Tämä anomuskirja lähetettiin syyskuun puolivälissä hovioikeuden muiden
asiakirjain mukana kuninkaallisen majesteetin tutkittavaksi.
Asia otettiin vihdoin punnittavaksi valtioneuvostossa, joka oli
kutsuttu ko'olle Drottningholm'iin, missä hovi tavallisesti suvisin
oleskeli.
Kuolemanrangaistus peruutettiin heti; mutta kysymyksessä, mikä
rangaistus pantaisiin sen sijaan, syntyi monta eri mieltä.
Valtiokansleri Fredrik Sparre, joka oli äksyissänsä niistä pilkka-
ja herjaussanoista, joita neiti Rudenschöld oli Armfelt'ille
kirjoittamassa kirjeissään hänestä lausunut, ehdoitteli häntä
pantavaksi kaakkiin sekä saamaan kolmekymmentä paria vitsoja.
— Minä hyväksyn, — lausui nyt paroni Reuterholm, — sepä rangaistus
soveltuukin hänen rikoksellisiin tekoihinsa, ja...
— Ei sanaakaan enään! — keskeytti Fredrik-ruhtinas, jonka entinen
rakkaus Magdalenaan oli muuttunut todelliseksi ystävyydeksi; — ei
sanaakaan enään, hyvät herrat, — huudahti ruhtinas, nousten kiivaasti
seisovallensa ja paiskaten tuolinsa seinälle: — Joko ajakoon veljeni
pois neuvostostansa konnamaiset ihmiset, jotka sellaisia ajatuksia
hautovat, tahi en minä enään tahdo olla sen jäsenenä.
Valtionvalvoja, kreivi Wachtmeister, joka vaikka ollen neiti
Rudenschöld'in heimolainen itse oli häntä sangen säälimättömästi
kohdellut, harjoittaaksensa siten mitä ankarinta oikeutta, sekä
antanut nykyään hovioikeudessa molemmat äänensä hänen kuolemaan
tuomitsemiseksi, tunsi itsensä kuitenkin tässä silmänräpäyksessä sangen
iloiseksi, löytäessänsä jonkun, jonka hän voisi työntää edellänsä sen
sääliväisyyden tunteen vaikuttaessa, joka hänet oli vallannut, ja hän
lausui nyt suoraan kolmenkymmenen vitsaparin olevan vastoin lakia.
Mutta hallitsija ei häntä kuunnellut. Kiihkoisena sekä väristen
kiukusta kääntyi hän Itägötlannin herttuaan ja vastasi yhtäläisellä
kiivaudella, jolla Fredrik-ruhtinaskin oli puhunut.
— Jos veljeni ei tahdo olla neuvostossa, on hänellä vapaus siitä
poistua!
Luomatta hallitsijaan silmäystäkään, meni Itägötlannin herttua heti
pois; häntä seurasi taas valtionvalvoja, ja Magdalena Rudenschöldin
vainoojilla oli nyt vapaa valta.
— On joitakuita, jotka soisivat, ett'ei tämä Magdalena Kaarlontytär
saisi laisinkaan rangaistusta, — lausui Reuterholm, samassa kun
hänen tuliset silmänsä tähystelivät neuvoston jäseniä, joiden
hämmästynyt enemmistö heti valtionvalvojan sanat kuultuaan oli
herennyt ajattelemasta noita ehdotettuja "kolmeakymmentä vitsaparia"
sekä valmistuisivat aivan äänettöminä antamaan erimielisyyden myrskyn
vapaasti raivota heidän päänsä yli. Mutta, — jatkoi suosikki, —
vaikkapa se olisikin vastoin Ruotsin lakia, vannon minä hänen tulevan
rangaistavaksi!
Varoittava, milt'ei rukoileva silmäys sattui Reuterholm'iin
hallitsijalta, joka häntä keskeytti:
— Hänen rikoksellensa määrää laki kyllä rangaistuksen, ja jos ei yksi...
— Minä pysyn yhä vaatimuksessani vitsarangaistusta, — keskeytti Sparre
rohkaistuna, tietäessänsä Reuterholm'in hyväksyvän hänen sanojansa.
— Minä kuitenkin pelkään, ett'ei se käy laatuun, - virkkoi hallitsija,
epäillen, pitäisikö hänen tälläkin kertaa noudattaman suosikkinsa
toivoimusta.
— Minä puolestani en huomaa tämän rangaistuksen tarvitsevan
minkäänmoista muuttamista ja pysyn vaatimuksessani vitsarangaistusta.
vaikkapa hän saisi yhden ainoan parin. (66) — jatkoi Sparre, pysyen
kovapintaisesti kiinni tässä rangaistustavassa.
— Palatkaamme ensi kokouksessa tähän asiaan, jota täytyy mitä tarkimmin
punnita, — lausui herttua-hallitsija, ja saatuansa Reuterholm'lta
tulisen silmäyksen, lisäsi hän, nousten seisovallensa: — Tämä nainen
ansaitsee todellakin mitä ankarimman rangaistuksen!
Huhu tästä vitsoihin tuomitsemisesta kulki ikäänkuin kulovalkea
yleisön kesken, joka hämmästyksellä sekä kauhistuksella otti vastaan
tämän uutisen; hovikin tunsi siitä mitä suurinta suuttumusta, ja sen
mielipiteellä oli sangen suuri vaikutus tämän asian ratkaisemiseen.
Herttuan puoliso sekä hänen hovinaisensa kulkivat vaitonaisina ympäris,
eivätkä vastanneetkaan, herttuan tahi Reuterholm'in heitä puhutellessa;
tätä viimeksimainittua he tuskin olivat näkevinänsäkään. Tässä
ylhäisessä piirissä oli muuan kreivi Sköldebrand (67), joka päätti
koettaa kaikkia, pelastaaksensa Rudenschöld'in nimeä tästä hirmuisesta
häpeästä.
Päästäksensä siis herttua-hallitsijan pakeille, asettui hän tämän
läheisyyteen, ja herttuan sekä Reuterholmin pyytäessä Sköldebrandia,
keskeyttääksensä tämän synkän syysillan haudankaltaista äänettömyyttä,
soittamaan klaverilla, hän sen tekikin; mutta hän lauloi lisäksi
kappaleen eräästä murhenäytelmästä niin surullisella äänellä, että
Reuterholm, johon soitanto erinomattain vaikutti, vasten tahtoansakin
alkoi väristä, ajatellen sitä murhenäytelmää, jonka hän itse pian oli
toteuttamaisillansa. Levotoinna nousi hän seisovallensa ja syyttäen
äkillistä pahoinvointia, meni hän pois, kovin liikutettuna mieleltänsä.
Pian menivät myöskin muut seurassa olleet pois, ja, jäätyänsä
kahdenkesken hallitsijan kanssa, astuskeli Sköldebrand nyt hänen
rinnallansa edestakasin, ollen hänen kanssansa vakavassa, juuri tätä
vitsarangaistusta koskevassa keskustelussa, ja hän teki herttualle
tuon kipeän kysymyksen, eikö tämä kuolinhetkellänsä kauhistuksella
tulisi muistelemaan sitä rangaistusta, jonka hän aikoi heikon naisen
antaa kärsiä? Hallitsija näytti liikutetulta, ja kentiesi vaikutti tämä
keskustelu, että mainittua rangaistusta ei pantu täytäntöön.
Hovioikeuden langettaman kuolemantuomion muutti sitte neuvosto
seuraavana päivänä, paljon keskusteltuaan sinne tänne, tuntikauden
seisomiseksi kaakissa sekä elinkautiseksi vankeudeksi kehruuhuoneessa.
Samalla hetkellä, kun tämä tuomio tuli kuuluksi, meni Itägötlannin
herttua Magdalenan sisaren, paronitar Ehrenkronan, puheille, pyytäen
häntä heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä päästämään tätä, ennenkuin
hän oli saanut armoa onnettomalle sisarellensa.
— Tuomion sanotaan tosin olevan lievennetyn; mutta tässä
lievennyksessäkin näen minä hirmuista julmuutta, — lausui
Fredrik-ruhtinas, jonka hienot, ihanat kasvot ilmaisivat mitä suurinta
tuskaa. — Ei, en voi ajatellakaan Magdalenaa, tässä hyljätyssä,
kauheassa tilassa! Minä olen, paronitar-hyvä, häntä lempinyt, olen
tarjonnut hänelle käteni... minä tunnen hänen jalon sydämensä ja ylevän
mielensä; — rajattoman lempensä, jota hän tunsi kelvotointa kohtaan,
harhaan houkuttelemana, on hän uhrannut tälle kaiken; — jos tätä lempeä
voi moittiakin, ei voi kuitenkaan muuta kuin ihmetellä sen lujuutta. Ja
mitä pontevuutta sekä vakavuutta hän tämän koettelemisensa ajalla onkin
näyttänyt! Minä ihmettelen häntä, samalla kertaa toivoen että hän olisi
saanut kärsiä paremman asian puolesta.
— Niin, minäkin tunnen hänet, — nyyhki paronitar Ehrenkrona, — ja
tiedän hänen ansaitsevan paremman kohtalon!
— Kuinka vähän me ennakolta voimme aavistaa, mitä tässä maailmassa
tulee tapahtumaan, — jatkoi Fredrik-ruhtinas hetken vaijettuansa, —
jos Magdalena olisi voinut aavistaa... niin, olenpa kylläkin itsekäs
toivomaan, että hän olisi kääntänyt sydämensä minun puoleeni... Muistan
kerta sanoneeni hänen ansaitsevan kantaa kruunua, ja _sitä_ ei hän ole
voinut välttääkään. Armfelt'in lempi panee nyt martyyrikruunun hänen
päähänsä!
— Jumalan avulla toivon hänen kärsimisensä... tarkoitan sitä
vainoamista, jolla häntä kohdellaan, pian tulevan loppumaan!
— Loppumaan, — kertoi herttua, vilkaisten äkkiä rouva Ehrenkronaan.
— Sillä minkälainen tuomio tulleekin olemaan, on minulla kuitenkin
täydellä syyllä toivoa sen muuttumisesta. Ensiksikin on minun mieheni
matkustanut kohtaamaan Sofia Albertina-ruhtinatarta ja pyytämään hänen
välitystänsä...
— Sen tiedän, — keskeytti ruhtinas, — ja paroni Ehrenkrona saa tietysti
häneltä tämän lupauksen; mutta siitä huolimatta, paronitar-hyväni...
— Ah, minä olen ollut paroni Reuterholm'in puheilla, joka on mitä
ystävällisimmin vakuuttanut, ett'ei mitään pahaa tulisi sisarelleni
enään tapahtumaan... hänkin arvelee Magdalenan jo kyllin kärsineen ja
on kunniasanallansa luvannut neuvoston tuomion tulevan peruutetuksi, ja
Magdalenan saavan täydellisen armon... Kaiken pyhän nimessä on hän tätä
vakuuttanut ei ainoastansa minulle, vaan koko suvullemme ja kaikille
ystävillemme. Ah, minä tulen viemään Magdalenan mukanani, me tulemme
asumaan maalla yksinämme sekä levossa ja rauhassa... meidät tullaan
unohtamaan, ja kentiesi tulemme mekin kerta unohtamaan murheemme.
Vähäinen hymyily ilmaantui rouva Ehrenkronan kalpeille kasvoille, ja
hän lisäsi:
— Tästä ehdoituksestani olen antanut tiedon herttualle, ja minä tahdon
tästälähin olla edesvastauksessa Magdalenasta, eikä herttua enään
tule saamaan vihastumisen syytä... jo huomena saan vastauksen tähän
pyyntööni.
— Mutta minä neuvon teitä jo _tänään_ heittäymään hallitsijan
jalkoihin. Olkoon paroni Reuterholm houkutellut häntä mihin tahansa,
Kaarlo on helläsydäminen ja hän tulee säälimään Magdalenaa ja hänen
nimeänsä. _Rudenschöld!_ Ei kukaan Lovisa Ulrikan pojista saa unohtaa
tätä nimeä... ilman teidän isäänne, paronitar, ei meidän nerokas,
korkeasti nukkunut äitivainajamme olisi ollut Ruotsin kuningattarena! —
Tuo ritarillinen ruhtinas lausui tämän tunnustuksen kaikella luonteensa
lämmöllä sekä jatkoi: — Lovisa Ulrika tunsi aina ystävyyttä teidän
isäänne ja sukuanne kohtaan; Kaarlo ei tule tätä unohtamaan, vaan
noudattamaan hänen esimerkkiänsä; nyt on aika hänelle näyttää, ett'ei
entisiä palveluksia unohdeta. Rohkeasti siis, paronitar, älkäätte
luottako välityksiin eikä lupauksiin, vaan ainoasti omaan itseenne ja
menkää viipymättä herttuan puheille!
Näin lausuen meni Fredrik-ruhtinas pois, mutta ei ainoastansa tämä
ruhtinas eikä herttua: hallitsijan puoliso sekä hoviväki, vaan yleinen
kansakin ilmaisi julkisesti säälivänsä tuota neiti Rudenschöld-parkaa,
ja silloin ei säästetty hallitsijaa eikä hänen neuvonantajiansakaan;
mentiinpä vielä niinkin pitkälle, että isommissa seuroissa
"vartijahuutona laulettiin Marseillen laulua."
Ruhtinaan kehoituksesta meni kuitenkin paronitar Ehrenkrona suorastansa
hoviin.
Hallitsijan etehisessä tunkeili herroja virka- ja juhlapuvuissansa;
siellä näkyi myöskin joukko tummansinisiä hännystakkia, tulipunaisilla
ompeluksilla ja vapaamuurarein risti kullatuissa napeissansa.
Tähän huoneesen ohjasi nyt paronitar Ehrenkronakin, puettuna
mustiin suruvaatteisin, askeleitansa. Tuntemansa levottomuus, joka
ruhtinaan käytyä hänen puheillansa oli lisääntynyt, ajoi häntä
nopeasti eteenpäin, ja missä tahansa hän näyttäytyi, väistyttiin
kunnioittamisella hänen tieltänsä.
Niin, hän tulisi heittäymään hallitsijan jalkoihin eikä hän tulisi
tästä erkanemaan, ennenkuin hän saisi Magdalenalle täydellisen armon!
Heti rouva Ehrenkronan jälkeen astui paroni Reuterholm huoneesen.
Korskeasti ja ylpeästi tervehti hän vartoavia ja, nähdessänsä Katharina
Ehrenkronan, pysähtyivät hänen askeleensa silmänräpäykseksi, ja heleä
puna nousi hänen uljaille kasvoillensa.
Nuot sohvilla ja tuoleilla istuvat ylimykset olivat nousseet
seisovallensa, kaikkein selät notkistuivat, ja ne henkilöt,
joita paroni Reuterholm astuessaan suvaitsi puhutella muutamilla
vähäpätöisillä sanoilla, näyttivät loistavan ilosta sekä jo tuntevansa
tuon armon auringon suloista vaikutusta, joka suosikin suosiollisella
luvalla tulisi valtaistuimelta heille virtaamaan.
Siten, väliin astuen eteenpäin, väliin pysähtyen, oli Reuterholm pian
ennättänyt sille paikalle, jossa paronitar Ehrenkrona maltillisesti
varroten odotti.
— Minä käsitän paronitar-hyväni, miksi te olette tänne tulleet, —
lausui hän äkkiä ja suurella kohteliaisuudella; — mutta te voitte olla
levollinen, vaikk'ette tänään saakaan puhutella hallitsijaa, joka
äkkinäisen pahoinvoinnin vuoksi on täytynyt mennä vuoteesen — ja nyt,
kääntyen muihin odottaviin, lisäsi hän ääneensä:
— Hyvät herrat, hänen kuninkaallinen korkeutensa, herttua-hallitsija ei
päästä tänään ketäkään puheillensa!
Vahtipalvelusta tekevä kamariherra näytti hämmästystä, jota hän
kuitenkin äkkiä koetti peittää, ja syvään kumartaen vetäytyi hän
Reuterholmin taakse, joka yhä kestävällä kohteliaisuudella saattoi
oukamustunutta paronitar Ehrenkronaa etehisestä, tämän tankatessa
murtuneella äänellä esityksiä ja rukouksia.