen tietä
orapihlaja- ja kuusamapensaiden lomitse, joiden piikit repivät rikki
hänen vaatteensa, pysähtyi hän kuin kiinninaulattuna, hämmentyneenä.
Edessään hän näki todellisen paratiisin.
Hyvin viljellyn puutarhan hedelmäpuineen, jotka eivät olleet
istutettuja suoriin riveihin, vaan sinne tänne siroteltuihin
sieviin ryhmiin, ja joiden oksat painuivat maahan asti suloisen
taakan painosta. Omena-, päärynä-, luumupuita, kaikenlaatuisia,
täynnä kultahohteisia, punertavia hedelmiä, muistuttaen
ruusu- ja liljakimppuja. Maassa jalkojen juuressa suuret kasat
pudonneita hedelmiä. Niiden välillä muodostavat vattu-, viini- ja
karviasmarjapensaat punaisine, keltaisine ja tummanvihreine
marjoineen oikean metsikön. Tämän hedelmäsokkelon lävitse ei johda
yhtään tietä, maa on ruohon peitossa. Mutta kaikkialla, missä voi
nähdä puiden lomitse, pilkistää kukkaistarhoja; niiden takana
vihdoin näkyy asumus, josta savu nousee. Se on pieni haaveellinen
rauhan asuinsija. Taustassa kohoaa korkeuteen jättiläissuuruinen
kallio, jossa on syvennys. Sen alla on varmaankin tulisija ja tuolla
vie toinen aukko alaspäin ehkä kellariin. Pieni asumus on kiinni
kalliossa. Se on rakennettu kivestä ja savesta. Siinä on kaksi
huonetta, kummassakin yksi akkuna. Toinen akkuna on toista pienempi,
ja toinen huone toista matalammalla. Molemmat ovat kaisloilla
peitetyt ja molempiin johtaa yhteinen puusta tehty eteinen,
muodostaen kuistin, joka on koristettu monenmoisilla, eri puulajeista
veistetyillä eriskummallisilla kuvioilla. Mutta yhtävähän näkyy kiveä
ja savea kuin puutakaan, mikä tiheästi on majan ympäri eteläpuolella
punottu köynnöksiä riippuvine punaisine ja sinisine rypäleineen ja
pohjoispuolella humalaköynnöksiä, joiden kypsät hedelmät vihertävän
kullan tavoin peittävät korkean kallionkin. Kallion alastomimmille
huipuille on sitä paitsi istutettu purjosipulia, jotta kaikki olisi
vain vihreätä.
Täällä asuu naisia.
Timar suuntasi askeleensa piilopirttiä kohden. Kukkaistarhassa
erottautui vihdoinkin asumukselle johtava polku, tosin sekin
ruohottunut, joten tulijan askeleita ei voinut kuulla. Siten hän voi
aivan äänettömästi lähestyä kuistia.
Ei etäällä eikä lähellä näkynyt ihmisolentoa.
Kuistin edustalla loikoi suuri, musta koira, newfounland-rotua. Nämä
koirat ovat niin viisaita ja kunnioitusta herättäviä, ettei ihminen
uskalla niitä sinutella, vaan heti ensi näkemällä ehdottomasti sanoo
niille "te."
Tämä herra "Nelijalkainen", oli mitä kaunein näyte lajiaan, suuri,
jättiläisvahvuinen eläin. Kun se noin loikoi pitkänään talon
edustalla, täytti se ovipielusten välisen tilan kokonaan. Musta
vartija oli nukkuvinaan eikä näyttänyt piittaavan enempää vieraasta
miehestä kuin tuosta toisesta olennosta, joka yksinkertaisuudessaan
tunkeilevaisuudellaan koetteli suuren eläimen kärsivällisyyttä.
Se oli valkea kissa, joka oli kyllin hävytön heitelläkseen
kuperkeikkaa pitkin ja poikin hänen lojuvan Ihanuutensa ruumiilla,
tunnustellakseen käpälällään suuren herran nenää ja vihdoin
paneutuakseen maata selälleen hänen eteensä ja ottaakseen yhden
hänen uimaräpylällä varustetun etujalkansa käpäliensä väliin ja
leikkiäkseen sillä kuin penikkansa kera. Kun suuren herran anturaa
alkoi kutkuttaa, veti hän sen jalan pois ja ojensi kissalle toisen.
Tämä saattoi nyt leikkiä sillä.
Nähdessään eläimet ei Timar ajatellut: "Jos tämä musta hirviö iskee
kyntensä kurkkuuni, olen hukassa", vaan hän ajatteli: "Voi kuinka
Timea on ihastuva nähdessään pienen valkean kissan!"
Mutta koiran loikoessa juuri sisäänkäytävän suulla ei Timar voinut
päästä taloon sisään. Hän yritti yskäisemällä ilmaista läsnäolonsa.
Silloin nosti vihdoin valtava eläin levollisesti päätään ja katsahti
häneen pähkinänruskeilla, viisailla silmillään, jotka ihmisen tavoin
osaavat itkeä, hymyillä, vihastua ja liehakoida. Sitten se painoi
päänsä jälleen maahan, kuin olisi se tahtonut sanoa: "Vain _yksi_
ihminen. Siinä tapauksessa ei maksa vaivaa nousta."
Mutta Timar teki sen johtopäätöksen savupiipusta nousevasta savusta,
että asumuksessa täytyi myös olla tulen tekijä. Hän alkoi siis ulkoa
huutaa tuolle näkymättömälle olennolle toisen "hyvän päivän" toisensa
jälestä ja sen vuorotellen kolmella kielellä, unkarin, serbian ja
rumaanian.
Viimeksi vastasi naisääni unkariksi:
"Hyvää päivää! Sisään! Ken se on?"
"Tulisin mielelläni, mutta koira on tässä tielläni."
"No astukaa vain sen ylitse."
"Mutta jos se hyökkää kimppuuni?"
"Hyville ihmisille se ei milloinkaan tee pahaa."
Timar astui suuren eläimen ylitse. Se ei liikahtanut, heilautti vain
häntäänsä kuin olisi se tahtonut lausua hänelle: "Tervetuloa!"
Noustuaan kuistille Timar näki edessään kaksi ovea. Toinen vei
keittiöön. Siellä hän näki lieden ääressä askartelevan naisen.
Tämä oli laiha, jäntevä, tummaihoinen nainen. Yhteenpuristetuissa
huulissa ilmeni jotakin ankaraa, mutta silmissä oli lempeä,
luottamusta herättävä katse. Hänen päivänpolttamat kasvonsa
olivat noin kolmekymmenvuotiaan. Hänen pukunsa ei ollut seudun
talonpoikaisnaisten, mutta ei myöskään kaupunkilaisnaisen.
"No, käykää peremmälle ja painakaa puuta!" sanoi nainen omituisella
ankaralla, mutta kuitenkin tyynellä äänellä. Sitten hän helisti
muutamia kuorittuja, lumivalkeita maissinjyviä punottuun koriin ja
tarjos siitä vieraalleen. Sen jälkeen ojensi hän tälle viiniruukun.
Timar istuutui osotetulle tuolille, mikä oli taiteellisesti
punottu monenmoisista ohuista, taipuisista oksista Nyt nousi musta
ovenvartijakin, läheni vierasta ja paneutui maata hänen eteensä.
Nainen heitti koiralle kourallisen maissijyviä, joita se heti alkoi
nakerrella. Valkea kissa yritti tehdä samoin, mutta jo ensimmäinen
maissijyvä tarttui sen hampaisiin niin ilkeästi, että se luopui
uusista yrityksistä. Se ravisteli tyytymättömänä käpäläänsä ja
hypähti liedelle, missä se hartaasti katseli tulella olevaa pannua,
joka ilmeisesti sisälsi jotakin sille mieleisempää.
"Komea eläin!" sanoi Timar katsellen koiraa. "Minua vain ihmetyttää,
että se on niin sävyisä. Se ei edes murissut minulle."
"Hyvälle ihmiselle se ei milloinkaan tee pahaa, herraseni. Kun
sellainen tulee, huomaa se heti, kenen kanssa on tekemisissä, ja
on sävyisä kuin karitsa eikä edes hauku. Mutta jos vain joku varas
pyrkii tänne, vainuu se hänet heti paikalla hänen astuessaan jalkansa
saareen, ja voi häntä, jos joutuu koiran hampaisiin. Se on silloin
hirvittävä. Viime talvena hiipi suuri susi jään ylitse saarellemme,
aikoen saaliikseen vuohiamme. Kas tuossa sen nahka on levällään
lattialla. Silmänräpäyksessä koira oli ottanut sen hengiltä. Mutta
hyvä ihminen saattaisi istuutua sen selkään, ilman että se tekisi
hänelle mitään pahaa."
Timar oli sangen tyytyväinen saatuaan niin elävän todistuksen omasta
hyvyydestään.
"No, herraseni, mistä olette ja mitä tahdotte minusta?"
"Ensinnäkin pyydän anteeksi sitä, että olen pensaiden ja viidakon
lomitse tunkeutunut puutarhaanne. Myrsky viskasi laivani tännepäin
toiselta rannalta ja niin täytyi minun etsiä suojaa Ostrovasaarelta."
"Se on totta. Kuuluu puiden suhinasta, että ulkona tuulee kovasti."
Tämän paikan ympärillä kasvoi niin tiheä metsä, että myrskyä ei
tuntenut ollenkaan. Vain puiden suhinasta huomasi tuulen puhaltavan.
"Meidän täytyy käyttää hyväksemme tuulta, ennenkuin myrsky on täysin
tyyntynyt. Mutta ruokavaramme ovat loppuneet ja siksi täytyi minun
lähteä ensimmäiseen asumukseen, jonka vain löysin, pyytämään talon
emännältä ruokavaroja rahaa ja kiitoksia vastaan."
"Niitä kyllä saatte ja minä myös otan maksun. Siitähän elänkin.
Me voimme tarjota vohlia, jauhoja, juustoa ja hedelmiä. Valitkaa,
mitä vain tarvitsette. Me käymme tämänlaatuista kauppaa, siitä me
saamme elatuksemme. Paikkakunnan torikauppiaat käyvät tavallisesti
noutamassa tuotteemme. Me olemme puutarhureja."
Toistaiseksi Timar oli nähnyt vain tämän naisen, mutta koska hän
puhui monikossa, oli kai toisiakin siellä.
"Kiitän teitä jo edeltäkäsin ja olen ottava hiukan joka lajia.
Lähetän laivasta perämiehen tänne noutamaan tavaroita. Mutta sanokaa
nyt myös, rouva hyvä, paljonko minun on niistä maksettava. Tarvitsen
elintarpeita seitsemälle miehelle kolmeksi päiväksi."
"Ei, ei! Älkää ottako esiin lompakkoanne. Minulle ei makseta rahana.
Mitä minä tekisin sillä tällä yksinäisellä saarella? Korkeintaan
murtautuisi varkaita huoneeseeni varastamaan rahojani. Mutta nyt
tietää jokainen, ettei saaressa ole yhtään rahaa ja senvuoksi voimme
nukkua yömme rauhassa. Minä harjoitan yksinomaan vaihtokauppaa. Annan
hedelmiä, vahaa, hunajaa ja parantavia yrttejä ja niiden vastikkeeksi
annetaan minulle viljaa, suolaa, leninkikankaita ja rautakaluja."
"Aivankuin Austraalian saarilla?"
"Aivan niin."
"No, minulle se on aivan yhdentekevää. Meillä on lastina viljaa ja
suolaa. Minä arvioin teidän tavaranne ja annan vastineeksi toista
tavaraa saman arvon. Olkaa vakuutettu siitä, että te ette tule
jäämään vahingolle."
"Olen varma siitä, herraseni."
"Mutta nyt on minulla vielä eräs pyyntö. Laivalla n vielä muuan isä
nuoren tyttärensä kera. Neiti on tottumaton laivan keinumiseen ja voi
siitä pahoin. Voisitteko te antaa näille matkustavaisille kattoa pään
päälle, kunnes pahin myrsky on tyyntynyt?"
Ei tämäkään pyyntö saattanut naista hämilleen.
"Siihenkin voin suostua, herraseni. Tässä meillä on kaksi pientä
huonetta. Me itse vetäydymme toiseen ja toisessa voi kunnon ihminen,
joka etsii kattoa päänsä päälle, saada mitä hän etsii: lepoa, vaikka
ei tosin mukavuuksia. Jos tekin tahtoisitte jäädä tänne, niin pitäisi
teidän tyytyä ullakkoon, syystä että molemmat huoneet näin ollen
joutuvat naisten haltuun. Siellä on hyviä, vastaniitettyjä heiniä ja
merimiehethän eivät ole kovin hemmoteltuja."
Timar vaivasi aivojaan arvailemalla, ken tämä nainen voisi olla, joka
osasi lausua ilmi ajatuksensa näin selvästi ja viisaasti. Hän ei
voinut saada selvyyttä siitä tämän luolamaisen asumuksen perustalla.
"Kiitän teitä tuhatkertaisesti rakas rouva, ja riennän nyt laivaani
opastamaan matkustajiani tänne."
"Hyvä on. Mutta älkää palatko laivaanne samaa tietä, mitä tulitte.
Tätä suota ja viidakkoa pitkin ei neitinne voi kulkea. Rantaa pitkin
kiemurtelee kuiva ja käymäkuntoinen polku. Sekin on tuuhean ruohon
peittämä, sillä vain harvat ihmiset kulkevat sitä ja täällä muodostuu
nopeasti kaikkialle ruohikkoa. Minäpä toimitan teille oppaan
laivaanne. Palatessanne suuremmalla veneellä voitte laskea maihin
lähempänä saarta. Tässä oppaanne! -- Almira!"
Timar katsahti ympärilleen nähdäkseen mistä talon nurkasta tai
puutarhan pensaasta tämä hänen oppaakseen määrätty Almira astuisi
esiin. Mutta hän ei nähnyt ketään muuta kuin suuren, mustan
newfoundland-koiran, joka nousi ja alkoi heiluttaa häntäänsä, jonka
lyönnit ovipieleen aikaansaivat sellaisen melun kuin olisi lyöty
vanhaa rumpua.
"Mene, Almira, näyttämään herralle tietä rantaan!" sanoi nainen.
Puhuteltu murisi jotakin koirankielellä Timarille, tarttui häntä
takinliepeisiin ja tempoili niitä kuin sanoakseen: "No, tule sitten!"
"Tämä siis on Almira, jonka piti seurata minua rantaan. Olen teille
suuresti kiitollinen, Almira-neiti", nauroi Timar ottaen pyssynsä
ja hattunsa. Sitten hän heitti "Herran haltuun" emäntänsä ja seurasi
koiraa.
Almira veti yhä kaikessa ystävyydessä vierasta takinliepeestä. Tie
vei hedelmälehdon läpi, missä täytyi kulkea hyvin varovasti, jotta ei
polkisi rikki maahanpudonneita luumuja.
Valkea kissakin seurasi. Sekin tahtoi tietää, minne Almira vei
vierasta. Se hyppeli milloin edellä, milloin jälessä pehmeässä
ruohikossa.
Heidän tultuaan hedelmäpuutarhan päähän kuului ylhäältä sointuva ääni:
"Narcissa!"
Se oli tytön ääni, puoleksi nuhteleva, mutta samalla ilmaisten
rakkautta ja lapsellista ujoutta. Se oli miellyttävä ääni.
Timar katsahti ympärilleen, ensi sijassa saadakseen tietää, mistä
ääni tuli, ja toiseksi, ketä se tarkoitti.
Hän huomasikin pian, ketä nimi kutsui, sillä huudahduksen
kuullessaan hypähti valkea kissa äkkiä syrjään, kiemursi häntäänsä
ja kiipesi tuuheaan päärynäpuuhun, jonka tiheän lehvikon lomitse
Timar näki pikistävän esiin jotakin naisen valkean puvun tapaista.
Hän ei kuitenkaan ennättänyt lähemmin tarkastaa, kuka siellä oli,
sillä Almira päästi ilmoille muutamia syviä kurkkuääniä, mikä
nelijalkaisten kielellä oli samaa kuin: "Ei sinun tarvitse täällä
vakoilla!" Ja Timarin oli pakko seurata opastaan, ellei hän tahtonut
nähdä takkinsa siekaleita koiran hampaiden välissä.
Pitkin kaunista ruohokäytävää johdatti Almira hänet rantaa myöten
siihen paikkaan, mihin hän oli sitonut veneensä.
Tällä hetkellä lensi kaksi viklaa saarta kohti. Timar ajatteli
heti, miten herkullinen illallispaisti niistä tulisi Timealle.
Silmänräpäyksessä hän sieppasi pyssynsä olaltaan ja pudotti linnut
kahdella hyvin tähdätyllä laukauksella.
Mutta samassa hän makasi itse maassa. Samassa silmänräpäyksessä kuin
hän oli laukaissut laukaukset, oli nimittäin Almira hyökännyt hänen
kimppuunsa, paiskannut hänet maahan kuin salaman iskusta. Hän yritti
nousta ylös, mutta huomasi pian saaneensa voimakkaamman vastustajan,
jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Koira ei kai tekisi hänelle mitään
pahaa, mutta se piti häntä yhä kauluksesta kiinni eikä sallinut hänen
nousta ylös.
Timar yritti jos jollakin tavoin päästä koiran suosioon, sanoi sitä
Almira-neidiksi, rakkaaksi ystävättärekseen ja piti sille esitelmän
metsästyksestä ja metsästystavoista. Missä hiidessä sellaisia koiria
pidetään, jotka pitävät kiinni itse metsästäjän? Koiran piti toki
ennemmin noutaa viklat viidakosta. Mutta hän saarnasi kuuroille
korville.
Vihdoin viimein vapautti hänet tästä tukalasta asemasta emäntä, joka
kuultuaan laukauksen oli heti juossut ääntä kohden, ja jo kaukaa
kutsui Almiraa luokseen, jolloin merkillinen toveri viimeinkin
hellitti kauluksen. "Voi surkeutta!" hän valitti juosten yli kivien
ja kantojen. "Unohdin sanoa, että ette saisi ampua, Almira kun
silloin hyökkäisi kimppuunne. Se raivostuu kauheasti, kun ammutaan.
Kuinka olinkin niin tyhmä, ett'en muistanut sanoa sitä!"
"Olkaa huoletta, hyvä rouva", vastasi Timar hymyillen. "Almirastapa
tulisi oiva metsänvartija. Mutta katsokaa, kaikesta huolimatta
minä olen ampunut pari viklaa. Arvelin niistä olevan hieman apua
valmistaesanne ateriaa vieraillenne."
"Noudan ne aivan heti. Astukaa te vain veneeseenne ja kun palaatte,
jättäkää pyssynne tähän, sillä, uskokaa minua, jos Almira näkee
sen olallanne, riistää se sen teiltä heti. Almiran kanssa ei ole
leikkimistä."
"Sen olen saanut kokea. Väkevä, kelpo koira! En edes ehtinyt ajatella
puolustautumista, ennenkuin jo makasin maassa. Saan kiittää Luojaani
siitä, ettei se purrut kurkkuani poikki."
"Oi, siitä ei ole pelkoa! Ihmisiä se ei pure. Mutta jos joku yrittää
tehdä vastarintaa, pitää se hänen käsivarttaan hampaillaan kuin
rautapihdissä, siksi kunnes joku meistä joutuu paikalle. Mutta
hyvästi nyt, herraseni!"
Ei ollut kulunut tuntiakaan, ennenkuin suurempi vene vieraineen laski
maihin saaren rannalle.
Matkalla oli Timar lakkaamatta jutellut Timealle Almirasta ja
Narcissasta, saadakseen lapsiraukan unohtamaan pahoinvointinsa ja
aallokon aiheuttaman pelkonsa. Niin pian kuin hän pani jalkansa
maalle, oli pahoinvointi muuten haihtunut.
Timar kulki edellä tietä näyttäen. Timea seurasi nojaten Eutymin
käsivarteen. Kaksi matruusia ja perämies kantoivat vaihtotavaroita
muutamissa säkeissä, paarille ladottuina.
Jo etäältä kuultiin Almiran haukunta. Ne olivat tervetuliaisääniä,
joilla sillä oli tapana ilmoittaa hyvien ystävien tulo. Tällöin se
aina juoksi tulijoita vastaan.
Tänään se tuli aina puolitiehen asti. Ensin se kierteli haukkuen
koko seurueen ympäri, sitten se vaihtoi vuoron perään tervehdyksen
perämiehen, matruusien ja Timarin kanssa. Tultuaan Timean luo osasi
se astua suutelemaan tämän kättä, mutta lähestyessään Eutymia se
äkkiä mykistyi, alkoi nuuskia häntä joka paikasta ja kulki sitten
koko ajan hänen kintereillään. Se nuuski lakkaamatta, ravisti välistä
päätään, naksutteli korviaan, niin että kaikui. Tästä miehestä sillä
näytti olevan omat ajatuksensa.
Saarimajan emäntä odotti ovellaan tulijoita ja nähdessään heidät
puiden välistä, huusi hän äänekkäästi:
"Noëmi!"
Tätä kutsua noudatti joku, joka tuli puutarhan perältä. Kahden
korkean, tiheän vattupensaan välistä, joiden latvat muurin tavoin
yhtyivät miltei yhteen, astui esiin nuori tyttö.
Kasvot ja vartalo ovat kehitysijässä olevan lapsen. Hän on puettu
valkeaan paitaan ja valkeaan hameeseen. Ylöskäännetyssä päällyshameen
helmassa on hänellä poimimiaan hedelmiä.
Hän on ihana ilmestys. Hänen kasvonsa ovat hienot ja heleät
kuin valkoruusu, punastuessaan kuin punaruusu. Kirkkaalla
pyöreäkaartoisella otsalla lepää itse hyvyys, mikä on täydessä
sopusoinnussa ilmehikkäiden sinisilmien viattoman katseen kanssa,
ja hienopiirteisten huulien kiinteä hohde ilmaisee pirteätä
tarkkaavaisuutta ja kainoa häveliäisyyttä. Tuuhea, kellanruskea
tukka liehuu luonnonkiharoina tuulessa. Syrjään heilahtanut kiehkura
paljastaa mitä suloisimman pikku korvan. Kasvoilla lepää ääretön
sulous. Mahdollista on, ettei kuvanveistäjä ottaisi mallikseen
jokaista erikoispiirrettä ja kenties eivät nämä kasvot marmoriin
hakattuina edes olisi mielestämme kauniit, mutta pää ja koko olento,
sellaisena kuin ne tässä ilmenevät, huokuvat sellaista suloutta ja
viehkeyttä, että tyttö lumoo meidät ensi silmäyksellä ja tenhoo yhä
enemmän, kuta kauemmin häntä katselemme. Toiselta olkapäältä on paita
valunut alas. Mutta jott'ei sekään olisi paljas, istuu sillä valkea
kissa painaen päätään tytön poskea vasten.
Hänen pienet, kauniit jalkansa ovat paljaat. Miksi ei hän kävelisi
paljain jaloin? Kulkeehan hän täällä matolla, mitä komeimmalla
samettimatolla? Syksyinen ruohokenttä on siroteltu täyteensä sinisiä
veronikoita ja punaisia geranium-kukkia.
Eutym, Timea ja Timar pysähtyivät vattupensaikon päähän odottamaan
häntä.
Tyttö arveli tervehtivänsä vieraita parhaiten tarjoamalla heille
helmastaan hedelmiä.
Ne olivat kauniita punertavia bergamotteja. Hän kääntyi ensiksi
Timarin puoleen. Timar valitsi joukosta kauneimman ja ojensi sen
Timealle.
Molemmat tytöt kohauttivat olkapäitään -- Timea senvuoksi, että
hän kadehti toiselta lapselta pientä valkeata kissaa, joka lepäsi
sen olalla. -- Noëmi senvuoksi, että Timar oli ojentanut hedelmän
Timealle.
"Voi sinua taitamatonta!" huusi hänelle emäntä. "Olisit ensin
asettanut hedelmät koriin ja tarjonnut siitä. Käykö nyt tuollainen
tarjoaminen päinsä?"
Tyttö punastui korviaan myöten ja juoksi äidin luo. Tämä kuiskasi
hänen korvaansa muutamia sanoja, joita toiset eivät saattaneet
kuulla, suuteli sitten lasta otsalle ja sanoi ääneen:
"Mene nyt ottamaan vastaan meriväen tuomiset. Anna kantaa ne kamariin
ja täytä sitten säkit jauholla, ruukut hunajalla ja heidän korinsa
kypsillä hedelmillä. Sitten valitset heille kaksi vohlaa."
"Minä en tahdo valita", kuiskasi tyttö, "anna heidän itsensä tehdä
se."
"Sinä hupakko", sanoi äiti ystävällisesti nuhdellen. "Jos asia olisi
sinun määrättävissäsi, pitäisit sinä kaikki vohlat etkä antaisi
teurastaa ainoatakaan. -- No niin, valitkoot vain itse. Älköön
kenelläkään olko valittamisen syytä. Minä hommaan sillä aikaa
keittiössä."
Noëmi kutsui merimiehet luokseen ja avasi varastohuoneet. Hän
järjesti viisaasti ja oikeudenmukaisesti vaihtokaupan, antoi kullekin
viiniryypyn kaupanpäällisiksi, kehotti heitä pitämään saarta
muistissaan, kun seuraavan kerran kulkisivat ohitse, ja meni sitten
keittiöön.
Siellä hän ei odottanut käskyä ruveta kattamaan pöytää. Pienelle
kuistin pöydälle hän levitti hienon kaislaliinan, asetti sille neljä
lautasta sekä yhtä monta veistä, haarukkaa ja tinalusikkaa. -- Entä
viides henkilö?
Hän istuisi kissan pöydässä.
Kuistille johtavien portaitten vieressä on pieni puinen penkki.
Keskelle sitä asetetaan savilautanen, sen viereen pieni veitsi,
haarukka ja lusikka ja kumpaankin päähän puulautanen, toinen
Almiralle, toinen Narcissalle. Sitten kun vieraat ovat istuutuneet
pöytään emännän kera ja ottaneet lautaselleen vadista, kulkee tämä
kissapöytään, missä Noëmi omantunnon mukaisesti jakaa sen sisällön
vieraittensa ja itsensä välillä. Mureat palat saa Narcissa, luiset
Almira ja itse hän ottaa viimeiseksi. Ensin mainitut eivät saa
koskea ruokaan ennenkuin hän on jäähdyttänyt sen puhaltelemalla,
niin innokkaasti kuin Almira heristääkin korviaan ja kissa köyristää
selkäänsä emäntänsä olalla. Niiden täytyy totella lasta.
Saaren valtiatar tahtoi -- hyvänkö vai huonon unkarilaisen tavan
mukaan -- osoittaa vierailleen, etupäässä Timarille, ettei hänen
keittiönsä ollut tämän metsästyssaaliin tarpeessa. Hän oli
valmistanut viklat suurimojen kera, mutta kuiskannut jo edeltäkäsin
Timarin korvaan, että tämä oli vain naisten ruokaa; herroille oli
muun muassa paistettu hyvää silavaa. Timar ottikin sitä lautaselleen
aika lailla. Eutym ei koskenut siihen, ja Timea nousi äkkiä pöydästä.
Hänen käytöksensä tuntui kuitenkin luonnolliselta. Hän oli useita
kertoja heittänyt uteliaita silmäyksiä toisen pöydän seurueeseen eikä
ollut ihmeellistä se, että hän nousi nopeasti ja istuutui Noëmin
viereen. Solmivathan nuoret tytöt hyvin pikaisesti ystävyysliittoja.
Timea ei ymmärtänyt unkarin kieltä eikä Noëmi puolestaan kreikkaa,
mutta heidän välissään oli Narcissa, joka ymmärsi molempia kieliä,
yhtä hyvin kumpaakin.
Valkoinen kissa näytti oivallisesti ymmärtävän Timean sanat "horaion
galion" [kaunis pikku kissa], joita seurasi hänen valkokätösensä
silitys. Vastaukseksi hiipi kissa hänen syliinsä, hieroi päätään
hänen valkeita poskiaan vasten, avasi kauniin punaisen suunsa
terävine hampaineen ja katseli häntä veitikkamaisin silmin. Sitten se
hypähti hänen olalleen, ryömi hänen kaulaansa pitkin ja vaelsi sitten
taas Noëmin luo ja sieltä taas takaisin.
Noëmi iloitsi siitä, että vieras neito piti niin paljon hänen
lemmikistään.
Mutta tähän iloon sekaantui pian jonkinmoista katkeruutta hänen
huomatessaan vieraan tytön suuresti ihastuneen hänen kissaansa,
pitäen sen yksin hallussaan ja suudellen sitä lakkaamatta. Vielä
tuskallisempaa oli hänestä nähdä, miten helposti Narcissa tuli
uskottomaksi hänelle, miten auliisti se vastaanotti vieraan tytön
hyväilyt eikä ensinkään välittänyt hänen kutsustaan "Narcissa!",
jolla hän tahtoi viekoitella sitä luokseen. "Horaion galion" oli
mieluisampi kuulla.
Noëmi vihdoin suuttui Narcissaan ja tarttui sen häntään vetääkseen
sen luokseen. Narcissa puolustautui kynsillään ja raapaisi
valtiatartaan käteen.
Timealla oli ranteensa ympärillä sininen emaljinen rannerengas, joka
oli käärmeen muotoinen. Kun Narcissa raapaisi emäntäänsä, vetäisi
Timea taipuisan rannerenkaan käsivarrestaan ja tahtoi työntää sen
Noëmin käden yli, ilmeisesti aikeessa saada tämä unohtamaan kipunsa.
Mutta Noëmi käsitti asian toisin: hän luuli vieraan neidin tahtovan
ostaa häneltä Narcissan. Mutta Narcissa ei ollut ostettavissa.
"Minä en tarvitse tätä rannerengasta! Minä en anna Narcissaa pois.
Pitäkää rannerenkaanne! Narcissa jää minun luokseni. Tule tänne,
Narcissa!"
Kuu Narcissa ei halunnut ottaa kutsua kuuleviin korviinsakaan,
näpäytti Noëmi häntä kevyesti päähän, jolloin säikähtynyt eläin
hypähti alas penkiltä, kiipesi ähisten ja puhisten pähkinäpuuhun ja
sihisi äkäisesti.
Kun Timea ja Noëmi tällä hetkellä katsahtivat toisiinsa, lukivat he
toistensa silmistä unentapaisen aavistuksen. Heistä tuntui samalta
kuin siitä, joka sulkiessaan silmänsä yhtäkkiä uneksii vuosikausien
elämän ja herätessään on unohtanut kaiken ja muistelee vain unen
olleen hyvin pitkän.
Nämä molemmat nuoret tytöt tunsivat katseittensa kohdatessa, että he
kerran salaperäisellä tavalla tulisivat vaikuttamaan toinen toisensa
kohtaloihin, että heillä tulisi olemaan jotakin yhteistä, tuskallista
tai iloista, mutta että he kenties vain kuin unessa tulisivat
tietämään tuottaneensa toinen toisilleen tämän surun tai tämän ilon.
Timea hypähti ylös Noëmin rinnalta ja jätti rannerenkaan emännälle.
Sitten hän istuutui Eutymin viereen ja nojasi päänsä hänen
olkapäätään vasten.
Timar tulkitsi lahjan merkityksen.
"Neiti lahjoittaa rannerenkaan tuolle nuorelle tytölle muistoksi. Se
on kultainen."
Tuskin hän oli maininnut sen olevan kultaa, kun rouva jo viskasi sen
luotaan kuin se olisi ollut elävä käärme. Hän katsoi levottomana
Noëmia eikä kyennyt edes lausumaan kiitosta.
Siinä samassa veti Almira kaikkien huomion puoleensa. Se oli äkkiä
hyökännyt sijaltaan, pää ylhäällä päästänyt pitkän ulvonnan ja alkoi
nyt haukkua syvällä äänellä, äänellä, joka tärisytti ilmaa. Sen
haukunta muistutti leijonan kiljuntaa, kiivaasti sysäyksittäin se
haukahti kuin taisteluun vaatien.
Se ei juossut eteenpäin vaan pysähtyi kuistin edustalle, työnsi
etukäpälänsä eteenpäin ja heitteli takakäpälillään multaa taakseen.
Emäntä kalpeni. Puiden välissä asteli joku polkua pitkin.
"Noin haukkuu koira vain _yhtä ainoaa_. Kas tuossa! Hän se on!"
Kolmas luku.