— Hänellä mahtanee olla luja mieli, tahi kentiesi ovat
kärsimiset tehneet hänet välinpitämättömäksi kaikesta, — lausui
herttua-hallitsija, joka kahdenkesken suosikkinsa kanssa usein puhui
tästä asiasta, mikä näytti kovin makaavan hänen mielessänsä, ja
jatkoi: — Sillä neiti Rudenschöld ei näy laisinkaan olevan tyytymätöin
tuomioonsa.
— Teidän kuninkaallinen korkeutenne tarkoittaa Magdalena
Kaarlon-tytärtä, — lausui Reuterholm synkällä katsannolla.
— Niin, niin, Kaarlon-tytärtä; mutta miten lieneekään ollut, sanotaan
hänen tuomiota julistaessa olleen erinomaisen kauniin.
— Pimeyden ruhtinaskin oli enkeli ennen lankeemistansa... Kaarlontytär
on samoinkuin hänkin saanut kauneuden epäsiveellisen ja turmellun
sielunsa peitoksi.
Herttua vaikeni hetkisen, jonka tehtyä hän epäröiden jatkoi: —Jos ei
hän nyt pyydäkään armoa...
— Niin tulee hän kuolemaan, — keskeytti Reuterholm kylmäverisesti.
— Mutta minä en saa sitä päähäni... totta puhuen ystäväiseni, minä
pelkään kansan rupeavan arvelemaan meidän menneemme liian pitkälle,
tuomitessamme hänet kuolemaan, ja jos tuomio nyt toteutettaisi...
— Olkaa huoletta teidän kuninkaallinen korkeutenne, kansa ei häntä
laisinkaan sääli. Olettehan te, armollinen herra, omin korvin kuulleet,
miten he leski kreivitär Rudenschöld'in omien akkunain alla ovat
hoilailleet tuon lutkan maankavaltajalle Kustaa Mauritz Maununpojalle
kirjoittamia rakkaudenkirjeitä!
— Niin, niin, todellakin... se oli hirveätä! —
— Kansa kunnioittaa hallitsijaa, jolla on tukeva käsi ja luja tahto.
Vakava lujuus tässä asiassa tulee vastaiseksi tukahuttamaan kaikki
kapinanyritykset; jokainen ajatuskin sinnepäin tulee hälvenemään siitä
seuraavan rangaistuksen pelosta. Te, armollinen herrani, tulette
tällä teidän lempeälle sydämellenne raskaalta tuntuvalla ankaruudella
suojelemaan maatamme, samoinkuin itsestännekin torjumaan uudistetun
kapinanyrityksen vaaran. Esimerkki on näytettävä.
— Olet kentiesi oikeassa... häntä on rangaistava, vaan ei
kuolemanrangaistuksella.
Magdalena Rudenschöld ei ollut pyytänyt, eikä ollut aikonutkaan pyytää
armoa; ja nyt, kun hänen tuomionsa oli hovioikeudessa julistettu, oli
hän saanut sen lohduttavan tiedon, että hänen omaisiensa sallittaisiin
käydä häntä tervehtimässä.
Kepein askelin astui hän edestakasin vankihuoneen laattialla —
tulisikohan kukaan hänen luoksensa? Ah, hänen sukulaisensa olivat
kentiesi jo katkaisseet ne siteet, jotka hänen ja heidän välillänsä oli
olemassa! Oliko asia niin, sen tulisi hän nyt pian saamaan tietää...
riensiväthän minuutit... kohtaamisen hetki löi.
Ilon säde virtasi hänen murheelliseen mieleensä, raskaita telkiä
vedettäessä ovelta, ja ääneensä itkien suljettiin hän nuorimman
veljensä syliin.
— Pentti, Pentti! — olivat hänen ainoat sanansa, ja nuot iloiset
lapsuuden päivät lensivät valoisana kangastuksena hänen mieleensä,—
leikit ja pikkuriidat, viattomuus ja rauha.
— Kuinka olenkaan ikävöinyt saada sinua nähdä, — nyyhki hän. —
Voitko suoda anteeksi kaiken sen levottomuuden, jonka olen sinulle
matkaansaattanut?...
— Tuhannet kerrat olen käynyt täällä ulkopuolella...
— Voitko suoda anteeksi kaiken sen häpeän...
— Vaiti, älä kiusaa itseäsi niin, Malla. Olethan sinä minun sisareni...
rakkain, lemmityin sisareni.
— Sisareni, — lausui Karolina Ehrenkrona joka, lymyttyään Pentin
takana, nyt astui esille.
— Sinäkö, oletko sinäkin täällä! Sinä, jonka minä jo luulin ijäksi
menettäneeni!
— Ilon ja erhetyksen päivinäsi niin; mutta murheen ja kärsimysten
päivinä... ah, Magdalena, tässä minä nyt olen! — Ja nuot molemmat
sisarukset sulkeutuivat hellästi toistensa syliin.
— Lapsi-raukka, minä olen ollut liian ankara sinua kohtaan... minä
luulin siten voivani palauttaa sinut... luulin voivani temmata sinun
sydämestäsi rakkauden, joka... niin, hyvä Jumala, kuinka suurta
surkeutta se on matkaansaattanut!
Magdalena antoi päänsä vajota: — Minä olen paljon rikkonut, —
lausui hän, — ja kärsimisen! olen minä ansainnut... ei kuitenkaan
valtiollisen rikoksellisuuteni tähden. Ei, ei, — lisäsi hän entisellä
vilkkaudellansa, — minä luulen rangaistuksen johtuneen rikoksellisesta
rakkaudestani, — lisäsi hän vitkallisemmin ja hiljaisella äänellä.
— Sinä lemmit kelvotointa, — lausui Pentti, kyyneleet yhä silmissänsä;
— minä en milloinkaan tahtonut saattaa sinua levottomaksi niiden
viittauksien kertomalla, joita minä usein tovereiltani sain, enkä
niiden kulkupuheiden, jotka minun korviini tulivat...
Magdalena puristi, anteeksi anoen, hänen kättänsä. Veli ja sisar
istuivat lavitsan reunalla käsivarret kiedottuina toistensa kaulalle.
— Minä lemmin ja uhrasin kunniani, — jatkoi Magdalena puoleksi
kuiskaen, — uhraus ei tapahtunut tuskatta... Minä olen suuresti
hairahtunut; mutta en ikinä ole ehdollani tahrannut itseäni
minkäänmoisella rikoksella, en milloinkaan! Mutta kuinka rikokselliset
minun tunteeni lienevät olleetkin... niin... Jumala katsoo sydämeen,
ja hän tulee antamaan anteeksi, sillä, ah, minun lempeni oli oikeaa
laatua... puhdasta, väärentämätöintä kultaa! Minä sanoin _oli_, sillä
sitä tunnetta ei enään _ole_, sitä ei saa olla, vaan se on kuten
rikkaruoho perattava pois, koska hän, jonka autuudeksi minä kaiken
uhrasin, hän...
— Älä puhu hänestä, Malla... itke tässä minun rinnoillani!
— Entä äitimme... tuskin rohkenen häntä kyselläkään.
— Hän on sairas... on ollut jo muutaman viikon, mutta ininä tuon
sinulle hänen terveisensä.
— Rakkaani, kuinka minä haluankin kuolla!
— Kuolla, — kertoi Karolina, — ei Magdalena, tämä halu sinun pitää
tukahuttaa! Katumuksessa vietetty elämä voi sovittaa, mitä sinä olet
rikkonut... sinun, niinkuin niiden muidenkin kuolemaan tuomittujen,
tarvitsee koettaa saada armoa!
— Minä en voi enkä tahdo!
— Sinä _voit_ ja sinun _tulee_ se tehdä. Sielusi ijankaikkinen
autuus... ajattelehan tätä, sisareni! Olkoon niinkin, että elämä
näyttää sinusta kärsimiseltä; mutta kuolema ei olekaan mikään loppu.
Elä, jotta sinun henkesi kerran voi eritä puhdistettuna taistelusta,
elä, jotta sinun sielusi tulisi saamaan ijankaikkisen autuuden Jumalan
luona!
— Ijankaikkisen autuuden... Jumala, oi Jumala! — Magdalena oli
peittänyt käsillään kasvonsa, ja kyynelvirta valui nyt hänen hienojen
sormiensa lomista. — Niin, hänen sisarensa oli oikeassa, hän ei ollut
vielä valmis kuolemaan... ei vielä arvollinen astumaan Jumalan kasvojen
eteen!
— Tahdon siis elää, jos se on Korkeimman tahto, koettaakseni sovittaa,
— kuiskasi hän, — johda minua, Karolina, oikealle tielle, tue minua,
ett'en horjuisi.