Huhtikuun lopussa kutsuttiin neiti Rudenschöld jälleen tutkintoon.
— Magdalenan sukulainen, valtionvalvoja Kaarlo Axel Wachtmeister, joka
oli hovioikeuden esimies, otti häntä vastaan seuraavilla sanoilla:
— Teidän ei ole enään aika koettaa pitää oikeutta pimeydessä, — jotka
sanat lausuttiin kiivaalla, milt'ei kiljuvalla äänellä; — tässä ovat
nyt kaikki teidän kirjeenne, jotka ovat Armfelt petturilta otetut.
_Armfet'ko petturi!_ Kuullessansa nämät sanat kulki heikko väristys
Magdalenan hennon vartalon läpi, ja heleä puna nousi hänen kalpeille
poskillensa.
Valtionvalvoja veti nyt esille ison paperikääryn, ja kaikki neiti
Rudenschöldin kirjeet luettiin ääneen.
— Vaikk'ei niissä ole nimeä, en kuitenkaan kiellä niitä kirjoittaneeni,
— lausui Magdalena, nostaen päänsä pystyyn; — olen niissä tosin väliin
lausunut ankaria ja moittivia sanoja sekä heittänyt itseni vapaasti
ivallisen luonteeni valtaan, koettaen hauskuttaa paroni Armfelt'ia
pilapuheillani; mutta lauseitani tässä yksityisessä kirjevaihdossa ei
voi pitää valtiollisena vehkeilynä eikä minua siis niistä tuomita.
— Teidän päänne tulee putoamaan, - vastasi valtionvalvoja entisellä
kiivaudellansa, — mutta herttua, joka on aina lempeä, tahtoo kuitenkin
pelastaa teidän sieluparkanne, jonka te syöksette kadotukseen, sekä on
määrännyt saman pappismiehen, joka valmisti Ankarströmiäkin kuolemaan,
käymään teidänkin luonanne herättämään teidän rikoksellisen tekonne
suhteen paatunutta ja nukkuvaa omaatuntoa.
— Kaikki puna oli kadonnut neiti Rudenschöld'in poskilta; hänen päänsä
oli yhä pystyssä, ja leimuavin silmin katseli hän valtionvalvojaa.
— Lakatkaa, teidän ylhäisyytenne, — lausui hän, mitä kiihkoisimmin
ärsytettynä näin säälimättömästä kohtelusta, — minä olen jo liian
pitkältä kuunnellut teidän puhettanne, joka häpäisee teidän virkaanne.
— Magdalena vaikeni, ja syvään hengäisten jatkoi hän sitte: —
Valtiollisen toimintanihan tähden olenkin kutsuttu tämän oikeuden
eteen, joka tulee antamaan siitä tuomionsa, — ja yksityisestä
elämästäni olen velkapää tilintekoon ainoastansa Jumalalle, joka
tutkii kaikkein sydämet ja tulee kerran tuomitsemaan minut samoinkuin
hallitsijankin samalla oikeudella.
Magdalena oli lausunut nämät sanat tuolla tyynellä arvollisuudella,
joka aina oli huomattava hänen käytöksessään oikeuden edessä; mutta
tuo ankara ponnistus, jolla hän hillitsi luonteensa kiivastumasta ja
ne mielenliikutukset, joita hän oikeuden lukiessa hänen kirjeitänsä
oli tuntenut, kaikki nämät yhdessä saivat hänet nyt horjumaan, ja,
kaaduttuaan laattialle mitä ankarimmissa väristyksissä, vietiin hän
milt'ei tunnottomassa tilassa takaisin vankeuteen.
Tutkintoa jatkettiin sitte uudella innolla sekä kostonhimolla, ja
oikeuden monet sekä pitkät pöytäkirjat painettiin sitä tehden. Näiden
joukossa oli joitakuita neiti Rudenschöld'in Armfelt'ille kirjoittamia
rakkaudenkirjeitäkin; heidän kiivaimmat vihamiehensä pitivät huolta
siitäkin, että pöytäkirjasta, joissa oli otteita äskenmainituista
Armfelt'in ja neiti Rudenschöldin kirjeistä, julkaistiin eräs lyhempi
painos, täynänsä mitä katkerimpia ivasanoja, jotka oli olevinansa
valaisevia muistutuksia. Tämä kirja ilmestyi ensin saksankielellä, ja
se painettiin heti jälkeenpäin ruotsinkielelläkin, nimellä; _Kustaa
Mauritz, isänmaansa petturi_.
Tämä tuon ranskalaisen vallankumouksen merkillinen aikakausi ikäänkuin
täytti ilman uusilla aatteilla, joita jokainen kansakunta imi itseensä;
mutta tämän vapauden laajemman näköpiirin sisällä tunsi roistoväki
katkeruutensa onnellisempia lähimäisiänsä kohtaan lisääntyvän. Nyt
oli taas yksi onnen helmalapsi syösty kadehditusta asemastansa! —
Magdalena Rudenschöld'in kohtalo tuli joka miehen suuhun, ja jos paroni
Reuterholm tuolla äskenmainitulla häväistyskirjoituksellansa, joka
herätti kunkin oikein ajattelevan mielikarvautta, oli koettanutkin
vaikuttaa rahvaan huonoihin intohimoihin, ei hän siinä pettynytkään;
kumminkin sai hän kostonhimonsa siihen määrään tyydytetyksi, että
Magdalenan rakkaudenkirjeitä, katupoikain väärenteleminä, huudettiin
ja hoilaeltiin tuon milt'ei jo seitsenkymmenvuotiaan leskikreivitär
Rudenschöldin akkunain alla.
Kun tuomio tuossa yhä jatkuvassa oikeusjutussa oli julistettava,
sai kanneviskaali Örbom viittauksen yläilmoista, että hän vaatisi
neiti Rudenschöldiä tuomittavaksi menettämään henkensä, kunniansa
ja omaisuutensa, ja että hänen mestauksensa tapahtuisi siten että
häneltä ensin katkaistaisiin oikea käsi, ja sitte kaula. Kanneviskaali
kieltäytyi kuitenkin tekemästä tätä vaatimusta, väittäen sen olevan
kaikkea lakia vastaan. Siitä huolimatta sai hän uuden käskyn ynnä
asessorin valtakirjan, jonka hän kuitenkin lähetti takasin, selittäen
itseänsä voitavan pakoittaa tähän ainoastansa herttua-hallitsijan
kirjallisella käskyllä, joka tulisi säilytettäväksi arkistossa hänen
puolustukseksensa. — Kirjallinen käsky tuli, ja hän teki myöskin
mainitun vaatimuksen.
Ennen hovioikeuden tuomion tekemistä, pidettiin äänestys, jossa
neiti Rudenschöld vapautettiin kuolemanrangaistuksesta yhden äänen
enemmistöllä, ennenkuin valtionvalvoja oli antanut molemmat äänensä.
Miten nämät tulisivat lankeamaan huomataan edellisestä. Nyt tahtoi
kuitenkin hallitus äänestyksen käymään tasaan ennenkuin valtionvalvoja
antoi lausuntonsa, jotta langettava tuomio ratkaistaisiin
äänienemmistöllä, jonkatähden päätettiin pitää seuraavana päivänä
uusi äänestys. — Reuterholmin sihteeri, joka oli Edman nimeltään,
koetti nyt houkutella erästä oikeuden jäsentä (62) muuttamaan äänensä
vapauttavasta langettavaksi ja piti häntä maaseudulla, kunnes oikeuden
istunnon hetki tuli, sekä vei hänet suorastansa hovioikeuteen, suomatta
hänelle hetkeäkään miettimisen aikaa. Tämä peruutti sitte edellisen
päivän lausuntonsa ja äänesti _kuolemanrangaistusta_. Tarkoitus oli
saavutettu. Valtion valvojan molemmat, samaa vaativat äänet tekivät
enemmistön.
Tämä tuomio julistettaisiin neiti Rudenschöldille avonaisien ovien
sisällä.
Edellisenä eli kesäkuun 30 päivänä istui Magdalena eräässä nurkassa,
tuossa kauheassa vankilassa, jossa häntä yhä edelleenkin oli pidetty,
sittekun hänen täytyi lähteä omista huoneistansa. Suviaurinko paahtoi
kovasti sekä loi huoneesen muutamia säteitä akkunan rautaristikon
välistä ja tuo kirkas päivä valaisi jokaisen sopukankin, niinkään
peittävän varjon lievittämättä tuota hänen ympärillänsä vallitsevan
kurjuuden kauheutta, jota hänen silmänsä näki, samalla kun kyyneleet
vitkallisesti valuivat hänen poskillensa.
Kaipaisiko neiti Rudenschöld entistä mukavuuttansa, vai katuiko hän
kentiesi tuota suurta syntiä, jonka hän oli tehnyt hallitsijaa vastaan
vehkeilemisillään? — Hänen molemmatkin vartijansa katselivat häntä
tähystelevillä silmäyksillä; kentiesi olisi hän sattunut lausumaan
jonkun sanan, jonka he sitte saisivat jonakin uutisena kertoa? Mutta
neiti Rudenschöld istuikin äänetöinnä, ja hänessä työskentelevät
ajatukset pyrkivät ilmoille ainoastansa hiljaisessa huokauksessa sekä
tuossa verkalleen ja hänen tietämättänsä valuvassa kyyneleessä. Hänen
ajatuksensa oli kaukana, niin, kaukana, kaukana... ne harhailivat
ikäänkuin etsien avaruudessa, — missähän hänen lemmittynsä nytkin
oli? Ah, hän oli vapaa? Sehän oli riemullinen varmuus, hänen —
Magdalenan sielun avion ei tarvinnut väärien tuomarien edessä kumartaa
uljasta päätänsä; Magdalena nautti hänen vapaudestansa, milloin
hänen ajatuksensa lensivät hänen luoksensa. Olihan Magdalena ja hän
_yksi_, ja kun jommankumman heistä, jotka kuuluivat tähän yhteyteen
tuli kärsiä, olihan Magdalenan mielestä onni, että se oli juuri hän
itse. Jospa vaan Armfelt pääsisi kaikesta pahasta, jospa hän iloisesti
hymyilisi, sillaikaa kuin Magdalena — niin, hän ei kuitenkaan muuta
voinut, kuin yksinänsä itkeä; sillä mitäpä hän oikeastansa Armfelt'ista
tiesikään? Mitä tiesi hän kenestäkään? Mitähän hänen onnetoin äitinsä
sekä hänen sukulaisensa hänestä ajattelivat? Mutta ei hän voinut antaa
itsellensä minkäänmoista vastausta, — suljettuna ulkomaailmasta, oli
hän ikäänkuin elävänä kuollut.
Lähestyvät askeleet keskeyttivät nyt tuon ulkopuolella vallitsevan
syvän äänettömyyden.
— Tämä hame on annettava neiti Rudenschöld'ille, pukeutuaksensa siihen
huomenna, mennessään kuulemaan hovioikeuden tuomiota.
Magdalena kuuli selvään nämät vartijoille lausutut sanat, ja hän tunsi
poliisipäällikkö Ullholm'in äänen. Hänen ensimäinen tunteensa oli
iloa, kuullessaan ystävän olevan näin lähellä, ja toinen miettimistä.
Huvituksien pyörteissä oli hän antautunut ainoastansa silmänräpäyksen
viehätykselle ja mielioikuillensa sekä tunteidensa valtaan. Yksinäisyys
oli opettanut häntä nyt miettimään.
Hametta tuodessa hänelle, huomasi hän sen olevan oman kauneimman,
valkoisen pukunsa; tämän sekä poliisipäällikön sanojen arvasi hän
jotakin merkitsevän, ja että se ystävä, jonka hän vankeutensa ajalla
oli voittanut, tarkoitti, että hänen jostakin tärkeästä syystä itse
pitäisi mennä kuulemaan hovioikeuden päätöstä.
Vielä paremmin käsitti hän asian laidan olevan sellaisen, kun
ennenmainittu Edman iltaisella astui hänen luoksensa, tuoden terveisiä
herttualta ja Reuterholm'ilta, että hänen itse ei tarvinnut tulla
kuulemaan tuomiotansa, koska tuo kohtaus tulisi hänelle liian
tuskalliseksi, päälliseksi kun peljättiin hänen joutuvan alttiiksi
rahvaan raivolle, vaan että syyttäjä tulisi hänen luoksensa vankeuteen,
lukemaan hänelle päätöksen.
— Enpä suinkaan tahdo peräytyä täyttämästä hovioikeuden käskyä tulemaan
saapuville, — vastasi Magdalena tyynellä vakavuudella, — ja minä tunnen
itselläni olevan siihen tarpeeksi voimia. (63)
Hän huomasi poliisipäällikön tarkoituksen olleen, että hän näyttäisi
kauniilta ja viehättävältä. Hän pukeusi siis mitä huolellisimmin.
Nuot lyhyeksi leikatut hiukset ympäröivät luonnollisilla kiharilla
hänen hieno-ihoisia kasvojansa, jotka olivat menettäneet hiukan
pulleudestansa, hänen silmänsä olivat tulleet loistavammiksi ja hänen
silmäyksessänsä oli jotakin enkelintapaista, samalla kuin hänen
liikkeissänsä oli naisen tieto viehätysvoimastansa.
Kuuden vartijamiehen ja neljän upseerin ympäröimänä astui hän
hovioikeuteen noita monia portaita, jotka johtivat ylimäiseen
etehiseen. Ollen vielä alhaalla, näki hän nämät jo täynnänsä väkeä aina
katon rajaan asti.
Samalla hetkellä, kun neiti Rudenschöld astui jalkansa ylimäiselle
portaalle, paljastivat kaikki hänelle päänsä. Tuo kunnioitus, joka
näyttiihe tällaisessa vastaanotossa, herätti hänessä suloisen
tunteen, ja hänen ahdistettu sydämensä sai tästä tarpeellista
turvallisuutta. Silloin riensi joukosta muuan nuori mies, jonka kasvoja
hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt ja joka lähestyi yhä enemmän
sekä, tunkien vartijajoukon läpi, tarjosi neiti Rudenschöld'ille
orjantappura- ja muistokukan. Tällöin tuli Magdalenan silmiin
kyyneleet, joita hän ei voinut pidättää, ja hänen sielunsa oli täynnä
kiitollisuutta sekä haikeutta.
Saleissa, joiden läpi häntä nyt vietiin oli yhtäläinen väentungos;
läsnäolijat olivat kiivenneet pöydille ja istuimille sekä toistensa
olkapäille; he kilpailivat saadaksensa nähdä häntä vilahdukseltakin, ja
kaikkiaalla ilmautui sama äänetöin sääliväisyys.
Neiti Rudenschöld sijoitettiin etimäiseksi pöydän yläpäähän kaikkein
näkyviin, ja jokainen silmäys, joka häneen luotiin, ilmaisi
sääliväisyyttä. Magdalenan silmät katselivat tätä liikkumatointa
väkijoukkoa ja pysähtyivät sitte hänen toveriinsa onnettomuudessa,
Aminoff'iin ja Ehrenström'iin. — Magdalenan silmissä näkyi rukous
antamaan anteeksi, johon nämät vastasivat lempeillä ja lohduttavilla
silmäyksillä. Heti tämän jälkeen luki syyttäjä näiden kumpaisenkin
herran kuolemantuomion; mutta tuskin oli hän ehtinyt mainita neiti
Rudenschöld'in nimeä, ennenkuin sekava nurina ja uhkaavat liikkeet väen
puolelta panivat valtionvalvojan, kreivi Wachtmeister'in, säpsähtämään,
ja tarttuen kiivaasti vasaransa, löi hän kovasti kolme kertaa
pöytään sekä vaati vaitioloa, mutta turhaan, sillä nurina kasvoi yhä
suuremmaksi, ja liikkeet tulivat yhä peloittavimmiksi.
Neiti Rudenschöld nosti silloin rukoilevin silmin kättänsä, ja kaikki
vaikenivat.
Neiti Rudenschöld'in tuomio, joka sitte julkiluettiin, alkoi ensiksi
sillä, että hän oli ollut osallinen niihin hankkeisiin, joita Kustaa
Mauritz Maununpoika (64) oli yrittänyt valtakunnan hallitusmuodon
muuttamisen tarkoituksessa, jota aijottiin panna toimeen sillä
tavoin, että herttua-hallitsija lahjoittaisiin rahoilla luopumaan
hallituksesta ja päästämään nuoren kuninkaan sijaansa valtioneuvostoon
sekä että Kustaa Aadolf'ia houkuteltaisiin tässä tarkoituksessa
kirjoittamaan kirje Venäjän keisarinnalle kuin myöskin kehoituskirje
Taalain rahvaalle; ja että oli todistettu neiti Rudenschöld'in näiden
hankkeiden johdosta neuvotelleen venäläisen lähettilään kanssa, sekä
niiden menestymiseksi levitelleen vääriä huhuja ja mielipiteitä
ja itse tarjoutuneen matkustamaan Venäjälle vaikuttamaan hankkeen
toteuttamiseksi, kuin myöskin että hän oli ottanut toimeksensa saada
tuota alaikäistä kuningasta kutsumaan valtiosäädyt koolle Falun'iin ja
niiden avulla palauttamaan tuo Kustaa III:nen vähää ennen kuolemaansa
määräämä hallitus sekä vihdoin, että venäläinen laivasto lähetettäisiin
Ruotsiin, antamaan hankkeen toteuttamiselle suurempaa vaikutusvoimaa.
Rikoskaaren 4:nen luvun 1 §:n mukaan oli siis Magdalena Charlotta
Rudenschöld, — joka oli tietänyt näistä salaisista hankkeista, vaan ei
ollut vaaran estämiseksi näitä asianmukaisesti ilmaissut eikä koettanut
niitä ehkäistä —tämän osallisuutensa tähden tehnyt itsensä arvottomaksi
aatelissäätyyn kuulumaan jonka tähden hän, Magdalena Charlotta
Kaarlontytär tuomittiin menettämään kunniansa sekä tavaransa ja sitte
mestattavaksi.
Magdalena kuulteli tuomiotansa kyyneltäkään vuodattamatta. Elämän
katkeruus oli saavuttanut hänet niin äkkiä ja runnellut hänen sielunsa
sekä murtanut hänen mielensä, ja hän tunsi haluavansa kuolla.
Valtionvalvoja kääntyi nyt kunkin tuomitun puoleen, kehoittaan heitä
jättämään selityksensä hallitsijalle sekä anomaan armoa.
Neiti Rudenschöld vastasi silloin, ett'ei hän haluaisi minkäänmoista
muutosta tuomiossansa, koska hänellä ei kuitenkaan ollut mitään
oikeutta odotettavissa.
Kaikki näytti Magdalenasta tällä hetkellä aivan yhdentekevältä, mutta
pian oli hän kuitenkin tunteva, ett'ei niin ollutkaan. Kovin rangaistus
häntä vielä odotti.
Palattuaan jälleen vankeuteen tuli sinne milt'ei samassa tuokiossa
Reuterholm'in sihteeri, Edman.
— Minulla on kirje, — lausui hän, — Armfelt'ilta eräälle ystävälleen,
tehkää hyvin ja lukekaa tämä.
Neiti Rudenschöld piti tuon kokoonkäärityn kirjeen muutamia
silmänräpäyksiä kourassansa, ja sanomatoin ahdistus täytti hänen
mielensä, — mitähän tuo lemmitty olikaan kirjoittanut, koska
herttua-hallitsija oli kirjeen kuoreen piirtänyt: _Oppikoon neiti
Rudenschöld kerrankin tuntemaan sen konnamaisen ihmisen, jolla hän on
uhrannut menestyksensä_.
— En tahdo lukea tätä kirjettä, — lausui hän äkkiä.
— Teidän täytyy... herttua on sen nimenomaan käskenyt.
— Noh, minä teen sen siis, en sentähden, että hän on minua käskenyt,
vaan että Armfelt'in rakkaiden sanojen lukeminen minusta kuitenkin aina
on mieluista.
Magdalena silmäili nyt läpi tämän kirjeen, jossa paroni Armfelt puhui
hänestä mitä loukkaavimmilla sanoilla, vieläpä teki pilkkaa hänen
lemmestänsäkin. — Käsiala, lausetapa, hänen sukkeluuksiensa sekä
sanasutkauksiensa yhtäläisyys, kaikki vakuuttivat hänelle kirjeen
todellakin olevan Armfelt'ilta. Pakahtuvalla sydämellä luki Magdalena
sen läpi useamman kerran, sanat painuivat ikäänkuin tulikirjaimilla
kirjoitettuina hänen mieleensä, jäinen kylmyys virtasi hänen suoniinsa,
ja kylmä hiki tippui hänen otsaltansa suurissa pisaroissa.
Salaisella riemulla huomasi Edman hänen kasvoistansa koko hänen
sielunsa tuskan ja, vaatien saadaksensa kirjeen takasin, jota Magdalena
piti värisevässä kädessänsä, kysyi hän, mitä hänen tulisi sanoa
herttualle.
— Sanokaa hänelle, ett'ei paroni Armfelt'in käsialaa oltu osattu kyllin
hyvästi jäljitellä, pettääksensä minun silmiäni, — vastasi Magdalena,
jota, vaikka olikin täydellisesti vakuutettu tämän kirjeen olevan
Armfelt'in kirjoittaman, ei kuitenkaan saatu myöntämään sitä sille,
jonka hän piti vainoojanansa.
Ei, kaikki ei ollutkaan hänestä yhdentekevää! Ah, miksi ei hän saanut
kuolla, ennenkuin hän oli tuon julman kirjeen lukenut, — kuinka hän
halusikin kuolla! — Ja hyljätyksi tuntemisensa koko tuskalla peitti hän
kasvonsa käsillään.