Iltaisella, Huhtikuun 8 päivänä, oli herttua kutsunut kirjastoonsa
valtionvalvojan, valtiokanslerin, presidentin paroni Kurckin,
paroni Reuterholm'in ja oikeuskansleri Loden. Pöydällä oli paksuja,
kirjoitettuja paperikääryjä, ja laskien kätensä yhdelle niistä, lausui
herttua-hallitsija:
— Onnellisen sattuman kautta, jota en rohjennut toivoakaan, olen saanut
käsiini ne asiakirjat, jotka todistavat paroni Armfelt'in rikoksellisen
osallisuuden siihen kapinaliittoon, jolla on tarkoitettu hallituksen
kumoamista ja valtakunnan asettamista vieraan vallan hoidonalaiseksi.
— Kas tässä, hyvät herrat, — jatkoi herttua, — lukekaa itse nämät
kirjeet Armfelt'ilta, Ehrenström'iltä ja neiti Rudenschöld'iltä...
salakirjainten selitys on kaikeksi onneksi löydetty; mitä ennen vaan
epäiltiin, on nyt näytetty todeksi, ja maamme on temmattu vaarasta,
joka täydellä todella on sen turvallisuutta uhannut.
Herttua vaikeni, ja noiden lukevien herrojen kasvot ilmaisivat mitä
suurinta hämmästystä sekä velvollista mielikarvautta valtiorikoksesta,
jonka johtajana selvästi todistettiin olleen paroni Armfelt, Ruotsin
ministeri Italiassa ja joka monen sadan penikulman päästä oli pitänyt
kädessänsä sen vehkeilyn ohjat, jonka surulliset seuraukset nyt niin
raskaasti tulivat sattumaan siihen osallisiin.
— Neiti Rudenschöld on täällä kaiken toimittaja ja alkuunpanija, —
keskeytti Reuterholm loistavin silmin, eikä laisinkaan koettaen salata
kostonhimoansa, joka ei sallinut hänen koskaan suoda anteeksi tuolle
ihanalle naiselle sitä vaikutusmahtia, jota hänellä herttuaan nähden
oli, mahtia, joka olisi voinut tulla niin vaaralliseksi Renterholm'ille
itsellensä; — hän on juonillansa houkutellut mitä rehellisimpiäkin
miehiä salaliittoon, — jatkoi hän, miehiä sellaisia kuin esim.
meidän nuoren kuninkaamme opettajan, kreivi Gyldenstolpen. Hän on
mitä viekoittelevin nainen, — paroni Reuterholm'in silmäykset olivat
vakavasti luotuina himmenemättömällä loistolla herttuaan, lisätessänsä:
— nainen, jonka mielestä ei mikään ole pyhää ja joka terävällä sekä
purevalla kielellänsä ryhtyy kaikkeen, — jatkoi Reuterholm, selaillen
neiti Rudenschöld'in monia sekä tiheään kirjoitettuja kirjeitä —
jotka tekivät pilaa ja ivasivat kaikkia, jotka tarkoittavat hänen
parastansa... niin, hän on vähintänsäkin sanottu, vaarallinen ja hän
ansaitsee todellakin sen ankaran rangaistuksen, johon laki tulee hänet
tuomitsemaan.
— Niin, niin, lausui herttua kiivaudella; sitte käski hän valtion
valvojaa seuraavana päivänä kutsumaan ko'olle Svean hovioikeuden, jotta
tutkinto voisi heti alkaa.
Kaikki vetäytyivät nyt pois, paitsi Reuterholm, joka jäi yksinänsä
herttuan luokse.
— Sinua, ystäväiseni tulee minun kiittää näistä tärkeistä papereista,
jotka ovat opettaneet minua täydellisesti ottamaan selvää tuon
rikoksellisen naisen vehkeistä, — lausui herttua, joka sytyttäen
tupakkapiippunsa nyt kääntyi suosikkiinsa, ja puhaltaen suustansa
paksuja savuja lisäsi hän: — nämät paperit ovat tosin maksaneet suuria
summia, mutta sitä minä en kadu...
— Niin, sellaisen herran, kuin Armfelt'in jälillä pysyminen ei ollut
mikään helppo asia, mutta ilman Ruotsin Romassa olevaa konsulia,
Piranesia, en olisi voinut mitään saada aikaan. Sitä suurta palvelusta,
jonka hän on tehnyt meille... minä tarkoita Ruotsille, tulisi teidän
kuninkaallisen korkeutenne _kuninkaallisesti_ palkitakin.
— Mitähän sanot isosta hohtokivillä varustetusta sormuksesta, jossa on
kuninkaan muotokuva, ja Pohjantähden ritarin merkistä sekä kohteliaasta
kirjeestä kaikki kuninkaan nimessä!
— Niin, ne ovat hyvät; mutta minä haluaisin vielä lisätä jotakin...
— Puhu, ystäväiseni, puhu!
— Ennenkuin esittelen mitään, tahtoisin muutamalla sanalla koskettaa
Piranesin käytöstä tässä vaikeassa asiassa. Tarkoin tuntien
Italiassa vallitsevan vakoilemisen, pääsi hän Armfelt'in jälille;
tämän kirjeenvaihdosta Venäjän kanssa ja milt'ei yksinomaisesta
seurustelemisesta venäläisten tahi niiden kanssa, jotka olivat tunnetut
Ranskan vihollisiksi, vieläpä tämän pienimmistäkin hankkeista sekä
salaisimmista puheistakin kuin myöskin tuosta "Katsahduksesta Kustaa
III:nen historiaan," tahi, oikeammin sanottu häväistyskirjoituksesta
teidän kuninkaallista korkeuttanne vastaan, niin, kaikesta tästä kertoi
minulle Piranesi jo varhemmin. Mutta eipä siinä kylläksi; meidän
milt'ei jo epäillessä noiden salakirjainten selityksen saamisesta,
käsitimme sen Piranesilta, — paroni Palmqvistin ei onnistunut saada
kouriinsa Armfelt'ia eikä hänen paperejansa; asia olisi ollut
menetetty, jos ei Piranesi olisi oivaltanut lahjoa erästä palvelijaa,
joka oli ollut Armfelt'in apuna kaivamassa erääsen puutarhaan sitä
lipasta, jossa hän tallenteli kirjeitänsä ja muita paperejansa. Nämät
tärkeät asiakirjat ovat nyt teidän kuninkaallisen korkeutenne pöydällä,
ja tutkimusta voi jatkaa... koettakoon Armfelt päästä pakoonkin; mutta
tuomion tuottamaa häpeätä hän ei kuitenkaan voi paeta!
— Niin, sinä olet oikeassa, me olemme todellakin Piranesille sangen
suuressa kiitollisuuden velassa.
— Hän on minun ystäväni, — paroni Reuterholm pani päänsä pystyyn; minkä
kunnioituksen hän täten osoitti tuolle Ruotsin konsulille, tunsi hyvin
tuo ylpein ja korskein Ruotsin aatelisista, — ja minun ystävänäni
soisin häntä palkittavankin. Esittelen hänet siis Ruotsin ministeriksi
roomalaisessa hovissa, kolmentuhannen scudin vuotuisella palkalla sekä
elinkautisella eläkerahalla.
Herttua puhalsi paksun savupilven suustansa, samalla kertaa kuin siinä
silmäyksessä, jonka hän loi suosikkiinsa, oli milt'ei hämmästyksen
kummastelemista.
— Ministeriksikö — kertoi hallitsija epäillen, — se ei käyne laatuun...
noh, niin, mielelläni minun puolestani! lisäsi hän äkkiä ja sävyisästi
mukiin menemällä, huomatessaan suosikkinsa rypistyneet kulmakarvat ja
synkän katsannon.
— Teidän, armollinen herrani, tahdon täyttäminen tulee minusta olemaan
hauskaa, — lausui paroni Reuterholm pienellä päännyökkäyksellä, mutta
alkakaamme nyt ottaa selkoa näistä kirjeistä.
Seuraavana, huhtikuun 4 päivänä, kokoontui neuvosto uudestansa.
Kuningas vietiin hallitsijan työhuoneesen, joka sijaitsi sen huoneen
vieressä, jossa neuvottelua pidettiin. Hallitsija antoi nyt hänelle
tiedon kaikesta, näyttäen hänelle niitä papereja, joita he olivat
saaneet ilmi, sekä lausui hänelle, mikä kohtalo hänen opettajaansa,
kreivi Gyldenstolpea, odotti.
— Se tullee olemaan mitä kauhein, — lisäsi hallitsija, — kuten
teidän majesteettinne helposti voi huomata, ja minä kysyn siis,
tahtooko teidän majesteettinne Gyldenstolpea tuomittavaksi lain koko
ankaruudella, vai pitäisikö häntä kohdella sillä lempeydellä, jonka
pidän, hänen ikäänsä ja asemaansa teidän majesteettinne luona nähden,
soveliaana.
Kustaa Aadolf, vaikka vielä lapsi, käyttäytyi kuitenkin sangen
järkevästi. Hän lausui tuskin sanaakaan, vaan jätti setänsä
toimitettavaksi milt'ei kaiken, mitä tämä piti hyödyllisenä ja
tarpeellisena; kuitenkin lisäsi hän aina pitävänsä parempana lempeyttä,
mikäli se oli sopusoinnussa oikeuden kanssa, etenkin kun kysymys oli
kreivi Gyldenstolpen arvoisesta henkilöstä, joka jo kauan oli nauttinut
sekä kuninkaan isän että hänenkin ystävyyttänsä.
Vähän tämän jälkeen vietiin kuningas neuvottelusaliin, jossa hänelle
ilmoitettiin koko salaliitto.
Tyyneydellä ja näyttämättä tyytyväisyyden tahi tyytymättömyyden
merkkiäkään kuulteli hän, mitä hänelle ilmoitettiin; sitte noudatti hän
herttuan kehoitusta palajamaan työhuoneesen, jott'ei hänen tarvitsisi
vastenmielisesti olla todistajana entisen opettajansa nöyrytykseen
ja rangaistukseen. Heti tämän jälkeen tuotiin kreivi Gyldenstolpe
sisään, ja hänelle luettua Armfelt'in kirjeen, tunnusti hän itsensä
syylliseksi ja tuskin koki puolustaakaan itseänsä. Tuo vanha mies sai
sitte nuhteita herttualta, joka samalla julisti Gyldenstolpen virkansa
menettäneeksi sekä kielletyksi enään oleskelemasta Tukholmassa ja
että hänet armosta ynnä laupeudesta vapautettaisiin muusta kanteesta
rikokseensa syyllisenä. Gyldenstolpe kumarsi ja pyysi, liikutettuna
tästä hänelle osoitetusta, suuresta ja ansaitsemattomasta armosta,
saada suudella herttuan kättä, joka hänelle sallittiin ja jonka tehtyä
hän meni pois. Sitte kutsuttiin kuningas jälleen huoneesen, jolloin
korkealla äänellä julkiluettiin hänen herttuan nimessä annettu käskynsä
Svean hovioikeudelle viivyttelemättä ryhtymään ja joutuin antamaan
tuomionsa kysymyksessä olevassa valtiorikoksessa, huolimatta paroni
Armfelt'ia koskevasta manausajasta, jonka ohessa Armfelt itse olisi
tuomittava, niin pian kuin mainittu aika olisi kulunut, vaikk'ei hän
olisikaan saapuvilla. Tämä kuninkaan käsky sekä Armfeltin paperit
jätettiin nyt valtion valvojan käteen, jonka tehtyä neuvosto hajosi.