Kaikkein näiden tapahtuessa sai ruhtinatar Sofia Albertina
hallitsijalta kutsut tulla ennen aijottua Italiaan matkustamistansa
viettämään muutamia viikkoja Drottningholm'illa.
Kustaa III:s oli poissa, mutta huvitusten huimaava pyörre, joka hiukka
oli pysähtynyt, ei kuitenkaan ollut tauonnut, vaan ilon pauhina
kuului kaikkine vallattomine vapauksinensa heikkenemättä, vaikka
toiset ihmiset nyt täyttivätkin ne salit, joissa lumooja-kuningas oli
koko neronsa ja komeutensa loistossa liikkunut. Tosin jotkut häntä
kaipasivatkin, mutta heidän kaipuunsa ei noussut heidän hymyileville
huulillensa, eikä häirinnyt heidän riemujansa, ja etenkin oli kukin
liian hienotunteinen sitä sikäläisissä olosuhteissa näyttämään.
Ruhtinatar Sofia Albertinan hovineitien joukossa loisti neiti
Rudenschöld menehtymättömässä kauneudessansa, ja hän näyttiihe aina
erinomaisen iloiselta; jospa hänen sydämensä pohjalla asuikin joku
levottomuus, ja hän tunsi tuskaa pettyneistä toiveistansa sekä
ikävöimisen ahdistusta, nousivat kuitenkin näiden synnyttämät varjot
harvoin hänen otsallensa, ja harvoin himmensi alakuloisuuden vivahdus
hänen veitikkamaisen silmäyksensä loistoa.
Arvossa pidettynä ja herttuan jumaloimana, näytti hän tälle
ystävällisiä kasvoja, samalla kun hän, laskien pilaa, torjui luotansa
hänen lähestymisyrityksensä; mutta se päivä oli vihdoin tuleva, jolloin
tällainen torjuminen ei enään ollut mahdollinen, ja leimuavin poskin
sekä alakuloisin silmin seisoi hän nyt herttuan edessä saarrettuna ja
kahdenkesken, josta hänellä ei ollut pakoon pääsemisen toivoakaan.
— Tuhat kertaa olen sanonut teille, Magdalena, kuinka äärettömästi
teitä lemmin! — lausui hallitsija alakuloisella ja hiljaisella äänellä,
— Ei, älkää tehkö nyt mitään pilaa! Tahdon antaa teille todistuksen
lemmestäni... koetelkaa sitä... pyytäkää mitä tahansa, niin en tule
sitä teiltä kieltämään!
— Magdalenan hämmästys näytti äkkiä kadonneen; veitikkamaisesti ja
hymyillen silmäili hän herttuata: — Ennenkuin pyydän niitäkään, vastasi
hän, — rohkenen tehdä teidän kuninkaalliselle korkeudellenne erään
kysymyksen: Mistä syystä menetti paroni Armfelt ylimaaherran-virkansa?
Herttuan kasvot synkistyivät nähtävästi, hänen vastatessansa: — Paroni
Armfelt ei oikeastansa kuulu siihen asiaan, josta meidän nyt piti
keskustelemamme; mutta koska teillä on rajaton valta minun ylitseni,
tahdon teille suoraan vastata: Hän on tehnyt kaikki, halventaaksensa
minua kuningas-vainajan silmissä, siitä olen minä vakuutettu ja voin
näyttää kirjallisia todistuksia; mutta enpä ole häntä siitä syystä
karkottanutkaan, vaan sentähden, että hän oli liian vaarallinen
henkilö, ollaksensa ylimaaherrana, ja kentiesi olisi koko maamme käynyt
huonosti, jos hän olisi saanut pitää tämän virkansa.
— Häntä on paneteltu teidän kuninkaallisen korkeutenne edessä,
suvaitkaatte uskoa minun sanojani. Olkoon niinkin, että hän
viimeisinä aikoina on tehnyt itsensä syypääksi joihinkuihin katkeriin
muistutuksiin, nähdessään itseltänsä riistettävän teidän kuninkaallisen
korkeutenne luottamuksen; mutta se vaarallinen henkilö, jona häntä
pidetään, hän ei ole... hän on uskollinen Kustaa III:nen muistolle, ja
eipä suinkaan teidän kuninkaallinen korkeutenne voi pitää sellaista
uskollisuutta rikoksena. Tehkää hänelle ainoastansa oikeus, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, antakaa hänelle hänen neronsa ja kykynsä
arvoinen toimi... ja jospa hän ei tätä nykyä saa palata tänne takasin,
niin... Magdalena vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi; miellyttävällä
eljeellä lähestyi hän ruhtinasta ja luoden tähän silmäyksensä, jatkoi
hän: — niin määrätkäätte paroni Armfelt Pommerin kenraalikuvernööriksi
sekä sallikaa hänen pitää rykmenttinsä ynnä ylimmäisen kamarijunkkarin
arvonsa.
— Minä täytän teidän pyyntönne, niin, minä täytän sen! Minä lemmin
teitä, Magdalena, ja kuulkaatte minua nyt... suokaa minulle lempenne,
jonka palkkioksi saatte minulta _kaikki!_ En yhtäkään toivomustanne,
mikä se vaan olla mahtaneekin, tule kieltäytymään täyttämästä...
valtaa, kunniaa, rikkautta... virkkakaatte vaan, minkä näistä tahdotte!
— Minä on myy lempeäni, teidän kuninkaallinen korkeutenne! —
Purppuraleimuja nousi jälleen Magdalenan poskille, jotka hehkuivat
yhä heleämmin hänen jatkaessansa: — Lempi on tunne, jonka minä annan
jakamattomana ja ilman ehdoitta. Ei, päästäkäätte käteni, teidän
kuninkaallinen korkeutenne, sallikaatte minun olla!
— Teidän _tulee_, teidän _täytyy_ tuntea samaa tulta, joka minutkin
hivuttaa! Magdalena millä hinnalla tahansa, sama se, mutta teidän
täytyy tulla omakseni!
— Ei mikään voima maailmassa voi pakoittaa minua siihen! Minä lemmin
paroni Armfelt'ia, ja olen hänen omansa. Häntä ainoastansa, kuuletteko,
häntä ainoastansa!
Suljettuna herttuan syliin, onnistui Magdalenan päästä irti, ja
suuttuneena, kiivastuneena sekä kiukkuisena jatkoi hän: — En koskaan,
niin en koskaan tule teidän omaksenne! Tepä olette karkoittaneet täältä
lemmikkini... ajanut hänen maanpakoon... ja tämä ministerintoimi
Italiassa oi ole mitään muuta kuin maasta pois ajamista; mutta mitä
onnettomuuksia te hänen antanettekin kärsiä, ja missä hän lienekin,
tahdon häntä seurata... meitä ette voi eroittaa,... niin, minä tulen
häntä seuraamaan!
— Jos sen teette, Magdalena, tulee se teidän omaksi onnettomuudeksenne!
Uskokaan minua, se tulee teidän onnettomuudeksenne, ja minä varoitan
teitä ystävänä. Te pudistatte päätänne, te ette minua usko... minä
sanon siis teille, että te ette saa häntä seurata, minä, hallitsija,
kiellän teitä sitä tekemästä!
Leimuavin silmin lähestyi herttua Magdalenaa, jonka notkea vartalo
vielä kerran luikui hänen käsivarsistansa, ja rientäen hänen ohitsensa,
pääsi Magdalena eräälle ovelle, jonka hän äkkiä tempasi auki.
— Älkäätte menkö, Magdalena, älkäätte menkö! — pyysi herttua, joka
kalpeana ja horjuvana nojasi erään tuolin selkään.
Epäröiden pysähtyi Magdalena muutamaksi silmänräpäykseksi, katsellen
säikähtyneenä taaksensa, ja herttuan vaivuttua tunnottomana
eräälle sohvalle, jatkoi hän milt'ei samalla minutilla pakoansa,
tuoden saapuville kaikkea sitä apua, jonka herttuan tila nyt teki
tarpeelliseksi.
Magdalenan ensimäinen päätös oli, ettei hän enään jäisi
Drottningholm'iin. Sofia Albertina aikoi matkustaa ulkomaille, ja
ottaen tämän syyksi, jättääksensä hovin muutamaksi kuukaudeksi, sanoi
hän toistaiseksi haluavansa viettää maallaelämisen hiljaisuutta.
Hartaasti ikävöi hän pois, koko sydämestänsä tuskastuneena siihen
asemaan, johon hän aina paroni Armfelt'in poislähdöstä asti oli
joutunut, — temmottuna kuin hän oli yhden puolueen välillä, joka häntä
kammoksui ja pelkäsi häneltä kaikkea, sekä toisen, joka hänen kauttansa
toivoi saavansa toteutetuiksi mitä mielettömimmätkin toivomuksensa.
Herttuan pahoinvointi ei kuitenkaan näyttänytkään olevan aivan äkkiä
helpoittavaa laatua, ja peljäten täydellä todella häntä loukanneensa
sekä täten liian paljo vahingoittaneensa Armfelt'in asiaa, tunsi neiti
Rudenschöld itsensä samalla kertaa sangen epäröiväksi ja levottomaksi.
— Mitä tulee minun tehdä? Mitä on minun tekeminen? kysyi hän itseltänsä
alituisesti, ja viisaus neuvoi, että hänen tulisi kirjoittaa herttualle
joitakuita sanoja lieventääksensä sen kohtauksen katkeruutta, joka
heidän välillänsä oli ollut.
Vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena mietittyään, kirjoitti Magdalena
seuraavaa:
Armollinen herra! Suurella levottomuudella olen saanut kuulla
teidän kuninkaallisen korkeutenne pahoinvoinnin yhä kestävän ja
olevan sitä laatua, että se riistää meiltä onnen saada nähdä
teidän kuninkaallista korkeuttanne. Minä puolestani olen siitä
sangen pahoillani, muistellessani sitä kohtausta, joka, vaikka se
ei ollutkaan ensimäinen syy teidän sairauteenne, kuitenkin lisäsi
teidän levottomuuttanne. Mutta, armollinen herra, älkäätte luulko sen
avosydämisyyden ja teeskentelemättömyyden, jolla minä teille puhuin,
lähteneen rikoksellisesta aikeesta loukata teidän tunteitanne. Ei,
uskokaatte minun puhuvani totta, avonaisesti tunnustaessani teidän
kuninkaalliselle korkeudellenne, että jos olisin voinut aavistaa
teidän antavanne niin suurta arvoa omieni ja niiden tunteiden
täydelliselle yhtäläisyydelle, joita teillä minua kohtaan on,
olisin minä avannut sydämeni teidän kuninkaalliselle korkeudellenne
suuremmalla varovaisuudelle sekä ilmituonut teille ehdotukseni
ystävääni etsimään lähtemisestäni, jos hän tulisi niin onnettomaksi,
että hänet karkoitettaisiin isänmaastansa ja häneltä riistettäisiin
pois hänen virkansa. On myöskin minun mielipiteitäni vastoin, että
hyljäisin ketään onnettomuuteen joutunutta ihmistä, vaikk'en häntä
lempisikään. Jo ystävyyskin yksinänsä pakoittaa minua estämään hänen
onnettomuuttansa mitä innokkaimmalla huolella ja tarkkaavaisuudella.
Jos häntä vainotaan, tulen uhraamaan kaiken, saadakseni hänet jälleen
nähdä, vaikka hän olisi maailman äärissäkin, huolimatta siitä,
että te, armollinen herra, minulle olette sanoneet sen tulevan
onnettomuudekseni. Vaan jos teidän kuninkaallisen korkeutenne ystävyys
minua kohtaan vaikutti näiden neuvojen antamisen, on sen osoittaminen
teidän vallassanne siten, että täytätte minulle antamanne lupauksen ja
määräätte paroni Armfelt'in Pommerin kenraalikuvernööriksi ja annatte
hänen pitää rykmenttinsä, eläkerahansa ja ylimmäisen kamarijunkkarin
arvonsa. Jos saisin nähdä ystäväni tällä tavoin kunnioitettuna
teidän hyvyydellänne, jäisin kotimaahani, ja te, armollinen herra,
olisitte siten hankkineet itsellenne vastaanväittämättömiä oikeuksia
minun ystävyyteni. Lisäksi voin ta'ata, ett'ei teidän kuninkaallinen
korkeutenne tulisi saamaan katua, että olette antaneet niin tärkeän
viran sellaiselle henkilölle, joka voi kokonaisuudessansa täyttää
kaikki ne monet velvollisuudet, jotka tämän viran kanssa ovat
yhdistetyt, sitä enemmän, kuin hän täten pääsisi kauemmaksi siitä
vehkeilystä, joka selittää kaikki hänen tekonsa pahimpaan päin, jopa
syyttää hänellä olevan rikoksellisia aikeitakin, jotka kuitenkin ovat
hänen mielellensä sitä vieraampia, kun ne ovat ristiriitaisuudessa
yksinvaltaisen hallitusmuodon kanssa, jota hän periaatteen kannalta on
puolustanut ja aina tulee puolustamaan sitä puoluehenkeä vastaan, joka
nyt teidän kuninkaallista korkeuttanne ympäröi ja jota te, armollinen
herra, ette suinkaan muuta voi kuin ylenkatsoa, huomatessanne, että
samat henkilöt, jotka tänään häntä panettelevat, kuusi vuotta sitte
kilpailivat hänen ystävyydestänsä. Älkäätte siis, armollinen herra
heitä kuunnelko, vaan suostukaatte minun pyyntööni, koska minä
mielelläni haluaisin saada ystäväni kohtalon ratkaistuksi ennen
maalle muuttamistani. Syyt tähän muuttamisen toivon teidän myöskin
hyväksyvänne, sillä koska en ole koskaan halunnut vaikuttaa asiain
menoon yhtä vähän kuin sitä valtaakaan, jota teidän kuninkaallisen
korkeutenne suosion minua kohtaan luullaan tulevan minulle antamaan,
tahtoisin siitä vakuuttaa vihamiehiänikin siten, että väistyn niiltä
paikoilta, joissa olen ilkeimmän kateuden uhrina, joka sepittelee
minusta rumia kertomuksia, mitkä kylläkin tulevat lakkaaman minun
lähdettyäni pois. Toivon palatessani tapaavani teidän kuninkaallisen
korkeutenne onnellisempana tahi kumminkin levollisempana sekä
parantuneena sairaudesta, joka on niin vaarallinen teidän rauhallenne.
Suurimmalla kunnioituksella j.n.e.