— Viimeisen kerran, Magdalena!
Tämä seisoi eräällä Brunkeberg'in korkeimmalla kukkulalla, silmäillen
sitä ihanaa näköalaa, joka hänen ympärillänsä avautui; hän katseli
tuota isoa kaupunkia, joiden tornit ja kupulaet kohosivat huoneiden
yli; hän katseli noita välkkyviä vesiä, joiden pinnalla kultainen
auringonpaiste yhtyi hataraan usvapeitteesen.
Ja tämän kaupungin, tämän seudun, tämän rakkaan isänmaan aikoi hän nyt
jättää.
— Viimeisen kerran, Magdalena!
Olivatko nämät sanat kajahdus hänen omista ajatuksistansa, vai olivatko
ne ihmishuulten lausumat? Oliko tuo hänen rinnallansa seisova,
korkeavartaloinen henkilö, jonka Magdalena huomasi häntä katselevan
syvillä, kummallisilla silmäyksillä hänen oman sielunsa kangastama
ilmiö?
— Niin, viimeisen kerran, Kustaa Mauritz!
Näin väräilivät sanat hänen huulillansa. Vuoroin hän punastui ja
vuoroin taas kalpeni; vuoroin loistivat hänen silmänsä, vuoroin ne taas
himmenivät, ja hänen huulensa värisivät vuoroin ihastuksesta, vuoroin
surullisesta hymyilystä.
— Sinä olet jälleen täällä, — kuiskasi hän; — Kustaa Aadolf on
sinulle sangen suosiollinen. Onni ja riemu hymyilevät taas uudestansa
sinulle... _sinun_ menestyksesi ennen kaikkea! Niin, niin, tätä olen
aina harrastanut, tätä olen aina toivonut.
— Oi, sua uskollista!
— Riemulla olisin voinut mennä kuolemaan edestäsi...
— Magdalena, voitko suoda minulle anteeksi?...
— Sen voin tehdä... sen olenkin tehnyt... Oi, jospa olisin saanut
kuolla ennen sitä päivää, jona vankeudessa luin kirjeesi, jossa sinä
loukkaavasti puhuit minusta ja ivasit minun lempeäni!
— Niin totta minua Jumala auttakoon, sitä kirjettä en ole milloinkaan
kirjoittanut.
— Sinun valasi rauhoittaa mieltäni... minä uskon sinua, uskon sinua
niin mielelläni!
Vähäinen hymyily viipyi Magdalenan huulilla, ja hän jatkoi:
— Kuinka kaikki nyt tuntuukin toisellaiselta!... Enpä enään halaja
tulla suljetuksi syliisi, eikä minulla ole mitään toivomuksia tällä
suloisen kohtauksen hetkellä... kohtauksen, joka on jäähyväiset
elinajaksemme.
— Niin, niin, viimeisen kerran, Magdalena!
Ja Magdalena käänsi kasvonsa hänestä ainiaaksi. Aamun usvat hälveni,
aurinko säteili valovirtojaan vesille, vuorille, torneille sekä
kukkuloille, ja Magdalenan sydämeen tuli sanomatoin rauha — rakkaudesta
anteeksiantavaisuuden synnyttämä rauha.