Armfelt'in jäähyväiset herttua-hallitsijalle olivat merkilliset siitä
kylmästä kohteliaisuudesta, jonka keskinäinen epäluottamus synnyttää
ja jonka kuitenkin kumpikin osasi salata, ja herttua pyysi häntä mitä
teeskennellyimmällä helleydellä hoitamaan hyvin terveyttänsä sekä
että hän heti palajaisi kylvyiltänsä, sillä herttua tulisi muka häntä
suuresti kaipaamaan. Nuoresta kuninkaasta eroaminen tapahtui taasen
syvällä ja todellisella, kummankinpuolisella liikutuksella.
— Väliaikaisen hallituksen vallitessa voi paljokin tapahtua, — lausui
Armfelt, — sellaisen henkilön kautta, kuin Reuterholm on, jonka
ylpeydellä, kostonhimolla, puoluevimmalla ja vallankumouksellisella
aatteilla on ruhtinas, ja rohkenenpa tässä sanoa: heikkokin ruhtinas
kannattajana. Mutta minä lähden kuitenkin jokseenkin levollisena,
jos teidän majesteettinne suvaitsette antaa minulle kaksi lupausta,
joiden kautta suurimmat vaarat, jotka kentiesi uhkaavat teidän
majesteettianne, voidaan välttää, jos he eivät ryhdy teidän
majesteettianne vastaan, josta Jumala varjelkoon, minkäänmoisiin
rikoksellisiin keinoihin.
— Uskollinen ystäväni, — Kustaa Aadolfin ääni värisi, ja kyyneleitä
valui noilta lapsen pyöreiltä poskilta; — ah, älkäätte matkustako
pois... älkäätte minusta luopuko!
— Minä matkustan, sillä teidän majesteettinne hyöty sen vaatii. Minä
matkustan, mutta minä olen varoillani. Kun aika on tullut, tulee teidän
majesteettinne saamaan tiedon niistä toimenpiteistä, jotka näen käyvän
yhä tarpeellisemmiksi teidän majesteettinne menestykselle.
— Kiitoksia, Armfelt-hyväni! Niin ilmaiskaapa nyt minulle, mitkä
lupaukset pidätte tarpeellisina.
— Ensiksikin ei teidän majesteettinne pidä koskaan myöntyä
valtiopäivien kokoontumisen, ja, jos he ne siitä huolimatta kutsuvat
koolle, ei teidän pidä koskaan ottaman osaa niiden istuntoihin.
— Sen lupaan, — vastasi kuningas muutaman silmänräpäyksen mietittyänsä
— Ja nyt toinen lupaus, joka ei ole vähäpätöisempi kuin edellinenkään:
teidän majesteettinne on vasta täysi-ikäisenä meneminen naimiseen.
— Mutta se on ristiriidassa minun autuaasti nukkuneen isävainajani
testamentin kanssa...
— Mutta on sopusoinnussa viisauden kanssa. Asiat ovat nyt tällä
kannalla, että teidän majesteettinne isävainaja, jos Jumala sen
sallisi, antaisi teidän majesteetillenne merkin minun mielipiteideni
hyväksymiseksi. He voisivat yhden tahi toisen aikeen saavuttamiseksi
ruveta pakoittamaan teitä ottamaan puolison...
— Lupaan siis tämänkin, — keskeytti ruhtinas vilkkaasti te voitte olla
levollinen, sillä minä en aijo milloinkaan antaa pakoittaa itseäni
ottamaan puolisoa, jota ei sydämeni suosi! Heikko puna levisi tuon
nuoren kuninkaan poskille, ja tuntien itsensä äkkiä ujostuneeksi tämän
ajatuksen lausumisesta kääntyi hän puolittain pois Armfelt'ista.
Pitäen hänen kättänsä omassaan, lisäsi hän sitte: — Teen siis tämän
toisenkin lupauksen. — Muutaman silmänräpäyksen vaijettuansa, jatkoi
hän: — Jos minä, kuten luulette, todellakin olen vaarojen ympäröimänä,
lupaan teille olevani niin varovainen kuin suinkin, jotta en niitä itse
herätä. Tahdon opettaa kasvoni salaamaan mielipiteitäni, tahdon opettaa
huuleni olemaan vaiti tunteistani... ja siten tahdon viettää päiviäni,
luottaen kaikkivaltiaan armoon, niin, minä turvaan Jumalaan, joka on
viattomain ja orpojen väkevin suojelija.
Nuoren kuninkaan kasvot olivat käännetyt ylhäällepäin, hurskas
haaveellisuus loisti hänen lempeistä silmistänsä ja hänen pehmeille
huulillensa ilmaantui alakuloinen hymyily.
Kovat omantunnon vaivat ahdistivat Armfelt'ia, ja hän lausui:
— Sire, suokaatte minulle anteeksi, että kova välttämättömyys on
pakoittanut minua kylvämään teidän mieleenne epäluulon siemeniä!
— Armfelt-hyväni, ettepä te olekaan ensimäinen, ku minulle on puhunut,
mitä minulla kentiesi on paroni Reuterholm'ilta peljättävänä. Minulla
on niin harvoja, joihin voin luottaa, niin harvoja! En tiedä väliin
_ketä_ tahi _mitä_ minun tulee uskoa; mutta teitä minä uskon ennen
kaikkia ja minä tulen teitä suuresti kaipaamaan. Palatkaa pian ja olkaa
minulle alati, mitä isävainajallenikin olitte!
— Teidän majesteettinne mielipiteet ovat minun suurin onneni, — Armfelt
kumartui näitä sanoja lausuessansa suutelemaan kuninkaan kättä, mutta
tämä avasi sylinsä, ja ankarasti nyyhkien sulkeutuivat kumpikin
toistensa rinnoille.
Tämä hyvästijättö nuoresta kuninkaasta tuotti tosin Armfelt'in
loukatulle mielelle hiukka helpoitusta, mutta se ei vähentänyt sitä
suuttumusta eikä katkeruutta, jota hän tunsi herttuata ja etenkin
Reuterholmia kohtaan, jonka syyksi hän luki sen kylmäkiskoisuuden,
jolla herttua oli kuulellut hänen neuvojansa, kun oli kysymys; miten
nuot Kustaa III:nen murhaan syylliset olisivat rangaistavat, jolloin
Armfelt'in mielipide oli aivan vastainen herttuan mielipiteelle, joka
täytti Armfelt'in mitä synkimmillä epäluuloilla herttuaa kohtaan.
Tämä puolestansa näki salaisella riemulla vaarallisen kilpailijansa
neiti Rudenschöldin suosiosta joutuvan pois tieltänsä, ja itsensä
pääsevän eroon henkilöstä, joka antoi hänelle aihetta tuhansiin
huoliin ja vastoinkäymisiin. Niinpä oli hän valittanut siitä, ett'ei
tuota nuorta kuningasta otettu herttuan neuvoskuntaan, jonka hän
väitti olleen Kustaa III:n tahdon, vaikk'ei hänen testamentissansa
ollut mitään sellaisesta tarkoituksesta mainittu; päälliseksi oli
hän koettanut houkutella herttuata ryhtymään Ranskankin asioihin, ja
vihdoin oli heidän onnistunut luulotella herttuaa Armfelt'in lahjoneen
Tukholman roskaväen ottamaan väkivallalla vankeudesta ulos nuot
kuolemanrangaistuksesta armahdetut kuninkaan murhaajat, antaaksensa
heidät alttiiksi rahvaan kostolle. Kaikki nämät yhtenä vaikuttivat,
että herttua mielihyvällä soi juonittelemisessa näin ovelan henkilön
poistuvan, ja seuraus tästä oli, että Armfelt ennen virkalomansa loppua
määrättiin ministeriksi Italiaan.
Rohkea ja kunnianhimoinen, kuin Armfelt oli, ei hän kuitenkaan luopunut
aikeestansa julistaa Kustaa Aadolfia täysi-ikäiseksi, vaan päinvastoin
yllytti tämä hänen karkoittamisensa isänmaasta, jonka hän piti uutena
vainoamisena, häntä koettamaan mielensä koko kiihkeydellä toteuttaa
tätä aijettansa. Hän ei kuitenkaan nyt enään ajatellut kuninkaan
täysi-ikäiseksi julistamista Wenäjän ollessa salaisena liittolaisenansa
ja Tukholman porvariston sekä joidenkuiden muiden ystäväin avulla eikä
herttuan ynnä hänen etevimpäin neuvonantajaansa vangitsemista, jos
nämät panisivat itsensä hänen aijettansa vastaan; hän alkoi nyt sen
sijaan luottaa pelkästänsä Venäjän apuun ja mahtisanaan tässä asiassa.
Armfelt oli valtiollisissa toimissa kekseliäs, ovela, rohkea ja sangen
lipevä sekä osoitti näissä asioissa kykyä, josta vaikeudet olivat
leikintekoa, ja joka osasi kiertää esteet. Työn taakka oli hänestä
yhtä kevyt kuin sodankin, ja hänellä oli aina kylläksi mielenmalttia,
laskeaksensa pilaa sekä myötä- että vastoinkäymisestä. Hän toimi yhtä
helposti sodan ja valtioasiain kuin seuraelämän ja lemmenkin aloilla.
Lavean kirjeenvaihdon vireillä pitäminen ystävien ynnä useiden hänen
aikuisiensa valtiomiesten ja oppineiden sekä etevien naisten kanssa
oli hänestä ikäänkuin lepäämistä työstänsä, ja kaikkeen hänen aikansa
riittikin. Hän tunsi Europan useimmat hovit sekä valtioneuvostot, hän
oli ottanut selon näiden heikoista puolista sekä arvaellut näiden
tarkoitukset ja esintyi jonkinmoisena puoluejohtajana kaikilla
niillä aloilla, joilla häntä määrättiin toimimaan. Mutta eipä tässä
kyllin. Niiden erinomaisten lahjain avulla, joita luonto oli hänelle
tuhlaamalla antanut, ja tottumuksensa kautta esiintyä loistavasti
yhteiselämässä, jossa häntä ihmeteltiin, oli hän saavuttanut suuren
yleismaailmallisen sivistyksen, jota jalosti hänen luonteensa, missä
hilpeys, sukkeluus, huolettomuus ja miellyttäväisyys kiistelivät
voitosta. Hänen puheensa vilisi sanasutkauksista sekä pistosanoista,
ja ne oli varsin sattuvia sekä kuvaavia, usein ikäänkuin salama
huimaavia. Useimmiten sai hän ihmisiä vakuutetuksi, sillä hänen
vilkas mielensä toi tavallisesti ilmi hänen samassa silmänräpäyksessä
vallitsevain tunteidensa totuutta. Ollen enemmän vehkeilijä kuin
valtiomies, oli hänessä täytetty kaikki ehdot: rohkeus, oveluus, hieno
käytös, kaunopuheliaisuus ja notkeus, tullaksensa puolueenjohtajaksi
vallankumouksissa, kaikkivaltiaaksi hoveissa, vaaralliseksi
hallitusmenoissa ja onnettomuutta tuottavaksi perustuslaillista
hallitusmuotoa puuttuville valtioille. Niihin, joita hän tahtoi
saada valtaansa, vaikutti hän samassa erinomaisen viehättävästi ja
lumoavasti, kuten etevät henkilöt ainakin, milloin ovat alavaisia,
harvoin ovat viehättämättä niitä, jotka heidän seuraansa sattuvat.
Tämä viehätysvoima oli Armfelt'in mitä vaarallisimpia aseita. Tämänpä
avulla hän voitti Kustaa III:kin ja niin monen muun henkilön mitä
ystävällisimmän suosion; tämän kautta saavutti hän myöskin voittoja
ylhäisten seuroissa yhtä helposti kuin porvarienkin, joita hän osasi
tehdä puoluelaisiksensa, jopa sotamiestenkin joukossa, joiden vaaroihin
ja vaivoihin hän ilomielin otti osaa. (55)
Nämät luonnonlahjat tekivät Armfelt'in vaaralliseksi ja viehättäväksi
henkilöksi, milloin hän halusi saavuttaa jotakin tarkoitustansa. Hänen
aikeensa Kustaa Aadolfiin nähden kysyivät kuitenkin vitkallisesti,
ja neiti Rudenschöld puuhaeli niitä asioita, joita Armfelt oli häntä
pyytänyt toimittamaan, suuresti ajattelematta niiden tarkoitusta
sekä sai ainoastansa vähitellen tietää hänen aikeistansa, joiden
täydellisesti perille päästyä hän osoitti mitä suurinta säikähtymistä
sekä hämmästystä, ja huomattuansa jokseenkin selvästi, minkä
vaaran alaiseksi Armfelt antautui, salli hän, estääksensä asiain
ilmitulemista, Armfelt'in kirjevaihdon tämän Ruotsissa asuvien ystävien
kanssa käydä hänen kauttansa, samalla kun hän koko sielussansa
vapisi siitä vaarasta, johon hänen lemmikkinsä oli heittäytynyt. Ja
nämät olivat sangen suuret; sillä varovaisuus ja vaitiolo ei tullut
kysymyksenkään, vaan hän puhui, missä vaan liikkui, Ruotsin oloista,
jonka hallituksen hän sanoi joutuneen kapinallisen joukkion käsiin,
joka puolsi kuninkaan murhaajia; hän nimitti paroni Reuterholmia,
jolla oli herttuan luottamus, jakobinilaiseksi sekä sanoi hänen
yleisesti olevan niin vihatun ja kammoksutun ynnä henkensä puolesta
turvattoman, että hänen täytyi jättää kotinsa, viettääkseen yönsä
herttuan huoneissa; hän ennusti hallituksen kukistumista sekä
tuon nuoren kuninkaan turmiota välttämättömänä seurauksena siitä
hallitussuunnitelmasta, joka täällä oli otettu noudatettavaksi,
jos sen sallittaisiin täydellisesti kehkeentyä; vielä hän väitti
jakobinilaisten, petturein ja konnain ympäröivän herttuata ja
tuota nuorta kuningasta, jonka menestyksen ja oikeudet tällaisella
heikkoudella pantiin vaaranalaiseksi, ja vihdoin ilmoitti hän ainoana
pelastuksen keinona, että hallitsevat henkilöt karkoitettaisiin ja
kuningas julistettaisiin täysi-ikäiseksi, jos mieli vielä Ruotsia
perikadosta pelastaa.
Sellainen puhe ja käytös joka paikassa, missä Armfelt liikkui, ei
voinut muuta kuin suututtaa mitä maltillisimpaakin hallitusta,
ja herttua-hallitsija, joka vihdoinkin oli saanut tästä tietoa,
ryhtyi nyt toimenpiteisin. Armfelt sai itse ankaria nuhteita
valtiokanslerilta, ja kaikki niillä seuduin olevat Ruotsin asiamiehet,
missä Armfelt aikoi liikkua, saivat käskyn pitämään tarkasti silmältä
hänen jokaista askeltansa.
Ruotsissakin tuntui Armfelt'in lausumien mielipiteiden vaikutus, ja
mitä kummallisimpia, herttuata loukkaavia huhuja alkoi täällä päästä
liikkeelle. Useampia seuroja perustettiin Tukholmassa, joissa muun
muassa puhuttiin kapinan nostamisesta herttuaa ja hänen puoluettansa
vastaan sekä Kustaa Aadolfin julistamisesta täysi-ikäiseksi ja
koko kustaavilaisen puolueen valtaan jälleen asettamisesta. Eri
mielipidettä noudattavat olivat keskenänsä kovin kiihkoisia ja niiden,
jotka puhuivat maltillisuuden, viisauden ja totuuden puolesta, oli
vaikeaa tulla kuulluiksi.
Kaikki tämä antoi laamanni Liljensparrelle — vaikka Reuterholm häntä
vastenmielisesti sieti ja suvaitsi — rohkeutta tulemaan herttuan luo,
jolle hän levottomana puhui kansan mielipiteistä, mitä tuli hänen
aikeisiinsa tuohon nuoreen kuninkaasen nähden.
— Tuskinpa voin uskoa tätä epäselvää juoruamista, — vastasi
herttua-hallitsija tyynellä arvollisuudella, — minä luotan omantuntoni
todistukseen ja viattomuuteeni! Jos joku todellakin miettii sellaisia
kirottuja hankkeita, tulen ne kyllä estämään ja tyhjäksi tekemään.
— Teidän kuninkaallisen korkeutenne läheisyydessä on _eräs_, joka,
vaikka hän onkin perinpohjin ylimys, kuitenkin on saastutettu
jonkinlaisilla vapaamielisyyteen ja kansanvaltaisuuteen vivahtavilla
mielipiteillä. Minä tarkoitan paroni Reuterholm'ia. Pois se, että
uskoisin hänen tahtovan täällä perustaa täydellisesti tasavaltaista
hallitusta, — ei! Mutta nämät hänen mielipiteensä tekevät hänet
kentiesi taipuvaiseksi luulemaan hetken nyt olevan käsissä, tämän
ennustajien mainitseman hetken; ja hän tulee yrittämään muuttaa
kuninkaallisen kruunun teidän kuninkaallisen korkeutenne päähän.
— Tepä puhutte ylen määrin rohkeasti, laamanni Liljensparre, — lausui
herttua-hallitsija puhisten vihasta.
— Hänen majesteettinsa, kuningas-vainajamme, kuulteli mielellänsä
todellisen vaaran hetkellä totuuden ääntä ja hän salli minun
silloin sekä peittelemättä lausua itsellensä omat ajatukseni kuin
myöskin kertoa muiden. Toivoen teidän kuninkaallisen korkeutenne
armollisimmasti suovanne anteeksi rohkeuteni, uskallan lisätä, että
paroni Reuterholm'in vihamiehet väittävät, hänen koettavan saada teidän
kuninkaallista korkeuttanne kutsumaan valtiosäädyt koolle, saadaksensa
muutamilla kuninkaan valtaa vähentävillä myönnytyksillä joko kuninkaan
alaikäisyyden aikaa pitennetyksi tahi Kustaa Aadolf'in julistetuksi
kuninkaanarvonsa menettäneeksi, osaksi hänen kivulloisuudensa nojalla,
osaksi, kuten hänen kerrotaan lausuneen, sopimattomuudesta, että maata
hallitsee nuorukainen, jonka sukuperä _isän_ puolelta oli epätietoinen?
— Mutta tämähän, mitä teillä, laamanni Liljensparre, on minulle
sanottavaa on varsin hirmuista! Tahdon nyt vastata ainoastansa omasta
puolestani! Että minun aikeeni ylhäiseen veljenpoikaani nähden ovat
rehellisiä, tulee aika teille näyttämään, ja nykyinen sekä jälkimaailma
tulee tätä asiata oikein tuomitsemaan. Niin, tämä valheiden kihermä
tulee kerta hajoamaan, se on minun luja, häälymätöin toivoni!
Herttua-hallitsijan vilkkaat silmät olivat kiinnittyneet Liljensparreen
ja tyyneyden vilahdus kohtasi tämän poliisimiehen vakoilevaa, epäluuloa
osoittavaa silmäystä.
Kumartaen herttualle meni Liljensparre nyt tiehensä, samalla kun hänen
ohuvilta huuliltansa pääsi joitakuita kuulumattomia sanoja, joita
kentiesi olisi voinut selittää näin: heikko, viatoin, helppo pettää...
jos Reuterholm tahtoo, niin... hym!
Kaikkialla otaksuttiin paroni Reuterholm'in työskentelevän äsken
mainittujen aikeiden toteuttamiseksi. Kustaa III:tta oli hän pitänyt
verivihollisenansa, ja luonnostansa kostonhimoinen kuin hän oli,
vihasi hän koko tämän sukua. Mutta eipä siinä kyllin — hän oli
myöskin taikauskoinen ja valmis uskomaan, luuli itsensä alituisesti
seurustelevansa henkien kanssa ja etsi haaveilemisista sekä unessa
kävelijöiden ennustuksista aihetta ja ohjeita toiminnallensa, ja jos
hän siis _nyt_ luuli ajan olevan käsissä, jolloin kaikki nuot suuret
ennustukset toteutuisivat, oli tämä kumminkin sopusoinnussa hänen
luonteensa ja hänen yhä vaarumattoman sallimukseen uskomisensa kanssa.
(56)
Tämän johdosta on luultava, että Reuterholm suuressa yksinäisyydessänsä
ja ennustuksiin sekä haaveiluihin luottavan luonteensa yllytyksestä,
todellakin hautoi; joitakuita aikeita tähän suuntaan, joiden
hän luultavasti toivoi saavansa nähdä pian toteutuvan, kunnes
kulkupuheet suurensivat näitä aikeita ja säikähyttivät häntä kaikista
tämänkaltaisista mietiskelemisistä. Hän antoi Thorid'ille ja useammille
muille sanomalehdentoimittajille, jotka vaativat vapaamielisempää
hallitusmuotoa, yhtä salaista kuin tehokastakin suojelusta, ja
myöntäminen onkin jo tämänkin seikan ankarasti syyttävän Reuterholm'ia.
(57)
Hänen salaisen suojeluksensa turvissa jatkoi sanomalehdistö työtänsä
kansanvaltaiseen ja vallankumoukselliseen suuntaan. Mutta kun Thorild,
yksi edellisen hallituksen innokkaimmista vastustajista, vihdoin
esiintyi, kehoittaan julkisesti herttuata kääntämään nurin vannomansa
hallitusmuodon sekä panemaan toimeen yleisiä vaaleja, melkein samaan
tapaan kuin Ranskassakin y.m. näytti seikat tulleen kireimmillensä.
Hallituksen ystävät eivät näkyneet olleen toimettomia, ja samana
päivänä, kuin tämä kirjoitus ilmaantui, riensi Liljensparre herttuan
luokse, rukoili häntä, ett'ei hän enään jäisi kaikkien näiden
hankkeiden toimettomaksi katselijaksi, jos hän ei tahtoisi saattaa
tuon nuoren kuninkaan valta istuinta, kansan tyyneyttä ynnä omaa
kunniaansa ja turvallisuuttansa vaaran alaiseksi. Liljensparren onneksi
oli Reuterholm silloin sairaana, jonka tähden herttua pian käsitti
sekä myönsi edellämainitun puheen oikeaksi. Herttua käski sen vuoksi
Liljensparren tapaamaan häntä sairaan Reuterholm'in luona, jolloin
asiasta laveammalta keskusteltaisiin.
Tämä kokous pidettiin samana iltana. Reuterholm koetti turhaan
vastustella niitä ehdoituksia, joita Liljensparre toi esille. Nämät
tarkoittivat, että herttua viipymättä antaisi julistuksen, jossa hän
mitä vakavammin vakuuttaisi tahtovansa neljän vuoden kuluttua, aivan
velvollisuutensa ja Kustaa-vainajan testamentin mukaisesti, jättää
nuorelle kuninkaalle valtikan siinä kunnossa, jossa hän sen oli ottanut
vastaankin; sitte julkaistiin varoitus, painovapauden väärinkäyttämistä
vastaan, jossa oli määrätty varsinaisia rangaistuksia ja herttua
istui itse Reuterholm'in kirjoituspöydän ääreen sekä kirjoitti
omakätisen käskyn valtionvalvojalle ja Liljensparrelle nostamaan
kanteen Thorild'ia vastaan sekä ottamaan takavarikkoon tämän painosta
julkaistut kirjoitukset, joka kaikki viipymättä toimitettiin. (58)
Liljensparre meni nyt pois; synkän silmäyksen heitti Reuterholm
hänen jälkeensä, eikä hän katsellut paljo leppeimmillä silmillä
herttuatakaan, joka, milt'ei nolostuneena osoittamastansa pontevuudesta
jopa anteeksianovanakin lausui:
— Kustaa Aadolf-hyväni... tämähän oli aivan välttämätöintä.
— En voi huomata sen sitä olleen!
— Kun tullaan neuvomaan minua panemaan toimeen, kuten Ranskassakin on,
yleisiä vaaleja ja...
— Ei, ei, — keskeytti Reuterholm, — vaan heidät olisi pitänyt antaa
olla, niin olisi teidän kuninkaallinen korkeutenne päässyt kuninkaaksi!
Nyt syntyy tästä viivytystä, joka ei laisinkaan olisi ollut tarpeen.
Mitä ennustettu on, tulee kerta tapahtumaan! (59)
— Mutta minä en tahdo edes panna kortta ristiin tämän aikeen
saavuttamiseksi! — keskeytti vilkkaasti herttua-hallitsija sekä jatkoi
pontevuudella: — Hyvällä omallatunnolla tahdon muistella tekojani
ja alamaisena kaikkivaltiaan johdolle, tulen, kun aika on käsissä,
luopumaan vallastani!
— Ja ottamaan sen jälleen takasin, — lisäsi Reuterholm hymyillen.