Verkallensa parani jälleen neiti Rudenschöld.
Hänen kirkkaat silmänsä eivät enään säikkyneet salamoita eikä
liekkejä, vaan loivat lempeitä, alakuloisia säteitä ja hänen kalpeilla
huulillansa oli tuskan ilmaus; — toivottomuuden tyyneys antoi hänen
kauneudellensa ikäänkuin uuden leiman.
Se sääliväisyys, jota hän yleisössä oli herättänyt, ei ollut
huikenteleva, menehtyvä tunne, ja se tekikin kaiken, lievittääkseen
hänen kohtaloansa. Niinpä tuli eräänä päivänä kauppakollegion jäseniä
sanomaan hänelle muistavansa, kuinka rakastettu hänen isänsä oli ollut
sen pitkän aikaa, jonka hän oli ollut heidän esimiehenänsä, ja että he
nyt halusivat toimittaa hänen onnettomalle tyttärellensä jonkinmoista
helpoitusta onnettomuudessansa. Tämän johdosta olivat he, koska
kehruuhuoneen kartano oli kauppakollegion oma, antaneet korjata ja
sisustaa kaksi huonetta ynnä keittiön, jotka, ollen erääsen puutarhaan
päin, olivat erillänsä vanki kopeista ja omalla käytävällä, johon iso
rautaovi johti. Tämä oli avattava aamusilla ja suljettava ehtoisin, kun
hän vaan antaisi lupauksensa, ett'ei käyttäisi väärin tätä vapauttansa;
sillä muuten tulisi hän antamaan heidät alttiiksi herttuan vihalle,
koska tämä ei vielä tietänyt mitään koko toimesta.
Lupauksensa — oliko hänen kunniasanallansa enään minkäänmoista arvoa?
Heleä puna nousi Magdalenan kalpeille kasvoille.
— Niin, minä lupaan! — vastasi hän ilon ja ylpeyden tunteella; hän ei
siis ollut kokonaan menettänyt luottamustansa.
Neiti Rudenschöld muutti nyt heti näihin huoneisin, joissa oli
tuoksuavia kukkia akkunoissa ja pehmeitä peittoja laattialla. Jokaista
huonekalua tarkasti hän erittäin, ja kyyneleet tulivat silloin hänen
silmiinsä, — hänellä oli siis taaskin koti kauan puuttuneilla ja
kaivatuilla mukavuuksilla sekä koristuksilla! Puutarhan käytävät olivat
poratut, hedelmäpuiden lehdet putosivat kuihtuneina ja kellastuneina
maahan ja syksyn tuuli puhalteli huoneiden nurkissa, kuitenkin
kehoittaen: — ulos, ulos!
Niin, hän sai siis vielä kerran nauttia vapauden suloa... hän heitti
huivin olkapäillensä ja riensi ulos! Kyyneleet valuivat yhä hänen
poskillensa, hän pani ristiin kätensä, loi korkeuteen silmänsä,
ja hänen kiitollisuutensa huokaus kohosi pilviä ja avaruuttakin
korkeammalle.
Hänen huoneensa akkuna avattiin ja muuan ääni mainitsi hänen nimeänsä.
Pentti oli tullut tänne, ja hymyillen heittäytyi Magdalena hänen
rinnoillensa; seuraavassa silmänräpäyksessä sulki hänen vanhemman
sisarensa käsivarret heidät molemmat. Pentti vei nyt Magdalenan
juhlallisesti katetun pöydän ääreen, ja tämä tarjosi nyt ruokaa noille
rakkaille vieraille, mutta hän voi töin tuskin käsittää kaiken tämän,
mikä häntä ympäröi, olevan suloista todellisuutta.
— Minusta tuntuu ikäänkuin olisin pelastettu haaksirikosta — lausui
hän, tuntien yhtä suurta halua itkemään kuin hymyilemäänkin, — minä
toivoisin vaan puutarha-aidan olevan poissa, jotta minä... Magdalena
vaikeni äkkiä ja lisäsi pienellä huokauksella: — Juuri saatuamme, mitä
tuskin olemme rohjenneet uneksiakaan, olemme heti valmiit toivomaan
uutta... ei, ei, minä olen tyytyväinen, minä _tahdon_ niin olla...
ainakin tänään.
Pakinoiminen noiden kolmen sisaruksen kesken tuli yhä
ystävällisemmäksi; lopulta syntyi kysymys, millä tavoin hänen velkansa
maksettaisiin.
— Kaikki velat yhteensä ei nouse kuin hiukan yli tuhat riksiä... se
ei ole suuri raha, mutta kuitenkin liian suuri kumpaisenkaan teidän
maksettavaksenne, — lausui Magdalena, — ja minä olenkin keksinyt
keinon, jott'en tarvitse vaivata ketäkään. Sinun, Pentti, tulee mennä
Sofia Albertina-ruhtinattaren luokse, pyytämään minulle lupaa entisessä
huoneessani olevien huonekalujen! ja tavaraini myymiseen.
Tämä esitys hyväksyttiin, ja jo pari päivää tämän jälkeen oli
ruhtinatar antanut suostumuksensa; Pentti-kreivi pani nimensä
Dagblad-nimiseen sanomalehteen painettavaan ilmoitukseen, jossa tämä
myyminen julkaistiin.
Lukemattomia ostajia tuli saapuville, kaikki tavarat nousi kalliimpaan,
kuin mitä olivatkaan arvoltansa, ja väki kilpaili saadaksensa jonkin
nauhan, kukkasen, kengän tahi sormikkaan, jota hän oli käyttänyt. (73)
Vallan pitäjät eivät sekaantuneet tähän kauppaan. Saatuansa
kostonhimonsa tyydytetyksi eivät he enään näkyneet etsivän tilaisuutta
hänen loukkaamiseensa; tähän vaikutti etenkin se sääliväisyys, jota
hovi yhä häntä kohtaan tunsi, ja kaikkialla mainittiin mitä synkimmän
mielialan vallinneen Drottningholm'issa sinä päivänä, jolloin neiti
Rudenschöld seisoi kaakinpuussa Ritariholman torilla.
Ei ollut vielä kukaan unohtanut Magdalenan iloista luonnetta, eloisaa
vilkkautta, avonaista, miellyttävää esiintymistä, suloisuutta,
älyä eikä harvinaista kauneutta. Kaikkien silmäykset olivat tänä
onnettomuuden päivänä suuttumuksella luodut Reuterholm'iin,
eikä herttuatarkaan ollut voinut pidättää kyyneleitänsä. Sofia
Albertina-ruhtinattaren kerrotaan, huolissansa siitä julmuudesta, joka
alensi hänen veljensä arvoa, kieltäytyneen tulemasta päivällispöytään.
Hovineiditkin olivat osoittaneet Reuterholm'ille peljästyksen sekaista
kammoa. Herttua näkyi katuvan suosikkinsa kostonhimon noudattamista,
ja hänen sanottiin näyttäneen kylmäkiskoiselta sekä nolostuneelta.
Päivällisajan kerrottiin olleen erittäin tukalan. Herttuatar ynnä
hovineidit olivat ruvenneet itkemään ja hymyillen kuiskailivat he
keskenänsä Reuterholm'in joutuneen samanlaisen rangaistuksen alaiseksi,
kuin sekin oli, jonka hän oli antanut neiti Rudenschöld'in kärsiä. (74)
Herttua-hallitsijan puoliso meni vihdoin niin pitkälle
myötätuntoisuudessaan neiti Rudenschöld'iä kohtaan, että hän toimitti
paronitar Ehrenkronan pyytämään hänelle jotakin muistoa Magdalenalta,
joka heti lähetti hänelle vanhan ajan tapaan valmistetun, Minervan
päällä koristetun sormuksen.
Tämä pieni tapahtuma tuli vihdoin hallitsijan korville, ja hän kysäsi
herttuattarelta kaikkein läsnäollessa, oliko se totta, ja uskalsiko hän
todellakin pitää sormessaan tätä sormusta.
— Tässä se on, — vastasi herttuatar teeskentelemättä; — enpä
todellakaan voi käsittää olevan mitään rikoksellista, että omaan
muiston sellaisesta henkilöstä, jota suosin, joka on onneloin ja jota
aina tulen kaipaamaan.
Reuterholm loi nyt herttuaan käskevän silmäyksen, ja seuraten
puolisoansa syrjähuoneesen, puhutteli hallitsija häntä suosikkinsa
läsnäollessa sellaisella tylyydellä, että hän rupesi mitä katkerimmasti
itkemään.
Tätä ja monta muuta tarinaa kerrottiin hovista, mutta huolimatta
kaikesta sääliväisyydestä yhteiskunnan ylhäisimmästä alhaisimpaan
kerrokseen saakka, sai neiti Rudenschöld kuitenkin viettää kaksi vuotta
vankeudessansa, ilman että minkäänmoista vankeuden lieventämisen
käskyä korkeammasta paikasta annettiin ja saamatta nähdä keitään muita
paitsi sukulaisiansa. Hänen veljensä ja sisarensa, jotka asuivat
Tukholmassa, eivät karttaneet minkäänmoista ilmaa, käydessänsä jalkasin
tuon pitkän matkan häntä tapaamassa, ja tämä sisar, joka huvitusten ja
erhetysten päivinä oli ollut häntä kohtaan ankarin, tuli nyt uskonnon
lohdutuksella lieventämään hänen murhettansa.
Myöskin kävivät muutamat herttuan hoviväestä, kuten hänen palvelusta
tekevä upseerinsa, Adlersparre, kamariherra, kenraali Löwenhjelm,
tallimestari Rothlieb y.m. häntä tervehtimässä huolimatta siitä
vaarasta, jolla herttuan vihastuminen heitä uhkasi.
Nämät eivät kuitenkaan olleet ainoat ystävyyden osoitteet, vaan hän
sai tuta lukemattomia sääliväisyyden todistuksia. Niinpä lähettivät
leipurit hänelle joulu-iltana isoja, hienoilla leivoksilla täytettyjä
vasuja, teurastajat lihaa ja höystekauppiaat kaikellaisia mauksia,
lukuunottamatta monta muuta joululahjaa, mitä miellyttävimmillä
kuvauksilla.
Toisen vuoden lopulla oli kuitenkin yleinen sääliväisyys vaikuttanut
herttuankin mielialaan. Hän lähetti lähettämistänsä sanoja neiti
Rudenschöld'ille, luvaten päästää tämän vapaaksi, jos hän tyytyisi
siihen, ett'ei hän enään saisi takaisin nimeänsä eikä oikeuksiansa.
Todella olikin Magdalenasta yhdentekevää, nimitettiinkö häntä neiti
Rudenschöld'iksi tahi Magdalena Charlotta Kaarlontyttäreksi; mutta
koska hänen myöntymistänsä tähän asiaan vaadittiin ikäänkuin jonakuna
häväistyksenä, vastasi hän:
— Täydellisettä hyvityksettä en lähde vankeudestani, jossa muussa
tapauksessa olen päättänyt kuolla.
Vihdoinkin heinäkuun 24 päivänä v. 1796 antoi hänelle Reuterholm'in
kirjuri, Edman, herttuan täydellisen hyvityskirjeen, joka lahjoitti
hänelle korvaukseksi siitä, mitä hän oli hävinnyt palkassa ja
eläkerahoissa, erään maatilan Gotlannissa, johon hänen tulisi siirtyä,
sekä elämänsä tarpeesiin kuudensadan riksin eläkerahan.
Neiti Rudenschöld pyysi kirjurin sanomaan herttualle kiitoksia, mutta
lausui ennen tahtovansa kerjätä, kuin mennä Gotlantiin, jos ei hänelle
siellä suotaisi täydellistä vapautta.
Tätä hänelle tosin ei ollut aijottu antaa; mutta herttua-hallitsija,
joka ennen tuon nuoren kuninkaan täysi-ikäiseksi tulemista mielellään
halusi sovittaa liiallista ankaruuttansa, näkyi nyt olevan taipuvainen
täyttämään tämänkin pyynnön, ja annettuaan kirjallisen lupauksen,
ett'ei hän lähtisi saaresta kuninkaan luvatta sai neiti Rudenschöld nyt
vapautensa.
Herttuan omistama laiva oli laitettu reilaan, ja siihen vietiin nyt
Magdalena suorastaan vankeudesta.
Laivalla oli Pentti häntä vastaanottamassa.
— Minä lähden mukaasi, Magdalena, — lausui hän, — olen onnistunut
saamaan luvan siihen.
Magdalena hiipi hänen kainaloonsa.
— Veliseni, — kuiskasi hän, — oma, uskollinen Penttini!
Lukemattomat ajatukset johtuivat nyt hänen mieleensä, seisoessaan siinä
nojaten veljensä käsivarteen. — Hänen nuoruutensa päivät eivät tulisi
enään koskaan vapaudenkaan mukana palajanaan eikä hänen lemmenunelmansa
enään milloinkaan tulisi heräjämään hänen mielikuvitelmassansa;
muserretulla sydämellä oli hän tuntenut tulleensa unohdetuksi siltä,
jonka oikuille hän oli uhrannut rauhansa ja menestyksensä. Hänen
sielunsa pyhin tunne oli tallattu lokaan, tahrattu ja halveksittu;
mutta sitä ei oltu voitu tukahuttaa, ja puhdistettuna maailman
saastaisuudesta, maallisista himoista ja kiihkoista oli sillä nyt
Armfelt'in menestys ainoana harrastuksena.
Aallot nousivat korkealle ja pirskoittivat valkoista vaahtoa laivan
etukeulaan, nopeat tuulet pullistivat purjeet, ja laiva, joka vei
Magdalena Rudenschöldin niiltä seuduilta, joissa hän oli riemuinnut
sekä kärsinyt, kiiti yhä kauemmaksi.