Kirje lähetettiin herttualle, ja samassa palasi rauha Magdalenankin
mieleen. Hän milt'ei riemuitsi ajatellessaan pääsevänsä pois eikä hän
enään tahtonut nähdä herttuata.
Mitähän tämä tulisi virkkamaan hänen uudelleen kertomastansa pyynnöstä
Armfelt'in eduksi? Tämä oli Magdalenan ainoa ajatus, repiessään
seuraavana päivänä auki sen kirjekotelon, joka sisälsi herttuan
vastauksen, ja sen lemmen koko innolla, joka hänet liitti Armfelt'iin,
silmäili hän seuraavia rivejä:
Arvoisa neiti!
Teidän nyt jättäessänne olinpaikkanne, jonka ainoastansa teidän
läsnäolonne on minulle sulostanut, pyydän teitä nyt sallimaan sen,
joka on omantanut teille mitä vilpittömimmän suosionsa, myöskin
ilmaista teille suuren kaipauksensa. Suokaa anteeksi rohkeuteni, kun
vieläkin kerran muistutan teitä niiden tunteiden helleydestä, joita
te minussa olette herättäneet, ja jotka te tosin olette tuominneet
vaikenemaan, vaan joita ei mikään voima voi tukahduttaa; ei aika
eikä se välinpitämättömyyskään, jota minulle olette osoittaneet,
tule vähentämään sitä tulista rakkautta, jonka te olette sydämeeni
sytyttäneet.
Poissaolo ei vaikuta muunlaisiin mieliin, paitsi heikosti lempiviin
tahi semmoisiin, jotka lempivät itsensä takia; mutta ne, joita
sydämellinen ja vilpitöin tunne on vallannut, saavat siitä vaan
uutta elvykettä; niin on minunkin laitani. Huolimatta teidän
ylenkatseestanne, halveksimisestanne sekä välinpitämättömyydestänne ja
vaikka olenkin menettänyt toivoni teidän milloinkaan tulevanne minua
lempimään, tulen teitä koko elämäni ajan rakastamaan.
Suokaatte anteeksi, että kirjoitan teille näin avosydämisesti;
mutta koska minulla ei ole mitään toivomista, ei minulla ole
mitään pelkäämistäkään; teidän sydämenne on kuitenkin lempeä ja
jalotunteinen; te voitte sääliä minun tuskaani sekä surkutella sitä
pahaa, jonka minulle olette matkaansaattaneet, samoinkuin voittajakin
väliin säälii vankia, joka on kahlehdittu hänen juhlaretki-vaunuunsa.
Ainoa ja viimeinen lohdutukseni oli, että te olisitte sallineet
ottaakseni teiltä jäähyväiset kahden kesken, ja jos olisitte sallineet
minun selittää teille sydämeni tunteita, olisi minusta ollut suloista
saadakseni vielä kerran lukea teidän ihanista silmistänne vaikkapa
hylkäämistuomionikin; tämä tuskieni lievitys olisi omannut jotakin
miellyttävää minun itserakkaudelleni, mutta kaiken olette te minulta
kieltäneet. Ne toimenpiteet, joita olitte tehneet, välttääksenne
eilen illalla minun läsnäoloani samoinkuin se kieltokin, jonka tänä
aamuna olen teiltä saanut, todistavat tarpeeksi, kuinka vähäarvoinen
minä teidän mielestänne olen. Olen päättänyt teille kirjoittaa; sillä
ainakaan ei tarvitse kenenkään muun kuin teidän tietää, miten minun
sydämeni laita on. Ottakaatte siis vastaan viimeinen suosiollisuuteni
osoitus... tulkaa onnelliseksi oman onnellisuutenikin hinnalla!
Ah, jospa voisin vaikkapa henkenikin uhraamalla edistää teidän
onnellisuuttanne! Viimeisen huokauksen omannan teille. Sellainen
on sydämeni sekä ne tunteet, joita minulla on, ja joita aina tulee
olemaan sillä, joka koko elinaikansa on pysyvä teidän, arvoisa neiti,
uskollisimpana palvelijananne.