Se on suuri tamminen laiva, täydessä lastissa, kuten näyttää, sillä
laineet lyövät molemmilta puolilta laivansivujen yli.
Vahvarakenteinen laiva on maalattu mustaksi, ainoastaan kokka on
hopeanhohtoinen ja päättyy näkinkengänmuotoiseen keulaan, joka
on päällystetty kiiltävällä lyijyllä. Kansi on pitkän talonkaton
muotoinen. Kummallakin sivulla kulkevat kapeat portaat, ja avoin
käytävä johtaa toisilta airoilta toisille. Se osa kantta, joka
ulottuu keulalaidan yläpuolelle, päättyy kaksoiskajuuttaan, joka
sisältää kaksi hyttiä, joista ovet aukeavat oikealle ja vasemmalle.
Kajuutan kolmannessa seinässä on kaksi pientä ikkunaa vihreine
verhoineen ja näiden ikkunoiden välisellä seinällä on kultapohjalle
maalattu neitseellinen kuva Pyhästä Barbarasta, joka kuoli
marttyyrikuoleman. Hän on maalattu vaaleanpunaiseen pukuun, jota
osaksi peittää vaaleansininen viitta, punainen huivi päässä ja valkea
lilja kädessä.
Kajuutan ja keulassa olevan vintturin välisellä pienellä alalla
on kaksi jalkaa leveä ja viisi jalkaa pitkä vihreäksi maalattu
puulaatikko. Se on täynnä multaa, johon on istutettu mitä ihanimpia
kerrottuja neilikoita ja leukoijia. Kuvaa ja tätä pientä puutarhaa
ympäröi kolme jalkaa korkea rautaristikkoaita, jonka ristikossa
riippuu tiheässä ketokukista kiedottuja kiehkuroita; keskellä palaa
pieni lamppu punaisen lasin sisällä, ja sen vieressä on kimppu
rosmariinia ja pyhiä piilipuunoksia.
Mainitut torventoitotukset antavat merkkejä niiden miesten
johtajalle, jotka ajavat seitsemääkymmentä kahta, raskasta laivaa
vastavirtaan kiskovaa hevosta. Turhaan saisi ihmisääni ponnistella,
sillä vaikka huuto voisikin tunkeutua rannalle myrskyn läpi, ei
kukaan kuitenkaan ymmärtäisi sitä tässä kaikujen sekasotkussa. Mutta
torven merkkikieltä ymmärtävät hevosetkin. Sen milloin venytetystä,
milloin katkonaisesta, varoittavasta tahi kehoittavasta äänestä
tietävät ihmiset ja eläimet, tuleeko heidän kiirehtää vaiko hidastaa
käyntiään vaiko pysähtyä äkkiä.
Sillä tässä kalliokanavassa on aluksen voitettava monta vaikeutta.
Sen on täällä taisteltava riehuvan myrskyn puuskien, salaperäisen
virran sekä oman lastinsa kanssa; sen on vältettävä kareja ja
vesipyörteitä.
Sen kohtalo lepää kahden ihmisen käsissä. Toinen näistä on
perämies, joka hoitaa peräsintä, toinen on laivan päällikkö,
"laivakomissaario", joka myrskyn pauhinassa antaa laivanvetäjille
merkkejään torven toitahduksin.
Mutta näiden molempien miesten kasvoista näkyy, etteivät he tiedä,
mitä pelko on. Perämies on karaistunut merikarhu, tasan kolmen
kyynärän pituinen, hyvin punakka kasvoiltaan. Hänen äänensä on
alituiseen käheä, ja siinä on huomattavissa vain kaksi vaihtelevaa
sävyä, koriseva mylviminen ja kumea murina. Todennäköisesti on hänen
senvuoksi pidettävä kaksinkertaista huolta kurkustaan: ennakolta
ehkäisevällä punaisella kaulahuivilla, joka on kiedottu kireästi
kaulan ympärille, ja jälestäpäin vaikuttavalla viinapullolla, jonka
paikka on hänen povitaskussaan.
Laivakomissaario on noin kolmenkymmenen vuotias, vaaleatukkainen,
haaveellisen sinisilmäinen ja lukuunottamatta pitkiä viiksiä muuten
sileäksi ajeltu mies. Hän on keskikokoinen ja ensi silmäykseltä
heikkorakenteinen, jota luuloa vahvistaa hänen äänensä sointukin, se
kun hänen hiljaa puhuessaan muistuttaa naisenääntä.
Perämiehen nimi on Johan Fabula, laivakommissaarion nimi on Mikael
Timar.
Virallinen "puhdistaja" istuu peräsinpenkin laidalla. Hän on
vetänyt karvakankaisen huppukauluksen päänsä yli, joten vain nenä
ja viikset ovat näkyvissä; molemmat ovat punaiset. Hänen nimeään ei
kertomuksemme mainitse. Hän pureskelee parhaillaan tupakkimälliä.
Raskaaseen tammilaivaan on kiinnitetty pieni alus. Siinä istuu kuusi
soutumiestä, jotka soutavat tahdissa. Alukseen kiinnitetty pikku vene
liitää sen takana.
Kajuutan ovella seisoo mies, joka ulkomuodosta päättäen
on viisikymmenvuotias. Hän polttaa turkkilaista tupakkaa
tshibukkiputkella. Hänen piirteensä ovat itämaalaiset, mutta ne
ovat enemmän turkkilaista kuin kreikkalaista tyyppiä; hänen pukunsa
reunustettuine viittoineen ja punaisine fetseineen viittaa kumminkin
pikemmin kreikkalaiseen tai serbialaiseen. Mutta tarkkaavaiselta
katsojalta ei jääne huomaamatta, että hänen kasvojensa ajeltu puoli
on toisen puolen ihonväriin verrattuna paljon vaaleampi, kuten on
laita ihmisten, jotka vasta äskettäin ovat ajelluttaneet tiheän
poskipartansa.
Tämä herra on merkitty laivakirjaan nimellä Eutym Trikalis. Hän on
lastin omistaja. Laiva itse kuuluu kauppias Atanas Brazovics'ille
Komornissa.
Toisessa kajuutan akkunassa näkyvät nuoren tytön kasvot. Ne
näyttäytyvät siis aivan Pyhän Barbaran naapurina. Voisi luulla
näkevänsä toisen pyhimyksen kuvan.
Nämä kasvot eivät ole kalpeat, vaan valkeat; tämä on sitä valkeutta,
jonka luonto on antanut marmorille ja kristallille. Samoin kuin
abessiinialaisnainen on syntyjään musta, malaijilaisnainen keltainen,
samoin on tämä tyttö saanut syntymästään valkean värinsä. Ei mikään
vieras värisekoitus häiritse tätä valkeutta. Näitä kasvoja ei tuulen
hengähdys eikä miehen katse voi loihtia punastumaan. Hän on tosin
vielä lapsi, tuskin täyttänyt kolmeatoista, mutta hänen vartensa on
korkea ja hoikka, hänen kasvonsa valkeat kuin marmoripatsaan, niiden
piirteet ankaran antiikkiset, kuin olisi hänen äitinsä kerran liiaksi
syventynyt katselemaan Milolaista Venusta. Hänen tuuhea, musta
tukkansa hohtaa metallinvärisenä kuin mustan joutsenen höyhenet.
Mutta hänen silmänsä ovat tummansiniset. Pitkät, hienosti piirretyt
kulmakarvat miltei yhtyvät otsalla. Sellaiset yhtyvät kulmakarvat
antavat kasvoille omituisen tenhon. On kuin nämä hienot yhteenyhtyvät
kulmakarvat muodostaisivat mustan sädekehän pyhimyksenkuvan kasvojen
ympärille. Tytön nimi on Timea.
Nämä ovat "Pyhän Barbaran" matkustajat.
Niinpian kuin laivakommissaario on laskenut kädestään torven ja
tunnustellut luotinuoralla, kuinka monen jalan syvyydessä laiva
kulkee, on hänellä aikaa kääntyä pyhimyskuvan rauta-aitausta vasten
jutellakseen tytön kanssa.
Timea ymmärtää vain uuskreikkaa, jota kieltä laivakommissaariokin
puhuu sujuvasti. Hän kiinnittää tytön huomion seudun ihanuuksiin,
sen synkkään, kammottavaan kauneuteen. Valkeat kasvot ja
tummansiniset silmät pysyvät yhä liikkumattomina; mutta hän kuuntelee
jännityksellä, tarkkaavaisena. Timar kertoo hänelle seikkailuja
kallioilta ja vesiputouksista, sillä niillä on kullakin oma
historiansa. Tämä seutu on kivinen kirjasto, ja Mikael Timar on
perehtynyt sen kirjoihin. Hän on monesti kulkenut Rautaportin kautta;
jokainen kivi, jokainen saari on hänelle tuttu.
"Hän tekisi viisaammin, jos pitäisi silmällä kokkapuolta eikä perää",
mutisi perämies ja huusi sitten ääneen:
"Hohooi! Herra komissaario, mikä tuolla tulee suoraa päätä vastaamme?"
Kommissaario katsahti nyt ympärilleen kääntyen laivan keulaa kohti ja
keksi silloin sen esineen, josta perämies oli huomauttanut hänelle.
Laiva kulki juuri Fatalia-salmen keskellä, missä Tonava on vain
kaksisataa syltä leveä ja syöksyy nopeana putouksena alas. Vaara,
josta perämies oli huudollaan huomauttanut, oli siis kovin vakavaa
laatua. Laiva tulossa heitä vastaan Fatalia-salmessa veden ollessa
niin korkealla ja tuulenpaineen ollessa niin suuren!
Mikael Timar pyysi takaisin kaukoputkeansa Timealta, jolle hän oli
sen lainannut. Tonavan vasemmanpuolisessa mutkauksessa näkyi keskellä
virtaa tumma röykkiö. Timar tarkasti sitä kaukoputkellaan ja huusi
sitten perämiehelle:
"Se on mylly!"
"Jeesus! Silloin olemme hukassa!"
Mikael Timar ei sanonut sanaakaan. Hän antoi kaukoputken Timealle
takaisin, riisui kiireesti päältään päällystakkinsa, hyppäsi alukseen
soutajien luo ja käski viiden heistä astua kanssaan veneeseen. Heidän
tuli ottaa mukaansa pieni ankkuri ja sirotekoinen köysi ja sitten
irroittaa vene.
Trikalis ja Timea eivät ymmärtäneet hänen käskyjään, syystä että hän
puhui unkarinkieltä, jota he eivät taitaneet. Mutta muutaman minuutin
kuluttua saattoi Trikalis jo itse nähdä, missä vaarassa he olivat.
Irtitemmaistu mylly tuli vinhaa vauhtia myötävirtaan heitä kohti. Jos
se törmäisi yhteen lastilaivan kanssa, niin molemmat tuhoutuisivat
silmänräpäyksessä. Vene, jossa kuusi miestä oli, kulki vaivoin
vastavirtaan. Neljä heistä souti, yksi piti perää. Kommissaario
seisoi kokassa käsivarret ristissä rinnalla.
Mihin mielettömään yritykseen he ryhtyivät? Mitä he voisivat tehdä
myllylle heikolla veneellään, mitä virralle ja myrskylle ihmisjäntein
ja -lihaksin. Vaikkapa jokaisella heistä olisi Simson'in voimat,
tekisivät kuitenkin nesteiden tasapaino-opin lait tyhjiksi kaikki
heidän voimainponnistuksensa.
Timar käski peräsimessä olevan miehen ohjata Perigrada-saaren
niemekettä kohti, missä kohoaa korkeuteen "Rakastavien kallio."
Heidän saapuessaan putouksen läheisyyteen hän nosti
sentnerinpainoisen ankkurin ja heitti sen veteen. Tällöin ei vene
kuitenkaan keikahtanut ensinkään. Tässä tuli näkyviin näiden
hienorakenteisten jäsenten suuri lihasvoima.
Senjälkeen hän antoi käskyn soutaa veneen mahdollisimman nopeaa
vauhtia myllyä kohti. Nyt arvasi miehistö hänen aikeensa. Hän aikoi
ankkurin avulla pysäyttää myllyn.
Kun Eutym Trikalis laivasta huomasi Timarin aikeet, heitti
hän kauhistuneena luotaan tshibukinsa, juoksi perään ja huusi
perämiehelle, että hänen tuli kaapata touvi, jonka avulla heitä
hinattiin eteenpäin ja antaa laivan mennä virran mukana.
Johann Fabula ei ymmärtänyt kreikkaa, mutta arvasi miehen liikkeistä
hänen vaatimuksensa. Nojautuen ruoritankoon hän vastasi aivan
levollisesti:
"Ei mitään napisemista eikä levottomuutta! Timar kyllä tietää mitä
hän tekee."
Samassa Trikalis tempasi vyöltään veitsen kauhun ja raivon vallassa
katkaistakseen itse köyden; mutta perämies osoitti sormellaan
perää kohti, ja se, mitä Trikalis siellä näki, sai hänet luopumaan
aikeestaan. Turkkilainen brigantiini seurasi heitä. Sen nähdessään
pisti Trikalis jälleen veitsen vyöhönsä. Jos se, mitä hän oli nähnyt
edessään, oli värjännyt hänen kasvonsa punaisiksi, niin tulivat ne
nyt kalpeiksi. Hän riensi Timean luo. Tämä tarkasteli kaukoputkella
Perigradan kalliohuippuja.
"Anna kaukoputki tänne!" huusi Eutym kauhusta käheällä äänellä.
"Oi, kuinka kaunista!" sanoi Timea ojentaessaan kaukoputkea isälleen.
"Mikä sitten?"
"Tuolla kalliolla on muutamia pieniä murmeleita, jotka leikkivät
keskenään kuin apinat."
Eutym suuntasi kaukoputken jälessä seuraavaa laivaa kohti, ja hänen
kulmakarvansa synkkenivät vieläkin synkemmiksi, ja hänen kasvonsa
muuttuivat kalmankalpeiksi.
Timea otti kaukoputken hänen kädestään, ja hänen katseensa etsi
jälleen murmeleja. Eutym kietaisi oikean käsivartensa hänen
vyötäistensä ympäri.
"Katso, kuinka ne tanssivat ja hyppelevät! Toinen hyppää toisensa
yli! Miten sievää!"
Ja tällöin oli se käsivarsi, joka syleili Timeaa, juuri
nostamaisillaan hänet laidan yli ja heittämäisillään hänet kuohuvaan
koskeen.
Mutta se, mitä Eutym näki toisella puolella, nostatti jälleen
elämänvärin hänen kalvistuneille kasvoilleen.
Mylly läheni nopeasti kuin vedenpaisumuksentakainen merihirviö
aalloilla ajelehtien. Sokea sattuma sitä ohjasi. Siinä ei ollut
ainoatakaan elävää olentoa lukuunottamatta valkeata kissaa, joka
naukuen surkeasti istui punaiseksi maalatulla katolla.
Kun Timar oli ehtinyt myllyn luo, heilautti hän äkkiä valtausha'alla
varustettua köydenpäätä ja viskasi sen vesiratasta kohti. Niin pian
kuin haka oli tarttunut yhteen rattaan siipeen, suuntasi mylly
kulkunsa Perigradasaarta kohti ja täydensi siten oman koneistonsa
avulla itsehävitystyönsä ja heittäytyi kallioita vastaan.
"Enkö ole sanonut, että Timar kyllä tietää, mitä hän tekee",
mutisi Johan Fabula samalla kun Eutym ihastuneena huudahti: "Hyvä,
poikaseni!" ja puristi Timean kättä niin lujasti, että tämä säikähtyi
ja unohti murmelit.
"Katso tuonne!"
Nyt huomasi Timeakin myllyn. Hän ei tarvinnut kaukoputkea sitä
erottaakseen, sillä mylly ja laiva olivat töintuskin kymmenen
sylen päässä toisistaan. Timea ei nähnyt vaaraa eikä pelastusta.
Hän ei nähnyt muuta kuin omiin hoteisiinsa jääneen valkean kissan.
Eläinparka hyppeli valittaen ja naukuen edestakaisin katolla ja
mittasi myllyn ja aluksen välistä välimatkaa epäröiden, uskaltaisiko
tuon hyppäyksen.
"Voi kaunista kissa parkaa!" huudahti Timea huolestuneena.
"Älä ole huolissasi sen kohtalosta", lohdutti häntä Eutym. "Kun mylly
törmää kalliorantaa vastaan, hypähtää kissa rannalle, ja viettää
siellä iloisia päiviä murmelieläinten kustannuksella."
Mutta valkea kissa ei pahaksi onneksi nähnyt saarta, ja kun mylly
törmäsi kalliota vastaan, katosi kissa myllyn kera veden alle. Timea
säpsähti ja kätki kasvonsa huiviinsa.
Mutta "Pyhä Barbara" oli pelastettu. Eutym puristi takaisinpalaavien
miesten käsiä ja syleili Timaria. Tämä oli kenties odottanut
Timeankin sanovan hänelle jonkun ystävällisen sanan, mutta hän vain
kysyi Timarilta masentuneen näköisenä:
"Kuinka kissan on käynyt?"
"Se on todella hukassa."
Tytön huulet vapisivat ja silmät kostuivat.
"Mutta mylly ja kissa kuuluivat kai varmasti jollekin ihmisraukalle."
"Tosin kyllä, mutta meidän täytyi pelastaa laivamme ja henkemme."
Timea katseli kyynelsilmin miestä, joka sanoi näin. Hän näki näiden
kyyneltensä lävitse vieraan, itselleen oudon maailman. Olisiko siis
luvallista hävittää jonkun lähimmäisraukkamme mylly, jotta oma laiva
pelastuisi, olisiko luvallista upottaa kissa, jotta ei itse hukkuisi
aaltoihin? -- Sitä hän ei tajunnut. Tästä hetkestä lähtien hän ei
enää kuunnellut Timarin taruja, vaan väisti häntä, missä vain hänet
näkikin.
Muutoin ei Timarillakaan ollut aikaa enempää kertoa, sillä tuskin hän
oli ennättänyt levätä hengenvaarallisen pelastustyön aiheuttamien
ponnistuksien jälkeen, ennenkuin Eutym ojensi hänelle kaukoputken ja
osoitti perää kohti.
"Tykkivene... kaksikymmentäneljä soutajaa... brigantiini Saloniki!"
Timar ei hellittänyt silmästään kaukoputkea ennenkuin toinen laiva
haihtui hänen näkyvistään Perigrada-saaren kallioiden taakse. Silloin
hän äkkiä antoi kaukoputken vaipua, vei huulilleen torven ja puhalsi
sillä useita kertoja, minkä johdosta hevoset lisäsivät vauhtia.
Se paikka Tonavaa, missä nyt oltiin, on virran vaarallisin osa,
ja siinä tapahtuvat useimmat haaksirikotkin. Mutta tämä vesi
vaarallisine kareineen voidaan kuitenkin kiertää erään kulkuväylän
kautta, jonka tosin vain harvat merimiehet tuntevat ja nekin, jotka
tuntevat, vastenmielisesti käyttävät sitä hyväkseen. Tätä kulkuväylää
voivat laivat kulkea serbialaiselta rannalta Rumanian puolella
olevaan kalliokanavaan. Ainoa pelastuksen mahdollisuus on koettaa
tätä keinoa.
Useita kertoja kiirehdittyään hevosten vauhtia torven toitahduksilla,
kaappasi Timar äkkiä köyden, joka yhdisti laivan keulan rannalla
kulkeviin vetojuhtiin. Laiva muutti kiireesti suuntaa ja alkoi kulkea
vastavirtaan joen poikki.
Raskas laiva kulkee nyt eteenpäin ilman höyryn ja airojen apua. Sillä
on lisäksi virta vastassaan ja vain entisen vauhdin voimalla se
ajautuu vastakkaiselle rannalle.
Siitä silmänräpäyksestä lähtien, jolloin Timar kaappasi köyden,
olivat kaikkien kohtalot yhden ihmisen, perämiehen kädessä. Johan
Fabula osoitti nyt, mihin hän kelpasi. "Jesus, auta meitä! Auta Jesus
Kristus!" ulvoi hän, mutta ei pannut käsiään ristiin.
Laiva oli jo onnellisesti sivuuttanut Roskevall-putouksen ja oli nyt
lahdelmantapaisen kalliopiirin sisällä. Merimiehet kutsuvat näitä
kallioita "Pyssykallioiksi", ehkä senvuoksi, että tyrskyjen pauhu
muistuttaa lakkaamatta paukkuvan kiväärinammunnan aiheuttamaa ääntä.
Timea tuijotti veteen seuraten silmillään kalojen karkeloa. Se oli
aivankuin amfiteatteri -- lintuperspektiivissä. Äkkiä hän tunsi
Timarin tarttuvan käsivarteensa, tempaisevan hänet laidan luota,
työntävän hänet kajuuttaan ja sulkevan oven kiivaasti hänen jälessään.
"Katsokaa ylös, hohooi!" huudahti miehistö kuin yhdestä suusta.
Timea ei tiennyt, mitä tapahtui, miksi häntä kohdeltiin niin
kovakouraisesti. Hän juoksi kajuutan akkunaan katsomaan.
Muuta mitään muista ei näyttänyt tapahtuneen, kuin että laiva oli
onnellisesti sivuuttanut Pyssykalliot ja nyt valmistautui soljumaan
rumanialaiseen kanavaan. Mutta kalliolahdelmasta virtaa vesi niin
äkkijyrkästi kanavaan, että siinä kohdassa muodostuu todellinen
vesiputous, jonka vuoksi juuri tässä on ratkaisevin hetki.
Katsoessaan ulos kajuutan akkunasta Timea näki Timarin seisovan
keulassa valtaushaka kädessä. Senjälkeen kuului äkkiä hirmuinen
jyske. Jättiläismäinen vaahtopäinen aaltovuori vyöryi laivan keulan
ylitse ja pirskoitti valkeaa vaahtoaan kajuutan akkunaan, niin että
Timea hetkiseksi aivan sokaistui. Hänen jälleen katsoessaan ulos
ei kommissaario enää seisonutkaan keulassa. Ulkona vallitsi suuri
sekasorto. Timea hyökkäsi ovelle ja törmäsi isäänsä vastaan.
"Hukummeko?" hän huusi.
"Ei, laiva on pelastettu, mutta kommissaario on pudonnut veteen."
Timea oli nähnyt sen. Juuri hänen silmäinsä edessä oli aalto
huuhtaissut hänet laivan keulasta veteen. Mutta silti ei hänen
sydämensä sykkinyt kiivaammin. Kummallista! Nähdessään valkean kissan
hukkuvan aaltoihin joutui hän epätoivoon. Silloin ei hän kyllä
voinut pidättää kyyneleitään. Mutta nyt, kun laineet lakaisivat pois
kommissaarion, ei hän edes sanonut: "Voi raukkaa!"
Niinpä niin, mutta kissa oli valittanut niin surkeasti, ja tämä
ihminen uhmaa koko maailmaa. Valkea kissa oli niin pieni ja sievä,
mutta laivakommissaario on ilkeä mies. Ja lisäksi ei pikku kissa
kyennyt auttamaan itseään, mutta kommissaario on voimakas ja notkea
ja suoriutuu kyllä hyvin vaarasta -- onhan hän mies.
Laiva oli pelastettu ja ui kanavan turvallisessa väylässä. Miehistö,
kekseillä varustettuna, hyppäsi veneisiin etsimään kadonnutta
kommisaariota. Eutym heilutti ilmassa rahapussia, jonka hän lupasi
palkkioksi Timarin pelastajalle.
"Sata tukaattia sille, joka tuo hänet elävänä syvyydestä!"
"Pitäkää tukaattinne, herraseni!" kuului kaivatun ääni laivan
toisesta päästä. "Minä tulen itse."
Nähtiin, miten hän kiipesi ylös ankkuritouvia pitkin.
Hänen tähtensä ei kenenkään tarvinnut olla huolissaan; hän ei niin
helposti joudu perikatoon.
Ja aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, hän alkoi heti jaella
määräyksiään ja astui kolmen soutajan kera veneeseen noutaakseen
maalta uusia vetohevosia. Ei puoltakaan tuntia ollut kulunut, kun jo
"Pyhä Barbara" saattoi jatkaa matkaansa Rautaportin lävitse.
Laiva oli pelastettu -- kenties kahdestakin vaarasta ja sen kera koko
lasti sekä Eutym ja Timea.
Mutta mitä kaikki tämä liikutti Timaria, koska hän näki sen vuoksi
niin paljon vaivaa? Hänhän on vain tämän laiva kommissaario, pelkkä
huonopalkkainen "kirjuri"; hänellehän on yhdentekevää, onko laivalla
lastina vehnää, tupakkaa, vai oikeita helmiä: hänen palkkansa on aina
sama.
Näin ajatteli "puhdistajakin" itsekseen, ja kun oli tultu
rumaanialaiseen kanavaan, rupesi hän juttelemaan perämiehen kanssa.
"Myöntäkääpä vain, maamies, ettemme milloinkaan ole olleet niin
vähällä matkustaa yhdessä helvettiin kuin tänään."
"Onhan siinä perää", vastasi Johan Fabula.
"Mutta miksi oli sitten niin välttämätöntä koetella, voidaanko hukkua
pyhänä Mikonpäivänä?"
"Hm!" mutisi Johan Fabula ja otti naukun taskumatistaan. "Paljonko
palkkaa herralla on päivässä?"
"Kaksikymmentä kreutseriä päivässä", vastasi puhdistaja.
"Miksi siis piru on lähettänyt teidät tänne ottamaan henkeä
itsestänne kahdenkymmenen kreutserin päiväpalkasta? Minä puolestani
en ole kutsunut teitä. Minä saan guldenin päivässä ja ruuan. Siis
minulla on kahdenkymmenenneljän kreutserin vuoksi suurempi syy panna
henkeni alttiiksi kuin herralla."
"Puhdistaja" pudisti päätään ja heitti huppukauluksensa taaksepäin
tullakseen paremmin ymmärretyksi.
"Kuulkaapa, minusta tuntui, kuin ajaisi turkkilainen laiva teitä
takaa ja kuin 'Pyhä Barbara' yrittäisi päästä sitä pakoon."
"Hm!" perämies karisti kurkkuaan äänekkäästi ja tuli äkkiä niin
käheäksi, ettei hän voinut saada ääntään ensinkään kuulumaan.
"No, minua se ei liikuta", jatkoi puhdistaja, olkapäitään kohauttaen.
"Minä olen itävaltalainen granitshaari eikä minulla ole mitään tekoa
turkkilaisten kanssa; mutta minä tiedän, mitä minä tiedän!"
"No, silloin saa herra tietää, mitä herra ei vielä tiedä", sanoi
Johan Fabula, joka sai takaisin puhelahjansa. "Se on totta,
että turkkilainen laiva ajaa meitä takaa ja että me olemme sen
takia poikenneet oikealta tieltä, sillä on tahdottu viedä tuo
valkeakasvoinen tyttö sulttaanin haaremiin, mutta tytön isä ei
ole sallinut niin tapahtuvan. Hän on senvuoksi lähtenyt pakoon
Turkista tytön kera, ja nyt on heidän mitä pikemmin sitä parempi
ennätettävä unkarilaiselle alueelle, missä sulttaani ei enää voi
heitä saavuttaa. No nyt herra tietää kaiken. Älkää siis muuta udelko,
vaan menkää ennemmin tuonne Pyhän Barbaran luo ja sytyttäkää lamppu,
jonka vesi kenties on sammuttanut. Älkää myöskään unhottako polttaa
siellä kolmea pyhitettyä piilipuunoksaa, jos olette oikeauskoinen
katolilainen."
"Puhdistaja" nousi seisaalleen vaivalloisesti, kaivoi taskustaan
sytytysvehkeensä ja mutisi perämiehelle:
"Ettäkö minä en olisi oikeauskoinen katolilainen! Teistä itsestänne
puhutaan sellaista, että olette paavilainen laivalla ollessanne,
mutta kalvinilainen niin pian kuin astutte maihin, että rukoilette
niin kauan kuin olette merellä, mutta tuskin on teillä kuiva maa
jalkojenne alla, kun jo alatte kiroilla. Minulle on myös kerrottu
teidän nimenne olevan Johan Fabula, ja että Fabula on latinaa ja
merkitsee samaa kuin suurvalehtelija. No, no, siitä huolimatta uskon
kaikki todeksi, mitä olette minulle sanonut, kun vain ette vihastu!"
"Siinä teette viisaasti. Mutta menkää nyt, älkääkä palatko ennenkuin
kutsun teitä."
* * * * *
Kahdesta vaarasta oli "Pyhä Barbara" onnellisesti suoriutunut, mutta
kolmas oli vielä jälellä: Orsovassa tapahtuva tarkastus, mikä oli
pahin kaikista.
Päivä oli jo mennyt mailleen "Pyhän Barbaran" saapuessa Orsovaan.
"Huomenna nousee vielä suurempi myrsky kuin tänään olikaan," mumisi
perämies katsellessaan punaista taivasta.
"Pyhä Barbara" oli laskenut ankkurin saaren edustalla ja odotti
lähestyvää venettä, jossa istui kolme aseistettua miestä, kahdella
näistä musketit ja pajunetit, sitäpaitsi kaksi soutajaa ja perämies.
Eutym käveli levottomana edestakaisin kajuutan edustalla. Timar
lähestyi häntä ja sanoi hiljaa: "Tullitarkastusmies tulee."
Eutym veti esiin nahkapussistaan silkkisen kukkaron, otti siitä kolme
rullaa. Kussakin rullassa oli sata tukaattia.
Hetkinen senjälkeen laski vene laivan luo ja kolme aseistettua miestä
nousi laivaan.
Yksi heistä on tullitarkastusmies, jonka tehtävänä on tarkastaa lasti
ja tutkia, onko laivassa kieltotavaraa tai kiellettyjä aseita. Toiset
kaksi antavat tarvittaessa aseellista avustusta ja pitävät silmällä,
toimittaako tullitarkastusmies tarkastuksensa tunnollisesti.
"Puhdistaja" on yleinen vakooja, joka pitää varalla, pitävätkö
tarkastusmiehen seuralaiset tätä kyllin perinpohjaisesti silmällä.
Kolme ensinmainittua taasen muodostaa julkisen tuomioistuimen, joka
kuulustelee puhdistajaa ja tiedustelee, onko hän nähnyt matkustajien
olevan tekemisissä jonkun tarttuvan aineen kanssa. Tämä kaikki on
hyvin järjestelmällistä. Toinen elin pitää silmällä toista, ja kaikki
pitävät silmällä toinen toistaan.
Niin pian kuin tullitarkastusmies on astunut kannelle, menee
"puhdistaja" häntä vastaan. Tarkastusmies raapii korvallistaan,
puhdistaja nenäänsä. Lähempää keskinäistä kosketusta ei synny.
Tullitarkastusmies kääntyy senjälkeen laivakommissaarion puoleen.
Molemmat seuralaiset pajunetit pystyssä seisovat hänen takanaan.
Vielä kolme askelta väliä! Ei oi tietää, onko mies ruton tartuttama.
Kuulustelu alkaa:
"Mistä?" -- "Galatz'ista." -- "Kuka on laivanomistaja?"
-- "Atanas Brazowicz." -- "Lastin omistaja?" -- "Eutym Trikalis." --
"Missä ovat laivan paperit?"
Näitä luovutettaessa ollaan vielä varovaisempia. Paikalle tuodaan
hiilipannu, johon sirotellaan katajoita ja koiruohoja, ja esiinotetut
paperit pidetään pannun päällä ja savutetaan. Tullitarkastusmies
tarttuu sitten niihin rautapihdeillä, lukee ne niin kaukaa kuin
suinkin mahdollista ja antaa ne takaisin. Toistaiseksi ei ole mitään
muistuttamista laivan papereita vastaan. Pannu kannetaan pois ja sen
sijaan tuodaan vesiruukku. Se on suuri saviruukku, jonka suuaukosta
mahtuu suurinkin nyrkki sisään. Tämä on asiaan kuuluvien maksujen
välittäjä. Itämainen rutto leviää eniten juuri metallirahojen
välityksellä, ja laivurin, joka tulee Levantista, täytyy ensin panna
rahat vedellä täytettyyn ruukkuun, josta länsimainen terveyspoliisi
onkii ne ylös.
Timar pistää nyrkkinsä vesiruukkuun ja vetää sen ylös avattuna.
Senjälkeen sukeltaa tulitarkastusmiehen käsi alas veteen, vetää sen
sieltä nyrkissä ulos ja pistää sen taskuunsa. Hänen ei tarvitse
iltaruskon loisteessa tutkia, minkä laatuista rahaa se oli. Hän
tuntee sen painostakin. Sokeakin tuntee tukaatin. Hän ei muuta
ainoatakaan ilmettä. Toiset virkamiehet astuvat hänen sijaansa ja
tekevät samoin.
Lasti tutkitaan nyt. Säkit ovat tarpeeksi madonsyömiä voidakseen
sisältää jauhoja: niissä on varmaan kaikissa jauhoja! Koko laiva
tutkitaan. Ei löydy mitään epäilyksenalaista.
Toinen aseellisista miehistä ottaa esiin kirjoitusvehkeet, toinen
paperia ja pöytäkirja tehdään. Tarkastusmies kirjoittaa sitäpaitsi
kirjeen, jonka hän kääntää kokoon ja sulkee suulakalla, johon hän
painaa virkasinettinsä. Hän ei kirjoita kirjeeseen mitään osoitetta.
Vihdoin sukeltavat kaikki kolme tullitarkastajaa jälleen kannelle.
Tarkastusmies kutsuu laivakommissaarion luokseen ja ilmoittaa
hänelle, ettei laivasta ole löytynyt mitään kiellettyä tavaraa.
Sitten kehottaa hän puhdistajaa antamaan lausuntonsa laivaväen
terveydentilasta. Vedoten virkavalaansa selittää puhdistaja koko
laivaväen sekä kaiken, mitä he kulettavat mukanaan, olevan puhtaita.
Siitä annetaan taas kuitti. Tullitarkastusmies antaa laivalle luvan
jatkaa matkaansa. Todistukseksi tästä vedetään ylös valkopunainen
lippu mustine kotkankuvineen.
Kun siten oli julkisesti tunnustettu, että Levantista tuleva laiva
oli täysin ruttovapaa, puristi tullitarkastusmies laivakommissaarion
kättä ja virkkoi:
"Tehän olette Komornista? Siinä tapauksessa varmaankin tunnette herra
Katshukan, sotaväen muonituskomitean päällikön? Olkaa niin hyvä, ja
antakaa tämä kirje hänelle tultuanne kotiin. Siinä ei ole osotetta.
Sitä ei tarvita. Ettehän unohda hänen nimeään? Se muistuttaa
espanjalaisen tanssin nimeä. Viekää kirje vain hänelle heti kotiin
tultuanne. Te ette tule sitä katumaan."
Hän taputti sangen armollisesti kommissaariota olalle, aivan kuin
tämä olisi ollut hänelle ikuisessa kiitollisuuden velassa. Senjälkeen
läksivät kaikki laivasta.
"Pyhä Barbara" sai nyt jatkaa matkaansa. Vaikka kaikki säkit olisivat
olleet suolaa ja tupakkaa ja kaikki matkustajat täydessä mustassa
rokossa tai spitaali-taudissa, ei kuitenkaan kukaan enää olisi voinut
pidättää heitä Tonavalla.
Eihän laivalla ollutkaan kieltotavaraa eikä tartuntaa vaan -- jotakin
muuta.
Timar pani kirjeen lompakkoonsa eikä arvaillut sen sisältöä.
Mutta siihen oli kirjoitettu:
"Lanko! Suosittelen Sinulle tämän kirjeen tuojaa. Hän on _'onnen
kultapoika'_."
Toinen luku.