Neiti Rudenschöld ei toipunut pyörtymisestänsä, ja tunnotoinna
nostettiin hän nyt vaunuihin. Vartijaväestö lähti liikkeelle, mutta
Munkkisillan luona oli niin suuri väentungos, että vaunut töin tuskin
pääsivät kulkemaan eteenpäin.
Väkijoukon vaitonaisuus oli muuttunut kumeaksi nurinaksi, joka siellä
täällä tuli kuuluviin ääneen lausuttuina uhkauksina hallitsijaa ja
hänen suosikkiansa vastaan; tämä nurina levisi yhä laajemmalle ja
muuttui yhä kiivaammaksi. (70)
Poliisimiehetkin näkivät parhaimmaksi esiintyä mitä kohteliaimmalla
tavalla, ja poliisipäällikön huutaessa varottaen: — Hyvät ihmiset,
päästäkää vartijaväkeä kulkemaan, varokaa itseänne varokaa! — vastasi
hänelle muuan arvossa pidetty kauppias: — Parasta on, että kukin varoo
itseänsä!
Puolikuolleena ja silmät ummistettuna makasi Magdalena Rudenschöld
vaunuissa, jotka ahdingon vuoksi ainoastansa vitkallisesti pääsivät
kulkemaan kaupungin ja Etelämalmin läpi Hornin tulliportin kautta.
Vaikka vaunuja ympäröi ainoastansa raa'in roskaväki, pysyi se kuitenkin
alallansa. Vasta velkavankilan kohdalla hyökkäsi muuan kerjäläisjoukko
esille, joka oli ilveellänsä kerännyt joukon höylänlastuja päähänsä
sekä joitakuita nuohoojapoikia, pitäen luutia ilmassa, jotka kaikki
kirkuen ja hoilaten piirittivät vaunuja. Siististi puetut henkilöt
tahtoivat saada heitä vaikenemaan; mutta vartijaväki antoi melun
häiritsemättä kestää. (71)
Yhä tunnottomana ei neiti Rudenschöld huomannut tästä mitäkään
yhtä vähän kuin kehruuhuoneesenkaan tulemisesta, jossa hänet heti
kannettiin erääsen suojaan, jota tuskin oli ennätetty saada kuntoon
hänen varaltansa. Hänen pyörtymisensä oli, kuten sanottu, syvä ja
pitkällinen. Vasta puolenpäivän jälkeen hän toipui, jolloin hän huomasi
olevansa yksinään ja makaavansa laattialla puolipimeässä huoneessa,
vesihölkki ja lasillinen viiniä vieressänsä.
Päivän tapahtumat johtuivat vähitellen hänen mieleensä, mutta vielä oli
tuskan kärki ikäänkuin tylstynyt, ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi
jo tyhjentänyt kärsimisten maljan viimeisen pisaraan ja ikäänkuin hänen
sielunsa ei enään voisi saada huomiota niistäkään enemmästä. Väsyneen
liikkeellä ojensi hän kätensä, tarttuakseen viinilasiin. Samassa kuului
hänen lähellänsä huudahtus: hän elää, hän on vielä hengissä!
Magdalenan käsi vaipui ales, ja hän loi silmänsä sitä kohti, mistä
nämät huudahtukset kuuluivat tulevan. Tuossa näki hän nyt — pää
pään vieressä — noiden muiden kehruuhuonenalaisten kiivenneen hänen
akkunaansa häntä töllistelemään.
Magdalena koetti nousta seisovallensa, kätkeäksensä itseään johonkin
loukkoon heidän silmäyksiltänsä, mutta, ollen liian heikko pääsemään
liikkeelle, vaipui hän jälleen laattialle.
Nämät hirveät kasvot, jotka katselivat häntä uteliaina ja nauraen
ivanaurua sekä tieto, että hänen tuli alituisesti olla näiden naisten
kanssa yksissä herätti jälleen hänen tunteensa alttiiksi kärsimisille.
Ääneensä kirkaisten löi hän kädellään otsaansa ja sai mitä ankarimmat
kouristukset.
Noin kello seitsemän, aikaan ehtoolla tuli hänen vankeuteensa hänen
veljensä, Pentti Rudenschöld, sekä sisarensa, Karolina Ehrenkrona,
ynnä laamanni Ullholm. Muuan vanha vaimo porvarisäädystä tuli heidän
jäljessänsä. Näytti ikäänkuin olisi tämän vaikea käsittää tuon hänen
edessänsä laattialla makaavan, hengettömän olennon todellakin olevan
neiti Rudenschöldin, hänen rakkaan Malla-neitinsä, tuon lapsen, jota
hän oli imettänyt omilla rinnoillansa.
Kauhistuksen eljeellä heitti Regina Lindqvist käsistänsä sen raskaan
makuuvaate-kääryn, joka oli hänen käsivarsillansa, ja huudahtaen: —
Lapseni, lapsiraukkani! — syöksyi vaimo polvillensa ja nosti Magdalenan
raskaan pään koholle, samalla virkkaen: — Hän on kuollut, he ovat hänen
tappaneet!
— Magdalena, sisareni, sisarkultani: — kuiskasi Karolina Ehrenkrona,
joka oli vaipunut laattialle, samalla kuin Pentti kalpeana ja
äänettömänä nojasi seinään.
Heikko hymy ilmestyi tällä hetkellä Magdalenan huulille, — niin, hän
oli hengissä, hän voi huomata heidän läsnäolonsa.
Laamanni Ullholm laski nyt kätensä Reginan olkapäille. — Joutukaa, —
lausui hän, — kantakaa sukkelaan se vuode tänne huoneesen, jonka me
toimme mukanamme. Pian, pian!
Regina säpsähti seisovallensa. Toimiminen oli hänestä mieluista, ja
muutaman silmänräpäyksen kuluttua oli vuode jo valmistettuna.
Laamanni Ullholm ja kreivi Rudenschöld astuskelivat kivillä lasketussa
etehisessä edestakasin, sill'aikaa kun rouva Ehrenkrona ja Regina
riisuivat vaatteet Magdalenalta.
Tulisikohan tuo onneloin toipumaan ja virkoamaan jälleen täyteen
tuntoonsa? — Tämä kysymys oli noiden kumpaisenkin miehen mielessä ja
pyöri heidän huulillansa, heidän jälleen astuessaan vankihuoneesen.
— Meidän täytyy lähettää sana lääkärille... ah, laamanni Ullholm,
toimittakaa, että joku lääkäri mitä pikemmin tulee tänne! — lausui
Karolina Ehrenkrona, jonka hienot kasvot ilmaisivat mitä suurinta
levottomuutta. — Ajatelkaahan, niin hirveätä... kun minä vedin
Magdalenan jalasta sukat, lohkeni nahkaa näiden mukana (72). Hän on
varsin heikko eikä ole voinut puhua eikä liikkua... Jumala siunatkoon
teitä sääliväisyydestänne, laamanni Ullholm!... Ja vielä yksi seikka,
saanko minä Pentin kanssa valvoa hänen vuoteensa ääressä ensi yönä?
— Niin, jääkää tänne; siitä otan minä vastatakseni, — virkkoi Ullholm,
joka nyt poistui.
Täydessä houreessa makasi Magdalena tämän pitkän yön, Reginan ja
veljensä sekä sisarensa valvoessa vuoteensa ääressä.
Häpeälava, kaakinpuu, vankeus olivat ne synkät kuvat, jotka epäselvässä
sekamelskassa häälyivät hänen mielikuvitelmassansa ja saivat hänet
muistissansa taaskin elämään noita viimeisen päivän tapauksia.
— Niin, mitä hänellä olikaan hovissa tekemistä? Johan minä sen sanoin
— jupisi Regina, joka milloin kostuttaen hänen polttavia huuliansa,
milloin korjaten hänen päänalustaansa, koko ajan puuhaili tuon
onnettoman ääressä, samalla kun Magdalenan masennettu sisar ynnä
veli, pidättäen hengitystänsä, kuultelivat tämän houreellista puhetta
tahi lievensivät sydäntänsä valituksella tahi lausuivat joitakuita
lohdutuksen sanoja.
— Minun elinvoimani ovat lopussa — kuiskasi Pentti. — Ah, jospa olisin
saanut kuolla nähdessäni hänet seisovan siellä ylähällä kaikkein
kurkisteltavana. Tuota kurjaa hallitsijaa, joka voi sallia heikon
vaimon näin saavan kärsiä ja joutuvan pilkattavaksi, kuinka häntä
kammoksun ja halveksin!
— Pentti, Pentti, — kuiskasi hänelle nuhdellen vanhempi sisarensa.
— En voi sanoilla selittää tunteitani! Mutta millainen isäntä,
sellainen palvelijakin! Niin, tämä Reuterholm!... Kuinka voit sinäkin,
Karolina, suurella viisaudellasi luottaa hänen petollisiin sanoihinsa?
Joutukoon se konna pois vallasta ja saakoon hänen ylpeä mielensä kärsiä
nöyrytyksen kaikkia tuskia! Kirousta hänelle, kirousta!
— Jumalan nimessä, ei sellaisia sanoja! Koeta karkoittaa itsestäsi
kaikki katkeruus, koeta...
— Sinä olet puhdas ja hyvä sydämeltäsi, sinä voit puhua ja ajatella
siten, — keskeytti Pentti häntä, — mutta minä... niin en tahdo enään
puhua tästä asiasta; — hetkisen vaijettuansa lisäsi hän: — Luuletko
sinä meidän saavamme pitää hänet? Jumala, hyvä Jumala, että asiat jo
ovat menneet niin pitkälle, että olisin halukas toivomaan häntä pois
tästä maailmasta!
Tuolla nuorella, uljaalla kaartin katteinilla näytti tuskin olevan
voimaa pitämään päätänsä pystyssä, hänen solakka vartalonsa oli
vaipunut kokoon, ja nojaten erääsen seinästä ulkonevaan hirren syrjään
vaipui hän yhä synkempiin ajatuksiin ja mietteisiin, samalla kuin
Karolina Ehrenkrona ollen polvillansa Magdalenan vuoteen ääressä
palavalla hartaudella rukoili Jumalaa armahtamaan kaikkia kärsiviä ja
murheellisia sydämiä.