Makuuhuoneensa sohvalla oli kreivitär Rudenschöld puoleksi pitkällänsä.
Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja murheen rypistämät, ja se käsi, jonka
hän nyt ojensi nuoremmalle tyttärellensä, oli kylinä ja hermotoin.
— Lasillinen viiniä, ah, juokaa lasillinen viiniä! — pyysi Magdalena
tuskaisena. — Mikä teidän, äitini, on? Oletteko suutuksissanne minuun?
Ette! Noh, Jumalan kiitos! Luottakaatte minuun... puhukaa, se lieventää
sydäntänne!
— Ah, lapseni, jos puhuisin, saattaisi se ainoastansa murheelliseksi
sinutkin.
— Ah, kukapa onkaan tytärtä läheisempi ottamaan osaa lemmityn äidin
murheisin?
— Magdalena-hyväni, minä olen itse syössyt itseni kaikkeen tähän, minun
tulee syyttää ainoastansa omaa heikkouttani; mutta niinhän se aina on:
mielettömistä teoista seuraa aina rangaistus!
— Se on tosi, — vastasi Magdalena, sietämättä äitinsä silmäystä.
— Tiedäthän Pentin kevytmielisyyden saattavan minulle paljo
levottomuutta, tiedäthän hänen tuhlaavan paljo rahoja...
— Tuhlaako hän!... Jumala, sitä en hirveä ajatellakaan!
— Ei, ei hän! Mutta, näetkö, minä olen ottanut ne rahat, joilla
minun oikeastansa olisi tullut suorittaa omia menojani ja velkojani,
ja antanut ne Pentille kaikki, kaikki tyyni! Mutta nyt minä olen
velassa, useimpien vuosien huoneenvuokra on tähän taloon maksamatta ja
kauppapuoteihin sekä... ah, minun murheeni ovat kauheat, enkä saa enään
unta öilläkään! Velkojani tulevat yhä ankarammiksi ja vaativammiksi.
Mitä tulee minun tehdä! — Ja tuo vanha vaimoraukka purskahti ääneensä
itkemään.
— Oh, eikö asia ole sen pahempi, — virkkoi Magdalena, samalla kuin
hymyily ilmautui hänen paisuville huulillensa, ja ilon säteet
loistivat hänen kirkkaissa, sinisissä silmissänsä, — onhan kaikki tämä
autettavissa! Minulla on jalokivi koristuksia, kalliita helminauhoja...
sekä ruhtinatar että hänen äitinsä ja leskikuningatar Sofia
Magdalenakin ovat suosionsa osoitteeksi...
— Ei, ei, lapseni, sitä en voi! En voi riistää sinulta...
— Älkäämme siitä puhukokaan! Tuollaisista turhuuksista luopuminen
on vähäpätöinen asia, jos minä niiden avulla voin pyyhkiä pois
nämät kimaltelevat kyyneleet. — Ja yhä hymyillen pyyhki Magdalena
nenäliinallaan äitinsä silmiä ja poskia. — Kas niin, ei sanaakaan
enään! Kuinka olenkaan onnellinen, kun nyt voin huojentaa äitini
huolia! Ja Pentti tulee kyllä järkevämmäksi... tulee oppimaan
säästäväiseksi. Pentti-parka, minä tunnen hänet ja olon vakuutettu
teidän pulanne, äitini, käyneen raskaasti hänen mieleensä.
— Hyvä Maalin-tyttäreni! — Ja hymyillen äidillisestä rakkaudesta
silmäili kreivitär Rudenschöld tytärtänsä, joka iloisella mielellä
nyt läksi kotia päin, arvostellen ajatuksissaan omaamiansa sormuksia,
otsaripoja, kaula- ja rannerenkaita. Astuen mitä hilpeimmällä ja
tyytyväisimmällä mielialalla asuntoonsa, huomasi hän siellä paroni
Armfelt'in joka jo ovella tuli hänen vastaansa. Nähtyänsä Armfelt'in
alakuloiset ja synkät kasvot, muuttui hänen ilonsa kuitenkin heti
ankaraksi tuskaksi.
— Mitä on tapahtunut? — kysyi hän.
— Minä matkustan pois, Malla, matkustan pian, ja olen nyt tullut tänne
sanomaan sinulle jäähyväiset!
— Sinä olet niin hätäinen... Varmaankin on jotakin tapahtunut...
— Ainoastaan, mitä joka päivä tapahtuu; mutta siinä on kylläksi! Ei,
tätä asiain uutta menoa en voi katsella! Kustaa-kuninkaan viholliset
ovat nyt hallituksessa... Reuterholmin kaltainen on nyt vallitsemassa,
ja vallan pikarin, josta hän on juonut, tulee hän kait haluamaan
tyhjentää, jos ei...
— Mitä?
— Jos ei häneltä temmata pois maljaa...
— Ja senkö tahdot sinä tehdä?
— Jos meidän nuoren kuninkaamme menestys sen vaatii.
— Sinä pelkäät siis?...
— Kaikkea! Minkä valtaan johtavan tien hyvänsä tulee Reuterholm
pitämään luvallisena. Hänen mahtavuutensa olisi mennyttä, jos Kustaa
Aadolf todellakin olisi kuningas.
— Noh, niin, odota siis sitä aikaa!
— Lyhytnäköinen lemmittyseni!... Sitä päivää eivät he koskaan salli
Kustaa Aadolfin näkevän; muistahan hänen isänsä kohtalon!...
— Kauhea ajatus!
— Tämän onnettomuuden estäminen on nyt ainoa tarkoitukseni, ja
sentähden ei olisi hullumpaa, jos Reuterholmin hämmästykseksi pantaisi
toimeen valtiokepponen Kustaa Aadolf'in eduksi. Hänet täytyy julistaa
täysi-ikäiseksi varhemmin kuin hänen suuri isänsä määräsikään. Minun
aikomukseni on tosin ristiriidassa testamentin määräykseen nähden,
mutta kuninkaan etu vaatii juuri sen rikkomista. Niin, Kustaa-kuninkaan
testamentti! Kuinka täytti hallitsija hänen viimeisen tahtonsa, tämän
lisäyksen, jonka kuninkaan eteenpäin näkevä äly piti tarpeellisena ja
joka hänen poikansa alaikäisyyden ajalla olisi rajoittanut herttuan
valtaa ja suojellut tuota lasta? Ei, minä tahdon päästä pois tästä
maasta, joka on täynänsä riitoja ja konnantöitä!
— Sinä tahdot lähteä pois ja puhut kuitenkin Kustaa Aadolfin
suojelemisesta!
— Täällä ei ole oikea paikka aikeideni toteuttamiseen... näetkö, minun
aikeideni toimeenpanemiseen täytyy muiden valtain... mutta kaikki tuo
ei ole minulla vielä selvillä, ja siis et sinäkään voi käsittää...
— Yhden asian minä kuitenkin selvästi käsitän: sinä matkustat pois!
Ah, tämä tieto synnyttää minussa sanomatointa tuskaa, joka voi vaihtua
äärettömäksi iloksikin: saanko sinua seurata?
— Lemmittyni, suloista olisi saada aina olla sinun läheisyydessäsi;
mutta sinun tänne jäämisesi on välttämätöintä!
— Minulle ei ole mitään välttämätöintä... minun toimimiseni riippuu
ainoastaan sinun tahdostasi. Minua ei estä mitkään siteet, eikä pidätä
mitkään turhat luulot! Niin, sinun kanssasi on minulla _kaikki_, ilman
sinutta _ei mitään_! Kustaa Mauritz'ini, sano vaan: tule mukaani!
— Minä sanon: _jää tänne_, Magdalena! Kuule minua lemmittyni: ainoa,
mihin minä tässä maailmassa luotan, on juuri sinun uskollinen
sydämesi! Sinun pitää auttaa minua... niin, sitä valaa, jonka olen
vannonut Kustaa-kuninkaalle, pitää sinun auttaa minua täyttämään.
Siis minä matkustan pois, ja sinun, Magdalena, pitää kirjoittaman
minulle usein... jokapäivä... vapaasti ja kenenkään vakoamatta voin
minä silloin toimia, eikä täällä tule mitään tapahtumaan, josta en
sinun kauttasi saisi tietoa. Sano, tahdothan hyödyttää meidän suuren
kuningas-vainajamme asiaa?
— Minä tahdon kaikkea, mitä sinäkin!
— Herttua-hallitsijan olet sinä lumonnut... sinun pitää viehättää
häntä, hurmata ja tehdä hänet mielettömäksi, niin, sinä voit...
— En, en!
— Hurmaantuneena tulee hän tekemään, mitä sinä tahdot... sinun pitää
saada hänen sydämensä hellyydellä liittymään Kustaa Aadolfiin...
sinun pitää kukistaa Reuterholm, ja meidän, suuren Kustaa-vainajan
todellisten ystäväin, puolue tulee voittamaan sinun avullasi.
— Siihen nähden en voi minkäänmoista voittoa hankkia. Sitä en voi
tehdä... ah, sinuahan minä lemmin! Minun sydäntäni ei voi sinusta
kukaan temmata! Pyydä minua menemään kuolemaan, ja minä menen
mielelläni, mutta älä pyydä minua kuultelemaan muita lemmenlauseita,
paitsi niitä, joita sinä väliin minulle kuiskaat.
— Lapsellinen tyttö... oma, armas Magdalenani, luuletko minun tahtovani
sinusta luopua! Ei, ei, sinä et saa kuunnella... sitä en tahdo, enkä
salli! Minä sanon vaan: pieni veikisteleminen ei ole vahingoksi, ja
kiedo herttua siten ruusukahleisiisi... ei, ei, työnnä hänet luotasi!
Sinä hymyilet, Magdalena, niin, en tiedä, mitä tahdonkaan, ja sentähden
lemmittyni, tee, miten itse haluat.
— Göstani, sinä olet valinnut minut ystäväksesi! Luottamustasi minuun
en luullakseni tule pettämään.
— Sinä olet kaikki minulle!
— Tällä vakuutuksella tulen voimaan kärsiä elämän koettelemuksia, ja
mitä vaiheita aika tuoneekin helmassansa, tulee tämä ajatus olemaan
minun lohdutukseni!
— Kuinka vakavasti sinä minua nyt katselet...
— Minä säästän hymyilyni, kunnes palajat... minun mieleni on täynänsä
murhetta.
— Mitä sinä pelkäät?
— En tiedä... kaikki, minkä tiedän, on se, ett'ei mikään sana ole
vaikeampi lausua kuin jäähyvästi, eikä mikään tunne toivottomampi kuin
hyvästijätön.
— Ei, Magdalena, niin et saa puhua! Sinun mielesi on luja samoinkuin
sinun tunteesikin, eikä se saa muuttua löyhäksi. Synkkämielinen,
kyynelsilmäinen lemmityinen ei sovi minulle... ei, näytäpä nyt taas
veitikkamaisia silmäyksiäsi ja poskesi kuopurata! Palajanhan minä pian
Aachen'ista ja siksi — pidä tarkoin silmältä kaikkea, mitä tapahtuu
ja kuultele tarkkaan pienintäkäin uutista!... Ja vielä yksi asia: älä
koskaan unohda, että meidän oma onnemme riippuu eriämättömästi juuri
Kustaa Aadolf'ista.
— Sitä en tule unohtamaan!
— Kuinka olenkaan onnellinen sinut oma tossuni!
— Göstani, ah, tätä onnellista hetkeä häiritsee synkkäin ajatusten
tuottama tuska! Niin katso minuun suloisilla silmäyksilläsi!... Sulje
minut vielä syliisi viimeisen kerran!... _Viimeisen kerran_ — ne sanat
nousevat ikäänkuin parahdus sydämestäni, jonka tykytystä ehkäisee
ikäänkuin rautainen koura... Kustaa Mauritz'ini kaikissa elon vaiheissa
seuraa sinua lempeni!