Oli kylmä huhtikuun päivä. Sade valui virtana kaduilla, joilla
myrsky riehui, käänsi nurin sateenvarjot ja pieksi akkunoita sekä
tuiverteliihe vinkuen ilmassa, yhtä nopeasti palataksensa, ja missä se
vaan reutoeli, syntyi uusia vaurioita sekä meuruamista.
Eräässä Etelämalmin lähellä olevan kadun varrelle rakennetussa
asumuksessa seisoi hyvästi sisustetussa huoneessa muuan
solakkavartaloinen nainen, mustiin puettuna; hänen hienot kätensä
peittivät hänen kasvojansa, ja siinä asemassa, johon hän oli hieman
kumartanut päänsä, oli ikäänkuin kuvapatsaan liikkumattomuutta. Hänen
lähellänsä istui sohvalla Itägötlannin herttua, joka sääliväisyydellä
silmäili tuota heiveröistä naista, lausuen puoliääneensä:
— Olen pahoillani, että minun tervehtimässä käyntini näin on häirinnyt
teitä, neiti Rudenschöld.
— Minä olen niin tottumatoin näkemään entisiä ystäviäni, —
vastasi hiukka huoahtaen neiti Rudenschöld, joka nyt kääntyi
Fredrik-ruhtinaasen: — Niin, minä olen ollut yhteiskunnan hylkäämällä,
ja yhteiskunta ei tule koskaan tätä unohtamaan yhtä vähän kuin itsekään
voin unohtaa kärsimyksiäni! Olen saanut hyvitystä (75) kuten sanotaan,
mutta voiko mitään hyvitystä olla moiselle häväistykselle kuin minun?
Suokaatte anteeksi sanani, teidän korkeutenne, mutta minun mielessäni
on ikuisen murheen aihe, ja jokainen muistutus entisyydestä herättää
minussa yhä uutta tuskaa!
— Minun sääliväisyyttäni, neiti Rudenschöld eivät voi mitkään katkerat
sanat ehkäistä. Olen tullut tänne puhumaan teille nykyisyydestä; olen
tullut tuomaan teille mieluisen uutisen.
— Mieluisen uutisen! — kertoi neiti Rudenschöld. Hänen kalpeille
kasvoillensa ilmestyi ilon vilahdus, hymyily, aukaisi hänen huulensa
ja loi suurempaa kirkkautta hänen silmiinsä. Mielen muutteella, joka
antoi vilkkautta ja suloa hänen jokaiselle eljeellensä, lisäsi hän:
— Jos sallitte, teidän kuninkaallinen korkeutenne tulee tämä uutinen
olemaan ikäänkuin jälkiruokaa meidän puheellemme, ja tämä saattaa
olla tarpeellinenkin. Minä arvaan ja aavistan tärkeitä syitä teidän
kuninkaallisen korkeutenne tänne tulemiseen.
— Kentiesi, — vastasi ruhtinas, leikitellen hämillänsä sohvan
ripsuilla. — Toivon teidän käsittävänne minun suurta ystävyyttäni, —
lisäsi hän, — käsittävänne sitä suurta suosiota, jota teitä kohtaan
tunnen! Noh, niin, te voitte siis päättää, kuinka suurta suuttumusta
tunnen, huomatessani, että teiltä tahdotaan riistää sitä yleistä
sääliväisyyttä, jonka teidän onnettomuutenne on herättänyt.
— Teidän korkeutenne tarkoittaa minulle hyvää... puhelkaamme siis
tyynesti! Nämät sanat lensivät Magdalenan huulilta, hän hengitti
lyhyeen, ja hänen sinisissä silmissänsä oli kimaltava loisto. Hetken
vaijettuansa lisäsi hän: — Millä tavoin tahdotaan minulta siis riistää
tuota yleistä sääliväisyyttä?
— Teistä kuiskaellaan... sanalla sanoen... teistä kuiskaellaan, että...
että te ette olekaan katuvainen Magdalena.
Tuo nuori nainen säpsähti; loistavin silmin ja heleä puna poskillansa
silmäili hän ruhtinasta hetkisen.
Siis kohtaa minua häväistys toisensa perään! — huudahti hän puristaen
ristiinpantuja käsiänsä kovasti toisiinsa ja hän jatkoi kiivaudella:
— Luulinpa olevani, kärsittyäni rangaistuksen valtiollisista
rikoksistani, kyllin rangaistu. Luulinpa lempeni, rikoksellisen,
mielettömän lempeni näyttäneen siksi uskolliselta, ett'ei kukaan
kunniallinen ihminen olisi uskonut noita turhia juoruja, joita ilkeys
vielä huviksensa minusta levittelee. Luulinpa jo hairahduksenikin
suojelevan minua niin kauheasta epäluulosta.
— Te olette kehoittaneet meitä juttelemaan tyynesti... noh, neiti
Rudenschöld, koettakaamme niin tehdä! Ei ole epäilemistäkään, ett'eivät
teidän vainoojanne, joiden kostonhimo vielä ei ole tyydytetty, ole tätä
huhua levittäneet.
— Niin, niin, siten se on, — lausui Magdalena, — niin se mahtanee olla!
— Olen kauan epäillyt, tulisiko minun puhua teille tästä arasta
asiasta, vai ei... Surujen ja murheiden matkaansaattaminen on minusta
vastenmielistä. Mutta ystävyyteeni sekä niihin tunteisin, joita minulla
muinoin oli teitä kohtaan, soveltuu, että koetan pelastaa teidän
kunnianne niistä ilkeistä hyökkäyksistä, joita, salavihkaan tehtyinä,
kerrotaan ja... ja...
— Uskotaan, — lisäsi Magdalena katkerasti.
Sitte tuli vaitiolo, tuskallinen vaitiolo, jonka muutamaa
silmänräpäyksen kuluttua Fredrik-ruhtinas keskeytti:
— Matkustakaa täältä pois, neiti Rudenschöld, — lausui hän. — Olen
kerta sanonut naisten, jotka eivät ole arvolliset irroittamaan teidän
kengännauhojannekaan, huvitteleiksevan teitä tuomitsemalla, ja he eivät
pidä teitä semsemmoisena kuin te olette, vaan semmoisena, kuin he
luulevat teidän olevanne. Ei mitkään vastaväitteet, ei ritarillisinkaan
puolustus voi kumota sellaista hylkäämistuomiota; niin puolustus tulisi
ennemmin vahingoittamaan kuin hyödyttämään teidän asiaanne. Teidän
avonaista luonnettanne eivät teeskennellyt virnakot tule koskaan
käsittämään: sitä tulee jokainen naurettava keikailija pitämään
kehoituksena hänen rohkeimpiinkin aikeisinsa. Suokaatte anteeksi,
että puhun teille näin peittelemättä ja että vielä kerran sanon
teille: matkustakaa täältä pois, neiti Rudenschöld!... Lähtekäätte
asumaan esim. Parisiin; minä olen kirjeenvaihdossa erään siellä asuvan
ystävätärenne kanssa ja minä tulen kirjoittamaan tästä asiasta hänelle,
hän saattaisi tulla teille hyödylliseksi... Se on nuori nainen,
kylläksi jalo teitä käsittämään, minä tarkoitan tuota nerokasta rouva
Staël'ia... Hänen mieheltänsä olen saanut tiedon siitä suosiosta, jota
hän onnettomuutenne johdosta teitä kohtaan tuntee.
— Ei, ei, teidän korkeutenne, minä en voi matkustaa pois, en voi
temmata itseäni irti täältä!
Tietäkäätte, ett'en voi lähteä, ennenkuin olen sopinut äitini kanssa.
Hän ei tahdo minua nähdä eikä ole minua nähnyt näinä pitkinä viitenä
vuotena, jotka ovat kuluneet, sittekun... tuo kauhea, jonka muistatte,
tapahtui!... Miksi luulette minun palanneeni tänne Gotlannista?
Minä olen häntä etsinyt ja hänen edessänsä itseäni nöyryyttänyt...
mutta hän ei voi suoda anteeksi, hän ei voi leppyä, ja onhan hänellä
syytä ollakin ankara! Minun Armfelt'ille kirjoittamieni kirjeiden
julkaiseminen on häpeä, jota hän ei koskaan voi unohtaa.
— Mutta hänen päätökseensä olla teitä näkemättä sanotaan olevan
tykkänänsä toisellaiset syyt... Niin, neiti Rudenschöld, olenpa omilla
silmilläni lukenut erään kälyni kirjoittaman kirjeen veljelleni, jossa
hän sanoo uusien hairahduksien laajentaneen teidän ja teidän äitinne
välillä olevaa juopaa.
— Södermanlannin herttuatarko... tankkasi Magdalena masennettuna —
herttuatar... ja tämä...
— Charlottan kertomuksiin ei ole aina luottamista, sillä hänen
vilkas luonteensa eksyttää häntä niin helposti; nämät sanat vastasin
veljelleni ja lisäsin: Mitä tähän uutiseen tulee, tiedän varmuudella
sen johtuvan erehdyksestä, sillä neiti Rudenschöld'in ja hänen äitinsä
väli on mitä parahin.
Magdalenan silmäykset kiintyivät kysyväisinä ruhtinaan kalpeihin
kasvoihin, joita nyt elähytti lempeä hymyily, ja hän lausui
vitkallisesti:
— Siis on teidän korkeutenne minua hyödyttääksensä...
— Lausunut ainoastansa totuuden, — keskeytti ruhtinas. — Magdalena,
teidän äitinne ikävöi teitä nähdäksensä... ja minä olen kylliksi
onnellinen saadessani sitä teille ilmoittaa.
— Teidän korkeutenne! — Magdalena oli tarttunut ruhtinaan kumpaankin
käteen, hänen huulensa värisi, ja heikko puna nousi hänen poskillensa.
Tämän on siis teidän korkeutenne tehnyt minulle, — jatkoi hän, — ei,
minun ei sovi valittaa, sillä niin katkerat kuin elämäni kokemukset
ovat olleetkin, olen kuitenkin löytänyt todellisen ystävän!
— Meidän tiemme menevät nyt eri suunnille — jatkoi herttua hetken
vaijettuansa. — Ja matkustattehan te todellakin pois, Magdalena?
Kaukana täältä ja toissijaisissa oloissa sekä toisissa seuroissa
tulette te saavuttamaan rauhan... ei, älkää pudistelko päätänne teidän
on etsiminen ja te tulette saavuttamaan rauhan... suokaatte minun
kuitenkin niin arvella! Riehakkaat huvitukset eivät enään ole teitä
varten, vaan hiljainen, huomaamatoin elämä tulee antamaan teille sitä
levollisuutta, jota te niin hyvin tarvitsette.
— Niin, teidän korkeutenne, yksin oleminen on tarpeellinen minun
rauhalleni, se ainoastansa voi pysyttää mieltäni tasapainossa. Ei
kukaan, joka tuntee minut sekä minun kohtaloni, voinee ihmetellä, että
olen oppinut inhoamaan seuraelämän turhia huveja, joissa minun täytyy
näyttää tuota ulkonaista iloisuutta, joka nyt jo on niin vieras minun
sydämelleni.
Magdalena vaikeni, ja puoliääneensä jatkoi ruhtinas:
— Muistatteko erästä päivää Hagan linnassa, Magdalena? Bellman
oli istuutunut nurmikolle laulamaan, jolloin te ihastuneena häntä
kuultelitte. Te olitte eräässä vihriässä notkelmassa, ja päänne päällä
oli taivas laki, jossa kaikki suli yhteen loistavaksi valoksi. Sitä
kuvaa, jonka silloin nä'in edessäni en tule milloinkaan unohtamaan,
teidän kuvaanne, jolloin te vaaleassa puvussanne lepäisitte nurmella,
teidän keveään päähineenne oli runsaasti kiinnitetty väräjäviä
ruusunnuppuja ja teidän silmänne katselivat kauaksi poispäin. Minä
seisoin huomaamattanne teitä ihailemassa ja ajattelin: näyttäköön
maailma hänestä aina yhtä kauniilta, olkoon hänen elämänsä aina yhtä
suloinen, ja sallittakoon minun tullakseni kerta ystävyydellä häntä
muistelemaan! Ja minä lemmin teitä, Magdalena: — te työnsitte minut
pois luotanne, mutta minun ystävyyteni seurasi teitä yhä. Ei mitkään
olosuhteet ole voineet tukahuttaa tätä tunnetta minun sielustani.
Suokaatte minulle joskus ystävällinen ajatus!
— Teidän korkeuttanne muisteleminen tulee olemaan valokohta minun
elämässäni... tässä tulen riippumaan kiinni! Ottakaatte vastaan, teidän
korkeutenne, minun sydämelliset jäähyväiseni sekä kiitokseni!