— Anteeksi, äitini!...
— Tule lepäämään rinnoilleni!
— Salli minun suudella tätä otsaa, jonka matkaansaattamani murhe on
uurtanut! Salli minun suudella näitä rypistyneitä poskia, joilla
kyyneleitä minun tähteni on valunut! Salli minun suudella näitä
kalpeita, väräjäviä huulia, jotka ahdistuksella ovat lausuneet minun
nimeäni!
— Mutta jotka nyt lausuvat siunausta ylitsesi. Herra suojelkoon sinua
kädellänsä, tyttäreni! Kovin olet sinä rikkonut; mutta minä näen sinun
silmissäsi katumusta. Pahuus tuo surua ja koettelemuksia muassansa;
lapseni, lapsiraukkani, oi, että murheen katkeruus olisi puhdistanut
sinun sydämesi!
— Äitini, äitini, kuinka olenkaan jo vuosikausia sinua ikävöinyt!
Mutta minä olen kieltänyt sinua tulemasta, olen lykännyt syyllisyyden
taakan ainoastansa sinun hartioillesi; minä olen ummistanut silmäni
omilta suurilta hairahduksiltani, mutta nyt, nyt näen minä selvään.
Minäpä, sinun onnetoin äitisi, päästin sinut ajattelemattomasti
elämän viettelyksiin. Taivaan Jumala, enpä opettanut sinua koskaan,
kuten minun olisi pitänyt, eroittaman hyvää pahasta. Haluaisinpa
huutaa ääneeni turhamielisille, ajattelemattomille äideille: ottakaa
varoittava esimerkki minusta!... Onnetoin on se äiti, jonka täytyy
sanoa itsellensä: syy on minun!
— Älä sano niin!
— Herra armahtakoon meitä kumpaakin!
Illan varjot vaipuivat yhä alhaammalle, ja äiti sekä tytär syleilivät
yhä hellemmin toisiansa.