Seuraavana, syyskuun 24, päivänä, samana, jolloin herttua-hallitsija
oli luvannut antaa vastauksen paronitar Ehrenkronan pyyntöön,
saadaksensa viedä onnettoman sisarensa mukaansa maalle ja jolloin
Reuterholm'kin oli luvannut Magdalenan tulevan saamaan täydellisen
armon, tuli tämän vankeuteen kello 8 aamulla kaartissa palveleva
majuri, paroni Silfverhjelm. Hän oli kovin mieleltään liikutettuna,
ja heittäen itsensä nojalleen eräälle pöydälle, peitti hän, ääneensä
itkien, kasvonsa käsillään.
— Onnetoin neiti Rudenschöld! — huudahti hän, — jos te milloinkaan
olette tarvinneet mielen lujuutta, tarvitsette sitä tänään. Te ette
tiedä, mikä teitä odottaa!
— Kuolema! — vastasi Magdalena. Hymyily elähytti hänen kalpeita
kasvojansa, ja hän pani nöyrästi kätensä ristiin.
— Ei, vaan tuhat kertaa pahempi kuin kuolema!
Kyyneleet estivät häntä jatkamasta.
Samassa silmänräpäyksessä astui linnanvouti sisään ilmoittamaan
herttuan suuresta armostaan sallineen hänen pitää henkensä, vaan että
hän kolmen tunnin kuluttua tulisi seisomaan kaakissa Ritariholman
kirkon edustalla ja sitte vietäisiin kehruuhuoneesen elinkautiseen
vankeuteen.
— Ei, ei, minä tahdon kuolla! — lausui Magdalena, — minä en voi sitä
kestää... en voi kärsiä sitä kauheaa rangaistusta! Tätäkö nimitetään
_armoksi!_ Jumala, hyvä Jumala! Niin hovioikeuden päätöksen pitää tulla
täytäntöön, minä peruutan armonpyyntini enkä tahdo enään elää!
— Teillä ei ole muu kuin totteleminen keinona! — lausui linnanvouti
kolkosti.
— Teillä ei ole muuta keinoa, — lisäsi paroni Silfverhjelm, joka ei
rohjennut luoda silmiään laattiasta.
— Kaikista vähin olon pyytänyt sellaista armoa, jota minulle nyt
annetaan, — virkkoi neiti Rudenschöld, jonka hennon vartalon läpi kulki
heikko väristys. — Eikö tässä tule mitään muutosta... eikö tässä ole
onnettoman viimeistäkään, kuoleman, toivoa.
— Tuomiota ei voi nyt enään muuttaa! Rukoilkaa Jumalaa suomaan teille
sitä mielen lujuutta, jota tulette tarvitsemaan, — vastasi paroni
Silfverhjelm, joka yhä liikutettuna nyt loi silmänsä Magdalenaan.
— Mikä armo! — lausui Magdalena, kohottaen ristiinpantuja käsiänsä. —
Tuomitkoon siis vanhurskas Jumala minun ja tuomarieni välillä!
Vouti meni pois seuralaisinensa, jonka jälkeen vahtipalvelusta tekevä
upseeri astui sisään ilmoittamaan, että sittekuin neiti Rudenschöld
nyt oli tuomittu kunniattomaksi, ei hän enään ollut arvollinen heidän
vartioitavaksensa, jonka vuoksi eräs vartijajoukossa oleva korpraali
sekä muuan poliisimies rupesivat toimittamaan vartijan virkaa.
Magdalena seisoi liikkumatta; hänen huuliltansa ei kuulunut edes
lievittävää huokaustakaan, eikä kyynelkään himmentänyt hänen silmäinsä
loistoa; kauhistava kummasteleminen, mitä nyt lienekään tapahtunut,
oli vallannut hänen mielensä. Niin, olihan se todellisuus, hirveä,
muuttumatoin todellisuus! Ja hän laski kiivaasti kätensä kalpeille
kasvoillensa sekä tahtoi ikäänkuin peittää itseään omalta häpeältänsä.
— Haluaisinpa olla yksinäni, — lausui hän hiljaisella äänellä. Sanansa
tulivat vaikeasti hänen kuivilta huuliltansa, kääntyessään paroni
Silfverhjelm'iin. — Minun tarvitsee koota ajatukseni siihen, mikä minua
odottaa... te olette osoittaneet minulle sääliväisyyttä, lisätkää siis
hyvyyttänne, jota en koskaan tule unohtamaan!
— Tässä teidän liikutetussa mielentilassanne, neiti Rudenschöld, en
uskalla jättää teitä yksinänne.
— Luuletteko te siis minun rauhoittuvani, nähdessäni näiden ihmisten
minuun tuijottelevan? — kysyi Magdalena tuskallisesti hymyillen ja
osoittaen kumpaakin vartijaansa. — Minä tarvitsen mielen lujuutta,
niin olette itse sanoneet... sentähden rukoilen teitä sallimaan minun
häiritsemättä viettää ne kolme tuntia, jotka minulle vielä suodaan!
— Noh, niin kylläkin... jos te vaan lupaatte...
— Rikokselliset ajatukset ovat minusta kaukana, — riensi Magdalena
keskeyttämään hänen tukalaa lausettansa.
Silfverhjelm meni sitte pois, käskien vartijani jättämään neiti
Rudenschöldin yksinänsä.
Magdalena seisoi yhä liikkumatta, ja nyt oli jälleen kiinnisuljettujen
telkimien matkaansaattama ääni vaijennut. Niin, hän oli yksinänsä —
yksinänsä, valmistaakseen itseänsä tulevaa hetkeä varten! Kalmankylmä
väristys tauotti hänen sydämensä äsken niin ankaran tykytyksen, tuska
esti häneltä hengityksen ja horjuen vaipui hän polvillensa.
Äkkiä säpsähti hän seisovallensa, levottomuus antoi hänelle ikäänkuin
uutta voimaa ja hän alkoi kiivaasti astua edestakasin.
Näin astuskeli hän lakkaamatta, samalla kun hänen ajatuksensa
kirmailivat keskenänsä.
Mennyt aika lensi ikäänkuin utukuvana hänen sielunsa silmien ohi.
Tuo mennyt, hovin saleissa vietetty aika, hurmaavine huvituksinensa,
viettelyksineen, ja viehätyksinensä; entä hänen elämänsä aamusarastus
alituisen onnellisuuden rusottavine unelminensa, hänen lempensä
huumaavat riemut, niin, hänen lempensä!
— Jumala, hyvä Jumala, kuiskasi hän, — tempaa hänen kuvansa minun
sydämestäni, riistä hänen muistonsa minun mielestäni! Puhdista sieluni,
ja suo minulle se rauha, jota halajan!
Anteeksi, Hedvig De la Gardie!... Ei, ei niin... _Hedvig Armfelt_,
voitko suoda minulle anteeksi?... Alati olen karttanut sinua muistella,
sinäpä hänen puolisonsa oletkin! Pois kaikki te petolliset houreet
ja väärät mielikuvitelmat, joilla olen koettanut itseäni eksyttää ja
karkoittaa itsestäni omantuntoni soimaukset! Minä olen rikkonut, olen
tehnyt paljon syntiä; mutta minä olen paljon rakastanutkin! Voiko
tämä olla minulle miksikään puolustukseksi? Herra, taivaallinen isä,
minä olen tehnyt kovin pahoin... mikä on naidun naisen suurin onni,
sitä olen häpeällä täytynyt peitellä; mutta en ikinäni ole tahrannut
itseäni kauheilla rikoksilla, joista minua on parjattu ja joita on
arveltu kirjeeni antavan syytä otaksua tehneeni (68). Sinä Jumala,
sen tiedät, mitä minä olen kärsinyt! Eikä kärsimiseni vieläkään ole
lopussa... minun tulee tyhjentää kärsimisien malja pohjaan asti,
lähetä siis luokseni lohdutuksen enkeli... vahvista ja varjele minun
järkeäni, opeta minulle nöyryyttä sekä löytämään onnellisuuttani sinun
rauhassasi! Jumala, oi, Jumala! Ilman luottamustani sinuun, mitä
olisin minä nyt tällä tuskan hetkellä! Sinussa minä riipun ja turvaan
sinun armohosi, enkä päästä sinua, ennenkuin annat minulle anteeksi ja
siunaat minua!
Sellaisia ajatuksia nousi hänen ahdistetussa mielessänsä! Näin koetti
hän palavalla rukouksella lievittää sydäntänsä, milloin, tutkien entistä
elämäänsä, joka oli ollut täynänsä mielettömiä huvituksia, mieletöintä
ylellisyyttä sekä mieletöintä rakkautta — milloin miettien tulevaista
hetkeä, jolloin hirveässä selkeydessä näkyi pystytetty kaakinpuu ynnä
ahtaat vankilan seinät kaiken loppuna.
— Nyt kirisi jälleen nuot raskaat telkimet, ja paroni Silfverhjelm
astui sisään, viemään häntä kaakinpuuhun.
Samalla kiivaudella, jolla hän näinä kolmena tuntina lakkaamatta oli
astunut edestakasin ahtaassa vankeudessansa, juoksi hän nyt portaita
myöten ales ja oli paroni Silfverhjehm'in yhä kädestä johtaessa pian
kadulla, ennenkuin vaunut olivat ennättäneet häntä seurata. Tällä
tavoin murti hän sen vartijarivin, jonka Svean koko kaartin rykmentti
täällä muodosti.
Siihen hän sitte pysähtyi.
Hänen kultakutriset hiuksensa liehuivat vapaasti hänen kalpeiden
poskiensa ympärillä ja hänen loistavat silmänsä katselivat
hämmästyksellä kaakinpuuta, toria, huoneita, kattoja, savutorvia — ja
kaikkiaalla, mihin hänen silmänsä sattuivat, näkyi väkeä ja kohosi pää
pään vieressä.
Mutta tämä ei ollut mikään meluava ihmisjoukko, vaan kaikkialla
vallitsi vaitonaisuus ja haudan hiljaisuus.
Veri virtasi kiivaasti Magdalenan suonissa, hänen korvansa soivat kuten
kosken kohina, ja otsallensa levisi heikko puna. Hänen voimansa oli
äkkiä hänet jättänyt, ja ainoastansa hoiperrellen sekä vitkallisesti
voi hän nousta ylös kaakinpuulle johtavia portaita myöten.
Hiljainen ikäänkuin huokauksen ääni kuului ilmassa, ja nyyhkien
nojausivat sotamiehet kivääriinsä. Kuolemanhiljaisuus keskeytyi, tuo
kokoon tungettu väkijoukko antoi päänsä vaipua ales, ja kyyneleet
kostuttivat kaikkein silmiä.
Magdalena seisoi muutaman minuutin ikäänkuin salaman iskemänä.
Temmattuna vankeuden yksinäisyydestä ja ollen kaikkein silmäiltävänä,
tunsi hän voimansa heikkenevän, ja horjuen kaatui hän kaakinpuuta
vasten. Muuan poliisipäällikkö tarjosi hänelle silloin lasillisen
vettä, jonka hän tyhjensi väristen hengittämällä.
Nyt luettiin hänen tuomionsa uudestansa väkijoukolle, jonka tehtyä
pyöveli häntä lähestyi, ja laskien kömpelön kätensä Magdalenan olalle,
tahtoi hän temmata pois hänen kaulaliinansa, pannaksensa kaularaudan
hänen kaulaansa. Kauhistuen väistyi hän syrjään ja loi nyt niin
kunnioitusta herättävän silmäyksen pyöveliinsä, että tämä jäi ikäänkuin
kivettyneenä seisomaan.
— Jätä se tekemättä, — lausui laamanni Gripenstråle, joka johti
rangaistuksen toimeen panemista.
Tuo pitkä, hirveä tunti alkoi nyt.
Magdalena piti päänsä tässä silmänräpäyksessä pystyssä, hänen siniset
silmänsä kiilsivät kuumeenloistosta, hänen kalpeille poskillensa
nousi väliin purppuraliekkejä, ja hänen höyhenen kevyisillä
kähärillänsä leikittelivät auringonsäteet ja tuuli. Hän seisoi
liikkumatta paikallansa, vastaten tuskallisesti hymyillen muutamiin
kaupunginlääkäri Fröbergin tekemiin kysymyksiin hänen voinnistansa,
jolla lääkärillä ynnä kahdella pyövelin rengillä oli rangaistuksen
kestäessä sijansa kaakkilavitsalla.
Sieltä täältä kuului joku kuiskaus joku sääliväisyyden huokaus hänen
ympärillänsä ja osa väestä peitti liikutettuna kasvonsa käsihinsä;
näiden joukossa oli Maria Enerot'kin, joka puolipyörtyneenä nojausi
miehensä käsivarteen.
— Ah, että tämän piti hänelle tapahtuman! — huokasi hän hiljaa, — mistä
minun, mistä meidän tuleekaan häntä kiittää!
— Sinun ei olisi pitänyt tulla tänne, — lausui hänen miehensä
levottoman näköisenä.
— Voinko minä jäädä kotiin, kuultuani niin kauhean tuomion julistetuksi
hänelle? Ah, minä toivoin yhä, ett'ei se tulisi täytäntöön! Jumala
häntä varjelkoon ja pitäköön suojelevan kätensä hänen ylitsensä!
— Onpa häpeä, että hänen pitää kärsiä, kun lain käsi ei ole saavuttanut
paroni Armfelt'ia! — keskeytti hänen miehensä mielikarvaudella.
— Ja mikä muu kuin haaveilija tämä Armfelt sitä paitsi onkaan?
Hänen hankkeensa ovat häälyneet sinne tänne ja puuttuneet kaikkea
johdonmukaisuutta, eivätkä ne luultavasti milloinkaan tule toteutumaan.
— Lainko käsi ei ole saavuttanut Armfelt'ia? Riippuupa hänen nimensä
kaakinpuussa! — huudahti joukosta eräs ryysyihin puettu mies.
— Mutta täll'aikaa hän kentiesi koristaa itseänsä Serafimertähdistön
kunnianmerkillä, mennäksensä Venäjän Katharinan puheille! — virkkoi
hänen läheisyydessänsä eräs toinen mies, joka haaveilevan näköisenä
silmäili kaakinpuuta — Magdalena-parka!
— Vaiti, ei niin kovaa, Kaarlo Michael; — pyysi muuan roteva herra,
peittäen kasvonsa avaran kaapunsa liepeesen.
— Ah, Elis, haluttaisipa minua juuri puhua kovasti, puhua ääneeni tästä
heikkoa naista vastaan harjoitetusta väkivallasta ja tyranniudesta...
Minä en häntä koskaan unohda... Kirkas loiste leimusi tämän miehen
yhä enemmän haaveilevan näköisiksi muuttuvissa silmäyksissä, ja hän
jatkoi: — Niin, minä näen hänet hovin saleissa, näen veitikkamaisia
lemmenjumalaisia leikittelevän hänen hameensa poimuilla, näen huimaavia
hymyilyjä ilmestyvän hänen huulillensa, avaistessaan silmiänsä niin,
kuin sen ainoastansa Magdalena voi tehdä!
— Vaiti, vaiti ystäväiseni!
— Kuinka minä tästä kärsinkin... niin... pian katkee kanteleeni
viimeinen kieli!
— Ei, maailman kauniinta naista ei saa rangaista tällä tavoin! —
huudahti munan mies, jolla oli milt'ei pallonmuotoinen vartalo,
koettaen turhaan tunkeutua tuon ahtaasen tupatun väkijoukon läpi. —
Josko minä hänet tunnen? Onhan hän omilla valkosilla kätösillänsä
auttanut minua jaloilleni, kun tanssiessani menin kuperkeikkaa
Vihriäisen Lehdon edustalla.
— Tuoko näyttää siltä, että voisi tanssia! — kuiskasivat hänen
takanansa moniaat iloiset heilakat, joilla oli sama kova onni,
ett'eivät päässeet tunkeumaan esille.
— Missä perhanan ajoissa me nyt elämme, — jatkoi tuo pallomainen mies,
jonka punaiselta hohtavat kasvot kilpaili värin heleydessä hänen
punaisen liivinsä kanssa. Surma hallitsijalle, eläköön Kustaa III:s!
— Viekää pois se hassu! — käski poliisimies muutamia vartijamiehiä.
— Minähän olen aina iloinen, eikö totta, ystäväiseni? — jatkoi tuo
punakka mies, näyttämättä vähintäkään haluavansa tulla häirityksi
puhuessaan viinapullolleen, jonka hän oli vetänyt esille syvästä
nutuntaskustansa; — mutta tänään tunnen minä olevani hiukka nurpea
mieleltäni! Emmeköhän vapauta Magdalena Rudenschöld'iä? Tulkaas, pojat!
Tässä on käsivarsi, joka kelpaa, luullakseni! Hallitsija on käyttäynyt
konnamaisesti, sillä ensin oli hän rakastunut ja sitte... anna minun
olla! Minä lausun vaan ääneeni, mitä nuot muut ajattelevat; vai niin,
onko tässä kysymys pienestä ottelusta! Noh, viekää minut vaan putkaan,
mutta minä sanon sittekin: Eläköön suuri Kustaa-kuningas, eläköön
riemu! Tähän pulloseeni on sulattu hänen rakastettu nimensä! Eläköön
nuot vanhat hyvät ajat! Älä revi minun kaulustani! Älä nakkele minua
sillälailla, luuletteko, herrat minua palloksi. Surma hallitsijalle,
surma!... Mikä kurjuus... tuolla tulee vaunut häntä noutamaan!
Neiti Rudenschöld, joka yhä oli seisonut liikkumatta paikallansa, näki
nyt väkijoukon vitkallisesti hajoavan, tehdäkseen tilaa vaunuille,
jotka kaupunginvartijain ympäröimänä tulivat häntä noutamaan.
Kalman kalpeus ilmestyi hänen kasvoillensa, ja hänen silmänsä lensivät
harhaillen väkijoukkoon sekä kaartinrykmentteihin, jotka kaakinpuuta
ympäröivät, — eräät kalpeat ja tuskasta vinnistelevät kasvot sattuivat
hänen silmiinsä — olivatkohan he olleet kylläksi julmia antamaan
hänen oman, rakkaimman Pentti-veljensä komentaa sotamiehiä tässä
tilaisuudessa? (69)
Niin, ei ollut epäilemistäkään, se oli hän! Se oli hänen iloinen
leikkikumppaninsa, uskollinen ystävänsä ja rakastettu veljensä!
Epätoivon eljeellä ojensi Magdalena hänelle käsivarsiansa.
— Pentti! — Tämä nimi pääsi tuskan parahduksena hänen huuliltansa, hän
otti askeleen eteenpäin ja heittäytyen suin päin portaita ales, kaatui
hän maahan pyörtyneenä.