Yhä tarkasti vartioituna pidettiin neiti Rudenschöld'iä parin viikon
aikana huoneessansa. Hänellä ei ollut lupaa ottaa vastaan keitään
vieraita, eikä hän tietänyt, mitä hänestä ajateltiin sekä mitä hänelle
aijottiin tehdä ja ennen kaikkia hän ei ollut saanut minkäänmoisia
tietoja Armfelt'ista. Tämä aika oli täynänsä epätietoisuutta ja
sanomatointa tuskaa, jota hän teeskennellyllä levollisuudella koetti
salata. Niinpä tapahtui sitte toukokuun 4 päivänä v. 1794, että
herttuan lähettiläsupseeri tuli hänen luoksensa, tuoden sellaisia
terveisiä hallitsijalta, että jos hän tahtoi ilmaista salakirjainten
selityksen sekä nimittää kaikki ne, joille Armfelt'in hänen nimellensä
lähetetyt kirjat olivat määrätyt, päästettäisiin hän heti vapaaksi
ja ihmisille selitettäisiin hänen ainoastansa erehdyksestä tulleen
vangituksi. Muussa tapauksessa täytyisi hänet jättää alttiiksi lain
koko ankaruudelle, ja silloin maksaisi se hänen henkensä.
— Sanokaa herttualle, — vastasi Magdalena tyynellä maltilla, joka
hänestä ei hetkeksikään luopunut, — sanokaa herttualle, että olen
valmis antamaan henkeni hänen huostaansa, vaan en ikänä ystävieni
luottamusta.
Tunti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkö Ullholm ilmoittamaan hänelle,
että hänen oli jättäminen huoneensa, astuaksensa yleiseen vankilaan,
sekä että husaarijoukko tulisi hänet sinne saattamaan.
— Enkö pääse sinne ilman tuotta vartijaväettä? — kysyi Magdalena,
ja kyyneleet silmissänsä jatkoi hän vilkkaasti: — Ah, sallikaatte
minun mennä sinne yksinäni, jalkasin... jospa te luottasitte minun
kunniasanaani! Te käsitätte, herra poliisipäällikkö, ett'en itseni
takia ano tätä armoa, vaan sen vuoksi, että onneton äitiparkani asuu
tässä vastapäätä, ja hän tulisi varmaankin levottomaksi...
— Minä käsitän, — vastasi Ullholm, kääntyen äkkiä poispäin, —
kreivitär Rudenschöldillä lienee ilman tätäkin näytelmää kylläksi
syytä murheesen. Minä tulen vartijaväen kanssa olemaan tiellä teidän
vastassanne, ja luottaen teidän rehellisyyteenne, armollinen neiti,
tahdon käskeä tänne ajurin vaunut, jossa te myöhäiseen illalla voitte
täältä lähteä.
Tämän lupauksen johdosta kulki neiti Rudenschöld täydellisessä öisen
pimeydessä ja ainoastansa yhden upserin seuraamana hänelle määrättyyn
vankilaan, joka oli sama, mihin vuosi takaperin kuninkaan murhaaja
Ankarströmkin oli suljettu. Tässä neljä askelta pitkässä huoneessa
ei ollut vuodettakaan, vaan ainoastansa puinen lavitsa ja joitakuita
puusta tehtyjä istuimia.
Hänen turvatoin ja surkea tilansa vaikutti hänen syvästi tässä
silmänräpäyksessä. Häntä kohdeltiin kuten pahantekijää, mutta mitä
oli hän siis oikeastansa tehnyt? Oliko tuo niin ääretöin rikos, että
hän sokeasti oli pannut toimeen hankkeita, joiden vaarallisuutta
isänmaallensa hän ei ollut käsittänyt ja että hän umpimähkään oli
totellut sen henkilön pienintäkin viittausta, jota hän niin paljon
rakasti? Ainoastansa _hänen_ onneansahan Magdalena oli tarkoittanut
ja työskennellyt ainoastansa tuon nuoren kuninkaan menestykseksi!
Tarkoitus oli ollut hänelle pääasiana ja keinot sivuseikkoina, ja hän
oli pannut liikkeelle vääriä huhuja hallituksesta sekä hallitsijasta ja
hankkinut puolustajia tuolle kuninkaalliselle lapselle, koska Armfelt
oli sanonut hänelle tämän olevan tarpeellista ja välttämättömästi
pitävän tapahtua, voidakseen täyttää Kustaa III:lle antamaa lupaustansa
— tuota pyhää lupausta, että Armfelt pitäisi huolta hänen pojastansa.
Nämät ajatukset johtuivat Magdalenan mieleen, silmäillen haikealla
katsannolla ympärillensä, sill'aikaa kun poliisipäällikkö Ullholm
järjesteli vahteja, jotka häntä tulisivat vartioimaan.
— Täällä on hirveän kylmä, — lausui neiti Rudenschöld, väristen
vilusta, — ja jos olisin luullut tällaista vankeutta mahdolliseksikaan,
olisin totisesti varustanut itseni turkilla. Eikö tänne edes saa
valkeata?
Molemmatkin vartijaupserit, Hellvig ja Lagerheim, silmäilivät
epäröivinä toisiansa.
— Tänne ei ole vielä ehditty tuota puita, — vastasi Hellvig, — täällä
on tosin eräässä nurkassa muutama puu, mutta ne eivät riitä valkeaksi.
— Tunnen itseni tänä iltana tavattoman väsyneeksi, — lausui Magdalena
alakuloisella hymyilyllä, mutta täytyyhän ottaa vastaan sekä pahat
että hyvät päivät ja koettaa niihin nöyryydellä mukautua! Jospa
minulla olisi tässä kylmyydessä edes peitto, koettasin nojata tähän
puulavitsaan, sillä minä tuskin jaksan istuakaan.
— Tässä on minun viittani, — lausui Hellvig äkkiä, — ei, te ette saa
kieltäytyä kietomasta sitä ympärillenne!
— Ja tässä on minun nuttuni, — virkkoi Lagerheim, — sallikaatte minun
levittää se lavitsalle.
Kyyneleet tulivat Magdalenan silmiin; nämät sitte vankeuteen
astuttuansa niin kauan pidätetyt kyyneleet valuivat nyt näiden
kumpaisenkin upseerin silminnähtävän sääliväisyyden johdosta ales hänen
poskillensa.
— Minä itken, — lausui Magdalena, — mutta en tunne itseäni läheskään
niin onnettomaksi kuin äsken. Ah, tätä teidän hyvyyttänne en tule
koskaan unohtamaan!
Pannen puunpalikan päänaluiseksensa, valmisti neiti Rudenschöld nyt
vuoteensa. Nuot ankarat mielen liikutukset, joita hän tänäpäivänä
oli tuntenut, olivat laskeneet ikäänkuin painon hänen sieluunsa ja
ummistivat hänen silmäluomensa; hän nukkui pian sikeästi, sill'aikaa
kun nuot molemmat upseerit istuivat pelkässä virkanutussansa, väristen
ankarasta vilusta, vaan ei silmänräpäystäkään katuen pientä uhraustansa.
Kello kolmen aikaan yöllä kuului kova huuto: kuka siellä? joka kaikui
holveissa. Säikähtynenä säpsähti neiti Rudenschöld vuoteeltansa, eikä
hän suuresti rauhoittunut nähdessänsä poliisipäällikön astuvan sisään.
— Minä tuon teille erästä kirjettä, — lausui hän, — joka on
tullut teidän nimellänne; mutta osoite on, kuten tavallisesti,
salakirjaimilla; kenelle on tämä kirje?
Neiti Rudenschöld näki sen olevan Kustaa Aadolf'ille.
— Minä osaan yhtä vähän kuin tekään lukea tätä kirjoitusta, — lausui
hän äkkiä; — kun ei minulla ole selitystä, on sen lukeminen minulle
mahdotointa.
— Teidän täytyy tämä kuitenkin lukea, ja jos ette tee sitä hyvällä, on
keinoja pakoittaa teitä siihen.
— Minä en tiedä mitään muuta keinoa, paitsi sitä, joka riistää minulta
järkeni — vastasi Magdalena, joka vetäytyen takaperin, nyt kohtasi
poliisipäällikön ankaran ja terävän silmäyksen, — sillä ei mikään muu
voi pakoittaa minua toimimaan vastoin tahtoani, ja kidutuksen on Kustaa
III:s ainiaaksi poistanut.
— Niin on, mutta ei käsirautoja eikä peukalonpuristimia, — lausui
poliisipäällikkö, joka nyt, vetäen nämät koneet lakkaristansa, pani ne
pöydälle, jolla ne olivat ainoat esineet, joita kynttilän liehuva leimu
kirkkaasti valaisi tuossa pimeässä ja kolkossa huoneessa.
Kalmankylmä tunne järisytti Magdalenan mieltä, ja heittäen polvillensa,
huudahti hän:
— Oi, Jumala, anna minulle anteeksi kaikki pahat tekoni, ja suo minulle
sitä voimaa, jota tarvitsen!
— Noh, tahdotteko, neiti, jo sanoa, kenelle tämä kirje on määrätty? —
kysyi poliisimestari äreästi, laskien kätensä pöydälle.
Magdalena oli yhä polvillansa, hänen kätensä olivat ristissä, ja
silmänsä luodut ylöspäin.
— En! — oli hänen ainoa luja ja vakava vastauksensa.
Poliisipäällikkö Ullholm'in käsi vajosi ales pöydältä, ja hän kumartui
Magdalenaan päin joka nyt nöyränä oli antanut päänsä vaipua ales.
— Nouskaa pois, neiti Rudenschöld, nouskaa pois! — lausui hän, silmät
kyyneleissä. — Jumalan kiitos, että huomaan teidät yhtä jaloksi, kuin
teitä pidinkin; olkaa vakuutettu siitä, että jos milloinkaan näin
julmiin keinoihin ryhdytään, pakoittaaksi teitä tunnustamaan, tulee
muiden kuin minun käteni sen tekemään! Minä elän mieluummin vedellä ja
leivällä, kuin taivun sellaiseen ilkityöhön, ja tunnen itseni jo kyllin
onnettomaksi, että olen teitä sillä uhannut.
Tämä näin hemmoiteltu kaunotar, jonka koko elämä oli ollut lempimistä
ja huvitusta, ja jonka pienintäkin toivomusta auliit henkilöt
olivat rientäneet täyttämään, oli äkkiä joutunut mitä katkerimpiin
olosuhteisin. Ne ystävyyden osoitteet, joita hänelle nyt tänä iltana ja
yönä oli suotu, olivat siis tehneet hänen mieleensä mitä syvällisimmän
vaikutuksen, ja ojentaen poliisipäällikölle kätensä, lausui hän:
— Minä ylistän Jumalaa, että olen teissä löytänyt ystävän!
Liikutetulla mielellä riensi Ullholm pois; mutta Magdalena rupesi
jälleen lavitsalle istumaan. Hän ei kuitenkaan voinut nukkua, ja
hänen vilkas mielikuvitelmansa näytti hänelle milloin sellaisia
kohtauksia, joissa hän äsken oli ollut, milloin taas valoisempia ja
toivorikkaimpia, jolloin vankeuden portit avautuisi, ja vapaus häntä
kutsuisi.
Aamun ensimäinen, harmahtava sarastus oli juuri alkanut luoda valonsa
akkunan rautaristikkoon, kun raskaat oven teljet työnnettiin auki, ja
poliisipäällikkö jälleen astui sisään.
— Teillä on jotakin uutta minulle ilmoitettavana, — lausui Magdalena,
mennen äkkiä häntä kohden. — Minä pyydän teitä suoraan sanomaan minulle
kaiken!
— Minulla ei ole mitään uutta teille ilmoitettavana, olenhan vaan
tullut teille sanomaan, ett'en enään palaja tänne.
— Ettekö palaja! — kertoi Magdalena epäröiden, — minä en käsitä! Ilon
säde tuikahti hänen mieleensä: olisikohan poliisipäällikkö tullut
sanomaan hänen pääsevän vapaaksi!
— Ei, ei, lausui hän, — ikäänkuin lukien hänen ajatuksiansa; — asia on
vaan sellainen, että minä en saa palata.
— Te olette olleet herttua-hallitsijan puheilla, — virkkoi Magdalena, —
ah, minä käsitän!
— Niin olen!
— Eikä hän hyväksy teidän sääliväisyyttänne minua kohtaan!
— Hän, sanoo, suokaatte anteeksi, armollinen neiti, — pieni hymyily
ilmestyi poliisipäällikön huulille, — hän sanoo minunkin teihin
rakastuneeni!
— Mutta sehän on kauheata!
— Minä vastasin herttualle, — jatkoi poliisipäällikkö vakavasti —
olevani viisikymmentä vuotias mies, joka ei varsin helposti rakastu,
ja että tarvitsee olla ainoastansa ihmisyyttä sääliäksensä teidän
kohtaloanne.
— Kiitoksia, kiitoksia!... Mutta nyt minä tulen teidät kadottamaan,
ystäväiseni!
— Ei kadottamaan... en tule laiminlyömään mitään, jonka voin tehdä
teidän asianne eduksi.
— Tieto teidän olemisestanne minun läheisyydessäni olisi antanut
minulle enemmän rohkeutta.
— Se ei tule teitä pettämään... teillä on luja mieli ynnä ponteva
tahto, ja juuri tänään tulee teidän koettaa näyttäytyä levolliselta,
sillä te tulette hovioikeuden tutkittavaksi.
Magdalena pani kätensä ristiin. Hiljainen huokaus kuului hänen
huuliltansa; ne tuskat, joita hän tähän asti oli saanut kärsiä, olivat
siis ainoastansa alussa, ja uusi kilvoituksen paikka oli hänelle jo
määrättynä.
— Nyt vielä yksi neuvo, ennenkuin menen, — jatkoi Ullholm: — _Älkäätte
milloinkaan unohtako sävyisyyden tulevan olemaan teidän parhain
aseenne. Jos te kiivastutte, menetätte tuon arvollisuutenne, joka
viehättää ja joka on teidän varmin turvanne_.