Tämän keskustelun ajalla oli Södermanlannin herttuatar kerännyt
ympärillensä pienen ystävällisen seurueen. Valloilleen lasketut
pilapuheet tulivat jokseenkin vapaasti kuuluviin, ja vetäen muassaan
neiti Rudenschöld'in eräälle sohvalle istumaan sanoi herttuatar
ystävällisesti:
— Ah, kuinka hullunkurisia seikkailuja minulla ja kreivitär Piperillä
tänä yönä on ollut! Niin, hän ja minä emme tietysti olleet yksinämme,
meillä oli viisi, kuusi hoviherraa seurassamme ja odotettuamme, kunnes
koko joukko oli nukkunut, teimme me pienen kiertoretken, syöksyimme
kuten metsäläiset milloin sinne milloin tänne, vedimme naisilta pois
päänalusta! ja pakoitimme heidät nousemaan makuultansa. Silloin
syntyi sellaista huutoa ja naurua, että korvat oli halkeamaisillansa,
ja puolialastomia ihmisiä sekä naurettavimpia kohtauksia tuli tässä
näkyviin. Niin, teidän, Fredrik-hyväni, olisi pitänyt olla mukana, —
olenpa vakuutettu, että teillä olisi ollut kovin hauskaa!
— Sitä en suinkaan epäile, — vastasi herttua nauraen, — ja ensi kerran
kun teette tällaisen kiertokulun, toivon teidän ilmoittavanne siitä
minullekin.
— Nyt voin kertoa teille erään uutisen, — jatkoi tuo vilkas herttuatar.
— Mitä sanotte te, hyvät naiset siihen, että he aikovat esitellä rouva
Cardel'ia hovissa.
— Mahdotointa, se on aivan uskomatointa! Mitäkään niin outoa
emme voi ajatellakaan, — keskeyttivät jotkut jalosukuiset naiset
pyörtymäisillänsä.
— Häntäkö, ku on syntyänsä juutalainen ja epäiltävä maineeltansa!
Sellaista häpeää emme toivoakseni tule saamaan kärsiä! —
lausui eräs leskikreivitär, tuntien saavansa mitä ankarimman
pahoinvoinnin-kohtauksen.
— Mutta hänen miehensä on ratsujoukon päällikkö, — intti herttuatar, —
niin, saa nähdä, kuinka käy.
— Ei, minä on usko sellaista mahdottomuutta! — keskeytti leskikreivitär.
— Toivokaamme heillä olevan tarpeeksi häveliäisyyden aistia, —
huudahtivat jotkut enin loukkaantuneet kaunottaret, — niin, se mahtane
olla turha ja aivan perätöin juoru, ystäväiseni, otaksukaamme niin!
— Voinhan minä näyttää mustaa valkoisella sanojeni totuudeksi, —
vastasi herttuatar; — pääajutantti Cederström puoltaa häntä erinomaisen
innokkaasti...
— Siis on paroni Cederström tuo onnellinen... luulinpa hänellä
todellakin olevan paremman aistin! — lausui leskikreivitär, vilkaisten
kuvastimeen, — oikein hävettää ajatella tämän alhaisen ihmisen
unohtaneen säätynsä... minä tulen tätä vastustamaan... minä tulen...
ah, antakaa tänne hajuvesipullo! Ja täydellisen hermottomuuden eljeellä
vaipui kreivitär sohvan kulmaan.
— Ei mikään maailmassa tule saamaan meitä puhumaan hänen kanssansa
eikä häntä tervehtimään — keskeyttivät häntä jalosukuiset naiset
joukolla, — niin, tähkäämme sopimus, ett'emme mene niihin hovipitoihin,
joissa hän tulee olemaan saapuvilla, — jatkoivat he ja katselivat mitä
terävimmillä silmäyksillä tuota iloista ja hyvänsävyistä herttuatarta,
joka nauraen huudahti:
— Enhän minä sille mitään voi, minä kerron vaan kuulemisiani! Niin,
onhan minulla kirje siitä asiasta; mutta missä minun uutiseni onkaan?
— herttuatar etsi kädellänsä noista syvistä taskuista, jotka olivat
taaksepäin kätketyt hänen hameensa laskokseen, — noh, oikeastansa minä
siitä viisi.
— Jos te sieltä uutisenne otattekin, Charlotta, en tuon juorun olemista
laisinkaan epäilekään, — keskeytti Fredrik-herttua, vilkaisten
tarkoittavasti hänen etsivään käteensä.
— Fredrik on aina kaltaisensa, — lausui herttuatar, joka nauraen antoi
langollensa pienen läimäyksen viuhkallansa.
Tällä hetkellä astui huoneesen paroni Reuterholm, joka ei ollut
huomaavinansakaan neiti Rudenschöldiä, vaan meni suorastansa
herttuattaren luokse, jolle hän lausui mitä kohteliaimpia korusanoja.
Tänään meillä on sangen hauskaa — lausui herttuatar, — mutta
saadaksemme täydellisesti hauskaa, toivoisin Sofia Albertinan olevan
täällä!
— Aikoohan hänen kuninkaallinen korkeutensa matkustaa Italiaankin, siis
tulee joku aika kulumaan, ennenkuin hän palajaa.
— Italiasta puhuessamme, mitenkähän meidän ministerimme siellä
voi? — kysyi herttuatar, luoden veitikkamaisen silmäyksen neiti
Rudenschöld'iin.
— Paroni Armfelt voi aina hyvin, — vastasi Reuterholm, — ollessansa
kaunottarien ympäröimänä. Lempi on hänen elämänsä! Muuan venäläinen
ruhtinatar, Menschikoff, on liittynyt häneen Aachen'issa, ja Neapelissa
on eräs englantilainen nainen lady Munck, häneen rakastunut, — näiden
kumpaisenkin kilpailevan naisen mustasukkaisuuden sanotaan olevan
sangen suuren.
— Siitä en usko sanaakaan, — vastasi herttuatar, joka varomattomalla
kysymyksellänsä oli herättänyt tämän parjauksen ja, peljäten neiti
Rudenschöld'in tuntevan itsensä kiusatuksi sekä loukatuksi, koetti
hän nyt kaikin tavoin johtaa pakinoimista toiselle uralle; mutta
paroni Reuterholm ei näkynyt häntä käsittävän, vaan jatkoi vieläkin
kertomustansa noista onnellisista päivistä, joita Armfelt Neapelissa
vietti ihanan Karolina-kuningattaren, tuon viehättävän Maria
Antoinetten sisaren, mitä hellimmästi suosimana, — suloisista päivistä,
jotka olivat omannetut nautintorikkaalle, ystävyyden ja lemmen helmassa
vietetylle elämälle.
Kotiin päästyänsä kertoi neiti Rudenschöld itsellensä näitä paroni
Reuterholm'in sanoja. Hänestä oli selvää paronin tehneen kaiken
tämän tuottaaksensa hänelle tuskaa; mutta hän ei voinut karkoittaa
ajatusta, että tämän sanoissa oli totuuttakin. Nuot naiset, jotka
paroni Armfelt'ia lempivät, — olivatkohan ne viehättäviä ja kauniita?
— Olkoonpa niinkin! — näin kyseli ja vastaeli Magdalena itseksensä,
hajoittaen kuvastimen edestä pitkää, kullankiiltävää tukkaansa.
— Olkoonpa niinkin, mutta kuitenkaan ei voinut kukaan lempiä Armfelt'ia
enemmän, kuin hän! Hymyily ilmestyi hänen huulillensa, kaipuun ja
autuallisuuden hymyily. Hänen lempeät ja kauniit kasvonsa näyttivät
puolittain haaveilevilta: — koskahan se päivä oli valkeneva, jolloin
hän jälleen saisi nähdä lemmikkinsä? Mitenkähän tämän hankkeet
luonnistuivat?... Mutta hän itse: eikö hän voisi näistä luopua? Tämä
salaperäisyys, nämät vehkeilemiset eivät soveltuneet hänelle, ne
katkeroittivat hänen elämäänsä ja olivat saaneet hänen lemmikkinsä
sangen tylyillä sanoilla ilmaisemaan tyytymättömyyttänsä, milloin
hänen toiveensa pettyneinä olivat kohdanneet jotakin Magdalenalle
voittamatointa estettä. Kaikkia näitä tukalia vastoinkäymisiä tahtoi ja
halusi hän väistää: — suo raati aikoi hän kirjoittaa Armfelt'ille tästä
päätöksestänsä... tämä ei tulisi estämään häntä peräytymästä, ja sitte
oli hänellä vaan yksi ainoa tarkoitus — saada jälleen nähdä Armfelt'ia.
Tästä tulisi hänelle olemaan runsas palkinto kaikista niistä tuskista
ja vaivoista, joita hän oli saanut kärsiä.
Niin, hän päätti rikkoa herttuan kieltoa vastaan, hän päätti rientää
lemmikkinsä luokse ja etsiä turvapaikkaa hänen sylissänsä sekä yhdessä
hänen kanssansa kestää niitä vaaroja, joihin tämä oli heittäytynyt.
Hänen ei olisikaan pitänyt koskaan antaa houkutella itseänsä jäämään
kotia, hänen olisi pitänyt seurata Armfelt'ia — ah, hän ei voinut elää,
paitsi tämän läheisyydessä!
Heleä puna nousi hänen poskillensa, hänen silmänsä loistivat, ja hänen
pehmeät huulensa avautuivat hymyilyyn. Hän pudisti hiuksensa hajalleen
yöpukunsa ylle, jonka hienot laskokset valuivat ales pitkin hänen
hentoa vartaloansa, ja vetäen ylös pitseistä kudotun hihansa, katseli
hän kuvastimesta käsivartensa mallikelpoista kauneutta sekä huimaavaa
valkoisuutta.
Tässä silmänräpäyksessä kuului etimmäisen huoneen ovelta muutamia
kolkutuksia. Magdalena säpsähti äkkiä; olikohan valkea valloillansa,
vai olisikohan siellä tuo vallatoin herttuatar?
Miehisten henkilöjen ääntä ja melua alkoi nyt kuulua Magdalenan
huoneeseen. Äkillisellä hyppäyksellä oli hän piilossa vuoteensa
verhojen takana sekä kysyi säikähtyneenä itseksensä, mitä tämä melu ja
telme merkitsi. Kauan ei hän kuitenkaan tarvinnut odottaa selitystä,
sillä everisti Aminoff avasi hänen makuuhuoneesensa johtavan oven.
— Minulla on tukala toimitettava, — lausui hän, minulla on käsky viedä
teidät vankiuteen, neiti Rudenschöld.
— Viedä minut vankiuteen, - kertoi Magdalena hämmästyneenä, — enpä
todellakaan käsitä...
— Se ei ole tarpeellistakaan, — vastasi oikeuskansleri Lode, joka nyt
astui huoneesen polisipäällikkö Ullholm'in ynnä erään Bratt-nimisen
majurin sekä vahtipalvelusta tekevän upseerin seuraamana, joka tässä
silmänräpäyksessä käski erään sotamiehen paljastetulla sapelilla
asettumaan neiti Rudenschöld'in päänalustan viereen.
Poliisipäällikön viittauksesta astui nyt huoneesen joitakuita
poliisipalvelijoita, jotka, ottaen neiti Rudenschöld'in avaimet,
aukaisivat kaikki kaapit ja laatikot.
Nauhoja, karrikkaita, samettia ja silkkiä revittiin nyt hujan hajan;
kukkasia ja töyhtöjä tallattiin jalkoihin; helmiä, koristuksia,
liinavaatteita, hattuja ja hameita heitettiin sohville ja tuoleille,
mutta kaikesta tästä kirjavasta ja loistavasta sekamelskasta ei
löytynyt yhtään paperia. Vihdoin valkeni poliisimestarin kasvot;
simpsukkakoristuksilla silatusta kirjoituspöydästä oli hän löytänyt
erään salalaatikon.
— Täällä varmaankin on se, jota etsin, — lausui hän riemuiten, ja
purkaen auki joitakuita kirjeistä, silmäili hän niitä Ne alkoivat
tavallisesti sanoilla: "_jumaloimani Magdalena_!" ja loppuivat:
"_uskollisin teidän palvelijoistanne, Kaarlo_."
Nämät olivat herttua-hallitsijan vaihettelevia ja pitkiä
rakkaudenkirjeitä, jotka olivat kirjoitetut mitä surkeimmalla
mielialalla neiti Rudenschöld'in n.s. "julmuuden" johdosta.
Hiukan hymyillen näki Magdalena poliisipäällikön toiveiden pettymistä,
ollen itsessänsä sangen levollinen sen johdosta, ett'ei hänen
huostastansa löytyisi minkäänmoisia vaarallisia kirjeitä Armfelt'ilta
eikä tämän ystäviltä; sillä heti saatuansa oli hän ollut niin
varovainen, että oli ne polttanut. Ainoa, jota hän pelkäisi, oli
avaimen löytämistä salakirjaimiin, jota hänellä oli tapana säilyttää
etuhuoneen sohvan patjassa olevassa pienessä repeämässä. Mutta
tästäkin pelostaan hän rauhoittui, sillä turhaan etsittyänsä menivät
poliisimiehet, pois kello kolmen aikaan aamulla, majuri Bratt'in,
vahtipalvelusta tekevän upseerin sekä sotamiehen jäädessä sinne, jotka
nyt sijoittuivat aivan neiti Rudenschöld'in vuoteen viereen, silmäillen
häntä alituisesti.
Ei, tätä ei hän kuitenkaan voinut kestää! Hän ojensi kätensä,
vetääkseen vuoteenverhoja eteensä, ja peittääkseen itseänsä heidän
utelioilta, loukkaavilta ja hävyttömiltä silmäyksiltänsä.
— Verhoja ette saa vetää eteenne, — lausui majuri Bratt jyreällä
äänellä, pidättäen tylysti hänen kättänsä.
— Mutta minä tahdon nousta vuoteeltani — vastasi neiti Rudenschöld.
— En näe mitään, joka estäisi teitä siitä!
— En tiedä vielä, miksi minun luokseni olette näin tunkeneet ja miksi
minua kohdellaan näin äärettömällä säälimättömyydellä, — keskeytti
Magdalena vilkkaasti; mutta minä tiedän...
— Te ette saa meille puhua, se on kielletty!
— Teille puhumatta oleminen ei ole minusta vaikeata; mutta minä en
herkeä vaatimasta itseäni kohdeltavaksi kunnioituksella... muutoin
vakuutan tulevani valittamaan!
Magdalena mitteli majuri Bratt'ia kylmäkiskoisella ja korskealla
silmäyksellä, ja hänen vakavasti lausumat sanansa vaikuttivat että
kumpaisetkin upseerit kuiskaeltuaan keskenänsä, vetäytyivät lähimäiseen
huoneesen, käskettyänsä sotamiestä sijoittumaan ovelle.
Magdalena veti verhot lähemmäksi, hänen mielensä lujuus oli mennyt, ja
peittäen kasvonsa käsillään, koetti hän muutaman silmänräpäyksen koota
ajatuksiansa.
Saatu ilmi... Armfelt'in hanke oli saatu ilmi! Hän ei tällä,
tuskallisella silmänräpäyksellä ajatellut itseänsä, vaan hänen
lemmikkinsä vaara täytti hänen mielensä äärettömällä epätoivolla.
Mitähän he rohkenisivatkaan Armfelt'ia vastaan yrittää! Voisikohan tämä
vetäytyä pois siitä huonosta leikistä, johon hän oli antautunut...
voisikohan hän pelastua?
Väristen levottomuudesta ja kyyneleet polttavilla poskillansa, koetti
hän hillitä mielenliikutustansa, jota hänen vihamiestensä ei pitäisi
saada nähdä, ja hän järjesti äkkiä pukunsa, mietiskellen, miten hän
voisi hävittää selityksen noihin onnettomiin salakirjaimiin, joiden
selkoa saamattomuudesta hänen lemmikkinsä pelastus riippui.
— Valmis tekemään tällaisen yrityksen, järjesti hän nyt lopullisesti
kuvastimen edessä pukunsa.
Nuot yöpöydällä olevat, hopeasta valetut lemmenjumalaiset kantoivat
päälaellansa vahakynttilöitä, jotka nyt Magdalenan sytyttäminä loivat
häneen kirkkaan valonsa. Hänen hento vartalonsa oli peitetty mustaan
pukuun, joka antoi hänen valkoiselle hipiällensä huimaavan, milt'ei
välkkyvän loisteen, ja hänen vaalean tukkansa paksut lepeet, jotka
hän huolimattomasti oli sitonut yhteen, valuivat kähäräisinä ales
hänen päälaeltansa ja peittivät hänen poskensa ja kaulansa ikäänkuin
kultaharsolla. Levollisesti silmäillen ympärillensä, astui hän nyt
etuhuoneesen. Hänet nähdessänsä nousivat nuot molemmatkin upseerit
vaistomaisesti seisovallensa; hänpä oli emäntä talossa, ja he vieraita,
suomattomia vieraita varmaankin, ja heidän vastenmielinen siellä olonsa
alkoi tuntua heistä milt'ei tukalalta. Mutta tuo hieno sivistys ja
lumoava teeskentelemättömyys, joka oli tämän Kustaa III:n saleissa
niin jumaloidun kaunottaren suurimpana viehätysvoimana, seurasi häntä
tässäkin silmänräpäyksessä, ja pienellä kätensä viittauksella ynnä
puoli hymyilyllä, joka avasi hänen purppurahuulensa, antoi hän heille
merkin pysymään paikallansa, samalla kun hän silmäyksellänsä pyysi
heiltä anteeksi sitä satunnaista epäjärjestystä, joka siellä vallitsi.
Nainen, kodin sulostajatar, ei voinut tässäkään levottomuuden ja
tämän yöllisen kohtauksen häiritsevässä silmänräpäyksessä kuitenkaan
tukahuttaa luonnollista haluansa poistamaan tätä sekamelskaa
järjestävällä kädellänsä. Päivittelevän näköisenä otti hän ylös
laattiaalta rikkipoljetun helminauhan, järjesti akuttimen laskokset
ja muutti istuimet paikoillensa. Häntä oli kielletty puhumasta; mutta
hänen eljeensä olivat ikäänkuin sanoja ja hyvin tajuttavaa puhetta,
semmoista, joka soveltui lumoja-kuninkaan aikakauteen. Nyt seisoi
hän etukamarin sohvan patjan vieressä, joka, ollen rikkirevittynä
laattialla, antoi hänelle hyvää tilaisuutta lähestymään tuota patjaan
piiloitettua asiakirjainten selitystä. Tulisikohan hän onnistumaan sen
saamisessa pois?
Heikko väristys tuntui hänen käsissänsä, ja hänen sydämensä tykytti
ankarasti; mutta tuo häntä kohdannut heikkous katosi yhtä nopeasti,
kuin se oli tullutkin, ja notkealla kumarruksella taipui hän äkkiä
alespäin. Tässä silmänräpäyksessä riensivät molemmatkin upseerit
auttamaan häntä asettamaan patjaa paikoillensa. Nopealla liikkeellä vei
Magdalena kätensä tuohon salaiseen piilopaikkaan sekä loi, taivuttaen
päätänsä, lempeät ja kirkkaat silmänsä kumpaiseenkin vartijaansa, jotka
hänen kauneutensa ja esiintymisensä jalouden viehättäminä kohteliaalla
eljeellä auttoivat häntä järjestämään sohvan ylenpalttisia pauloja.
Samassa silmänräpäyksessä oli tuo tärkeä paperi hänen kädessänsä, ja
huomaamattomalla liikkeellä pisti hän sen valkoisilla karrikkailla
reunustetun kaulahuivinsa alle, jonka hän nyt heitti olkapäillensä.
Hän oli saavuttanut tarkoituksensa; hänen toimensa oli tehty, ja
väsyneen näköisenä laskeutui hän sohvan nurkkaan. Istuen siinä
ajatuksiinsa vaipuneena, ei häntä kukaan häirinnyt ennen kello kuutta
aamusella, jolloin vahteja muutettiin, ja kaksi varusväen upseeria
ja yksi sotamies astuivat huoneesen, jonka jälkeen häntä, ollen yhtä
tarkasti vartioituina kuin yölläkin, ei silmänräpäykseksikään päästetty
näkyvistä.
Tieto neiti Rudenschöld'in vangitsemisesta oli sillävälin levinnyt
kaupunkiin, ja hänelle lähetettiin nyt useampia velkomuksia, jotka hän
maksoi.
Nämät laskut kietoi hän sitte kokoon samoinkuin salakirjainten
selityksenkin ja pisti ne ikäänkuin ajatuksissansa — kuitenkin niin
että ne näkyi — kaulahuivinsa laskoksiin. Hän oli äkkiä keksinyt keinon
kirjainselityksen hävittämiseksi ja pyydettyään vähän jälkeenpäin
lämmittämään huoneessa olevaa rautauunia, leikitteli hänen sormensa
ikäänkuin sattumuksesta tuolla pienellä paperikääryllä.
— Nyt tulee poliisipäällikkö, — lausui eräs upseereista, — ja jos hän
saa nähdä teillä olevan papereja kaulahuivissanne, voi hän luulla
meidän sallineemme teidän vastaanottaa kirjeitä.
— Te olette oikeassa, — vastasi neiti Rudenschöld välinpitämättömän
näköisenä. — Teidän luvallanne panen ne palamaan.
Työntäen poveensa laskut, otti hän sieltä samalla kirjainselityksen,
jonka hän nyt heitti tuleen.
Heti tämän jälkeen tuli poliisipäällikkökin, joka oitis kysyi
salakirjainten selitystä, jonka Magdalenan omaksi menestykseksensä
tulisi hänelle antaa.
— Päivällisen aikana olisin minä voinut sen teille antaa, jos olisin
tahtonut, vaan nyt se on minulle mahdotointa! — vastasi neiti
Rudenschöld heleällä naurulla, — sillä näiden upseerien nenän edessä
minä olen sen polttanut... niin tässä näette laskut.
— Herra-hyvät, te tulette saamaan tästä vastata! Miten te hoidatte
vartijatointanne?— huudahti poliisipäällikkö, silmäillen vihastuneena
noita hämillään olevia upseeri-parkoja.
— Nuot herrat eivät ole mitään laiminlyöneet, päinvastoin haittaavat
he minua sangen paljon alituisella läsnäolollansa, — keskeytti
Magdalena, yhä hymyillen; sitte kääntyi hän poliisipäällikköön, lisäten
vakavammin: — En luule kuitenkaan tehneeni mitään, joka ei olisi
luvallista vankiudessa... kukin puolustaa itseänsä mielellään, miten
parhain voi!