— En pidä mitään maailmassa suurempana onnena, kuin saada joskus
vilkaista teidän kauniisin silmihinne! —lausui herttua-hallitsija,
istahtaen eräänä edellä puolenpäivänä neiti Rudenschöld'in viereen,
joka, ommellen koruompelusta, veitikkamaisen näköisenä katsahti häneen
vastatessansa:
— Siinä tapauksessa ovat teidän kuninkaallisen korkeutenne vaatimukset
maallisesta onnesta kovin vähäpätöiset.
— Kuka on opettanut teitä noin hymyilemään, neiti Rudenschöld?
— Luonto ja taide ystävällisessä sopusoinnussa.
— Te laskette yhä pilaa, minulle puhuessanne.
— Ah, minä olen siis teidän korkeutenne mielestä jokseenkin
yksitoikkoinen.
— Melkein niin, — herttua hymyili, — niin, jospa te muutteen vuoksi
kerran puhuisitte minulle vakavastikin.
— Sen lupaan tehdä, kunhan puheenaineemme ei ole niin lystillistä
laatua, että minun välttämättömästi!...
— Ja lempenikö pidätte te kuuluvana niihin aineisin?
— En rohkene väittää teitä vastaan.
Ruhtinaan kasvoille ilmestyi heleä puna, ja hänen vilkkaista
silmistänsä loisti tyytymättömyyden säde, joka kuitenkin äkkiä muuttui
ihailemiseksi, hänen vastatessansa:
— Te olette kovin säälimätöin neiti Rudenschöld, yhtä säälimätöin,
kuin te olette kauniskin! Minä lemmin teitä, sen te tiedätte...
lempeni tekee minut teidän orjaksenne; en voi teihin närkästyä, vaikka
tahtoisinkin.
Ruhtinas vaikeni muutamaksi silmänräpäykseksi, ja kun Magdalena, joka
oli kumartunut ompeluksensa yli, ei hänelle vastannut, jatkoi hän.
— Koko teidän olentonne on suloisuutta... hurmaavaa suloisuutta,
Magdalena... teidän hyväilynne edestä tahtoisin panna kaiken valtani
jalkoihinne jo teidän lemmestänne... kaiken, kaiken, Magdalena! Te
tulisitte olemaan minun toimintani ohjaajatar, ja koko Ruotsin tulisi
katsomaan ylös siihen paikkaan, jolla te sijaitsisitte!
Magdalena oli työntänyt tieltänsä tuon ebenpuulla ja norsunluulla
silatun ompelukaaren, jolla hänen pienet kätösensä vielä lepäsivät,
valju puna peitti hänen huikaisevan valkoista hipiäänsä, ja kultaisia
säteitä välähteli hänen höyhenenkevyisissä kutreissansa, jotka, valuen
alas hänen päälaeltansa, peittivät puolittain hänen paljasta kaulaansa,
jonka mallikelpoisiin juonteisiin herttuan silmäykset kiintyivät.
Ei milloinkaan ollut Magdalena näyttänyt hänestä kauniimmalta, eikä
hänen sydämensä ollut milloinkaan sykkinyt ankarammasta, tulisemmasta
kiihkosta.
— Jos valta voisi minua houkutella, — vastasi Magdalena; hän vaikeni ja
hymyillen jatkoi hän äkkiä, — jos se voisi sitä tehdä, niin, silloin,
teidän kuninkaallinen korkeutenne!
— Mitä sitte, Magdalena?
— Silloin kentiesi kuulisin teidän rukouksenne.
— Magdalena!
— Ei, ei, teidän korkeutenne, päästäkää minun käteni! Valta ei ole
minusta minkään arvoinen!
— Se tulee teille vielä olemaan, kuulkaa minua, kuulkaa, Magdalena!
Sinun tulee...
Tässä silmänräpäyksessä ilmoitettiin herttualle paroni Reuterholm'in
jo kauan varronneen sekä pyytäneen saada puhutella herttuaa eräässä
tärkeässä asiassa.
— Minä tulen, lausui herttua nureasti, mutta jäätyänsä jälleen
kahdenkesken neiti Rudenschöld'in kanssa istahti hän samalle paikalle,
jonka tämä joku silmänräpäys sitte oli jättänyt. — Magdalena, — jatkoi
hän, — ne autuaalliset hetket, joita teidän seurassanne nautin...
— Ovat nyt menneet...
- Ei, ei!
— Menneet, sillä paroni Reuterholm on pyytänyt saada puhutella teidän
kuninkaallista korkeuttanne...
— Mitä sen minuun tulee...
— Hän ei tule antamaan teidän korkeudellenne vähintäkään rauhaa
(53)... muistelkaapa miten oli eilen, toissapäivänä ja joka päivä...
hän tulee lähettämään sanoja lähettämistänsä, ja jos se ei auta,
tulee hän vihdoin itse noutamaan teidän kuninkaallista korkeuttanne...
— veitikkamaisella silmäyksellä lisäsi Magdalena: — Minä rohkenen
alamaisuudessa esiintyä yhdellä anomuksella.
— Tuhannella, Magdalena!
— Säästäkäätte minua tänään näkemästä paroni Reuterholm'ia!
— Te ette ole hänelle kovin ystävällinen, neiti Rudenschöld... noh,
niin, tahdon siis mennä...
Pääseminen herttuan ikävästä läsnäolosta täytti Magdalenan
mielihyvällä, eikä hän koettanutkaan tätä salata niissä silmäyksissä,
joilla hän seurasi herttuata, joka salaisella vastenmielisyydellä
noudatti suosikkinsa kutsumusta.
— Eräs varsin omituinen sattuma on syynä, ett'en saa hetkeksikään
lepoa, ennenkuin olen ollut teidän kuninkaallisen korkeutenne puheilla,
— lausui Reuterholm, joka, säilyttääkseen valtaansa herttuan yli, osasi
käyttää hyväksensä hänen heikkoja puoliansa, ja yksi näistä oli etenkin
hänen taipuvaisuudensa salaseikkoihin.
— Te näytätte todellakin levottomalta, ystäväni, — herttua lähetti
kaipauksen huokauksen neiti Rudenschöldille, jatkeessansa: — Ah, teille
on varmaankin tullut kirje Stedingk'iltä ja keisarinnalta...
— Ei, ei, jotakin muuta tapahtui viime yönä.
— Puhu empimättä! — herttua, joka tunsi itsensä uteliaammaksi, kääntyi
nyt ystävällisesti kehoittavalla nyökkäyksellä suosikkiinsa päin.
— Minä söin jokseenkin myöhään ehtoollista eilen illalla, — alkoi
Reuterholm, — ja valmistauduin menemään vuoteelleni, kun selittämätöin
levottomuus pakoitti minua jälleen pukemaan päälleni ja menemään
ulos. Siten tulin Johanneksen kirkkomaan läheisyyteen. Äkkiä johtui
mieleeni koettaa, ilmestyisikö siellä kentiesi aaveita. Yö oli ihana
sekä tyyni ja kello noin puoli kahdentoista paikoilla, kun kiipesin
etelänpuoleisen muurin yli ja menin suorastansa kirkkoa kohden.
Valkoinen, ihmisen näköinen olento liihoitteli esiin hautapatsaiden
välistä ja melkein minun lähelläni; mutta äkkiä katosi tämä näky
samalla vilahtavalla nopeudella, kuin akutinta ales laskiessa. Sitte
kuljin kirkon ympäri ja päästyäni sen pohjoiselle ovelle, piirsin
siihen etusormellani ympyrän, jonka keskelle tein ristin, ja jonka
keskipisteesen sitte hiljaa naputin. Ensiksi kuulin ympärilläni
risahtelevaa ääntä, sitte jysähytettiin oven lukkoon kolme kertaa niin
kovasti, että jonkinmoisella kauhistuksella vetäydyin takaperin, vaikka
minulla kuitenkin kaikeksi onneksi oli sen verran mielenmalttia, että
tein oikealla kädelläni rintaani ristinmerkin.
— Sepä ei ollut mikään hyvä henki, jonka olit manannut esille, —
keskeytti herttua vilkkaasti, — kentiesi sinä olit laiminlyönyt...
— En ollut mitään laiminlyönyt, teidän kuninkaallinen korkeutenne,
siksi olen liian kauan ollut Björnramin opissa. Olipa Jumalan
sallimus, etten tänä yönä taas kuten tavallisesti joutunut tekemisiin
pahojen henkien kanssa; se on varmaa, sillä nyt tapahtui juuri se
merkillisin: samassa silmänräpäyksessä kun minä tein ristinmerkin,
huusi eräs valittava ääni: — Kehoita Kaarlo-herttuaa, Ruotsin ja Suomen
hallitsijaa, rukoilemaan näkymätöintä vapahtamaan hänen veljensä
syntistä sielua! Samassa silmänräpäyksessä kuului minun lähelläni
kimakka parahdus, ja minä tunsin niin kovan painon rinnallani, että
ehdottomasti vaivuin maahan, johon jäin liikkumattomana makaamaan
joitakuita minuutteja, menettämättä kuitenkaan silmänräpäykseksikään
tuntoani.
Reuterholm vaikeni.
— Se oli Jumalan henki! — keskeytti herttua-hallitsija, ja peittäen
kalpeat kasvonsa heikkohermoisesti väriseviin käsiinsä lisäsi hän: —
Oi, minun aavistukseni, minun aavistukseni!
Kaikki ajatukset neiti Rudenschöld'istä olivat paenneet hänen
mielestänsä, ja vapisevalla äänellä jatkoi hän: — Seuraa minua
pyhimpään siellä tahdon rukoilla.
Nopein askelin riensi herttua nyt tähän pyhimpäänsä paroni
Reuterholm'in seuraamana, joka pysähtyi neljän patsaan eteen, ja veti
syrjään sen esiripun, joka verhosi alttarin, jolloin herttua mitä
hartaimmat! näköisenä lankesi polvillensa:
— Rukoilkaamme Jumalan apuun turvaavien sielujen hartaudella! puhui
Reuterholm, sytyttäen valkean seitsenhaaraiseen kynttiläjalkaan ja
ottaen käteensä alttarilta suitsutusastian, jota hän hiljaa heilutti
edestakasin sekä jatkoi: — niin, rukoilkaamme, ja meidän rukouksemme
tulee enkelin siivillä lentämään Karitsan istuimen eteen! _Hän_
ainoastansa voi parantaa haavoitetut sydämet ja virvoittaa murheellisia
sieluja Sionin terveellisestä lähteestä otetulla vedellä! Muserretulla
sydämellä turvaamme sinun jumaluusvoimaasi, sillä sinun tahtosi on
sulaa armoa ja sinun päätöksesi sulaa laupeutta. Taivaallinen isä,
kuule veljen esirukouksia, kuule korkean hallitsijamme huokauksia ja
pelasta ikuisesta kadotuksesta syntinen kadotettu sielu, pelasta se
henki, joka on katoamatoin osa hänestä, jota me eläessämme nimitimme
Kustaa III:ksi!
Vaitonaisena vajosi nyt paroni Reuterholm polvillensa
herttua-hallitsijan viereen, joka kalpeana, masennettuna ja milt'ei
tunnotoinna höpisi rukouksen toisensa perään. (54)