— Tässä olen nyt kirjoittanut... käsialani on kentiesi hiukan
epäselvää, — lausui neiti Rudenschöld, päänsä vaipuessa levottomana
patjoille, — mutta hän tulee lukemaan sen minun kiihoitettujen
tunteideni syyksi. Niin, äitimme tulee nyt luulemaan herttuan antaneen
minulle täydellisen armon... ja että minua vaan vähän aikaa vielä
pidetään jollakin maatilalla... sinä, Karolina, tulet antamaan hänelle
minun kirjeeni... onnetoin äitiraukkamme! — lisäsi Magdalena, samalla
kun muutamia kyyneleitä valui hänen poskillensa; niitä seurasi pian
toisia, jotka vierivät yhä kiivaammin ja kiivaammin.
— Nämät kyyneleet; tulevat lieventämään hänen mieltänsä, — ajatteli
Karolina, joka helleydellä vastasi sisarensa suuteloihin.
— Äitimme, oi äitiparkamme! — kertoi Magdalena, — tullenkohan koskaan
häntä enään näkemään?... ollessani vartioituna huoneessani, sain
hänestä väliin nähdä vilahduksen, nä'in hänen tähystelevät silmäyksensä
luoduiksi akkunaan!... mutta minulla ei ollut rohkeutta tulla näkyviin,
enkä rohjennut viitata hänelle jäähyväisiäni. Minkä häpeän, mitä
kurjuutta olenkaan tuottanut hänen harmaille ohimoillensa!
— Sinä tulet mieleltäsi liian liikutetuksi, — huokasi Karolina, — sinä
et saa puhua ja kaikkein vähimmin tästä!
— Voinhan minä vaijetakin, mutta nämät ajatukset eivät minusta koskaan
tule luopumaan, vastasi Magdalena murheellisesti hymyillen, jonka
jälestä hän lisäsi:
— Ja nytkö sinä menet pois?
— Menen, pian jälleen palatakseni!
— Nyt olen ollut täällä toista vuorokautta, — lausui Magdalena,
kääntyen hetken vaijettuansa tuskallisesti Penttiin päin, joka nyt
yksinänsä istui hänen vierellänsä. — Ajatella, että vuosi vuodelta
tulee kulumaan, ja minä aina olemaan täällä, samalla paikalla...
samassa kauheassa seurassa.
— Sinä olet liian heikko puhumaan, lääkäri on sen kieltänyt... sinun
kuumeesi kiihkenee, ja sinun kätesi polttavat kuin tuli. Ei, nyt
on minun puhuminen, ja sinun kiltisti kuulteleminen, — ja sitte
kertoi Pentti kaikesta siitä sääliväisyydestä, jota Magdalenalle oli
osoitettu, ja miten väkijoukko oli hyökännyt hänen vankeuteensa,
kirjoittamaan muistiin niitä värsyjä, joita hän oli seinille piirtänyt
sekä miten kaikki olivat pidelleet kädessänsä hänen kultakelloansa
ja katselleet sitä sekä ripustaneet sen jälleen koukkuunsa, samalla
kun he olivat jaelleet keskenänsä muutamia hänen omaamiansa rihma-
ja silkkilanka-keriä, vanhoja sormikkaita y.m. hän kertoi myöskin,
kuinka monen monituista sanansaattajaa muukalaiset ja ystävät
olivat lähettäneet tuon pitkän matkan Horn'in tulliportin kautta
tiedustelemaan Magdalenan vointia, ja että Tukholman porvaristo, huhun
levittyä hänen kuolemastansa, oli lähettänyt asiamiehiä Ullholm'in
luokse, pyytämään saada pitää huolta Magdalenan hautajaisista, jonka he
aikoivat kuninkaallisella komeudella toimittaa.
Täten puhui hän kauan, ja kädet ristissä kuulteli Magdalena.
Yön varjot tulivat yhä synkemmiksi, lampun säteet valaisivat himmeästi,
ja vihdoin vaikeni Penttikin; hänen päänsä vaipui ales Magdalenan
päänalustalle ja murheen sekä ponnistusten väsyttämällä ei hän enään
voinut pitää silmiänsä auki.
Näin leväten samalla päänalustalla olivat he lapsenakin nukkuneet.
Vankilan synkeydessä kuvittelivat unelmat vielä lapsuuden iloista
rauhaa.
Kauan eivät he kuitenkaan olleet uneskelleet, kun oven raskaat telkimet
työnnettiin auki, ja Magdalena samassa silmänräpäyksessä heräsi.
Vanginvartija astui huoneesen ja antaen hänelle kirjeen, pyysi hän
Magdalenaa joutuin lukemaan sen sisällön, sillä muuan herra oli hänen
huoneessansa vastausta odottamassa.
"_Jos te haluatte paeta_," luki Magdalena _"on vanginvartija meidän
puolellamme. Kuudella hevoisella valjastetut vaunut vartoovat teitä
kamarineitsynenne Horn'in tulliportin ulkopuolella. Eräs rehellinen
mies, jonka te tunnette, tulee viemään teidät, mihin vaan haluatte.
Rahoja on hänelle annettu yllin kyllin, ja lisää saa hän Hampurissa,
Alfverhoffilta, teidän pyynnöllänne. Mutta joutukaatte, aika on
täperällä_!"
Neiti Rudenschöld kääntyi äkkiä ympäri, silmäillen vanginvartijaa.
— Oletteko te myöntyneet kaikkeen tähän? — kysäsi hän.
— Olen.
Vapaus! — Magdalenan rinta paisui, ja hänen sydämensä tykytti
ankarasti; mutta sen tykytykset heikkenivät vähitellen, ja veri virtasi
jälleen tyynesti häneen suonissansa. Hän ei halunnut _tämänkaltaista_
vapautta, vapautta, jossa häntä ahdistettaisiin kuten metsän otusta! —
Sitä häpeäpilkkua, joka hänen oli tarttunut, ei voisi pestä puhtaaksi
paolla. Vapauden mukana tahtoi hän myöskin saada hyvitystä tahi jäädä
ijäksi päiväksi vankihuoneen seinien sisäpuolelle.
Magdalena, joka yhä oli silmäillyt vanginvartijaa, jatkoi äkkiä:
— Oletteko ajatelleet, mitkä seuraukset minun paostani teille tulisi
olemaan? Vaan sama se, paosta minä vähät huolin; mutta sen teen minä
teidän ja teidän lastenne tähden enkä tahdo johdattaa teitä vaaraan
enkä itseäni uusiin rettelöihin... Sanokaa kiitoksia sille herralle,
joka on teidän luonanne, mutta minä jään tänne.
Vanginvartija riensi pois, vieden tämän vastauksen; mutta Magdalena ei
nyt enään voinut nukkua. Monet ajatukset tunkivat hänen mieleensä ja
kysymistänsä kysyi hän itseltänsä: Oliko se Reuterholm, joka tahtoi
syöstä hänet uuteen onnettomuuteen, vai oliko hänellä todellakin joku
uskollinen ystävä, joka halusi häntä pelastaa?