Magdalena vietti nyt muutaman kuukauden Lindnääs'in kartanossa,
joka oli Armfelt'in oma; hän eli yksinäisyydessä vaan ei kuitenkaan
toimettomuudessa ja lempensä sekä luonteensa koko vilkkaudella otti hän
osaa kaikkeen, mikä koski Armfelt'ia. Hänen elämänsä päätarkoitus oli
nyt puolustajien hankkiminen niille aikeille, joita hänen lemmikkinsä
piakkoin tulisi toteuttamaan, ja hän oli kirjeenvaihdossa kaikkein
niiden kanssa sekä keräsi ympärillensä kaikki ne, jotka kuuluivat
kustaavilaiseen puoluesen. Näiden viimeksimainittujen joukkoon tuli
kerran Schröderheim, joka, annettuansa leikillisiä viittauksia
vallankumouksellisista aikeista, joista silloin kuiskaeltiin muutamilla
siinä maassa olevan, aikeista, joiden todellisuutta hän puolestansa ei
sanonut uskovansa, pyysi Magdalenaa varoittamaan Armfelt'ia käyttämästä
kotimaahansa lähettämissä kirjeissänsä liian ankaria lauseita,
joita voitaisiin pahoin selittää, ja joilla voisi olla huonoja
seurauksia, näyttäen hänelle erään kirjeen, jossa muiden muassa oli
tällaisiakin rivejä: "Nyt te saatte päivittäin kaunista joukkoa sinne
Ruotsiin: kaikki heittiöt, jotka lähetettiin maanpakoon kapinasta ja
petollisuudesta viimeisessä sodassa, palajavat jälleen, ja vähitellen
taidatte saada siellä nähdä itse murhamiehetkin. Aikomus lienee suuren
puolueen luominen heittiöistä. _Tietääköhän kansa siitä, että, samalla
kun rehelliset ihmiset karkotetaan pois valtakunnasta, ja niitä, jotka
ovat pukeutuneet verisiin vaatteisiin isänmaansa edestä, vainotaan,
saavat kaikki pelkurit, petturit ja murhamiehet, konnat sekä rakkarit
palkinnon ja armon? Minun mielestäni tulisi jokaisessa maanpaikassa
hauskuttaa kansaa näin iloisilla uutisilla_."
— Totta puhuen, — lisäsi Schröderheim vakavampana, — minä tiedän
varmalta taholta, että korkeimmassa paikassa on tarkoin pidetty
silmältä meidän ystävämme kirjeitä, ja te, neiti Rudenschöld, tekisitte
hyvän työn, jos te häntä varottaisitte.
Useimmalta kuin yhdeltä taholta sai Magdalena samanlaisia kehoituksia;
mutta Armfelt'in luonne ei sallinut hänen ollaksensa varovainen eikä
huoliaksensa varoituksista, ja hän jatkoi samalla varomattomuudella
toimimistansa saavuttaaksensa tuon nuoren kuninkaan kautta sen
tarkoituksen, jota hänen kunnianhimoinen mielensä kehoitti häntä
koettamaan toteuttaa.
Magdalenan palattua hoviin marraskuun 1 päivänä, huomasi hän varsin
hämmästyttävän muutoksen kuninkaan ja herttuan kohtelemisessa;
sillä hänen ollessa antamaisillansa Kustaa Aadolfille Armfelt'in
tekemän suunnitelman erääsen keisarinnalle lähetettävään kirjeesen,
kysyi kuningas kylmäkiskoisesti: — Sallitaanko minun näyttää tätä
opettajalleni, Gyldenstolpelle?
— Ei, hän on tosin meidän ystäviämme, mutta toivoisin, ett'ei kukaan
saisi nähdä tätä kirjettä.
— Siinä tapauksessa, — vastasi kuningas, — ei minun sopine ottaa sitä
vastaan.
— Teidän majesteetillanne, — vastasi Magdalena hämmästyneenä ja
milt'ei masennettuna, — on valta tehdä, mitä haluatte, mutta teidän
majesteettinne vastaus ilmaisee luottamattomuutta, joka minua yhtä
paljo nöyryyttää kuin huolestuttaakin ja jota paroni Armfelt ei
suinkaan olisi voinut aavistaa.
Kustaa Aadolf punastui kovin ja kääntyi vastaamatta Magdalenasta pois.
— Tämä kuninkaan käytös oli suuri ja aavistamatoin vastus, ja kaikki
kokeet saaduksi häntä suosimaan Armfelt'in hommia Venäjän apuun
nähden menivät kokonansa myttyyn. Hänelle olivat he kuvaelleet neiti
Rudenschöld'in hirmuisessa valossa, samalla kun he olivat huomauttaneet
häntä Puolan kohtalosta luonnollisena seurauksena ajattelemattomista
yrityksistä koettaa sekoittaa vierasta valtaa selvittämään jonkin
valtakunnan sisällisiä asioita. Näillä huomautuksilla olivat he
onnistuneet peloitella Kustaa Aadolfia, joka nähtävästi yhä enemmän
liittyi setäänsä sekä hänen puolueesensa.
Samoin ei myöskään neiti Rudenschöld'ille laisinkaan onnistunut voittaa
Venäjän lähettilästä, kreivi Stackelberg'iä, Armfelt'in aikeelle
saavuttaa rahalla herttuan myöntymistä aiottuihin valtiokepposiin.
Tuntien itse puolestansa vastenmielisyyttä hallitsijaa kohtaan, väitti
lähettiläs, että ainoastansa väkivaltaisilla keinoilla voisi raivata
tuolle nuorelle kuninkaalle tietä, ryhtyviksensä täysi-ikäisenä
hallitukseen. Sitäpaitsi olivat Armfelt'in kertomukset herättäneet
hänessä niin huonon ajatuksen herttuasta, että hän luuli tämän kylläkin
voivan ottaa rahaa keisarinnalta ja kuitenkin pettää hänet.
Kaikista näistä vastuksista huolimatta, oli neiti Rudenschöld'illä
kuitenkin ominaisuuksia, jotka tekivät hänet kovin vaaralliseksi
niissä toimissa, joita hän oli saanut tehtäväksensä. Huomattuna
ja ihailtuna kaikilta oli hän siis tilaisuudessa päästä tärkeiden
ja arvoisien henkilöiden pariin; lisäksi varustettuna terävällä
älyllä, viehättävällä ja teeskentelemättömällä käytöksellä ja tahdon
lujuudella, joka ei koskaan uupunut, kun oli kysymyksessä niiden
etujen voittaminen, joita Armfelt oli hänen käskenyt saavuttaa,
hoiti hän vehkeilyjen hienoa juonta uskollisen naissydämmen innolla,
hyvin tietäen mihin vaaralliseen leikkiin hänen lemmikkinsä oli
antautunut. Täten onnistui hänen vihdoin kietoa niin monta henkilöä
vehkeilemisiinsä, että hän oli tuottamaisillansa kuoleman ja turmion
koko kustaavilaiselle puolueelle.
Mitä herttuan käytökseen ja siihen kylmäkiskoiseen kohteluun tulee,
jota hän luuli pitävänsä osoittaa Magdalenalle tämän palattua jälleen
hoviin, se kuitenkin pian katosi. Neiti Rudenschöldille oli kuitenkin
tarpeellista tietää, millä kannalla hän herttuaan nähden oli, ja
olivatko he saaneet minkäänmoisia epäluuloja hänen lemmikistänsä.
Tästä syystä ei hän väistä nytkään niitä tilaisuuksia, joita hänelle
tarjoutui, päästäksensä kahden kesken hallitsijan kanssa.
— Te olette ihanampi kuin koskaan ennen, neiti Rudenschöld, —
lausui herttua, joka hymyillen oli häntä lähestynyt, — eikä teidän
poissaolonne ole vaikuttanut mitään muutosta niissä tunteissa, joita
teillä on minua kohtaan.
— Eipä ole ilmankaan, ett'en ole peljännyt kokonansa menettäneeni
teidän kuninkaallisen korkeutenne suosiota, — vastasi Magdalena
nöyryyden vivahduksella ihanissa kasvoissansa, joka antoi hänelle
ruhtinaan silmissä vastustamattoman viehätysvoiman.
— Teidän poissaoloanne on käytetty kuvailemaan teitä sangen
vaaralliseksi henkilöksi, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti, —
vaaralliseksi muunkin kuin teidän erinomaisen kauneutenne puolesta.
— Ja se olisi?
— On sanottu teidän ystävyytenne Armfelt'ia kohtaan niin suureksi,
ett'ei hän voisi pyytää teiltä mitään, jota ette rientäisi täyttämään.
— Tässä syytöksessä huomaan yhtä vähän liiallista, kuin vaarallistakaan.
— Jos paroni Armfelt esim. tahtoisi teitä murhaamaan minua, voisitteko
senkin tehdä?
Nopealla silmäyksellä vilkasi Magdalena herttuata. Hänen vilkkaissa
silmissänsä kuvautui niin paljo todellista oukamustumista ja niin
selvää kummastelua, että herttua katseli häntä iloisella hymyllä, äkkiä
lisäten: — Ei, ei, sitä minä en uskokaan!
— Tuskinpa voin toipua siitä hämmästyksestä, johon teidän
kuninkaallisen korkeutenne sanat ovat minut saattaneet. Viattomuuden
tyyneys oli Magdalenan äänessä, ja hänen silmänsä kuvasti koko sitä
kauhistusta, jota hän tunsi, ajatellessansa sellaista rikosta, johon
ruhtinas oli viitannut, ja hän jatkoi: — Paroni Armfelt'illa on
kentiesi syytä tyytymättömyyteen, mutta olkoonpa hän kuinka närkästynyt
hyvänsä, ei hän kuitenkaan koskaan olisi kylläksi halpamielinen
pitämään itsessänsä vireillä sellaista toivoa, samoinkuin en minäkään
panemaan sitä koskaan toimeen.
— Minä uskon teitä, minä vakuutan teitä uskovani, — vastasi herttua,
tarttuen, helleydellä Magdalenan käteen. — Teidän ystävyytenne
Armfelt'iin on luja; mutta sen ei pitäisi kuitenkaan mennä niin
pitkälle, ja... vaikka olettekin myyneet hohtokivenne, hankkiaksenne
hänelle puoluelaisia...
— Myynyt hohtokiveni, — kertoi Magdalena. Ensi kerran koko tämän
keskustelun ajalla ilmestyi iloinen hymyily hänen huulillensa, ja
vetäytyen poispäin herttuasta, jatkoi hän vilkkaasti: — Niin, se on
totinen tosi; mutta ei ainakaan hankkiakseni paroni Armfelt'illa
puoluelaisia! Ah, teidän kuninkaallinen korkeutenne, kuinka kaikki
tässä maailmassa nurinpäin selitetään! Minä olen myynyt hohtokiveni,
sillä minä tarvitsin rahoja äitini velkojen maksamiseen.
— Äitinne velkojen, — lausui herttua; hänen äänessänsä oli vieno
väräjäminen, ja hän jatkoi: — Jumala, miten ovat he voineet...
— He voivat paljon, kun on parjaaminen kysymyksessä ja vähän, kun olisi
puolustaminen... he voivat paljon totuutta vääristellessään; mutta mitä
tähän juoruun tulee, voin sen helposti näyttää valheeksi ja minä tahdon
antaa teidän kuninkaalliselle korkeudellenne kirjallisen todistuksen
sanojani todenperäisyydestä.
— Te olette jalo nainen, Magdalena, olisipa Jumala suonut minulle sen
onnen, että olisin voittanut teidän sydämenne! Mutta suottehan minun
pitää teitä'ystävänäni ja sallikaatte minun nyt ystävyyden puolesta
korvata teille nämät rahat!
— Ei, teidän kuninkaallinen korkeutenne! Äitini sydämellinen kiitos ja
se lievitys, jonka hän on huolissansa tuntenut, on minusta mitä runsain
korvaus, — vastasi Magdalena lempeällä arvollisuudella, poistuen
ruhtinaalliseen ihantelijansa luota, joka suuresti ihmetellen hänen
sanojensa sekä töidensä jaloutta ei rohjennut häntä pidättää.
Seuraavana päivänä lähetti herttua neiti Rudenschöldille kahdentuhannen
riksin eläkerahakirjeen, joka oli maksettava hänen omista varoistansa
sekä saman vuoden kuudelta jo kuluneelta kuukaudelta juoksevan summan.
— Siinä suhteessa, jossa Magdalena oli sekä Armfelt'iin että herttuaan,
joita kumpaakin hän olisi näyttänyt lahjoja ottamalla pettävän,
ei Magdalena luullut voivansa ottaa vastaan tätä lahjaa, jonka
hylkäämisestä herttua kovin närkästyi.
Niitä epäluuloja, joita hänessä oli saatu hereille neiti Rudenschöldiä
kohtaan, ei voitu tämän tapahduttua enään kokonansa hälventää, samalla
kertaa kuin herttuan oli mahdotointa hillitä rakkauttansa Magdalenaan.
Horjuen luottamuksen ja epäluulon välillä, viehätti häntä Magdalenan
kauneus, samalla kun hän kallisti korvansa niille syytöksille joita
paroni Reuterholm häntä vastaan teki, jolta valta olisi loppunut,
jos herttuan olisi onnistunut saavuttaa neiti Rudenschöldin suosion.
Huomaten tämän, ei Reuterholmista nyt ollut mikään tähdellisempää, kuin
estää sellaista tapahtumasta, ja hänen onnistui vihdoin saada herttua
niin pitkälle, että tämä kumminkin suosikkinsa läsnäollessa karttoi
tunteidensa ilmaisemista. Reuterholmin ponnistukset eivät kuitenkaan
tähän pysähtyneet; jo pari kuukautta sitte oli hän Hampurissa antanut
avata ja ottaa jäljennöksen sekä neiti Rudenschöldin kirjeistä, että
kaikista niistäkin, jotka sieltä hänen nimellänsä lähetettiin; mutta
kun kaikki nämät kirjeet osaksi olivat kirjoitetut salakirjaimilla
ja lisäksi olivat nimettömiä sekä suljetut ilman sinetittä, puuttui
suosikilta vielä ne todistukset, joita hän halusi neiti Rudenschöldiä
vastaan tuoda herttuan nähtäväksi.
Niitä viettelyksiä ja vaaroja, jotka Magdalenaa hovin saleissa
väijyivät, oli hänen siis onnistunut jokseenkin hyvin välttää, kun
Reuterholm eräänä päivänä riemusta loistavin silmin astui herttuan
huoneesen.
— Vihdoinkin olen saanut hänet kiinni, — huudahti suosikki, — nyt ei
hän enään tule onnistumaan kauniilla sanoilla päästä väistämään; nyt
tulen Jumalan avulla armollinen herra saamaan teidän silmänne avatuiksi!
— Kenestä sinä puhut? — kysyi herttua hehkuvin poskin, ja hänen
kätensä, jossa hän piti äsken sytytettyä tupakkapiippua, alkoi hiljaa
väristä.
— Neiti Rudenschöldistä, tuosta käärmeestä, jota teidän kuninkaallinen
korkeutenne on suojellut omassa povessansa! Tuosta kurjasta naisesta,
joka hautoo mitä alhaisimpia, konnamaisimpia aikeita teidän
kuninkaallisen korkeutenne valtaa vastaan. Tässä on jäljennöksiä
useoista kirjeistä, joista en tosin saa selvää kaikista, mutta
kumminkin tarpeeksi, ymmärtääkseni, kuinka hän on Armfelt'ille
suvainnut tehdä minusta pilaa, — mutta maltahan, kaunottareni, pian
tulee sinun vuorosi...
— Jäljennöksiä, — keskeytti herttua — ja hän on tehnyt sinusta pilaa...
— Ja teidän kuninkaallisesta korkeudestanne...
— Annas tänne, — pyysi nyt hallitsija, heittäen tupakkapiippunsa
pöydälle, — onpa todellakin hauskaa nähdä, mitä hän minusta on
kirjoittanut.
Nämät ovat ainoastansa jäljennöksiä, mutta tässä on eräs omakätinen
kirje häneltä, joka on suljettu hänen omalla sinetillänsä... ei, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, minä en anna sitä käsistäni, sillä se on
nyt minun ainoa todistukseni!
— Lapsellisuutta! Et kai epäile...
— Mitä tähän viettelijättäreen tulee, epäilen kaikkea! Hän tarvitsisi
vaan joitakuita rukoilevia sanoja, joitakuita huokauksia, ehkäpä
kyyneliäkin! Teidän kuninkaallinen korkeutenne tietää minun
sydämellisen rakkauteni teitä kohtaan, mutta mitä arvoa tällä minun
ystävyydelläni olisi, jos hän vaan olisi luvannut ruveta teidän
omaksenne; mutta hän halveksi tätä; hän on tehnyt lemmikillensä pilaa
teidän kuninkaallisen korkeutenne rakkaudesta, eikä hänellä ole ollut
omantunnon vaivoja teidän, armollinen herra, tekojanne petollisesta
ilmaisemisesta, samalla kertaa kun hän on heittäytynyt teitä vastaan
mitä kavalimpiin vehkeilemisiin! Mutta siitä huolimatta olen milt'ei
vakuutettu teidän kuninkaallisen korkeutenne olevan kylläksi heikko
antamaan hänelle anteeksi, jos...
— En, en, — keskeytti herttua, joka, väristen vihasta, leimuavin
silmin kohtasi suosikkinsa silmäystä. — Hänellä ei enään ole mitään
valtaa minun ylitseni... lemmestä vihaan on vaan yksi askele — ja sen
askeleen olen ottanut; hän itse on pakoittanut minua sitä ottamaan! Ei
vähintäkään sääliä, ei, eipä hänkään ole säälinyt minun tunteitani,
— jatkoi herttua, selaillen edessänsä olevia papereja, — ja nyt
samaa samalla! Niin, Kustaa Aadolf, minä sanon sinulle, että hän on
rangaistava!
Reuterholm hymyili: — Hän ja hänen rikostoverinsa, — keskeytti hän.
— Niin, niin!
— Meidän täytyy, — jatkoi Reuterholm,— saada selkoa näistä
salakirjaimista, joiden avulla hän ja Armfelt ovat olleet
kirjevaihdossa keskenänsä: muutoin emme juuri saa tietää mitään...
kumminkaan ei ole meillä muuta selvillä, kuin hänen purevat
pistosanansa meitä kohtaan...
— Mutta ennen kaikkia, — keskeytti herttua, — tulee meidän saada
Armfelt'in paperit!
— Ja Armfelt itse, — lisäsi Reuterholm, joka jo nautti mielessään
vihamiehensä perikadosta.
— Minä tulen lähettämään käskyn majuri Palmqvist'ille, joka on
laivastoinensa Genuassa, että hän salaisesti ottaa hänet kiinni ja
viipymättä palajaa tänne, — lausui herttua, joka nyt otti käteensä
viimeisen, asian ratkaisemiseen vaikuttavan kirjeen.
— Teidän päätöstänne, armollinen ruhtinas, ei voi mikään voittaa
viisaudessa... Tänään on joulukuun 16 päivä, ja uudenvuoden aikoina on
tuo kunnon herra oleva täällä! Noh, entä neiti Rudenschöld?
— Viekää hänet vankiuteen, viekää!